Part 26

Mutta Aronsen olisi voinut säästää itsesoimauksiaan ja samoin olisi Elias voinut rajoittaa suuria odotuksiaan; mutta ennen kaikkea olisi korven ja paikkakunnan pitänyt vähemmän toivoa, eikä hymyillä ja hieroa käsiään niinkuin autuaat enkelit tekevät, sitä ei korven eikä paikkakunnan olisi pitänyt tehdä, sillä nyt tuntui pettymys sitä ankarammalta. Olisiko voinut uskoa mokomaa: kaivostyö alkoi todellakin, mutta tunturin vastaisessa päässä, kahden peninkulman päässä, Geisslerin tunturin eteläpäässä, kaukana toisella paikkakunnalla, vieraalla paikkakunnalla. Sieltä piti työn hitaasti pureutuman pohjoista kohden ensimmäiselle kuparivuorelle, Iisakin kuparivuorelle ja tuottaa siunausta korvelle ja paikkakunnalle. Se veisi parhaassa tapauksessa monet vuodet, ihmisiän.

Se iski kuin pahin dynamiittiräjähdys huumaten ja lyöden lumpeen korvat. Paikkakunnan väestö vaipui suruun. Joku noitui Geissleriä, tuota saatanan Geissleriä, joka taas oli tehnyt heille tepposen, toiset kömpivät kokoukseen ja lähettivät lähetystönä luottamusmiehiään tällä kertaa kaivosyhtiön luo, insinöörin luo. Siitä ei ollut mitään hyötyä, insinööri selitti, että hänen täytyi aloittaa työt eteläpäästä, koska se oli aivan meren rannalla, ei tarvinnut ilmarataa, ei ollut juuri mitään kuljetusta. Ei, työt täytyi aloittaa eteläpäästä. Se oli päätetty.

Silloin matkusti Aronsen paikalla uudelle työseudulle, uuteen kultalaan. Tahtoipa hän vielä viedä edusmies Andreseninkin mukaansa: Mitä sinä täällä erämaassa teet? sanoi hän. Sinun on paljon parempi tulla minun kanssani! — Mutta edusmies Andresen ei tahtonut jättää korpea, se oli käsittämätöntä, mutta oli kuin jokin olisi sitonut hänet korpeen, hän tuntui viihtyvän täällä, hän oli juurtunut kiinni tänne. Andresenin oli täytynyt muuttua, korpi ei ollut muuttunut. Täällä olivat ihmiset ja olot samat kuin ennenkin: kaivostyö oli siirtynyt pois näiltä seuduilta, mutta kukaan korven asukas ei ollut sen johdosta mennyt päästään pyörälle, heillä oli maanviljelys, heillä oli peltonsa ja elukkansa. Ei ollut niin paljon rahoja enää, mutta oli kaikkia elämisen tarpeita, aivan kaikkia. Eipä tehnyt edes Eliastakaan toivottomaksi se, että rahavirta luisui hänen sivuitseen, pahinta oli, että hän ensi huumauksessa oli ostanut joukon kaupaksi käymättömiä tavaroita, mutta ne saivat toistaiseksi odottaa, olivathan ne koristuksena ja tuottivat kunniaa rihkamakaupalle.

Korvenasukas ei mennyt päästään pyörälle. Hänestä ei ilma ollut epäterveellistä, hänellä oli kyllin yleisöä uusia vaatteitaan varten, hän ei kaivannut timantteja, viinin tunsi hän Kaanaan häistä. Korvenasukas ei pahoitellut niistä ihanuuksista, joita hän ei saanut: taide, sanomalehdet, ylellisyystavarat, politiikka oli täsmälleen sen arvoista, mitä ihmiset tahtoivat niistä maksaa, ei muuta; maan hedelmät sitä vastoin tuli hankkia mistä hinnasta tahansa, ne olivat kaiken alku, ainoa lähde. Korvenasukkaan elämäkö autio ja surullinen? Kaikkea muuta! Hänellä oli korkeammat voimansa, unelmansa, rakastumisensa, rikas taikauskonsa. Siivertti kulkee eräänä iltana virtaa ylöspäin ja pysähtyy äkkiä: alhaalla vedessä kelluu kaksi heinäsorsaa, koiras ja naaras. Ne ovat huomanneet hänet, ne ovat nähneet ihmisen ja käyvät levottomiksi, toinen niistä sanoo jotakin, päästää lyhyen äänen, kolmiosaisen säveleen, toinen vastaa samoin. Samassa ne kohoutuvat, räpyttävät kuin kaksi pientä pyörää kivenheiton virtaa ylöspäin ja laskeutuvat jälleen kellumaan. Silloin sanoo toinen taas jotakin ja toinen vastaa, se on samaa kieltä kuin ensi kerrallakin, mutta niin vapautunutta, että siitä soinnahtaa pientä autuutta: _se on viritetty kaksi oktaavia ylemmäksi!_ Siivertti seisoo ja katsoo lintuja, katsoo niiden ohi kauas unelmiin. Jokin sointu oli värähtänyt hänen lävitsensä, jokin sulo, hän seisoi aloillaan ja hänessä heräsi haalea ja hieno muisto jostakin villistä ja kauniista, jostakin ennen eletystä, mutta muistista häipyneestä. Hän palaa kotiin hiljaisena, ei puhu siitä, ei juorua siitä, se erosi moisista sanoista. Se oli Sellanrån Siivertti, hän meni nuorena ja tavallisessa mielenvireessä ulos eräänä iltana ja eli tämän.

Se ei ollut hänen ainoa seikkailunsa, hänellä oli muitakin. Mutta hänellä oli sekin seikkailu, että Jensine jätti Sellanrån. Se tuotti Siivertille paljon mielipahaa.

Niin, Jensine lähti omasta tahdostaan. Oo, Jensine ei ollut ensimäinen paras, sitä ei kukaan sanoisi! Siivertti oli kerran luvannut ajaa hänet takaisin kotiin, siinä tilaisuudessa oli Jensine vielä kaiken päätteeksi itkenytkin, myöhemmin katui hän itkuaan ja näytti, että hän sitä katui, hän sanoi itsensä irti. No hauskaa matkaa.

Eikä mikään voinut olla Sellanrån Inkerille mieluisempaa kuin hänen lähtönsä, Inkeri oli alkanut käydä tyytymättömäksi palvelijaansa. Merkillistä se oli, hänellä ei ollut mitään muistuttamista häntä vastaan, mutta hänen läsnäolonsa tuntui Inkeristä vastenmieliseltä ja täpärältä piti, että hän sieti häntä talossaan. Se johtui ehkä Inkerin mielentilasta: hän oli ollut raskasmielinen ja uskonnollinen koko talven eikä päässyt siitä. Tahdot siis lähteä? Niin kyllä, sanoi Inkeri. — Se oli kuin siunaus, yöllisten rukousten täyttymys. Olihan talossa joka tapauksessa kaksi isoa naisihmistä, mitäpä tarvittiin tätä verevää naimavalmista Jensineä täällä? Inkeri katseli vastenmielisyydellä tätä naimavalmiutta ja ajatteli kai näin: Aivankuin minä itse kerran!

Hänen suuri uskonnollisuutensa ei vähentynyt. Hän oli itsessään niin vähän turmeltunut, hän oli maistanut, näpistänyt niin, hän ei aikonut jatkaa sitä koko ikäänsä, ei puhettakaan siitä, Inkeri karkoitti sen ajatuksen pelokkaana. Kaivostyö ja kaikki työmiehet pysyivät poissa. — Herra nähköön, eipä sen paremmin olisi voinut käydä! Hyve ei ollut vain kestäväinen, se oli välttämätön hyvä, armo.

Mutta maailma oli hupsu. Kas, nyt käyskeli Leopoldiina siinä, pieni Leopoldiina, siemen, pieni lapsi, hän käyskeli täällä pursuvan täynnä terveyttä ja syntiä; jos käsi kiertyisi hänen vyötäröilleen raukenisi hän siihen, hyi! Hän oli alkanut saada näppylöitä kasvoihin, se tiesi jo veren villiyttä, oo äiti muisti sen, että silloin alkoi veri villiytyä. Äiti ei tuominnut tytärtään näistä kasvoihin ilmaantuvista näppylöistä, mutta hän tahtoi saada ne loppumaan, Leopoldiinan piti päästä niistä. Mitä tuo edusmies Andresenkin aina juoksi Sellanråssa sunnuntaisin ja istui juttelemassa maanviljelyksestä Iisakin kanssa? Luulivatko nuo miehet, ettei pieni Leopoldiina mitään ymmärtänyt? Oo, nuoriso oli hupsua ennen vanhaan, kolme-, neljäkymmentä vuotta sitten, mutta nyt se oli vielä hullumpaa.

— Miten nyt lie sen laita, sanoi Iisakki, kun he puhelivat siitä; mutta nyt on kevät ja Jensine on lähtenyt ja kenen saamme kesätöihin? — Leopoldiina ja minä haravoimme, sanoi Inkeri. Minä haravoin ennen yötä päivää! sanoi hän kiihtyneenä ja valmiina itkuun. — Iisakki ei käsittänyt tätä kiihkeätä purkausta, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, niin lähti hän metsän reunaan kuokkineen ja rautakankeineen ja ryhtyi kivitöihin. Ei, Iisakki ei todellakaan ymmärtänyt, että Jensine lähti pois, hän oli kelvollinen piika. Iisakki ymmärsi itse asiassa vain kaikkein oleellisimman, työn, tarpeelliset ja luonnolliset toimet. Hän oli pyöreä ja tukeva yläruumiiltaan, kukaan ei ollut vähemmän astraalinen, hän söi kuin mies ja hyötyi siitä, siksi joutui hän sangen harvoin pois tasapainostaan.

Siinä oli nyt tuo kivi. Olihan siinä useampiakin kiviä, mutta tämä oli nyt tässä aluksi. Iisakki ajattelee, että hänen on jolloinkin rakennettava pieni tupa tähän, pieni koti itselleen ja Inkerille, hän tahtoo pitää varalta ja perata hieman tonttia sillä välin, kun Siivertti on Storborgissa, muuten saisi hän selitellä pojalle ja sitä tahtoo hän välttää. Luonnollisestikin koittaa päivä, jolloin Siivertti tarvitsee kaikki talon rakennukset itselleen, silloin pitää vanhemmilla olla tupa. Oikeastaan ei rakentaminen koskaan loppunut Sellanråssa, suuri heinälatokin oli vielä rakentamatta kivinavetan päälle. Mutta hirret ja laudat olivat valmiina.

Nyt oli tuossa tuo kivi. Se ei näyttänyt erikoisen suurelta, mikäli sitä maan päällä oli, mutta se ei liikkunut iskuista, niin että se mahtoi olla sittenkin aika raamisko. Iisakki kaivoi sen ympärystää ja koetti sitä rautakangella, se ei liikahtanut. Hän kaivoi enemmän ja koetti taas — ei. Silloin täytyi Iisakin lähteä kotiin noutamaan lapiota saadakseen soran ylös, hän kaivoi taas ja koetti — ei. Onpa se koko äijä! ajatteli kai Iisakki kaikessa kärsivällisyydessään kivestä. Hän kaivoi hyvän hetken, kivi istui vain yhä vankkumatta maassa eikä hän saanut kunnon otetta siitä. Olisipa harmillista, jos hänen täytyisi räjäyttää se. Silloin kuuluisi jymy taloon ja saisi kaikki tulemaan paikalle. Hän kaivoi. Hänen täytyi hakea vipukanki ja koetti sillä — ei. Hän kaivoi taas. Iisakkia alkoi kivi hieman harmittaa, hän rypisti kulmakarvansa ja katsoi sitä aivankuin hän olisi tullut vartavasten tarkastamaan näitä kiviä, ja erikoisesti oli tämä kivi perin typerä. Hän arvosteli sitä, se oli niin pyöreä ja tomppelimainen, siitä ei saanut otetta, vähältä piti, ettei se näyttänyt hänestä vallan hullusti laaditulta. Räjäyttääkö se? Ei puhettakaan ruudin haaskaamisesta siihen. Ja pitäisikö hänen jättää se, näyttäisikö hän jonkinlaista pelkoa siitä, että kivi ehkä pääsisi voitolle?

Hän kaivoi. Hän ponnisti lujasti, niinpä kyllä, mutta mitä tuloksia siitä oli? Vihdoinkin sai hän vipukangen pään kiven alle ja koetti — kivi ei liikahtanut. Eipä ollut aivan tyhjä hänen otteensa, mutta se ei vaikuttanut. Mitä tämä oli, eikö hän ollut vääntänyt kiviä ylös ennenkin? Oliko hän käynyt vanhaksi? Hullunkurista, hehe. Naurettavaa. Hän oli tosin äskettäin huomannut voimiensa vähentyneen, toisin sanoen, hän ei ollut sitä huomannut eikä siitä välittänyt, se oli luulottelua. Ja nyt käy hän taas kiveen käsiksi, päättäen ottaa sen.

Ei ollut aivan turhanpäiväistä, kun Iisakki nojasi viputankoon koko voimallaan. Nyt viruu hän siinä ja ponnistaa ponnistamistaan, valtavana kuin kyklooppi, niin että hänen yläruumiinsa näytti ulottuvan polviin saakka. Hänessä oli eräänlaista komeutta ja loistoa, hänen ekvaattorinsa oli uskomaton.

Mutta kivi ei liikkunut paikoiltaan.

Ei auttanut mikään, hänen täytyi kaivaa enemmän. Räjäyttääkö kivi? Vaiti. Ei, mutta hänen täytyi kaivaa enemmän. Hän innostui kovin, kiven täytyi nousta! Tässä ei voinut sanoa olevan mitään luonnotonta, mitä Iisakkiin tuli, se oli vanhaa maanraatajan rakkautta, mutta aivan vailla hellyyttä. Se näytti narrimaiselta, aluksi hän ikäänkuin keräsi voimansa joka puolelta kiven ympäri ennenkuin hän iski siihen, sitten kaivoi hän sen ympäri ja möyri ja ammensi maata ylös paljailla käsillään, niin hän teki. Mutta se ei ollut rakkaudenosoitusta. Hän oli lämmin, mutta lämmin uutteruudesta.

Jospa hän koettaisi taas vipukangella? Hän työnsi sen sinne mistä hänellä oli eniten toiveita — ei. Jopa oli vietävästi uhkamielisyyttä ja itsepäisyyttä kivessä! Mutta jopa näytti luonnistavan, Iisakki koetti taas ja hänellä oli toiveita, maanraataja tunsi, ettei kivi enää olisi voittamaton. Silloin luiskahti vipukanki ja paiskasi Iisakin maahan. Piru vie! sanoi hän. Se pääsi häneltä. Hänen hattunsa oli siinä rysäyksessä saanut mällin ja luisunut korvalliselle, hän näytti ryöväriltä, espanjalaiselta. Sitten hän sylkäisi.

Tuolla tulee Inkeri. — Tulehan nyt jo syömään, Iisakki! sanoo hän aivan ystävällisesti. — Kyllä, vastaa Iisakki, mutta hän ei halua Inkeriä lähemmäksi eikä tahdo joutua puheisiin. Oo sitä Inkeriä, hän ei huomannut mitään, hän tuli: Mitä sinä nyt olet ajatellut tehdä kysyy hän hyvitelläkseen Iisakkia sillä, että tämä melkein joka päivä ajatteli jotakin suurenmoista. — Mutta Iisakki on niin tuima, pelottavan tuima, hän vastaa: Enpä tiedä! — Ja Inkeri puolestaan on niin höpäkkä, uh, hän kyselee ja juttelee yhä enemmän Iisakille eikä vain lähde. — Koska nyt tulit näkemään, sanoo Iisakki, niin tahdon saada tämän kiven ylös! — Vai niin, tahdotko saada sen ylös? — Niin. — En kai minä voi auttaa sinua? kysyy Inkeri. — Iisakki ravistaa päätään. Mutta olihan joka tapauksessa kaunis piirre Inkerissä tuo, että hän tahtoi auttaa häntä eikä hän enää voinut karkoittaa häntä luotaan: Odotahan vähän! sanoi hän ja juoksi kotiin noutamaan moukaria ja talttaa.

Jos hän saisi kiven hieman särmikkääksi lyömällä siitä jonkun liuskan irti oikealta kohdalta, saisi vipukangella siitä paremman otteen. Inkeri pitelee talttavasaraa ja Iisakki lyö. Lyö, lyö. Se luonnistui, liuska irtautuu. — Kiitos nyt avusta, sanoo Iisakki. Äläkä huoli tyrkyttää mulle ruokaa, tahdon saada tämän kiven ylös!

Mutta Inkeri ei lähde. Ja oikeastaan on Iisakista varsin mieluista, että hän seisoo ja katselee hänen työskentelyään, se on ollut hänestä mieluista nuoremmilta päiviltä lähtien. Ja kas, hän saa siunatun hyvän otteen vipukangella ja vääntää — kivi liikahtaa! — Se liikkuu! sanoo Inkeri. — Et kai laske leikkiä? kysyy Iisakki. — Leikkiäkö! Liikkuuhan se!

Niin pitkälle oli hän päässyt, se siis helpotti, hitto vieköön, hän oli päässyt voitolle kivestä, he ryhtyivät yhteistyöhön. Iisakki ponnistaa ja rynnistää vipukangella ja kivi liikkuu, mutta ei muuta. Hän jatkaa hetken, yhtä laiha tulos. Hän ymmärtää samassa, ettei ole vain kysymys ruumiin painosta hänen puoleltaan, hänellä ei ole enää entisiä voimia, niin on asian laita. Hänellä ei ole enää entistä sitkeätä joustavuutta ruumiissaan. Ruumiinpaino? Eihän ollut mitään heittäytyä ja katkaista raskas kanki. Hän oli käynyt heikommaksi, siltä näytti. Tämä täyttää tuon kärsivällisen miehen katkeruudella; kunpa ei edes Inkeri olisi ollut näkemässä sitä!

Äkkiä heittää hän vipukangen ja tarttuu moukariin. Viha valtasi hänet, hän on sellaisessa mielentilassa, että hän käy rajusti käsiksi. Kas, hänellä on edelleenkin lakki korvalliselta ja hän näyttää ryövärimäiseltä, nyt kiertää hän valtavana ja uhkaavana kiveä, aivankuin antaakseen sille oikean käsityksen itsestään, hän näyttää aikovan muuttaa tämän kiven raunioksi entisestään. Miksi hän ei sitä tekisi? Onhan vain muotoseikka murskata kivi, jota vihaa. Jos kivi teki vastarintaa, jollei se antanutkaan murskata itseään? Se saisi nähdä, kumpi heistä jäisi elämään!

Mutta sitten sanoo Inkeri aivan pelottomana taas, sillä hän huomaa kai mitä miehessä liikkuu; hän sanoo: Entä jos me molemmat painamme hirttä? Ja hirrellä tarkoitti hän vipukankea. — Ei! huutaa Iisakki raivoisana. Mutta hetken mietittyään sanoo hän: No niin — koska sinä nyt olet täällä, mutta minä en ymmärrä, miksi sinä et mene kotiin. Koetetaan!

Ja niin saavat he kiven kyljelleen. Se onnistui. Puh! sanoo Iisakki.

Mutta nyt näkevät he jotakin odottamatonta: kiven alapuoli oli lattea, tavattoman leveä, kauniisti lohjennut, tasainen, sileä kuin lattia. Kivi on vain puolikas kivestä, jonka toinen puoli varmaankin on jossakin lähistöllä. Iisakki tiesi hyvästi, että saman kiven kaksi puolikasta saattoi sijaita eri paikoissa, kirsi kai on ne pitkän ajan kuluessa eroittanut toisistaan; mutta löytö ihmetyttää häntä ja tuottaa hänelle iloa, se on tarvekivi, parasta lajia, porraskivi. Suurempi rahasumma ei olisi täyttänyt korven asukkaan sydäntä sellaisella tyydytyksellä. Hieno porraskivi! sanoo hän ylpeästi. — Inkeri virkkaa kaikessa totuudessa: Enpä ymmärrä kuinka sinä sen saatoit tietää! — Hm! sanoi Iisakki, luuletko, että minä kaivoin täällä maata turhanpäiten!

He menivät yhdessä kotiin, Iisakki nauttii ansaitsemattomasta ihailusta, se maistuu melkein samalta kuin ansaittukin. Hän on ollut haeskelevinaan kunnollista porraskiveä koko tämän ajan, nyt oli hän sen löytänyt. Nyt ei ollut liioin enää mitään epäilyttävää hänen työskentelyllään tontilla, hän saattoi kaivella siellä miten paljon hän halusi sillä verukkeella, että hän etsi porraskiven toista puolikasta. Kun Siivertti tuli kotiin, sai hän vielä hänetkin auttamaan itseään.

Mutta kun asian laita oli niin, ettei hän enää saanut mennä yksin vääntämään kiviä maasta, oli suuri muutos tapahtunut, asema oli käynyt vaaralliseksi, tonttia täytyi kiirehtää. Vanhuus oli saavuttanut Iisakin, hän alkoi kypsyä elättivaariksi. Se riemu, minkä hän oli itselleen hankkinut porraskiven avulla, meni menojaan päivän kuluessa, se ei ollut oikeata eikä kestävää. Iisakki kulki jo kumarassa.

Eikö ollut niin, että hän kerran elämässään tuli tarkkaavaksi ja virkuksi, kun joku puhui hänelle kivestä tai ojasta? Siitä ei ollut aikaakaan, vain joitakin vuosia. Ja silloin oli parasta sen, joka katsoi ynseästi kuivattua suota, välttää häntä. Nyt alkoi hän vähitellen ottaa kaiken sellaisen rauhallisemmin, niin, Herra paratkoon! Ei mikään ollut niinkuin ennen, koko korpi oli muuttunut, tätä leveätä telegraafitietä metsän läpi ei ollut ennen, tuntureita ylhäällä järven luona ei oltu räjäytelty pirstaleiksi ennen. Ja ihmiset? Sanoivatko he Herran rauhaa! kun he tulivat ja Jääkää Herran rauhaan! kun he lähtivät? He nyökkäsivät vain, eivätkä edes nyökänneet.

Mutta eihän ollut liioin mitään Sellanråta ennen, oli vain turvemaja; mutta mitä oli nyt? Eikä liioin ollut maakreiviä ennen.

Niin, mutta millainen oli maakreivi nyt! Vain surullinen surkastunut ihminen. Mitä hyödytti syöminen ja hyvä suolisto, kun ei siitä enää tullut voimia? Siivertillä oli nyt voimia, ja Herralle kiitos, että Siivertillä niitä oli; mutta ajattele, jos Iisakilla itselläänkin olisi niitä ollut! Mitä hyvää olisi siitä, että hänen pyöränsä alkoi hidastua? Hän oli toiminut kuin mies, hänen selkänsä oli kestänyt vetojuhdan taakkoja, tästä lähtien osoittaisi hän kestävyyttään lepuuttamalla sitä hevoskaakilla.

Iisakki on tyytymätön, Iisakki on raskasmielinen.

Siinä on nyt mäellä vaakaviiri ruostumassa. Myrsky kai on kuljettanut sen tänne metsänlaitaan, tai ehkä ovat sen tuoneet pojat ennen pienenä ollessaan. Se makaa siinä vuodesta vuoteen ja ruostuu yhä enemmän, mutta se oli kerran uusi viiri ja oli kokonaan keltainen. Iisakki muistaa kun hän toi sen kotia kauppiaalta ja Inkeri sanoi, että se oli kaunis viiri. Pari vuotta myöhemmin meni hän maalarin luo kylällä ja sai viirinsä maalatuksi mustaksi ja kirkkaaksi ja vielä vihreän suojustimen siihen. Kun hän tuli tällä kertaa kotiin, oli se Inkerin mielestä entistään kauniimpi viiri. Inkeristä oli aina kaikki hyvää, oo se oli hyvää aikaa, hän hakkasi puita ja Inkeri katseli, se oli hänen parasta aikaansa. Ja kun tuli maalis- ja huhtikuu, olivat hän ja Inkeri vallan hullaantuneita toisiinsa, aivankuin linnut ja eläimet metsässä, ja kun toukokuu tuli, kylvi hän rukiin ja pani perunan ja ahersi pyöreitä vuorokausia. Oli työtä ja unta, rakkautta ja haaveita, hän oli kuin ensimmäinen sonni, ja se olikin aika hirviö, suuri ja kiiltävä kuin kuningas, kun se tuli. Mutta sellaista kevättä ei enää nykyisin ole, ei.

Iisakki oli muutaman päivän hyvin masentunut. Ne olivat pimeitä päiviä. Hänellä ei ollut halua eikä voimia ryhtyä latoon, se sai jäädä Siivertin asiaksi kerran; kysymykseen tuli vain elättivaarin tupa. Ikipäiviä ei hän voinut salata Siivertiltä, että hän perkasi tonttia tänne metsän laitaan, ja eräänä päivänä hän sen ilmaisi: Siinä olisi hyvä kivi, jos niinkuin jotain muuraisimme, sanoi hän. — Siivertin kasvoilla ei värekään muuttunut, hän vastasi: Oikeita kivijalkakiviä! — Niin, mitä arvelet, sanoo isä: näin kauan on jo tässä möyritty ja etsitty porraskiveä, että tästä alkaisi tulla tonttimaa? Mutta enpä tiedä. — Eipä tämä taitaisi olla hullumpi tontiksi liioin! vastaa Siivertti ja silmäilee paikkaa. — Niinkö arvelet. Sillä täällä sietäisi olla joku pieni tupa vieraiden varalta, jos niitä joskus tulee. — Niin. — Pitäisi kai olla tupa ja kamari? Näit, millaista oli, kun nuo ruotsalaiset herrat tulivat tänne viimen, eikähän meillä nyt ole uutistupaakaan heille. Mutta mitä luulet: pitäisi kai olla pieni keittiökin, jos he haluaisivat keittää jotakin?

— No eipä se voi olla ihan ilman keittiötäkään ja saattaa meitä naurunalaisiksi, tiedämmä, sanoi Siivertti.

— Niinkö arvelet? —

Isä vaikeni. Olipa tuo Siivertti merkillinen poika äkkäämään heti, mitä tarvittiin tupaan, ruotsalaisia herroja varten, hän ei kysynyt edes mitään, vaan sanoi: Jos olisin sinun sijassasi, laittaisin pienen tavarasuojan pohjoisseinälle. Sellainen suoja olisi hyvään tarpeeseen, jos he tahtoisivat ripustaa märät vaatteet kuivamaan. — Isä iskee heti siihen: Sinäpä jotakin sanot! —

He työskentelevät kumpikin ääneti kivien kimpussa. Hetken päästä sanoo isä: Eikö se Elias ollut vielä tullut kotiin? — Siivertti vastaa vältellen: Hän tulee kyllä pian. —

Se oli nyt tuo Eliaksen asia, hän se oli aina vain poissa, matkoilla. Eikö hän voinut kirjoittaa tavaroita sen sijaan, että kävi niitä ostamassa pitkin? Hän sai niitä niin paljon halvemmalla, niin; mutta entä mitä matkat maksoivat? Hänen ajatuksenjuoksunsa oli niin omituinen. Ja tarvitsiko hän lisää pumpulikangasta ja erilaisia silkkinauhoja kastemyssyjä varten, ja mustia ja valkoisia olkihattuja ja pitkiä piippuja? Ei kukaan korvenasukas ostanut sellaisia ja kylältä tuli ostajia Storborgiin vain silloin, kun he olivat ilman rahaa. Elias oli kyllä tavallaan taitava, olisipa vain nähnyt hänen kirjoittavan paperille tai merkitsevän liidulla jonkun laskun! Olisipa minulla sinun pääsi! sanoivat ihmiset hänelle. Se oli kyllä kaikki totta, mutta hän pani liian paljon menemään. Nuo kyläläiset eivät milloinkaan maksaneet velkaansa ja kuitenkin tulivat sellaisetkin vaivaiset kuin Brede Olsen Storborgiin talvella ja saivat pumpulikangasta ja kahvia ja siirappia ja parafiinia velaksi.

Iisakilta on jo mennyt paljon rahaa Eliakselle ja hänen kauppaansa ja hänen matkoihinsa, hänellä ei ole enää mahdottomia jäljellä kuparivuoresta saamistaan rikkauksista, ja entä sitten? — Mitenkä luulet Eliaksen asiain sujuvan? kysyi Iisakki äkkiä. — Sujuvan? toistaa Siivertti voittaakseen aikaa. — Ei näytä siltä, että sujuu. — Hän uskoo menestyvänsä. — Vai niin, oletko jutellut hänen kanssaan siitä? — En. Andresen sanoi niin. — Isä ajattelee asiaa ja ravistaa päätään: Kyllä se ei suju! sanoo hän. Mutta synti on, että se Elias sillä lailla —!

Ja yhä pimeämmäksi käy isän mieli, se ei ollut ennestään liian valoisa.

Silloin virkkaa Siivertti uutisen: Tänne korpeen tulee nyt lisää asukkaita. — Mitenkä niin? — Kaksi uudisasukasta. He ovat ostaneet meidän läheltämme. — Iisakki jää seisomaan kanki kädessä, se oli suuri uutinen ja hyvä uutinen, parhaita uutisia: Sitten on meitä kymmenen täällä korvessa, sanoo hän. — Iisakki saa lähemmin kuulla, mistä nuo uudet miehet ovat ostaneet, hän tuntee koko korven maantieteen ja nyökkää: Siinä ovat he tehneet oikein, siellä on hyvää halkometsää, siellä on myöskin jokunen honka. Maa viettää kaakkoon päin.

Eipä niitä uudisasukkaita mikään pidättänyt, yhä uusia tuli. Kaivostyö päättyi, mutta siitä vain maanviljelys hyötyi, ei ollut totta, että korpi oli kuolemaisillaan, päinvastoin, se alkoi kiehua elämää, kaksi uutta tulokasta, neljä kättä lisää, peltoja, niittyjä ja koteja. Oo noita vihreitä läikkiä metsän sisällä, majoja ja lähteitä, lapsia ja eläimiä! Soilla, missä ennen kasvoi suopursuja, huojuu nyt ruista, sinikellot nuokkuvat pientareella, keltakukat heloittavat pihanurmikoilla. Ja siellä käyskelee ihmisiä puhellen ja ajatellen, ja ollen yhteydessä maan ja taivaan kanssa.

Tässä seisoo nyt korven ensimmäinen mies. Hän saapui kahlaten polviaan myöten rämeissä ja kanervissa, hän löysi mäen ja asettui siihen asumaan. Toisia tuli hänen jälkeensä, he polkivat polun autioon korpimaahan, taas tuli uusia, polusta tuli tie, nyt ajettiin sitä kärryillä. Iisakki voi olla tyytyväinen, hän saattaa tuntea ylpeyden värähdyksen: hän oli tämän seudun perustaja, hän on maakreivi.

— Niin, eihän tätä tonttia voi yhtämittaa raivata, jos aiotaan saada lato pystyyn tänä vuonna, sanoi hän.

Sen sanoi hän kai äkillisessä valoisan mielen puuskauksessa, hän oli kai saanut uutta uskoa elämään.

X.