Part 23

Kotimatkalla ovat isä ja poika harvasanaisia kuten tavallista, mutta Iisakki on kai ajatellut jotakin, hän sanoo: Siivertti, kuulehan? — No? vastaa Siivertti. — Ei mitään. — He kulkivat pitkän matkan, sitten puhuu isä taas: Mitenkä voi tuo Aronsen tehdä kauppaa, kun hänellä ei ole tavaraa? — Eipä niin, sanoo Siivertti, mutta täällä korvessa ei ole juuri väkeäkään, minkä kanssa tehdä kauppaa. — Vai niin arvelet? Ei, niin kai se on! — Siivertti ihmettelee hieman näitä sanoja. — Isä jatkaa: Täällä on ainoastaan kahdeksan uudistaloa, mutta niitä voi karttua. Enpä tiedä. — Siivertti ihmettelee vieläkin enemmän; mitä isä oikein ajattelee? Ei mitään? Isä ja poika astelevat pitkän hetken taas ja ovat jo melkein kotona. — Hm. Mitä arvelet Aronsenin vaativan paikastaan? kysyy ukko. — Vai sitäkö sinä! vastaa Siivertti. Aiotko ostaa sen? sanoo hän piloillaan. Mutta äkkiä selviää hänelle, mihin isä tähtää: ukko ajattelee Eliasta. Hän ei kai koskaan ole unohtanut häntä, vaan ajatellut yhtä ahkerasti häntä kuin äitikin, vain omalla tavallaan, lähempänä maata, ja lähempänä Sellanråta myös. — Hinta on kai kohtuullinen, sanoo Siivertti. — Ja kun Siivertti puolestaan niin paljon, käsittää isä, että häntä on ymmärretty, ja aivankuin hän olisi peloissaan siitä, että on sanonut liian selvästi, muuttaa hän heti keskustelunaihetta sanomalla pari sanaa tienkorjauksesta, että oli hyvä, että he olivat päässeet siitäkin.

Parina päivänä neuvottelivat Siivertti ja hänen äitinsä ja kuiskuttelivat paljon, kirjoittivatpa kirjeenkin; kun tuli lauantai, sai Siivertti halun lähteä kylälle. — Mitä sinä taas kylällä teet sotkemassa saappaasi säpäleiksi? kysyi isä aika närkästyneenä — tavallista tuimempana kasvoiltaan, hän älysi kyllä, että Siivertti aikoi postiin. — Kirkkoon, vastasi Siivertti. — Parempaa aihetta ei ollut, isä sanoi: Mitenkähän olisi!

Mutta koska Siivertti aikoi kirkkoon, saattoi hän valjastaa hevosen ja ottaa pikku Rebekan mukaansa. Pikku Rebekka ansaitsi tosiaan tämän ilon ensi kerran elämässään, hän oli niin topakasti vartioinut turnipseja ja muutenkin koko talon helmi ja umppu, se hän oli. Hevonen valjastettiin, ja Rebekka sai Jensinen seurakseen — mihin Siivertti ei pannut vastaan.

Heidän poissaollessaan sattuu Storborgin edusmies käymään ylämaassa. Mitä nyt? Eipä suuriakaan, muudan edusmies vain, muudan Andresen, tuli käyden, hän aikoo tunturille, hänen isäntänsä on hänet lähettänyt. Ei sen enempää. Eikä tämä tapahtuma aiheuta Sellanrån asukkaissa mitään ailahdusta, ei ole enää niinkuin entisinä aikoina, jolloin vieras oli harvinainen nähtävyys uudistalossa ja Inkeri elostui enemmän tai vähemmän. Ei, Inkeri on vaipunut jälleen omaan itseensä ja on hiljainen.

Mainio kapine tuo hartauskirja, tienviitta, jopa käsivarsi kaulalla! Kun Inkeri oli ollut avokätinen itseensä nähden ja harhaillut marjassa, löysi hän jälleen kotiin muistaessaan kamarin ja hartauskirjan, nyt oli taas alakuloinen ja jumalinen. Hän muistaa ne vuodet kauan sitten, jolloin hän ompeli ja- pistäessään neulalla sormeensa sanoi: Piruvie! Sen oppi hän kanssasisariltaan tuon suuren räätälinpöydän ääressä. Pistäessään nyt neulalla sormensa imee hän veren pois ääneti. Vaaditaan melkoista itsensähillintää, jotta niin voi kääntyä. Ja Inkeri meni vieläkin pitemmälle. Kun kaikki työmiehet olivat hävinneet ja kivinavetta oli valmistunut, ja koko Sellanrå oli jälleen yksinäinen, silloin oli Inkerillä kova kamppaus, hän itki ja kärsi ankarasti. Hän ei syyttänyt ketään muuta epätoivostaan ja hän oli syvästi nöyrtynyt. Kunhan hän vain voisi puhua Iisakin kanssa ja keventää mieltään, mutta sitä ei tehnyt kukaan Sellanråssa, he eivät puhuneet tuntemuksistaan eivätkä tehneet mitään tunnustuksia. Niinpä kutsui hän miestänsä ylen huomaavaisesti ruoalle ja meni aivan hänen luokseen ja pyysi häntä, sen sijaan että olisi huutanut ovelta, ja iltaisin tarkasti hän hänen vaatteitaan ja neuloi niihin nappeja. Mutta Inkeri meni vieläkin pitemmälle, eräänä yönä nousi hän kyynärpäänsä varaan ja sanoi: Kuulehan Iisakki? — Mitä nyt? kysyy Iisakki. — Oletko valveilla? — Olen. — Eipä mitään, sanoo Inkeri. Mutta minä en ole ollut niinkuin olisi pitänyt. — Mitä? kysyy Iisakki. Se pääsi häneltä ja hänkin kohousi kyynärpäänsä varaan. He makasivat puhellen edelleen; Inkeri on joka tapauksessa verraton nainen ja hänen sydämensä on täysi: En ole ollut sinua kohtaan niinkuin olisi pitänyt, sanoo hän. Olen siitä niin pahoillani! — Nämä yksinkertaiset sanat liikuttavat Iisakkia, liikuttavat myllynruhoa, hän tahtoo todella lohduttaa Inkeriä, hän ei käsitä itse asiaa, mutta käsittää, ettei ole ketään sellaista kuin hän: Älä huoli itkeä mokomaa, sanoo Iisakki, sillä eihän kukaan ole niinkuin meidän pitäisi! — Niin, ei, ei, vastaa Inkeri kiitollisena. Oo, Iisakilla oli niin terve käsitys asioista, hän käänsi ne aina tolalleen, kun ne järkkyivät. Kuka olisi niinkuin pitäisi? Hän oli oikeassa, itse sydämen jumalakin, hän joka sentään on jumala, käy seikkailemassa, ja me voimme nähdä sen hänestä, vekkulista: milloin keikkuu hän ruusustossa ja lipoo kieltään ja muistelee, milloin on hän astunut okaaseen ja vetää sen pois epätoivoisin ilmein. Kuoleeko hän siitä? Ei vähintäkään, hän on yhtä hyvä. Näyttäisipä kauniilta, jos hän kuolisi.

Inkerikin rauhoittuu, hän pääsee siitä irti, mutta hän jatkaa yhä hartaushetkiään ja löytää turvaisaa armahdusta niistä. Inkeri on ahkera ja kärsivällinen ja hyvä joka päivä, hän tuntee Iisakin kaikista muista miehistä eikä toivo itselleen muuta kuin hänet. Luonnollisesti ei hän ole mikään leikkijä eikä laulaja ulkomuodoltaan, mutta hän on hyvä kyllä, se oli hänen mielipiteensä! Ja toteutui taaskin, että Herranpelko ja tyytyväisyys on suuri voitto.

Nyt tuli tuo pieni edusmies Storborgista, tuo Andresen, hän tuli Sellanråhon sunnuntaina, eikä Inkeri elostunut, kaukana siitä, hän ei edes itse mennyt viemään hänelle maitokippoa, vaan palvelijan ollessa poissa lähetti hän Leopoldiinan sitä viemään. Ja Leopoldiina vei maitokipon koreasti ja sanoi: olkaa hyvä, ja punastui kasvoiltaan, vaikka hänellä oli pyhäpuku yllään eikä hänellä ollut mitään häpeiltävää. — Kiitos, se on liian paljon! sanoi Andresen. Onko isäsi kotona? sanoi hän. — Kyllä, hän on kai jossakin ulkona. — Andresen joi ja pyyhki huuliaan nenäliinalla ja katsoi kelloa. Onko pitkältä ylös kaivoksille? sanoi hän. — Ei. Tunnin matka eikä sitäkään. — Minä menen katsastamaan niitä Aronsenin puolesta, jonka edusmiehenä minä olen. — Vai niin. — Tunnet kai minut? Olen edusmiehenä Aronsenilla. Olet ollut meillä ostoksilla. — Olen — Muistan sinut hyvin, sanoi Andresen, sinä olet ollut kaksi kertaa ostoksilla. — On enemmän kuin odottaa sopii, että hän muistaisi minut, vastasi Leopoldiina, mutta olivatkin hänen voimansa lopussa, hän seisoi nojaten tuoliin. — Andresen ei ollut menettänyt voimiaan, hän jatkoi ja sanoi: Enkö muistaisi sinua! Ja hän sanoi edelleen: Etkö voi tulla minun kanssani tunturille?

Vähin erin kävi kaikki Leopoldinaan silmissä punervaksi ja kummalliseksi, ja lattiata ei tuntunut lainkaan olevan jalkojen alle ja Andresen puhui kaukaisuudesta: Eikö sinulla ole aikaa? — Ei, vastasi hän. — Herra ties miten hän pääsi ulos keittiöön. Äiti katsoi häntä ja kysyi: Mikä sinua vaivaa? — Ei mikään. —

Ei mikään, eipä niin. Mutta kas nyt oli Leopoldiinan vuoro elostua, alkaa kiertokulku. Hänellä oli kyllä mahdollisuuksia siihen, solakka ja sievä, ja vasta edespäässyt kun on, hänestä tulisi kyllä hyvä uhri. Hänen nuoressa rinnassaan livertää lintunen, hänen pitkät kätensä ovat täynnä hellyyttä kuin äidin, täynnä tuntemuksia. Eikö hän osannut tanssia? Kyllä. Oli ihme, miten ne oppivat sen taidon, mutta Sellanråssakin opittiin vain tanssimaan, Siivertti osasi, Leopoldiina osasi, se oli korvessa luotua tanssia, säännöllistä, voimallista pyörähtelyä, skottilaista, masurkkaa, reiniläistä ja valssia. Ja eikö Leopoldiina osannut koristella itseään ja rakastua ja uneksia aivan valveillaan? Aivankuin toisetkin! Kun hän seisoi kirkonpermannolla, sai hän lainaksi äidin kultasormuksen, sitä ei pidetty minään syntinä, se oli vain somaa, ja seuraavana päivänä, kun hänen piti mennä alttarille, ei hän saanutkaan sormusta ennenkuin kaikki oli ohitse. Hän sai kernaasti pitää kultasormusta kirkonpermannolla seistessään, hän oli mahtavan miehen, maakreivin tytär.

Kun edusmies Andresen palasi tunturilta, tapasi hän Iisakin, joka kutsui hänet sisään. Hän sai päivällistä ja kahvia. Koko talonväki oli nyt turvassa ja otti osaa keskusteluun. Edusmies selitti, että Aronsen oli lähettänyt hänet tutkimaan miten kaivosten laita oli, oliko mitään merkkiä kaivauksen ja työn alkamisesta. Herra ties, edusmies taisi valehdella, että hänet oli lähetetty, hän oli saattanut yhtä hyvin keksiä tämän retken omasta päästään, eikä hän missään tapauksessa ollut voinut käydä kaivoksilla asti sinä lyhyenä aikana, jonka hän oli ollut poissa. — Vaikeahan on nähdä päältä päin, aikooko yhtiö jälleen aloittaa, sanoi Iisakki. — Ei, sen myönsi edusmies, mutta Aronsen oli nyt lähettänyt hänet ja olihan niin, että neljä silmää näkee enemmän kuin kaksi.

Mutta nyt ei Inkeri voinut kauempaa pidättää itseään, hän kysyy: Onko niinkuin puhutaan, että Aronsen aikoo jälleen myydä? — Edusmies vastaa: Kyllä hän siitä puhuu. Ja sellainen mies kuin hän, voi tehdä mitä tahtoo, sillä hänellä on varaa kaikkeen. — Vai niin, onko hänellä paljon rahoja? — Kyllä, vastaa edusmies, ei häneltä niitä puutu! — Inkeri ei voi taaskaan vaieta, vaan kysyy: Mitähän hän pyytää talostaan? — Iisakki puuttuu asiaan, hän on ehkä vielä uteliaampi kuin Inkeri; mutta tuo Storborgin osto ei saa näyttää hänen keksimältään, hän tekeytyy tietämättömäksi siitä ja sanoo: Mitä sinä kyselet, Inkeri? — Kyselenpähän vain, vastaa tämä. — He katsovat molemmat edusmies Andreseniin ja odottavat. Andresen vastaa.

Hän vastaa kylläkin pidättyvästi, että hinnasta hän ei tiedä, mutta hän tietää mitä Aronsen itse on sanonut Storborgin hänelle maksaneen. — Paljonko? kysyy Inkeri, eikä voi vaieta ja pitää suutaan kiinni. — Se on tuhatkuusisataa kruunua, vastaa edusmies. — Vai niin, Inkeri lyö heti käsiään yhteen, sillä jos naisilta mitä puuttuu, niin juuri älyä ja järkeä talonhintoihin nähden, sitä heiltä puuttuu. Mutta tuhatkuusisataa ei muuten ole mikään pieni summa korvessa, ja Inkeri pelkää vain yhtä asiaa: että Iisakki säikähtäisi sitä. Mutta Iisakki on totisesti kuin tunturi ja sanoo ainoastaan: Siellä on ne suuret rakennukset! — Niin, vastaa edusmies Andresenkin, siellä on ne mainiot rakennukset! —

Vähää ennen kun edusmies lähtee, on Leopoldiina vetäytynyt ovesta ulos. On niin ihmeellistä, hänestä tuntui kai mahdottomalta antaa hänelle kättä. Mutta hän on keksinyt itselleen hyvän paikan ja seisoo kivinavetassa ja katselee ulos eräästä ikkunasta. Hänellä on sininen silkkinauha kaulassa, sitä ei hänellä ollut ennen, ja merkillistä on, että hän on ehtinyt saada sen yllensä. Siinä menee Andresen ohi, hän on pieni ja pyöreä, hontelosäärinen, hänellä on vaaleahko koko parta, hän on kahdeksan, kymmenen vuotta Leopoldiinaa vanhempi. Hän ei ole hullumpi, arvelee kai tämä!...

Ja niin tulee kirkkoväki kotiin myöhään maanantaita vasten yöllä. Kaikki oli käynyt hyvin, pikku Rebekka oli nukkunut viimeiset tunnit taipaleesta ja hänet nostettiin myös nukkuvana rattailta ja kannettiin sisälle. Siivertti on kuullut paljon uutta, mutta kun äiti kysyy Mitä kuluu? vastaa hän vain: Eipä paljon mitään. Akseli on saanut niittokoneen ja kääntöäkeen. — Mitä sanot? kysyy isä uteliaana. Näitkö sen? — Näin. Se oli laiturilla. — Vai sitä asiaa hänellä oli kaupunkiin! sanoo isä. Ja Siivertti on täynnä muita tietoja, mutta ei virka enää sanaakaan.

Isä sai kernaasti uskoa, että Aksel Strömin välttämätön asia kaupunkiin koski niittokoneen ja kääntöäkeen ostoa; äiti sai myöskin kernaasti uskoa samaa. Mutta kumpikaan vanhemmista ei sitä uskonut, he olivat kyllä kuulleet mainittavan, että se oli yhteydessä uuden, korvessa tapahtuneen lapsenmurhan kanssa. — Niin, nyt voit käydä maata! sanoo isä lopuksi.

Siivertti käy maata, hän on täynnä tietoja. Aksel on kutsuttu kuulusteluun, se oli suuri asia, nimismies on matkustanut hänen kanssaan. Se oli niin suuri asia, että nimismiehenrouva, joka todella oli taas saanut pienokaisen, oli jättänyt lapsen ja matkustanut myöskin kaupunkiin. Hän oli luvannut puhua valamiesten kanssa.

Nyt kierteli juoruja ja huhuja kylällä, ja Siivertti huomasi kyllä, että erästä vanhempaa lapsenmurhaa muisteltiin uudelleen. Kirkon ulkopuolella vaikeni puhelu, kun hän lähestyi; ja jollei hän olisi ollut se mikä hän oli, olisi kai väki kääntynyt hänestä pois. Oli hyvä olla Siivertti, ensiksikin suuresta talosta, rikkaan miehen poika, sitäpaitsi itse kunnon mies, työntekijä, hän oli muista edellä ja häntä kunnioitettiin. Hän oli myös aina ollut kansan suosiossa.

Kunhan ei nyt vain Jensine kuulisi liikoja, ennenkuin he pääsivät kotimatkalle! Siivertilläkin oli omat pelkonsa, korven asukkaatkin voivat punastua ja kalveta. Hän näki, kun Jensine lähti kirkosta pikku Rebekan kanssa, tämäkin oli nähnyt hänet, mutta oli vain mennyt ohi. Hän odottaa hetken, ajaa sitten sepän tuvalle noutamaan heitä.

He istuvat syömässä, koko perhe syö päivällistä. Siivertiäkin pyydetään ruoalle, mutta hän on syönyt, kiitos! He tiesivät, että hän tulisi, he olisivat voineet odottaa hetken, niin olisi tehty Sellanråssa, niin ei tehty täällä. — Niin, ei kai se ole sellaista ruokaa, johon sinä olet tottunut, sanoo sepänvaimo. — Mitä kirkkoon kuuluu? kysyy itse seppä, vaikka hänkin oli ollut kirkolla.

Kun Jensine ja pikku Rebekka istuvat rattailla, sanoo sepänvaimo tyttärelleen: Niin Jensine, älköön nyt kuluko kauan ennenkuin tulet takaisin kotiin! — Se voidaan käsittää kahdella tavalla, ajatteli kai Siivertti, sillä hän ei sekaantunut asiaan. Mutta jos olisi hieman selvemmin sanottu, olisi hän ehkä vastannut. Hän rypistää silmäkulmansa ja odottaa, enempää ei kuulu.

He ajavat kotiin päin ja pikku Rebekka on ainoa, jolla on jotakin sanottavaa, hänestä on kaikki kirkossa ollut niin ihmeellistä, pappi, hopearistillä koristetussa paidassaan, kynttiläkruunut, urut. Pitkän ajan kuluttua sanoo Jensine: Olipa häpeällistä se Barbron asia! — Mitä tarkoitti äitisi sillä, että sinä tulisit taas pian kotiin? kysyy Siivertti. — Mitäkö hän tarkoitti? — Aiotko lähteä meiltä? — Täytyy kai minun kotiin kerran, vastaa toinen. — Ptruu! sanoo Siivertti ja pysäyttää hevosen. Tahdotko, että kyyditsen sinut heti? — Jensine katsoo häneen, hän on kalpea kuin ruumis. — Ei, vastaa hän. Hetken kuluttua alkaa hän itkeä. Rebekka katsoo ihmetellen toista ja toista. Pikku Rebekka oli varsin tarpeellinen olemassa mukana tällaisella matkalla, hän ryhtyy hyvittämään Jensineä, taputtelee häntä ja sai hänet vihdoin hymyilemään. Ja kun pikku Rebekka uhkasi veljeään sillä, että hän hyppää rattailta ottamaan vitsan häntä varten, täytyy Siivertinkin hymyillä. — Mutta nyt täytyy minun kysyä, mitä sinä tarkoitit? sanoi Jensine. — Siivertti vastasi aikailematta: Minä tarkoitin, että jos sinä tahdot lähteä meiltä, niin koetamme tulla toimeen ilman sinua. — Pitkän hetken kuluttua sanoo Jensine: Niin, Leopoldiinahan on jo suuri ja voi tehdä minun tehtäväni.

Siitä tuli ikävä kotimatka.

VII.

Mies astelee korpeen. Tuulee ja sataa, syyssateet ovat alkaneet, mutta siitä ei mies välitä, hän näyttää iloiselta ja onkin iloinen, se on Aksel Ström, hän tulee kuulustelusta ja hänet on vapautettu. Ja hän on iloinen: ensinnäkin on nyt uusi niittokone ja kääntöäes hänelle laivalaiturilla, ja lisäksi on hänet vapautettu. Hän ei ole ollut mukana lasta murhaamassa. Niin saattaa käydä!

Mutta kylläpä hänellä olikin tiukka paikka! Seistessään todistajana oli tällä uupumattomalla raatajalla kestettävänä ankarin työtaakka, mitä hän eläissään oli tehnyt Häntä ei hyödyttänyt Barbron syyllisyyden lisääminen, sentähden varoi hän tarkasti sanomasta liikaa, hän ei edes ilmaissut kaikkea, mitä tiesi, jokaista sanaa saatiin kysyä häneltä ja hän vastasi useimmiten vaan: Kyllä tai Ei. Eikö se ollut kyllin? Pitikö asia tehdä vielä suuremmaksi? Monesti näytti tulevan tosi kysymykseen, korkea oikeus oli niin mustapukuinen ja vaarallinen, se olisi voinut muutamalla sanalla kääntää kaikki pahoin päin ja ehkä saanut hänet tuomituksi. Mutta ne olivat ystävällistä väkeä, ne eivät halunneet hänen häviötään. Ja sattui niin, että mahtavia voimia toimi Barbron pelastamiseksi, siitä koituisi hänellekin hyötyä.

Mitä ihmettä sitten saattoi häntä vastaan ilmetä?

Barbro itse ei suinkaan voisi ryhtyä selittämään mitään epäedullista entiseen isäntäänsä ja rakastettuunsa nähden, Akselhan tiesi vaarallisia asioita sekä tästä että eräästä aikaisemmasta lapsijutusta, ei kai Barbro ollut typerä. Ei, Barbro oli kylläkin viisas, hän kiitti Akselia ja sanoi, ettei tämä tiennyt mitään koko synnytyksestä, ennenkuin kaikki oli ohi. Hän oli vähän omituinen eivätkä he oikein sopineet, mutta hän oli hiljainen mies. Että hän oli kaivanut uuden haudan ja piilottanut ruumiin siihen, sehän tapahtui paljoa myöhemmin, sen hän teki siksi, että hänestä entinen hauta ei ollut kyllin kuiva, kuten se kuitenkin oli, se vain johtui siitä, että Aksel oli niin omituinen.

Mitäpä sitten enää olisi ilmennyt häntä vastaan, kun Barbro otti koko syyn niskoilleen? Ja Barbron puolesta toimi perin mahtavia voimia. Nimismiehenrouva Heyerdahl toimi hänen puolestaan.

Hän kävi korkeiden jos alhaistenkin henkilöiden puheilla eikä säästänyt itseään, hän pyysi saada esiintyä todistajana ja piti puheen oikeudessa. Kun hänen vuoronsa tuli, seisoi hän siinä kaiteen ääressä ja oli aimo naista, hän otti käsitelläkseen kysymystä lapsenmurhasta koko laajuudessaan ja piti oikeudelle esityksen, oli aivankuin hän olisi hankkinut siihen luvan ennakolta. Ajateltakoon mitä tahansa nimismiehenrouvasta, mutta puhua hän osasi ja perehtynyt hän oli politiikkaan ja yhteiskuntakysymyksiin. Oli ihme, mistä hän saikin sanansa. Silloin tällöin näytti nimismies tahtovan hieman johtaa häntä takaisin asiaan, mutta hänellä ei kai ollut sydäntä häiritä häntä, hän antoi hänen paasata. Ja lopuksi lausui pari käyttökelpoista tiedonantoa ja teki oikeudelle huomiotaherättävän tarjouksen.

Kaikki kävi — oikeudellista laveutta lukuunottamatta — seuraavasti:

— Me naiset, sanoi nimismiehenrouva, me olemme onneton ja sorrettu osa ihmiskuntaa. Miehet laativat lait, meillä naisilla ei ole mitään vaikutusvaltaa siinä. Mutta voiko mies käsittää, mitä merkitsee naiselle lapsensaanti? Onko hän tuntenut tuskan, onko hän tuntenut tuon kauhean kivun ja päästänyt kirkaisut?

Tässä tapauksessa on lapsensaaja palvelustyttö. Hän on naimaton, hänen täytyy siis koko aika kantaa lasta koettaen salata sitä. Miksi täytyy hänen salata sitä? Yhteiskunnan tähden. Yhteiskunta halveksii naimatonta naista, jolle ilmaantuu lapsi. Se ei ainoastaan ole suojelematta häntä, vaan se vainoaa häntä halveksumisella ja häpeällä. Eikö se saa hiukset nousemaan päässä pystyyn? Sen luulisi liikuttavan jokaista ihmistä, jolla on sydän! Tytön ei täydy vain synnyttää lasta maailmaan, joka jo näyttää kyllin ankaralta, vaan häntä kohdellaan vielä rikollisena. Tahdon sanoa, että oli onni tälle tytölle, joka istuu tässä syytettyjen penkillä, että hänen lapsensa onnettomuustapauksen johdosta syntyi purossa ja tukehtui. Se oli onni sekä hänelle että lapselle. Niin kauan kuin yhteiskunta on nykyisellään, ei naimatonta äitiä saa rangaista, vaikkapa hän surmaisikin lapsensa.

Kuului hiljainen murahdus sieltä, missä laamanni istui.

— Tai tulee häntä rangaista ainoastaan lievästi, sanoi nimismiehenrouva. Onhan selvää, että me kaikki olemme yksimielisiä siitä, että lasten elämää tulee varjella, mutta eikö sitten mitään ihmisyyden lakia tule sovelluttaa onnettomaan äitiin? sanoi hän. Asettukaa hänen tilalleen ja kuvitelkaa, mitä hän on tuntenut raskautensa aikana, mitä tuskia hän on kokenut salatessaan tilaansa, tietämättä miten menetellä itsensä ja syntyvän lapsensa suhteen. Sitä ei voi kukaan mies kuvitella, sanoi hän. Lapsen korjaa kuitenkin hyväätarkoittava kuolema. Äiti ei halua itselleen eikä rakkaalle lapselleen niin pahaa, että se jäisi elämään, häpeä on hänelle liian raskas taakka, niin kypsyy hänessä ajatus lapsen surmaamisesta. Sitten synnyttää hän salassa ja hän on kaksikymmentäneljä tuntia niin järkytetyssä mielentilassa, että hän on syyntakeeton itse murhan aikana. Hän ei oikeastaan sitä tehnytkään, koska hän oli niin järkytetyssä mielentilassa. Jokainen nikama vielä särkevänä synnytyksen jäljeltä täytyy hänen nyt surmata lapsensa ja toimittaa ruumis kätköön, — ajatelkaa sitä tahdonponnistusta, mitä tarvitaan tähän työhön! Mutta luonnollisestikin me kaikki toivomme, että lapset saavat elää ja surkuteltavaa vain on, että jotkut niistä joutuvat surman omiksi. Mutta se on yhteiskunnan oma syy, tämän toivottaman, säälimättömän, juorunhaluisen, ilkeämielisen yhteiskunnan, joka koettaa lannistaa naimattoman äidin kaikin keinoin!

Mutta sellaisenkin kohtelun jälkeen yhteiskunnan puolelta voivat nuo pahoinpidellyt äidit jälleen nousta. Usein on niin, että nämä tytöt juuri yhteiskunnallisen harha-askeleensa jälkeen alkavat kehittää parhaita ja jaloimpia ominaisuuksiansa. Oikeus voisi kysyä niiden laitosten johtajattarilta, jotka ottavat hoivaansa äidit ja lapset, eikö tämä ole totta. Ja kokemus on osoittanut, että juuri niistä tytöistä, jotka ovat — niin, jotka yhteiskunta niinmuodoin on pakottanut surmaamaan lapsensa, niistä tulee niin erinomaisia lapsentyttöjä. Siitä riittäisi hieman jokaiselle ajattelun aihetta.

Toinen puoli asiasta on tämä: miksi vapautetaan mies? Äiti joka murhaa lapsensa, hänet heitetään vankeuteen ja häntä kiusataan, mutta lapsen isään, itse viettelijään ei kajota. Mutta koska hän on lapsen aiheuttaja, on hän osallinen murhaan ja suurin syyllinen siihen, ilman häntä ei onnettomuutta olisi tapahtunutkaan. Miksi saa hän kulkea vapaana? Siksi että lait ovat miesten laatimia. Siinä on vastaus. Täytyy aivan huutaa taivaan apua noita miehiä vastaan! Eivätkä asiat ennen parane, ennenkuin me naiset pääsemme mukaan ja saamme sanoa sanamme vaaleissa ja eduskunnassa.

Mutta, sanoi nimismiehenrouva, kun nyt tämä kauhea kohtalo tulee syyllisen — enemmän tai vähemmän syyllisen — naimattoman äidin osaksi, joka on surmannut lapsensa, mitä on meidän sitten ajateltava viattomasta, jota vain epäillään murhasta, mutta joka ei ole sitä tehnyt? Minkä hyvityksen antaa yhteiskunta tälle uhrilleen? Ei mitään hyvitystä! Minä todistan, että tunnen syytetyn tytön, joka istuu tuossa, olen tuntenut hänet lapsesta saakka, hän on palvellut minulla, hänen isänsä on mieheni todistaja. Me naiset suvaitsemme ajatella ja tuntea aivan vastoin miesten syytöksiä ja vainoja, meilläkin on mielipiteemme. Tuo tyttö on vangittu, häneltä on riistetty vapaus ensiksikin epäiltynä salasynnytyksestä, toiseksi lapsensa surmaamisesta. Hän ei ole — sitä en minä epäile — tehnyt kumpaakaan; oikeus tulee itsekin tähän päivänselvään lopputulokseen. Synnyttänyt salassa! Hän synnyttää keskellä valoisaa päivää. Tietenkin on hän yksin, mutta kukapa hänen luonaan olisi? Hän on kaukana erämaassa, ainoa ihminen häntä lukuunottamatta on siellä mies, olisiko hän kutsunut häntä sellaisena hetkenä? Meitä naisia hämmästyttää sellainen ajatus, me luomme katseemme alas sellaisesta ajatuksesta. — Olisiko hän surmannut lapsensa? Hän synnytti sen purossa, hän makaa siellä jääkylmässä vedessä ja synnyttää. Miten on hän tullut purolle? Hän on palvelija, siis orja, hänellä on jokapäiväiset työnsä, nyt on hänen mentävä metsään noutamaan katajia puuastioita varten; mennessään puron yli luiskahtaa hänen jalkansa ja hän putoo puroon. Siellä hän makaa, lapsi syntyy ja tukehtuu veteen.