Part 25

Hän oli kai ollut liian perso penningeille ottaessaan vastaan tämän paikan. Se oli tuottanut ikävyyksiä alusta lähtien, Brede Olsen oli heti uhannut häntä, kun hän kävi noutamassa telegraafin tarpeita ja työkaluja, hän oli sanonut: Sinä et näy muistavan, että minä talvella pelastin henkesi. — Ulla minun henkeni pelasti, vastasi Aksel. — No enkö minä kantanut sinua kotiin omalla selkärangallani? Ja niinpä sinä pidit varalla ja ostit minun taloni kesällä ja teit talveksi minut kodittomaksi! Brede oli kovin loukkaantunut, hän sanoi: Mutta ota vain telegraafi mukaasi ja koko roska mukaasi. Minä ja perheeni muutamme kylään ja aloitamme jotakin, mutta sitä et sinä tiedä, mitä se on, mutta siitä on tuleva hotelli ja sellainen paikka, jossa ihmiset käyvät juomassa kahvia. Luuletko sinä, ettei me tulla toimeen! Vaimoni voi myydä kaikenlaista tarjoiltavaa ja minä toimitan asioita ja ansaitsen paljon enemmän kuin sinä. Mutta sen tahdon sanoa sinulle Aksel, että minä voisin tehdä sinulle monta tepposta, minä, joka tunnen niin hyvin telegraafin, minä voisin kaataa pylväitä ja katkaista lankoja. Ja sinun pitäisi lähteä kesken peltotöitä korjailemaan. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle ja sen voit painaa mieleesi...

Nyt olisi Akselin pitänyt noutaa koneet laiturilta — ne olivat niin kullattuja ja maalattuja kuin vaakunakilvet, hän olisi kernaasti halunnut saada ne nähtäväkseen tänään ja tutustua niiden käytäntöön, — nyt ne saivat jäädä sinne. Oli vahinko, että täytyi laiminlyödä välttämättömät työt ja talsia telegraafilinjaa pitkin. Mutta tulihan siitä rahaa.

Tunturin laella tapaa hän Aronsenin. Kauppias Aronsen seisoo siellä ja katselee myrskyn keskellä, hän oli itse kuin aave. Mitä hän siellä teki? Hän ei kai ole saanut enää lepoa eikä rauhaa, vaan hän on lähtenyt tunturille itse tarkastelemaan kaivoksia. Sen teki kauppias Aronsen pelkästään itsensä ja omaistensa tulevaisuuden tähden. Nyt seisoo hän keskellä surkeutta ja autiutta hyljätyllä tunturilla: koneita ruostumassa, tarveaineita, ajoneuvoja, enimmäkseen paljaan taivaan alla, kaikki toivotonta. Siellä täällä parakkien seinillä oli kiinnitettynä käsinkirjoitettuja ilmoituksia, joissa kiellettiin ottamasta tai vahingoittamasta yhtiön työaseita, ajoneuvoja tai rakennuksia.

Aksel vaihtaa muutaman sanan tuon hupsun kauppasaksan kanssa ja kysyy: — Onko hän lähtenyt ammuskelemaan? — Niin, kyllä minun totisesti olisi pitänyt saavuttaa hänet! vastaa Aronsen. — Kenen hän olisi tahtonut saavuttaa? — Kenen? Hänet, joka saattaa häviöön sekä minut että kaikki muut täällä ympäristössä. Hänet, joka ei tahtonut myydä tunturiaan, jotta tänne olisi tullut liikettä, kauppaa ja rahoja. — Hän tarkoittaa Geissleriä? — Niin, sitä miestä minä juuri tarkoitan. Hänet olisi pitänyt ampua! — Aksel hymyilee ja sanoo: Geissler oli kaupungissa muutamia päiviä sitten, siellä olisi hän tavannut hänet. Mutta minun vähäisen ymmärrykseni mukaan ei hänen ole hyvä ryhtyä siihen mieheen. — Miksi ei? kysyy Aronsen äkäisenä. — Minä pelkään, että Geissler kävisi hieman liian hämäräksi ja vaaralliseksi hänelle. — He väittelivät hetken siitä ja Aronsen kävi yhä äkäisemmäksi. Lopuksi kysyi Aksel piloillaan: Ei kai hän sentään aio kerrassaan jättää meitä pulaan ja lähteä meidän luotamme? — Luuletko sinä, että minä rupean täällä tonkimaan teidän rämeitänne ansaitsematta edes kartuusia piippuuni? huusi Aronsen suuttuneena. Jos hankit ostajan, niin minä myyn! — Ostajan? sanoi Aksel. Sehän on yleensä hyvää maata, jos niin että hän viljelisi sitä; se ala, mikä hänellä on, elättää kyllä miehensä. — Etkö kuule, etten minä halua tonkia sitä! huusi Aronsen taas myrskyn huminassa. Osaan tehdä parempaakin! — Aksel arveli, että hän kyllä voisi saada ostajan, mutta Aronsen suhtautui ivallisesti sellaiseen ajatukseen: Täällä ei ole ainoatakaan koko korvessa, joka voisi minulta ostaa. — Ehkei juuri täällä korvessa, mutta voihan olla muita. — Täällä on vain lantaa ja köyhyyttä, päätti Aronsen raivoissaan. — Mitähän nyt lie. Mutta Sellanrån Iisakki voisi ostaa häneltä milloin tahansa, sanoi Aksel loukkaantuneena. — Sitä en usko, sanoi Aronsen. — Minäpä viis välitän siitä, mitä hän uskoo, vastasi Aksel ja aikoi mennä. Aronsen huusi hänen jälkeensä: odota vähän! No, luuletko, että Iisakki ostaisi minulta Storborgin? — Kyllä, vaikka olisi viisi sellaista Storborgia, mitä rahoihin ja varoihin tulee!

Aronsen oli kiertänyt Storborgin menomatkalla, hän ei tahtonut näyttää itseään; paluumatkalla poikkesi hän sisään ja keskusteli Iisakin kanssa. Ei, oli Iisakki sanonut ja ravistanut vain päätään, en ole sitä ajatellut enkä sitä ymmärrä. —

Mutta kun Elias tuli kotiin Sellanråhon jouluksi, ei Iisakki ollut enää niin epäävällä kannalla. Hän ei todellakaan koskaan ollut kuullut niin hullua kuin oli Storborgin ostaminen, se päähänpisto ei ollut häneltä vieläkään mennyt; mutta jos Elias ajatteli, että kauppapaikka sopisi hänelle, niin voitiin asiaa ajatella.

Elias itse oli kahden vaiheilla, hän ei ollut erikoisen halukas, mutta ei välinpitämätönkään. Jos hän jää tänne kotiin, on hänen uransa tavallaan lopussa, korpi ei ollut kaupunki. Syksyllä, jolloin oli korpelaisten suuret kuulustelut kaupungissa, vältti hän näyttämästä itseään, hän ei halunnut tavata kotiseutulaisiaan, he kuuluivat toiseen maailmaan. Palaisiko hän nyt itse takaisin siihen maailmaan?

Hänen äitinsä tahtoi, että he ostaisivat, Siivertti tahtoi myös, että he ostaisivat, he lyöttäytyivät Eliaksen puolelle ja eräänä päivänä ajoivat he kaikki Storborgiin katsomaan komeutta.

Mutta saatuaan toiveita ostajasta, muuttui Aronsen nyt toiseksi mieheksi: hän ei ollut pakotettu myymään! Jos hän matkustaisi pois, niin saisi talo seisoa siinä, se oli arvokas talo ja komea talo, kyllä hän sen myydyksi saa. Te ette maksa siitä sitä, mitä minä siitä tahdon, sanoi Aronsen. — He olivat sisällä huoneissa, olivat läävässä, olivat puodissa, he silmäsivät vaivaisia tavaranloppuja: joitakin suuharppuja, kellonperiä, ruusupaperia sisältäviä laatikoita, lasihelyillä koristettuja kattolamppuja, kaikki tavaroita, jotka eivät menneet kaupaksi uudisasukkaille. Ja sitäpaitsi oli vähän pumpulikangasta ja vähän nauloja sisältäviä laatikoita.

Elias oli olevinaan ja katseli ammattimiehenä kaikkea. Sellaisia tavaroita en minä tarvitse, sanoi hän. — Niin parasta on antaa niiden olla, vastasi Aronsen. — Mutta minä tarjoan hänelle tuhatviisisataa kruunua talosta tavaroineen, eläimineen päivineen, sanoi Elias. Hänestä oli yhdentekevää, hänen tarjouksensa oli vain jonkinlaista rehentelyä, hän tahtoi näyttää joltakin.

He ajoivat takaisin kotiin. Kauppaa ei syntynyt, Elias oli tarjonnut Aronsenille häpeällisen vähän ja loukannut häntä: En tahdo kuulla sinun puheitasi! sanoi Aronsen ja sinutteli häntä, sinutteli tuota kaupunkioppinutta hepsankeikkaa, joka tahtoi antaa kauppias Aronsenille neuvoja tavaroista. — Mikäli muistan, en ole juonut sinunmaljaa kanssasi, sanoi Elias yhtä loukkaantuneena. Heistä näytti tulevan elinikäiset vihamiehet.

Mutta miksi oli Aronsen alun pitäen niin jäykkä ja haluton myymään? Siihen oli omat syynsä, Aronsenilla oli näet jonkinlaisia toiveita taas.

Kylällä oli pidetty kokous, jossa käsiteltiin sitä tilannetta, joka oli syntynyt sen johdosta, ettei Geissler tahtonut myydä tunturiaan. Ei ainoastaan korpi kärsinyt siitä, koko seutu oli henkitoreissaan. Miksi eivät ihmiset voineet elää yhtä hyvin tai huonosti nyt kuin ennen koekaivausta kuparivuorella? He eivät voineet! He olivat tottuneet valkeaan puuroon ja valkeaan leipään, he olivat tottuneet käymään tehtaan kankaisissa vaatteissa, tottuneet suuriin palkkoihin, ylellisyyteen, paljoihin rahoihin. Ja nyt olivat rahat tipotiessään, niinkuin silliparvi olivat ne liukuneet mereen, Herra paratkoon, ja mitä oli nyt tehtävä?

Ei ollut epäilystäkään siitä, että entinen nimismies Geissler tahtoi kostaa paikkakunnalle, koska se oli avustanut amtmannia hänen erottamisessaan, ei ollut myöskään epäilystä siitä, että seutu oli arvioinut tämän miehen liian vähäksi. Hän ei ollut lähtenyt. Yksinkertaisimmalla keinolla, vain pyytämällä hävyttömän neljännes miljoonan tunturista seisautti hän koko paikkakunnan kehityksen. Eikö hänellä ollut mahtia? Månelandin Aksel Ström saattoi puhua siitä, hän oli tavannut Geisslerin viimeksi. Breden Barbrolla oli ollut juttu kaupungissa ja hän pääsi vapaaksi, mutta Geissler oli ollut läsnä koko kuulustelun ajan. Ja ken luuli, että Geissler oli muiden vaivaisten raukkojen tavoin ahtaalla, hänen ei tarvinnut muuta kuin nähdä ne kallisarvoiset koneet, jotka hän oli lähettänyt Akselille lahjaksi.

Tämä mies piteli siis kädessään paikkakunnan kohtaloa, hänen kanssaan täytyi tulla juttuun. Mistä summasta olisi Geissler vihon viimein halukas myymään tunturinsa? Siitä täytyi ottaa selko. Ruotsalaiset olivat tarjonneet hänelle kaksikymmentäviisituhatta, sen oli Geissler hylännyt. Mutta jos nyt seutu, jos kunta lisäisi loput, jotta saataisiin kauppa aikaan? Jollei Geissler vaatisi vallan tavattomia, kannattaisi se kyllä. Sekä meren rannalla asuva kauppias että Storborgin kauppias Aronsen tahtoivat avustaa yksityisesti ja salaisesti, sen erän saisivat he kyllin monin kerroin takaisin.

Päästiin niin pitkälle, että kahdelle miehelle uskottiin tehtäväksi matkustaa Geisslerin luo puhumaan hänen kanssaan. Ja nyt odotettiin heitä takaisin.

Siksipä oli Aronsenillakin taas hieman toivoa ja hän saattoi mielestään olla kopea niille, jotka tahtoivat ostaa Storborgin. Mutta kauan ei hän kopeilisi.

Viikon kuluttua palasivat uskotut miehet takaisin tuoden mitä kirkkaimman kiellon. Hulluinta oli, että toinen läheteistä oli yksinkertaisesti Brede Olsen, sillä hänellä oli niin hyvää aikaa. Miehet olivat kyllä löytäneet Geisslerin, mutta hän oli vain ravistanut päätään ja hymyillyt. Palatkaa kotiinne! oli hän sanonut. Mutta Geissler oli maksanut kotimatkan.

Ja niin sai siis paikkakunta menehtyä!

Kun Aronsen oli raivonnut jonkun aikaa ja käynyt yhä neuvottomammaksi, meni hän kauniisti Sellanråhon eräänä päivänä ja päätti kaupan. Sen teki Aronsen. Elias sai, mitä hän halusi, talon ja rakennukset ja elukat ja tavarat tuhannellaviidelläsadalla kruunulla. Taloa haltuunotettaessa havaittiin kyllä, että Aronsenin vaimo oli kähveltänyt itselleen suurimman osan pumpulikankaista; mutta sellaisista mitättömyyksistä ei Eliaksen tapainen mies piitannut. Ei pidä olla pikkumainen, sanoi hän.

Mutta yleensä ei Elias suinkaan ollut ihastunut: nyt oli hänen elämänjuoksunsa määrätty, korpi hautaisi hänet! Hänen täytyi luopua suurista suunnitelmistaan: konttoristi ei hän enää ollut, nimismiestä ei hänestä tullut, ei hänestä tullut edes kaupunkilaista. Isäänsä ja kotolaisiinsa nähden oli hän hieman ylpeä siitä, että oli saanut Storborgin juuri sillä hinnalla, minkä hän oli sanonut, siitä saattoivat he nähdä, että hän ymmärsi niitä asioita! Mutta tämä pieni riemu ei suuria merkinnyt. Hänellä oli vielä se ilo, että hän sai ottaa palvelukseensa edusmies Andresenin, joka siis tavallaan seurasi kauppaa. Aronsen ei tarvinnut edusmiestään, ennenkuin hän saisi uuden kaupan. Eliasta kutkutti omituisesti, kun Andresen tuli ja pyysi saada jäädä palvelukseen, tässä oli nyt Elias ensi kertaa herra ja päällikkö. Voit jäädä! sanoi hän. Minä tarvitsenkin edusmiestä täällä, kun tulen tekemään hankintamatkoja ja solmimaan suhteita Trondhjemissa ja Bergenissä.

Eikä Andresen ollutkaan hullumpi edusmies, sen näytti hän heti, hän teki paljon työtä ja piti hyvää huolta sillä välin, kun päällikkö Elias oli poissa. Vain alussa oli edusmies Andresen korvessa jonkun verran leveillyt ja hienostellut, se oli hänen herransa Aronsenin syy. Nyt oli toisin. Keväällä kun kirsi alkoi sulaa suosta, tuli Sellanrån Siivertti Storborgiin ja alkoi ojittaa veljensä maata, ja silloin meni totisesti edusmies Andresenkin suolle ja ryhtyi ojittamaan. Minkä tähden hän nyt sitten mahtoi niin tehdä, kun se ei kuulunut hänelle; mutta sellainen mies oli hän joka tapauksessa. Kirsi ei ollut vielä kylliksi sulanut, joten he eivät saaneet ojaa tarpeeksi syväksi, mutta he tekivät toistaiseksi puolinaista työtä ja olihan sekin jo paljon. Oli vanhan Iisakin ajatus tämä Storborgin soiden kuivaaminen ja viljelykseen saattaminen; pieni rihkamakauppa sai olla vain sivutoimena, niin ettei korven asukkaiden tarvinnut mennä kylälle saakka tarvitessaan lankarullaa.

Niin kaivoivat Siivertti ja Andresen ojaa ja lepäsivät välillä sekä juttelivat iloisesti. Andresen oli myös tavalla tai toisella saanut itselleen kultaisen kaksikymmenkruunusen, ja Siivertti halusi kovasti tätä kirkasta rahaa, mutta Andresen ei tahtonut siitä luopua, hän kätki sen silkkipaperiin käärittynä kistuunsa. Siivertti ehdotti, että he vetäsivät pitkää tikkua kultarahasta, mutta siihen ei Andresen halunnut suostua; Siivertti tarjosi kaksikymmentä kruunua seteleissä ja lupasi sitäpaitsi yksinään ojittaa koko suon, jos hän sai rahan; mutta silloin loukkaantui edusmies Andresen ja sanoi: Niin, että saisit sitte kotona kertoa, etten minä osaa tehdä työtä suolla! Vihdoin sopivat he siitä, että Siivertti antaisi kaksikymmentäviisi paperikruunua kultarahasta, ja hän juoksi yöllä kotiin Sellanråhon ja sai isältä setelit.

Nuoruuden päähänpistoja, kauniin elämän nuoruuden! Valvoa yö, juosta penikulma edestakaisin, tehdä seuraavana päivänä työtä — se ei ollut mitään nuorelle, voimakkaalle miehelle, ja niin sai hän kauniin kultarahan. Andresen oli miltei halukas laskemaan vähän leikkiä tästä harvinaisesta kaupasta, mutta siihen keksi Siivertti hyvän keinon, hänen tarvitsi vain virkkaa sana Leopoldiinasta, että niin, se oli totta: Leopoldiina käski tervehtämään! Niin keskeytyi Andresenin puhe paikalla ja hän punastui.

Ne olivat hauskoja päiviä heille kumpaisellekin, kun he työskentelivät suolla ja pilkoillaan soittivat suutaan ja tekivät työtä ja taas soittivat suutaan. Joskus tuli Elias ulos heidän luokseen ja auttoi heitä, mutta hän väsyi pian, hänellä ei ollut ruumiin- eikä tahdonvoimia, mutta hän oli mitä parhain ihminen. — Tuolla tulee Ulla, saattoi Siivertti koiranleuka sanoa, nyt voit mennä sisälle myymään hänelle naulan kahvia taas! — Ja sen teki Elias kernaasti. Hän meni sisälle ja myi Ullalle yhtä ja toista pientä. Pääsi siksikin ajaksi kaivamasta suota.

Ja Ulla raukka, hän tarvitsikin jonkun kahvipavun joskus, jos hän sitten joskus sai niihin rahat Akselilta tai kähvelsi ne itselleen jollakin pienellä kutunjuustolla. Ulla ei enää ollut entisellään, palvelus Månelandissa oli liian raskasta tuolle vanhalle vaimolle ja oli kuluttanut hänen voimiaan. Mutta hän ei kuitenkaan tunnustanut vanhentuneensa ja huonontuneensa, eipä suinkaan, ja hän olisi tullut erinäiseen mielentilaan, jos hänet olisi sanottu irti. Hän oli sitkeä ja kestävä, teki tehtävänsä ja ehti vielä käydä naapureissakin tyydyttämässä kielevyyttään, jota hänen oli pakko kotona hillitä. Aksel ei ollut puhelias.

Hän oli tyytymätön asian päätökseen, loukkaantunut siitä. Vapautusta pitkin linjaa! Että Breden Barbro pääsi vapaaksi kun Sellanrån Inkeri sai kahdeksan vuotta, sitä ei Ulla saattanut käsittää, hän tunsi sangen epäkristillistä suuttumusta siitä, että "oli oltu hyviä toista kohtaan". Mutta Kaikkivaltias ei ole vielä sanonut ajatustaan! nyökäytti Ulla ja tahtoi sillä ennustaa mahdollista, taivaasta tulevata tuomiota myöhemmin. Luonnollisestikaan ei Ulla voinut salata tyytymättömyyttään asian päätökseen, varsinkin kun hän joutui epäsopuun isäntänsä kanssa yhdestä ja toisesta asiasta, otti hän omituisella tavallaan asian puheeksi ja oli erikoisen pisteliäs: Niin, niin, enpä tiedä miten laki nyt lie muuttunut Sodoman synteihin nähden, mutta minä toistan Jumalan omia sanoja, niin yksinkertainen kuin olenkin!

Aksel oli jo perin kyllästynyt emännöitsijäänsä ja toivoi häntä pois! Ja nyt tuli jälleen kevät ja hänen täytyi tehdä työt yksin; sitten tuli heinänteko ja hän kävi aivan neuvottomaksi. Eikä ollut tietoakaan avusta. Hänen veljensä vaimo Breidablikissa oli kirjoittanut kotiin Helgolandiin hänen puolestaan ja koettanut saada hänelle kunnollista naisapua, mutta hän ei ollut siinä vielä onnistunut. Ja joka tapauksessa olisi hänen silloin ollut pakko maksaa matkarahat.

Ei, Barbro teki sangen pahasti ja rumasti, että hän toimitti pienokaisen päiviltä ja itse meni tiehensä! Kaksi talvea ja yhden kesän oli hän nyt saanut tulla toimeen Ullan kanssa ja niin näytti yhäkin jatkuvan. Ottiko Barbro pahastuakseen tuosta kujeesta? Hän oli puhunut Barbron kanssa muutaman sanan kylällä eräänä päivänä talvella, mutta ei ainoakaan kyynel ollut herunut hänen silmistään ja jäätynyt hänen poskelleen. — Mihin olet pannut sormukset, jotka sinulle annoin? kysyi Aksel. — Sormukset? sanoi Barbro.— Niin, sormukset? — Ei minulla niitä enää ole. — Vai ei sinulla ole niitä enää. — Kaikkihan oli ohitse meidän kesken, sanoi Barbro, enkä minä enää voinut käyttää sormuksia. Ei niitä kenenkään ole tapana käyttää, kun kaikki on ohitse. — Minä vain tahtoisin tietää, mihin sinä olet ne pannut? — Olisitko ottanut ne takaisin? kysyi Barbro. Minä en tahtonut luulla sinua niin yksinkertaiseksi. — Aksel mietti hieman ja sanoi: Minä olisin voinut velkoa niitä sinulta. Et olisi päässyt siitä ilman muuta! Mutta mitä vielä, Barbro oli menettänyt sormukset eikä antanut hänelle toiveitakaan kultaisen ja hopeaisen sormuksen takaisin saamisesta edes kohtuullisesta maksustakaan.

Mutta muuten ei Barbro ollut raaka eikä ynseä kuitenkaan, ei todellakaan. Hänellä oli pitkä, rimpsuilla koristettu esiliina ja kaulassa oli hänellä valkoinen kaulus, se oli somaa. Ihmiset juttelivat, että hän oli jo saanut jonkun pojan kylältä rakastetukseen, mutta se oli kai vaan juorua, nimismiehenrouva piti häntä kovassa kurissa, eikä päästänyt häntä edes joulutansseihin tänä vuonna.

Niin, nimismiehenrouva piti todellakin tarkkaa vaaria: kun Aksel seisoi siinä tiellä ja puheli entisen morsiamensa kanssa kahdesta sormuksesta, tulla tupsahti rouva yhtäkkiä heidän luokseen ja sanoi: Eikö sinun pitänyt mennä puotiin minun asialleni, Barbro? — Barbro lähti. Rouva kääntyi Akselin puoleen ja sanoi: Ei kai sinulla olisi jotakin lahtia myytävänä minulle? — Hm! vastasi Aksel vain ja tervehti.

Juuri nimismiehenrouvahan oli syksyllä kehunut häntä kerran, että hän oli erinomainen mies ja kaikkein parhaita miehiä, se olisi vaatinut hyvitystä. Aksel tunsi kansanomaisen käytöstavan entisajoilta suurellisia, ylempiä kohtaan, hänen mieleensä olikin heti tullut jotakin lahdintapaisesta, vuoden vanha mullikka, jonka voisi uhrata. Mutta niin kuluivat päivät ja syksy kului ja kuukausi kuukauden jälkeen, ja hän säästi mullikkaa. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään hullumpaa, vaikka hän pitikin sen itse, hän olisi joka tapauksessa sen verran köyhempi, jos hän antaisi sen pois, ja se oli aika jukuri mullikaksi.

Hm. Hyvää päivää! Ei, sanoi Aksel ja ravisti päätään, ettei hänellä ollut lahtia. — Oli kuin olisi rouva seisonut siinä ja arvaillut hänen sisimpiä ajatuksiaan, hän sanoi: Olen kuullut, että sinulla on härkämullikka? — Onhan minulla, vastasi Aksel. — Aijotko pitää sen? — Kyllä aion. — No, sanoi nimismiehenrouva, eikö sinulla ole pässiä? — Ei ole nyt. On nyt niin, että minä en ole välittänyt enemmistä elukoista kuin mitä voin elättää. — No ei sitten muuta, nyökäytti rouva ja läksi.

Aksel ajoi edelleen kotiin päin, mutta hän tuli lähemmin ajatelleeksi tätä keskustelua ja pelkäsi, että hän oli ehkä menetellyt hullusti. Nimismiehenrouva oli ollut tärkeimpiä todistajia kerran, hänen puolestaan ja häntä vastaan, mutta tärkeä todistaja kuitenkin. Oli ollut jotakin häntäkin vastaan, mutta hän oli joka tapauksessa selvinnyt tuosta raskaasta ja epämieluisasta jutusta, joka koski hänen metsässään olevaa lapsenruumista. Hänen täytyi kai kuitenkin uhrata pässi.

Merkillistä muuten, tällä ajatuksella oli jotakin yhteyttä Barbron kanssa: Kun hän toisi pässin Barbron emännälle, saisi hän kai määrätyn vaikutelman Akselista.

Päivät kuluivat eikä mitään hullumpaa tapahtunut sentähden että päivät kuluivat. Kun hän taas ajoi kylälle, ei hän ottanut pässiä mukaansa, mitä vielä; mutta viime hetkessä otti hän karitsan. Se oli muuten suuri karitsa, niin ettei se ollut mikään vaivainen eläin, ja tullessaan sanoi hän: Pässin liha on niin sitkeätä, tahdoin mieluummin antaa hänelle parempaa! — Mutta nimismiehenrouva ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään lahjasta: Sano, mitä haluat naulasta, sanoi hän. Tuo ylpeä rouva, ei kiitos, hän ei ottanut vastaan lahjoja rahvaalta! Juttu päättyi niin, että Aksel sai karitsasta hyvän hinnan.

Barbrota hän ei tavannut. Ei, nimismiehenrouva oli kai nähnyt hänen tulevan ja toimittanut Barbron syrjään. Ja onnea matkalle, Barbro oli petkuttanut häntä naisavun suhteen puolitoista vuotta!

IX

Tapahtui jotakin aivan odottamatonta ja hyvin tärkeätä keväällä: kuparikaivoksissa aloitettaisiin jälleen työt, Geissler oli myynyt tunturinsa. Oliko tuo uskomaton seikka tapahtunut? Geissler oli todella käsittämätön herra, hän saattoi tehdä kaupan tai olla tekemättä, ravistaa päätään kieltävästi tai nyökätä myöntyvästi. Hän sai kokonaisen paikkakunnan jälleen hymyilemään.

Omatunto oli kai kehoittanut häntä, hän ei siis enää tahtonut rangaista entistä nimismiespiiriään kotoisilla puuroksilla ja rahapulalla? Vai oliko hän saanut neljännesmiljoonansa? Mutta ehkä oli Geissler itse alkanut tarvita rahoja ja ollut pakotettu myymään tunturin siitä, mitä tarjottiin? Kaksikymmentäviisi tai viisikymmentä tuhatta oli rahaa sekin. Huhuttiin muuten, että hänen vanhin poikansa oli päättänyt kaupan isänsä puolesta.

Mutta kaivostyöt aloitettiin joka tapauksessa uudelleen, sama insinööri tuli mukanaan joukko miehiä ja sama työ alkoi. Sama työ kylläkin, mutta aivan toisella tavalla, takaperoisella tavalla.

Kaikki näytti suurelliselta: ruotsalaiset tulivat miehineen, dynamiitteineen ja rahoineen, mikä olisi enää esteenä? Ja Aronsenkin tuli, kauppias Aronsen, joka välttämättä tahtoi ostaa Storborgin takaisin. — Ei, sanoi Elias, en minä myy. — Kai hän myy, jos hän saa tarpeeksi rahoja? — Ei. —

Ei, Elias ei tahtonut myydä Storborgia. Asia oli niin, että kauppamiehen asema korvessa ei enää tuntunut hänestä niin vaivaiselta, hänellä oli hieno, värillisillä laseilla varustettu kuisti, hänellä oli edusmies tekemässä työt hänen puolestaan, itse saattoi hän matkustella. Matkustella, ensi sijoilla, hienojen ihmisten seurassa! Jospa hän kerran voisi päästä aina Ameriikkaan saakka, sitä oli hän usein ajatellut. Jo nuo hankintamatkat eteläisempiin kaupunkeihin olivat jotakin, jonka varassa hän saattoi elää kauan. Eipä niin, että hän olisi hummaillut ja matkustanut omalla höyrylaivalla ja elostellut. Hänkö elostellut! Hän oli pohjaltaan omituinen, koskaan ei hän välittänyt tytöistä enää, hän oli heittänyt heidät, menettänyt mielenkiinnon heitä kohtaan. Mutta luonnollisesti oli hän maakreivin poika ja matkusti ensi sijoilla ja osti paljon tavaroita. Itse palasi hän näiltä matkoilta kotiin vähän hienompana ja suurempana joka kerta, vihdoin palasi hän kotiin kalossit jalassa. Käytätkö sinä kaksia kenkiä? sanottiin kotona. — Minulla on kylmät jalat, sanoi Elias. Ja silloin he säälivät hänen kylmiä jalkojaan.

Onnellisia päiviä, herraselämää ja joutenoloa! Ei, hän ei tahtonut myydä Storborgia. Palaisiko hän tuohon pieneen kaupunkiin jälleen seisomaan pienessä maalaiskaupassa, jossa hänellä ei olisi edusmiestä käytettävänään! Sitäpaitsi aikoi hän tästä lähtien tehdä huimasti kauppaa Storborgissa, ruotsalaiset olivat jälleen tulleet takaisin ja rahaa tulvisi varmasti taas korpeen, hän olisi pöllö, jos hän myisi. Aronsen sai joka kerta palata tyhjin toimin, yhä enemmän kuohuissaan siitä tyhmyydestä, että oli jättänyt korven.