Part 24

Nimismiehen rouva vaikenee. Hän saattoi nähdä oikeudesta ja katsojista, että hän oli puhunut erinomaisen hyvin, oli niin hiljaista salissa, ainoastaan Barbro istui pyyhkien tuolloin tällöin liikutuksesta silmiään. Rouva lopetti seuraavilla sanoilla: Meillä naisilla on sydän. Minä olen jättänyt lapseni vieraisiin käsiin matkustaakseni tänne todistamaan tämän onnettoman tytön puolesta, joka istuu tässä. Miesten laki ei voi kieltää naisia ajattelemasta: minä ajattelen, että tätä tyttöä on tarpeeksi rangaistu siitä, ettei hän ole tehnyt mitään pahaa. Vapauttakaa hänet siis, niin minä otan hänet luokseni. Hänestä on tuleva erinomaisin lapsentyttö, mitä minulla on ollut.

Rouva lopettaa.

Laamanni huomautti: Niin mutta lapsenmurhaajistahan rouvan mielestä tuli niin erinomaisia lapsentyttöjä? Mutta laamanni ei ollut toista mieltä kuin rouva Heyerdahl, kaukana siitä, hänkin oli niin ihmisellinen, niin papillisen lempeä. Niiden parin kysymyksen aikana, jotka valtionasianajaja sai tehdyksi rouvalle senjälkeen, istui hän enimmäkseen tehden muistiinpanoja papereihinsa.

Asian käsittely kesti aamupäivän, ei juuri muuta, todistajia oli niin vähän ja asia todellakin niin selvä. Aksel Ström toivoi parasta, mutta sitten näyttivät äkkiä nimismiehenrouva ja valtionasianajaja ryhtyvän tuottamaan hänelle ikävyyksiä siksi, että hän oli haudannut lapsenruumiin, sen sijaan että olisi tehnyt ilmoituksen kuolemantapauksesta. Hänelle tehtiin ankaranlaisia kysymyksiä eikä hän ehkä olisi selvinnyt kyllin hyvin tästä pälkähästä, ellei hän olisi huomannut Geissleriä salissa. Aivan oikein: Geissler istui siellä. Tästä sai Aksel jonkunlaista tukea, hän ei enää tuntenut olevansa yksin ylempiensä edessä, jotka yrittivät häntä nujertaa. Geissler nyökkäsi hänelle.

Geissler oli tullut kaupunkiin. Hän ei ollut ilmoittautunut todistajaksi, mutta hän oli läsnä. Hän oli myös käyttänyt pari päivää kuulustelun edellä perehtyäkseen asiaan ja kirjoittaakseen muistiin, mitä hän muisti Akselin omasta kertomuksesta Månelandissa. Useimmat todisteet olivat Geisslerin silmissä vähän sitä ja tätä, tuo nimismies Heyerdahl oli koko lailla rajoitettu ihminen, hän oli tutkimuksessaan koettanut osoittaa Akselin tienneen lapsenmurhasta. Tuo pölkkypää, tuo idiootti, hän ei tuntenut elämää korvessa, hän ei ymmärtänyt, että lapsi oli juuri se side, joka olisi sitonut naisen Akselin taloon!

Geissler puhui valtionasianajajan kanssa, mutta hän sai sen vaikutelman, että hänen ei olisi tarvinnut sitä tehdä: hän tahtoi auttaa Akselia takaisin kotiinsa ja taloonsa korvessa, mutta Aksel ei tarvinnut apua. Ei, sillä näyttihän Barbro neitsyen asia siunatun valoisalta, ja jos hänet vapautettaisiin, raukeisi tietenkin Akselin osallisuus tyhjiin. Sehän riippui todistajien lausunnoista.

Kun harvat todistajat oli kuulusteltu — Ullaa ei oltu kutsuttu esille, vaan nimismies, Aksel, asioihin perehtyneet sekä pari tyttöä kylältä, kun heidät oli kuulusteltu, oli päivällisloma käsissä ja Geissler meni uudelleen valtionasianajajan luo. Valtionasianajaja oli edelleen sitä mieltä, että neitsyt Barbron asia näytti valoisalta, kuten tulikin. Nimismiehen rouva Heyerdahlin lausunto oli ollut suuriarvoinen. Kaikkihan riippui oikeudesta.

— Herättääkö tämän tytön asia teissä erikoisesti mielenkiintoa? kysyi valtionasianajaja. — Jonkun verran, vastasi Geissler. Tai ehkä oikeastaan miehen. — Onko hän palvellut teilläkin? — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies, niin. Mutta tyttö? Hän se on saavuttanut oikeuden myötätunnon. — Ei hän ole palvellut minulla. — Mies on epäilyttävämpi, sanoi valtionasianajaja. Hän menee aivan yksin hautaamaan lapsenruumiin metsään. Se on epäilyttävää. — Hän tahtoi kai ylipäänsä haudata sen, sanoi Geissler, sitä ei tehty ensi kertaa. — No, tyttöhän oli nainen eikä hänellä ollut miehen voimia kaivaa hautaa. Ja siinä tilassa, missä hän oli, ei hän jaksanut muuta. Yleensä olemme, sanoi valtionasianajaja, päässeet inhimillisempään käsitykseen näihin lapsen murhaajiin nähden. Minä en oikeutena tuomitsisi tätä tyttöä ja kaiken esilletuodun jälkeen en tule vaatimaan hänelle rangaistusta. — Se on sangen hauskaa! sanoi Geissler ja kumarsi. — Valtionasianajaja jatkoi: Ihmisenä ja yksityismiehenä menen vieläkin pitemmälle: en tuomitsisi rangaistusta ainoallekaan naimattomalle äidille, joka surmaa lapsensa. — On mieltäkiinnittävää, sanoi Geissler, että herra valtionasianajaja ja rouva, joka tänään oli todistajana, ovat niin yksimielisiä. — No, hän! Mutta hän puhui muuten hyvin. Niin, mitä varten kaikki nämä tuomiot? Naimattomat äidit ovat kärsineet niin tavattomia tuskia etukäteen, ja maailman kovuus ja raakuus on polkenut heidät niin alas, että siinä on kyllin rangaistusta. — Geissler nousi ja sanoi lopuksi: Mutta entä lapset? — Niin, vastasi valtionasianajaja, se on surullinen asia. Mutta onhan toisaalta Herra kyllin siunannut ihmisiä lapsilla. Ja varsinkin tuollaisten aviottomien lasten, miten niiden käy? Mitä niistä tulee? — Geissler halusi ehkä hieman kiusoittaa tuota pyöreätä miestä, tai ehkä tahtoi hän vain tehdä itsensä salaperäiseksi ja syväksi, hän sanoi: Erasmus oli äpärä. — Erasmus? — Erasmus Rotterdamilainen. — Vai niin. — Leonardo oli äpärä. — Leonardo da Vinci? Niin. Onhan poikkeuksia, muutenhan ei sääntöä olisikaan. Mutta yleensä ottaen! — Lintuja ja elukoita rauhoitetaan, sanoi Geissler, onhan omituista, ettei pieniä lapsia rauhoiteta. — Valtionasianajaja tarttui hitaasti ja arvokkaasti joihinkin papereihin merkiksi, että hänen täytyi keskeyttää: Niin, sanoi hän hajamielisesti, niinpä kyllä. — Geissler kiitti siitä erittäin valaisevasta keskustelusta, johon hän oli saanut tilaisuuden, ja lähti.

Hän istuutui jälleen oikeussaliin ollakseen ajoissa läsnä. Häntä kai hieman kutkutti, että hän istui siinä niin mahtavana: hänen tiedossaan oli muudan paidasta leikattu riepu, jolla piti kantaa — luudanvarpuja, muudan lapsenruumis, joka virui kerran kaupunginpuistossa, hän saattoi panna oikeuden ahtaalle, sana vain häneltä nyt olisi yhtä kuin tuhat miekkaa. Mutta Geissler varoi sanomasta tätä sanaa nyt, jollei se ollut tarpeen. Näyttihän lupaavalta, itse yleinen syyttäjä oli syytetyn puolella.

Niin täyttyi sali ja istuntoa jatkettiin.

Siitä sukeutui mieltäkiinnittävä komedia pikkukaupungissa, valtionasianajajan velvoittava vakavuus ja puolustajan vilkas kaunopuheisuus. Oikeus istui kuuntelemassa, mitä mieltä sen tulisi olla Barbro neitsyeen ja hänen lapsensa kuolemaan nähden.

Eipä siksi: niinkään selvä ei ollut asian ratkaisu. Valtionasianajaja oli komea mies katsella ja hän oli varmasti myös hyvä ihminen, mutta jokin oli kai häntä äsken suututtanut, tai hän oli havainnut, että hänen tuli puolustaa norjalaista oikeudenkäyttöä, Herra ties. Se oli käsittämätöntä, mutta hän ei ollut enää niin taipuvainen kuin aamupäivällä, hän puhui mahdollisesta rikoksesta, tosiaankin, sanoi hän, se oli synkkä lehti, jos voitiin varmuudella sanoa sen olevan niin synkän, kuin todistajain lausunnot saattoivat uskomaan ja arvelemaan. Oikeuden tuli se ratkaista. Hän tahtoi kiinnittää huomiota kolmeen seikkaan: ensiksikin siihen, oliko kysymyksessä synnytys salassa, oliko tämä kysymys selvillä tuomareille. Hän teki joitakin persoonallisia huomautuksia. Toinen seikka ole vaate, tuo paidanpuolikas, miksi oli syytetty ottanut sen mukaansa? Siksikö, että hän mahdollisesti tarvitsisi sitä? Hän kehitti tätä edelleen. Kolmas seikka oli kiireellinen ja salainen hautaus ilman kuolemanilmoitusta papille tai nimismiehelle. Tässä oli mies päähenkilönä, ja mitä tärkeintä oli oikeudelle päästä täyteen selvyyteen siitä. Sillä olihan ilmeistä, että jos mies tiesi asioista, ja siksipä hän toimitti hautauksenkin omin päin, niin oli hänen palvelijattarensa täytynyt tehdä rikos, josta hän oli saanut tietää.

— Hm! kuului salista.

Aksel Ström tunsi jälleen olevansa vaarassa, hän katsahti ylös eikä tavannut ainoatakaan katsetta, kaikki seurasivat silmillään puhujaa. Mutta kaukana perällä istui jälleen Geissler, hän näytti kovin ylimieliseltä, ylpeältä aivan haljetakseen, hänen alahuulensa oli eteenpäin työntynyt ja hän katseli ylös kattoon. Tämä tavaton välinpitämättömyys oikeuden ankarasta vakavuudesta ja tuo Hm! kohti taivasta vaikutti rohkaisevasti Akseliin, hän ei tuntenut enää olevansa yksin koko maailmaa vastaan.

Ja nythän jo helpottikin, tuo valtionasianajaja näytti vihdoinkin arvelevan, että se jo riitti, hän oli saanut kerätyksi niin paljon epäluuloja ja pahuutta häntä vastaan kuin mahdollista, nyt hän lopetti. Hänpä tavallaan pyörsi aivan ympäri, hän ei vaatinut tuomiota. Hän sanoi lopuksi suoraan, ettei hän esitettyjen todistusten jälkeen voinut omasta puolestaan vaatia syytetylle rangaistusta.

Sepä oli oikein hyvä! ajatteli kai Aksel, nythän tämä päättyy!

Sitten puuttui puolustaja asiaan, nuori mies, joka oli opinnoinut lakimieheksi ja saanut puolustajan toimen mainiossa, kauniissa jutussa. Sen mukaista tuli jälkikin, koskaan ei ollut kukaan mies ollut varmempi siitä, että hän puolusti viatonta, kuin hän. Oikeastaan oli tuo nimismiehenrouva Heyerdahl ehtinyt ennen häntä ja siepannut eräitä todisteita häneltä aamupäivällä, häntä harmitti se, että rouva oli niin paljon puhunut kuulijoille — hänellä oli itsellään niin paljon sanottavaa kuulijakunnalle! Hän oli äkäinen tuomarille, joka ei ollut tukkinut rouvalta suuta, tämähän antoi täydellisen lausunnon, esiintoi koko menetelmän, mitä oli jäänyt hänelle?

Hän aloitti neitsyt Barbro Bredesenin elämän kuvailun aivan alusta, hän oli köyhästä kodista, hänen vanhempansa olivat muuten ahkeraa ja työteliästä väkeä, hän joutui aikaisin palvelukseen, tuli aluksi nimismiehelle. Olemme tänään kuulleet, minkä käsityksen hänen emäntänsä, rouva Heyerdahl, oli hänestä saanut, se ei voisi olla loistavampi. Barbro joutui Bergeniin.

Puolustaja kiinnitti huomiota siihen syvästi tunnettuun kirjalliseen lausuntoon niiltä kahdelta konttoristilta, joiden luona hän oli ollut luotetussa asemassa Bergenissä. Barbro palasi jälleen kotiseudulleen hoitamaan erään nuorenmiehen taloutta syrjäisellä seudulla. Tästä alkoi hänen onnettomuutensa.

Hän oli saamassa lapsen tälle nuorellemiehelle. Arvoisa valtionasianajaja oli — muuten mitä varovaisemmin ja hellävaraisimmin — viitannut salasynnytykseen. Oliko Barbro salannut tilansa, oliko hän kieltänyt sen? Kaksi todistajaa, hänen kotiseutunsa tyttöjä, olivat arvelleet hänen olevan raskaana, mutta kun he olivat kysyneet häneltä, ei hän ollut suinkaan kieltänyt, hän oli vain väistänyt kysymyksen. Siten tekevät nuoret tytöt näissä asioissa, he väistävät niitä.

Kukaan muu ei ollut Barbrolta kysynyt. Oliko hän mennyt emäntänsä luo ja tunnustanut? Hänellä ei ollut emäntää. Hän oli itse emäntä. Hänellä oli isäntä, mutta nuori tyttö ei mene miehelle sellaisia salaisuuksia ilmaisemaan, hän kantaa itse ristinsä, hän ei laula, hän ei kuiskaa, hän on vaitelias kuin trappisti. Hän ei salaa itseään, mutta hän liikkuu yksinäisyydessä.

Lapsi syntyy, se on täysiaikainen, terve poika, se on elänyt ja hengittänyt synnytyksen jälkeen, mutta on tukehtunut. Oikeus tuntee ne olosuhteet, joissa tämä synnytys tapahtui, se tapahtui vedessä, äiti kaatui puroon ja synnytti, hänellä ei ollut voimia lapsen pelastamiseen, hän jää siihen makaamaan eikä voi pelastaa edes itseään maalle ennenkuin myöhemmin. No niin, ei voida osoittaa mitään väkivallan jälkiä lapsen ruumiissa, siinä ei ole mitään merkkejä, kukaan ei ole tahtonut sen kuolemaa, sen on vesi tukehduttanut. Ei ole mahdollista keksiä luonnollisempaa selitystä.

Arvoisa valtionasianajaja viittasi erääseen riepuun: oli hämärä kohta siinä, että hän oli ottanut mukaansa tämän paidanpuolikkaan matkalleen. Ei mikään ollut selvempää kuin tämä hämäryys: hän oli ottanut rievun mukaansa kerätäkseen siihen katajia. Hän olisi voinut ottaa — sanokaamme pieluksenpäällisen, mutta hän otti rievun. Jotakin täytyi hänellä olla, hän ei voinut kantaa katajia paljain käsin. Ei, siitä saattoi oikeus olla varma!

Mutta oli toinen seikka, joka ei ollut aivan yhtä selvä: oliko syytetyllä sitä tukea ja hoivaa, jota hänen tilassaan oleva kaipasi niinä aikoina? Osoittiko hänen isäntänsä hänelle sääliväisyyttä? Hyvä, jos hän sitä osoitti! Tyttö on täällä kuulustelun aikana puhunut isännästään arvonannolla, se osoittaisi hyvää ja jaloa mielenlaatua. Itse mies, Aksel Ström, ei liioin ole selityksissään lisännyt syytetylle taakkaa eikä millään tavoin häntä moittinut, — siinä hän onkin tosiaan tehnyt oikein, etten sanoisi viisaasti: tyttö on näet pelastava myös hänet. Mahdollisimman paljon syyn työntäminen tytön niskaan voisi, jos se nimittäin johtaisi tämän tuomitsemiseen, vetää myöskin hänet samaan onnettomuuteen.

Ei voi syventyä käsilläolevaa juttua koskeviin asiakirjoihin tuntematta syvintä myötätuntoa tätä nuorta, hyljättyä tyttöä kohtaan. Ja kuitenkaan ei hänen tarvitse turvautua armeliaisuuteen, vaan ainoastaan oikeuteen ja ymmärtämykseen. Hän ja hänen isäntänsä ovat tavallaan kihloissa, mutta sopeutumattomuus ja syvä ero harrastuksissa on ehkäissyt avioliiton. Tämän miehen luona ei tällä tytöllä ole tulevaisuutta. Ei ole miellyttävää tehdä sitä, mutta palatakseni uudelleen tuohon mukaanotettuun riepuun: kun kaikki on tuotava esiin, ei tyttö ottanut mukaansa omaa paitaansa, vaan yhden isäntänsä paidoista. Kysyimme alussa itseltämme: Oliko tämä paita otettu mukaan kaiken varalta? Tässä, niin arvelimme, saattoi olla se mahdollisuus, että mies, Aksel, oli ollut osallisena pelissä.

— Hm! kuului salista. Se tuli niin kovaa ja äänekkäästi, että se keskeytti puhujan, kaikki kääntyivät silmäilemään tämän keskeytyksen aiheuttajaa, tuomari heitti terävän silmäyksen.

Mutta — jatkoi puhuja päästyään jälleen raiteilleen — tähänkin seikkaan nähden voimme olla levollisia, kiitos syytetyn itsensä, vaikka olisi hänelle edullista jakaa tässä syyllisyys, ei hän ole sitä tehnyt. Hän on mitä päättäväisimmin vapauttanut Aksel Strömin siitä epäluulosta, että hän olisi tiennyt hänen ottaneen Akselin paidan omansa asemesta mukaansa purolle — tarkoitan metsään katajien hakuun. Ei ole minkäänlaista syytä epäillä syytetyn sanoja, ne ovat kaiken aikaa pitäneet paikkansa, ja niin on laita tässäkin: jos hän olisi saanut paidan mieheltä, olisi se edellyttänyt lapsenmurhaa, ja syytetty ei halua totuudenrakkaudessaan saattaa tätä miestä syyhyn rikoksesta, jota ei ole tehty. Yleensä ilmaisee hän kaikki kauniisti ja avomielisesti eikä ole tahtonut saada syytä kenenkään niskoille. Tämä kaunis piirre ilmenee kaikissa hänen toimissaan, niinpä on hän käärinyt pienen ruumiin mitä huolellisimmalla tavalla. Sellaisena löysi sen nimismies.

Tuomari tahtoi — järjestyksen vuoksi — huomauttaa, että nimismiehen löytämä hauta oli toinen, ja siihen oli Aksel haudannut lapsen.

— Niin on, ja minä kiitän herra tuomaria! sanoo puolustaja kaikella sillä kunnioituksella, mikä oikeudelle on tuleva. — Niin on. Mutta nyt oli Aksel itse selittänyt, että hän oli vain nostanut ruumiin toisesta haudasta toiseen ja pannut sen siihen. Ja onhan epäilemättä niin, että nainen osaa paremmin kääriä sen kaikkein parhaiten? Äidin hellät kädet!

Tuomari nyökäyttää.

Mutta sitä paitsi: Eikö tämä tyttö — jos hän olisi ollut sitä lajia — olisi voinut haudata lapsen alastomana? Tahdon mennä niinkin pitkälle ja sanoa, että hän olisi voinut panna sen johonkin laatikkoon. Hän olisi voinut jättää sen jonkun puun juurelle paleltumaan kuoliaaksi — jollei se nimittäin olisi ollut kuollut. Hän olisi voinut pistää sen uuniin ollessaan yksin ja polttaa sen. Hän olisi voinut ottaa sen mukaansa Sellanråjoelle ja heittää sen virtaan. Mitään sellaista ei tämä äiti tehnyt, hän kääri kuolleen lapsen ja hautasi sen. Ja jos se oli somasti kääritty löydettäessä, niin oli sen tehnyt nainen eikä mies.

Nyt, sanoi puolustaja, tulee oikeuden ratkaista, mitä syytä jää Barbro neitsyelle. Sitä jäi tosiaan hyvin vähän jäljelle, sitä ei jäänyt puolustajan mielestä lainkaan jäljelle. Jos niikseen on, tulisi oikeus tuomitsemaan hänet kuolemantapauksen ilmoittamisen laiminlyönnistä. Mutta lapsihan oli kerta kaikkiaan kuollut, he asuivat kaukana erämaassa, monen peninkulman päässä papista ja nimismiehestä, se sai nukkua ikuista untaan hyvässä haudassa metsässä. Jos oli rikos haudata se sinne, niin silloin se jakautui syytetyn ja lapsen isän osalle; mutta se rikos voidaan joka tapauksessa myöntää tapahtuneen. On yhä enemmän luovuttu rankaisemasta rikollisia, heitä parannetaan. Vanhoina aikoina tahdottiin rangaista kaikesta mahdollisesta, se johtui vanhan testamentin kosto-opista: silmä silmästä, hammas hampaasta! Ei, se ei enää ollut lain hengen mukaista. Uudenaikainen oikeudenkäyttö on inhimillistä, se koettaa sovittautua sen enemmän tai vähemmän rikollisen mielenlaadun mukaan, jota asianomainen osoittaa.

Älkää siis tuomitko tätä tyttöä! sanoi puolustaja. Kysymyksessä ei ole rikollisten lukumäärän lisääminen yhdellä, kysymyksessä on hyvän ja hyödyllisen jäsenen luovuttaminen jälleen yhteiskunnalle. Puolustaja viittasi siihen, että syytetty saisi nyt mitä huolellisimman valvonnan uudessa paikassaan, jota hänelle tarjottiin: nimismiehenrouva Heyerdahl oli, tuntien vanhastaan Barbron ja omaten laajan kokemuksen äitinä, avannut kotinsa ovet hänelle; oikeus saattoi omalla vastuullaan tuomita tai vapauttaa hänet. Lopuksi tahtoi puolustaja kiittää hra valtionasianajajaa siitä, ettei hän vaatinut tuomiota. Se osoitti syvää ja inhimillistä ymmärtämystä.

Puolustaja istuutui.

Loppuosa asiainkäsittelyä ei vienyt pitkää aikaa, jutun selvittely oli jälleen sama, katsottuna kahdelta näkökulmalta: lyhyt yhteenveto koko näytelmän sisällöstä, kuivasti, ikävystyttävästi ja arvokkaasti. Juttu oli luistanutkin erinomaisesti, sekä valtionasianajaja että puolustaja olivat kosketelleet tuomarin alaa, he olivat tehneet hänen työnsä helpoksi.

Sytytettiin valkea pariin kattolamppuun, joiden vaivaisessa valossa laamanni ei näyttänyt saavan selvää muistiinpanoistaan. Hän lausui kylläkin ankaria sanoja siitä, ettei pienen lapsen kuolemasta oltu tehty ilmoitusta viranomaisille; mutta — sanoi hän — niissä olosuhteissa olisi se ollut lähinnä lapsen isän asia eikä äidin, koska hän oli liian heikko siihen. Oikeuden tuli siis ratkaista, oliko kysymyksessä salasynnytys ja lapsenmurha. Asia selitettiin jälleen alusta loppuun. Sitten seurasi tuo tavanomainen lisäys vastuunalaisuudesta, jota oli teroitettu oikeudenjäsenten mieliin, ja vihdoin tuo tunnettu neuvo, että epäilevällä kannalla oltaessa lankeaisi ratkaisu syytetyn hyväksi.

Nyt oli asia selvä.

Niin menivät tuomarit salista viereiseen kamariin. Heidän tuli neuvotella niiden kysymysten johdosta, jotka yksi heistä oli saanut paperille kirjoitettuina. He olivat poissa viisi minuuttia ja palasivat vastaten kieltävästi kaikkiin kysymyksiin.

Ei, neitsyt Barbro ei ollut surmannut lastansa.

Sitte lausui tuomari jälleen pari sanaa ja sanoi, että neitsyt Barbro oli vapaa.

Yleisö lähti salista. Komedia oli päättynyt...

Joku tarttuu Akselia käsivarteen, se on Geissler. Hän sanoi: — No nyt olet kuitti asiasta! — Niin, sanoi Aksel. — Mutta vaivasivathan ne sinua suotta päiten. — Niin, sanoi Aksel. Mutta nyt oli hän jo tullut tolalleen ja lisäsi: Mutta saanhan olla iloinen, että pääsin erilleni. — Sepä vielä olisi puuttunut sanoi Geissler painostaen sanojaan. — Tästä sai Aksel sen vaikutelman, että Geisslerillä oli täytynyt olla jotakin tekemistä asian kanssa, että hän oli puuttunut siihen. Herra ties, eikö Geissler oikeastaan ollut johtanut koko oikeudenkäyntiä ja saanut aikaan haluamansa päätöksen. Hämärää se oli.

Mutta sen verran älysi Aksel, että Geissler oli ollut hänen puolellaan koko päivän. — Kiitoksia nyt hyvin paljon! sanoi hän ja tahtoi kiittää kädestä. — Mistä hyvästä? kysyi Geissler. — Kaikesta vain! — Geissler torjui hänet lyhyesti: En ole tehnyt mitään. En huolinut tehdä mitään, ei ollut tarpeen! Mutta Geisslerillä ei kai ollut kuitenkaan mitään tätä kiitosta vastaan, oli kuin hän olisi odottanut sitä ja nyt saanut: Minulla ei ole aikaa puhella enempää sinun kanssasi, sanoi hän. Matkustatko huomenna jo kotiin? Hyvä on. Hyvää vointia! — Geissler meni jo katua pitkin...

Kotimatkalla kohtasi Aksel höyrylaivalla nimismiehen ja rouvan, Barbron ja ne kaksi tyttöä, jotka olivat todistaneet. — No, sanoi nimismiehenrouva, etkö ole iloinen asian päättymisestä? — Aksel vastasi, että kyllä, saihan hän olla iloinen, että se päättyi. — Nimismies itsekin puhui: Tämä on jo toinen lapsenjuttu, joka minulla on ollut korvessa, ensimmäinen koski Sellanrån Inkeriä, nyt olen saanut toisen käsistäni. Ei sellaisia pidä painaa villaisella, oikeuden täytyy saada tehdä tehtävänsä!

Mutta nimismiehenrouva käsitti kai, ettei Aksel ollut aivan hyvillään hänen todistuksensa tähden eilen, nyt tahtoi hän hyvittää sen: Huomasit kai, minkä tähden minä puhuin ikäänkuin sinua vastaan? — Niin, kyllä, vastasi Aksel. — Ymmärsit kai sen. Luuletko, että tahdoin sinulle vahinkoa? Olen aina pitänyt sinua erinomaisena miehenä, sen tahdon vain sanoa sinulle. — Vai niin, sanoi Aksel vain, mutta hän kävi sekä liikutetuksi että iloiseksi. — Niin olen, sanoi nimismiehenrouva. Mutta minun täytyi vähän syyttää sinuakin, muuten olisi Barbro tullut tuomituksi ja sinä hänen ohellaan. Sen tein parhaassa tarkoituksessa. — Niin, kiitoksia vain paljon! — Minä eikä kukaan menen kaupungin Herodeksen ja Pilatuksen luo ja toimin teidän hyväksenne. Ja sinä kuulit kai, että kaikki me, jotka puhuimme, olimme pakotetut hieman syyttämään sinua saadaksemme teidät molemmat vapautetuiksi. — Niin, sanoi Aksel. — Et kai vaan hetkeäkään luule, että minä olisin suonut jotakin pahaa sinulle? Sinulle, jota minä pidän mainiona miehenä!

Se tuntui hyvältä kaiken alennuksen jälkeen! Aksel oli joka tapauksessa nyt niin liikutettu, että hän todellakin tahtoi antaa nimismiehenrouvalle jotakin, mitä tahansa, tahtoi näyttää kiitollisuuttaan ja antaa hänelle yhtä tai toista, ehkä jonkun lahdin syksyllä. Hänellä oli vuoden vanha mullikka.

Nimismiehenrouva Heyerdahl piti sanansa: hän oli ottanut Barbron luoksensa. Myöskin höyrylaivalla piti hän huolta hänestä, toimitti hänelle vaatetta ja ruokaa, eikä antanut hänen liioin lörpötellä bergeniläisen perämiehen kanssa. Ensi kerralla sen huomatessaan ei rouva sanonut mitään, hän vain huusi Barbron luokseen. Mutta kas, nyt seisoi Barbro taas naljailemassa perämiehen kanssa ja veikisteli päällään ja puhui Bergenin murretta ja hymyili. Silloin huusi rouva hänet luokseen ja sanoi: Minun mielestäni ei sinun nyt sovi seista lörpöttelemässä miesten kanssa, Barbro. Muista, missä sinä olet ollut ja mistä tulet. — Kuulin vain, että hän oli Bergenistä ja niin puhelin hänen kanssaan, vastasi Barbro.

Aksel ei puhunut hänen kanssaan. Hän pani merkille, että Barbron iho oli hieno ja kalpea ja että hän oli saanut kauniit hampaat. Hänellä ei ollut kumpaakaan Akselin antamaa sormusta...

Ja nyt talsii Aksel korpea. Tuulee ja sataa, mutta hänen mielensä on iloinen, hän on nähnyt niittokoneen ja kääntöäkeen kylän laiturilla. Sitä Geissleriä! Ei ainoatakaan sanaa hän maininnut kaupungissa tuosta suuresta lähetyksestä. Hän oli merkillinen herra.

VIII

Aksel ei saanut kauan levätä kotona, syysmyrskyt tuottivat hänelle uutta puuhaa ja vastusta, jonka hän oli ottanut huolekseen: telegraafi hänen seinällään ilmoitti, että telegraafi oli epäkunnossa.