Part 22

Herrat eivät voineet päättää mitään hevosen seljästä, heidän täytyi laskeutua alas ja odottaa. Minne oli Geissler mennyt? Kukaan ei sitä tiennyt, hän kuljeskeli kaikkialla, hänen mieltään kiinnitti Sellanrån talo, viimeksi oli hänet nähty sahalla. Lähetit saivat lähteä häntä etsimään, mutta Geissler oli ehkä mennyt kauas, sillä hän ei vastannut, kun häntä huudettiin. Herrat katsoivat kellojaan ja aluksi olivat he ylen suuttuneita ja sanoivat: Me emme ole mitään narreja, joita odotutetaan. Jos Geissler aikoo myydä, saa hän olla saapuvilla! — Oo, mutta herrojen suuri suuttumus lauhtui, he odottivat, vieläpä he alkoivat huvitteleidakin, alkoi näet jo käydä asema toivottomaksi, he jäivät maata rajatunturille yöksi. Sehän käy loistavasti! sanoivat he, sukumme on kerran löytävä meidän luumme!

Vihdoin saapui Geissler. Hän oli ollut katsastamassa paikkoja, viimeksi oli hän ollut kesänavetassa. — Se alkaa käydä liian pieneksi sinulle tuo kesänavettakin, sanoi hän Iisakille. Montako elukkaa sinulla on siellä? — Sellaisia saattoi hän jutella, vaikka herrat seisoivat siinä kello kädessä. Geisslerillä oli merkillinen puna kasvoillaan, aivankuin hän olisi nauttinut väkeviä. Puh, tulipa lämmin matkalla! sanoi hän.

— Odotimme puolittain, että olisitte ollut paikalla, sanoi eräs herroista. — Sitä eivät herrat ole pyytäneet minulta, vastasi Geissler, muuten olisin ollut paikalla. — No, entä kauppa? Tahtoiko Geissler tänään ottaa vastaan kohtuullisen tarjouksen? Ei kai ollut hänelle tarjolla viittätoista, kahtakymmentä tuhatta joka päivä, vai kuinka? — Tämä uusi viittaus loukkasi Geissleriä syvästi. Olipa sekin käytöstapaa! Herrat eivät kai olisi puhuneet niin, jolleivät he olisi olleet suutuksissaan, eikä Geissler kai olisi samassa muuttunut valkeaksi kasvoiltaan, jollei hän ensin olisi ollut yksinäisessä paikassa ja tullut punakaksi. Nyt kalpeni hän ja vastasi kylmästi: Minä en tahdo viittailla siitä, mitä herrojen mahdollisesti kannattaa maksaa, mutta sitä vastoin tiedän, mitä haluan saada. En halua kuulla enempiä lastenjuttuja tunturista. Hinta on sama kuin eilenkin. — Neljännesmiljoona? — Niin. —

Herrat nousivat satulaan.

— Nyt sanon Geisslerille jotakin: korotamme kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen! — Te olette edelleenkin leikkisiä, vastasi Geissler. Minä sitävastoin ehdotan Teille jotakin täydellä todella: Tahdotteko myödä pienen kaivosalueenne? — Kyllä, sanoivat herrat hieman ällistyneinä, saattoihan sitä ajatella. — Sitte ostan minä sen, - sanoi Geissler. Oo sitä Geissleriä! Koko piha seisoi täynnä väkeä kuuntelemassa häntä, koko Sellanrån väki, muurarit, herrat ja lähetit, hän saattoi tuskin hankkia penniäkään sellaiseen kauppaan, mutta Herra ties, vaikkapa hän sentään olisi voinutkin, hitto häntä ymmärsi! — Joka tapauksessa teki hän näillä muutamilla sanoillaan jonkinlaisen vaikutuksen herroihin. Oliko se koukku? Aikoiko hän tehdä tällä sotajuonella tunturinsa arvokkaammaksi?

Herrat ajattelivat asiaa, herrat alkoivat todella keskustella hiljaa keskenään siitä, he astuivat alas hevosen selästä uudelleen. Siiloin puuttui insinööri asiaan, hänestä alkoi näet koko juttu näyttää liian surkealta, ja hänellä näytti olevan mahtia, ehkä myös arvovaltaa. Siinähän seisoi koko piha väkeä täynnä kuulemassa. — Me emme myy! sanoi hän. — Eikö? kysyivät herrat. — Ei. —

He kuiskailivat vähän keskenään, sitten nousivat he toden teolla hevosen selkään. — Kaksikymmentäviisi tuhatta! huusi eräs herroista. — Geissler ei vastannut, hän kääntyi ja meni jälleen muurarien luokse.

Ja niin päättyi viimeinen kohtaus.

Geissler näytti välinpitämättömältä seurauksista, hän kulki paikasta paikkaan puhellen yhtä ja toista, parhaillaan tarkkasi hän sitä, kun muurarit asettivat paikoilleen navetan kattoparruja. He aikoivat saada navetan tällä viikolla valmiiksi, katto tulisi vain väliaikainen, myöhemmin rakennettaisiin uusi heinälato navetan päälle.

Iisakki oli ottanut Siivertin alas rakennukselta ja antanut hänen kuljeksia jouten, jotta Geissler milloin tahansa löytäisi pojan valmiina tunturimatkalle. Turha huoli, Geissler oli jättänyt koko retken tai ehkä unohtanut sen. Saatuaan vähän evästä mukaansa Inkeriltä lähti hän sensijaan päinvastaiselle taholle ollen poissa iltaan saakka.

Hän kulki niiden kahden raivauksen ohi, jotka olivat syntyneet Sellanrån alapuolelle ja jutteli miesten kanssa, hän asteli aina Månelandiin saakka ja halusi nähdä, mitä Aksel Ström oli saanut aikaan näinä vuosina. Häneltä ei ollut sujunut kaikki varsin nopeasti, mutta hän oli tehnyt tunnollisesti maatyötä. Geissler tunsi mielenkiintoa tätäkin uudistaloa kohtaan ja sanoi Akselille: — Onko sinulla hevosta? — On. — minulla on etelässä niittokone ja kääntöäes, uusia koneita, minä lähetän ne sinulle. — Mitä? kysyi Aksel, eikä käsittänyt sellaista anteliaisuutta, hän ajatteli maksua. — Minä lahjoitan sinulle ne työkalut, sanoi Geissler. — Ei kai se ole mahdollista? — Mutta sinun tulee auttaa noita kahta naapuriasi tuolla ylempänä ja äestää heille vähän uutismaata. — Sen teen! selitti Aksel, eikä voinut vielä käsittää koko Geissleriä: No, onko hänellä talo ja koneita etelässä päin sitten? — Geissler vastasi: Minulla on suuret puuhat. — Geisslerillä ei todella tainnut olla suuriakaan puuhia; mutta hän antoi usein siltä näyttää. Tämän niittokoneen ja äkeen saattoi hän ostaa jostakin kylästä ja lähettää pohjoiseen.

Hän puheli kauan Akseli Strömin kanssa toisista korven uudisasukkaista, Storborgin kauppapaikasta, Akselin veljestä, vastanaineesta miehestä, joka oli nyt tullut Breidablikiin ja alkanut aukoa suota ja saada sitä kuivamaan. Aksel valitti, ettei ollut saatavissa naisapua, hänellä oli vanha eukko nimeltä Ulla, hän ei suuria jaksanut, mutta hän sai silti olla iloinen saadessaan pitää hänet. Akselin oli kesällä täytynyt tehdä yötä päivää työtä yhteen aikaan. Hän olisi ehkä saanut erään naisen kotiseudultaan Helgolandista, mutta hänen olisi pitänyt maksaa matkarahat palkan lisäksi. Oli menoja joka taholle. Aksel kertoi edelleen, että hän oli sanonut irti telegraafilinjan kunnossapidon, mutta sitä hän vähät katui. — Se on sellaisia miehiä varten kuin Brede, sanoi Geissler. — Se on niin totta kuin sanottukin! vahvisti Aksel. Mutta se palkkahan nyt oli. — Montako nautaa sinulla on? — Neljä. Ja vuoden vanha sonni. Oli niin pitkä matka sonnin luo Sellanråhon. —

Mutta Aksel Strömin sydämellä oli paljon tärkeämpi seikka, josta hän olisi tahtonut puhella Geisslerin kanssa: nyt oli pantu alulle tutkimus Barbrota vastaan. Luonnollisestikin oli se tullut ilmi: Barbro oli ollut täällä raskaana, mutta hän oli matkustanut laihana ja lapsettomana täältä, miten se oli mahdollista? Kun Geissler kuuli, mitä asia koski, sanoi hän lyhyesti: Tule tänne! Hän vei Akselin pois rakennusten luota, hän tekeytyi pönäkäksi ja käyttäytyi kuten ainakin virkamies. He istuutuivat metsänreunaan ja Geissler sanoi: Anna nyt kuulua!

Luonnollisestikin oli se tullut ilmi, niin, miten se salassa pysyisi! Korvessa oli jo ihmisiä ja sitä paitsi oli Ulla tullut tänne. Mitä oli Ullalla sen asian kanssa tekemistä? Höh! Ja kaiken lisäksi oli Brede Olsen vihoittanut hänet. Nyt ei Ullaa enää voinut sivuuttaa, hän asusti tapahtumapaikalla ja saattoi tutkistella Akselia itseään pikku käänteissä, hänhän eli epäilyttäviä asioita varten, osittain eli niistä, kas tässä oli taas jotakin, jossa oli oikea haju! Itse asiassa oli Ulla jo käynyt liian vanhaksi ja heikoksi hoitamaan taloutta ja elukoita Månelandissa, hänen olisi pitänyt siitä luopua; mutta saattoiko hän sen tehdä? Saattoiko hän levollisena poistua paikasta, jossa niin ankara arvoitus oli kätkettynä? Hän kesti talven työt; vieläpä hän raatoi kesänkin ja ihmeellisen voiman sai hän yksinomaan siitä toivosta, että voisi paljastaa Breden tyttären. Lumi ei vielä ollut ehtinyt keväällä sulaa korvesta kun Ulla jo lähti nuuskimaan ympäristöjä, hän löysi tuon pienen vihreän kummun puron luota ja näki heti, että turve oli pantu päälle ruutuina; hänellä oli myös ollut onni tavata Aksel eräänä päivänä tasoittelemassa tuota pientä hautaa. Ulla nyökäytti harmaata päätään, että nyt oli hänen vuoronsa!

Ei sen puolesta, Akselin luona ei ollut hullumpi olla, mutta tarkka hän oli, laski juustonsa ja oli selvillä jokaisesta villakääröstä; Ullalla oli kaikkea muuta kuin vapaat kädet. Entä pelastus viime talvena, oliko Aksel osoittautunut herrasmieheksi ja myöntänyt hänen osuutensa siihen? Päinvastoin, hän pysyi yhä järkähtämättömänä ansion jakamisessa: Niin, sanoi hän, jollei Ulla olisi tullut, olisi hän saanut maata ja palella sen yön ulkona; mutta Bredestä oli myöskin ollut hyvä apu kotimatkalla! Siinä kiitos. Ullan mielestä oli Kaikkivaltiaalla todella syytä julmistua ihmisiin! Eikö Aksel olisi voinut ottaa lehmän ja tuoda sen hänen eteensä ja sanoa: Se on sinun lehmäsi, Ulla! Mutta ei.

Nytpähän nähtäisiin, eikö se maksanut hänelle enemmän kuin lehmää!

Kesän mittaan piti Ulla varalta jokaista ihmistä, joka kulki ohitse, ja kuiskutteli heille ja nyökäytteli ja uskoi heille kaiken. Mutta ei minun sanojani kellekään! sanoi hän. Ulla oli myös pari kertaa kylällä, Nyt alkoi korvessa kiertää huhuja, niitä levisi kuin sumua, ne laskeutuivat kasvoille ja tunkeutuivat korviin, yksinpä lapsetkin, jotka kävivät koulua Breidablikissa, alkoivat nyökkäillä salaperäisyyksiä. Viimein täytyi nimismiehen puuttua asiaan, tehdä asiasta ilmoitus ja saada määräyksensä. Sitten saapui hän apurinsa seuraamana ja papereineen Månelandiin eräänä päivänä ja tutki ja kirjoitti muistiin ja lähti taas. Mutta kolmen viikon kuluttua tuli hän uudelleen ja tutki ja kirjoitti lisää, ja tällä kertaa avasi hän pienen vihreän kummun puron luona ja otti esille lapsenruumiin sieltä; Ulla oli hänelle mitä parhaana apuna, siitä hyvästä sai hän vastata hänen moniin kysymyksiinsä ja hän vastasi muun muassa, että kyllä saattoi tulla kysymykseen pidättää Aksel. Silloin löi Ulla kätensä yhteen sen turmeluksen tähden, jonka keskelle hän oli joutunut täällä ja toivoi pääsevänsä pois, kauas pois. Mutta entä Barbro? kuiskasi hän. — Neitsyt Barbro, sanoi nimismies, hän on vangittuna Bergenissä; oikeuden täytyy saada tehdä tehtävänsä, sanoi hän. — Sitten otti hän ruumiin mukaansa ja lähti jälleen...

Eipä siis ollut ihme, että Aksel Ström oli jännityksessä. Hän oli kertonut asiat nimismiehelle, eikä ollut salannut mitään: osallinen oli hän lapsen olemassaoloon ja sitä paitsi oli hän omin päin kaivanut haudan sille. Nyt kysyi hän Geissleriltä, miten hänen oli edelleen meneteltävä. Hänen kai täytyi vielä kaupunkiin paljon pahempaan kuulusteluun ja pinteeseen?

Geissler ei ollut enää entisellään, perinpohjainen selonteko oli väsyttänyt häntä, hänen intonsa sammui — mikä nyt lie syynä ollutkin, ehkei hänellä enää ollut aamullista henkeä. Hän katsoi kelloaan, nousi maasta ja sanoi: Tuota täytyy harkita perusteellisesti, minä ajattelen asiaa. Saat vastaukseni ennenkuin matkustan!

Sitten lähti Geissler.

Hän palasi Sellanråhon illalla, söi vähän ja kävi levolle. Hän nukkui pitkään seuraavana päivänä, nukkui, lepäsi kyllikseen, hän oli ehkä väsynyt kohtauksen jälkeen ruotsalaisten kaivoksenomistajien kanssa. Vasta kahden päivän päästä laittautui hän matkalle. Hän oli jälleen suuri ja komea, maksoi hyvästi ja antoi pikku Rebekalle kirkkaan kruunun.

Iisakille piti hän puheen ja sanoi: Samantekevää, vaikkei tullut kauppaa nyt, kyllähän kerran tulee; toistaiseksi seisautan minä työt tunturilla. Ne olivat lapsia, ne aikoivat opettaa minua! Kuulitko, että ne tarjosivat kahtakymmentäviittä tuhatta minulle? — Kyllä, sanoi Iisakki. — No, jatkoi Geissler ja heilautti pois kaikki polkutarjoukset ja pölyhiukkaset päältään, ei ole haitaksi seudulle täällä ylhäällä, että seisautan kaivostyöt, päinvastoin, se panee väen viljelemään maataan. Mutta tuolla kylillä se tuntuu. Kesällähän tuli jo tuntuvasti rahoja liikkeeseen, tuli hienoja vaatteita ja ryynipuuroa vähin joka taloon; nyt se on lopussa. Seutukunnan olisi pitänyt olla ystävällisissä suhteissa minun kanssani, niin olisi ehkä käynyt toisin. Nyt määrään minä!

Hän ei kuitenkaan näyttänyt määräävän suuriakaan lähtiessään Sellanråsta, hänellä oli vähän evästä kädessään ja hän ei ollut enää aivan valkoinen. Hänen hyvä vaimonsa oli ehkä varustanut hänet tätä matkaa varten tuon neljänkymmenen tuhannen tähteillä, jotka hän kerran sai, Herra ties, eikö liene ollut niin. Mutta nyt hän tulee tyhjänä takaisin!

Hän ei unohtanut pistäytyä Aksel Strömin luo antamaan hänelle neuvoja: Olen ajatellut sitä, sanoi hän, asia on esillä, et voi tehdä mitään nyt. Sinut kutsutaan kuulusteluun, ja saat selittää asiat... Vain ylimalkaista juttua, Geissler ei ollut ehkä ajatellut koko asiaa. Ja Aksel sanoi alakuloisena: Niin kaikkeen. Lopuksi pöyhistyi taas Geissler mahtavaksi mieheksi, hän rypisti kulmansa ja sanoi mietiskellen: Jospa minä voisin saapua kaupunkiin ja olla läsnä? — Niin, kunpa hän voisi tehdä sen! pääsi Akselilta.— Geissler ratkaisi asian heti: Minäpä katson, saanko aikaa, mutta minulla on niin paljon puuhattavaa etelässä. Mutta katsotaan, liikeneekö minulta aikaa. Lähetän sinulle ne työkalut!

Geissler lähti.

Olisiko se nyt hänen viimeinen matkansa?

VI.

Loput työmiehet tulevat alas tunturilta, kaivaus on keskeytetty. Nyt on tunturi jälleen autiona.

Nyt on myös Sellanrån navetta valmis. Se on saanut väliaikaisen turvekaton talveksi, tuo suuri rakennus jaetaan eri huoneiksi, valtava sali keskellä ja suuria kabinetteja kumpaankin päähän, se on aivankuin ihmisiä varten. Iisakki asui kerran täällä turvemajassa yhdessä vuohien kanssa: nyt ei Sellanråssa ole enää lainkaan turvemajaa.

Laitellaan pilttuita ja hinkaloita. Jotta saataisiin se pikemmin valmiiksi ovat muurarit edelleen työssä, mutta Gustav ei osaa puutöitä, sanoo hän, ja lähtee sentähden. Gustav on ollut mainio mies muureilla ja nostanut kuin karhu; iltaisin on hän ilahduttanut kaikkia ja soittanut huuliharppua, ja hän on sitä paitsi auttanut naisväkeä raskaitten saavien kannossa virralle ja sieltä takaisin; mutta nyt täytyy hänen matkustaa. Ei, hän ei osaa puutyötä, sanoo hän. On aivankuin hän välttämättä tahtoisi pois.

— Voisit olla huomiseen, sanoo Inkeri. — Ei, hänellä ei ole enää työtä täällä ja nyt saa sitä paitsi seuraa rajan yli viimeisistä kaivostyömiehistä. — Kuka nyt auttaa minua saavien kannossa? sanoo Inkeri kaihomielisesti hymyillen. — Siihen keksi reipas Gustav heti neuvon: hän mainitsee Jalmarin. Ja Jalmari oli nuorempi noista kahdesta muurarista, mutta kumpikaan ei ollut niin nuori kuin Gustav, eikä kukaan sellainen kun hän. — Vai Jalmari! vastaa Inkeri halveksivasti. Mutta äkkiä tarttuu hän siihen ja tahtoo kiihdyttää Gustavia ja sanoo: Niin, Jalmari ei ole hullumpi. Ja hän laulaa niin kauniisti kivellä.

— Koirankuonolainen! selittää Gustav kiihtymättä.

— Mutta saattoihan hän olla yli yön? — Ei. Silloin jättäisi seura hänet.

Gustav oli kai väsynyt koko juttuun. Olihan loistavata napata hänet koko toverijoukon nähden ja pitää häntä pari viikkoa, minkä hän paikassa oli; mutta nyt kun hänen piti lähteä täältä toisiin töihin, ehkä rakastetun luokse kotiin, aukesi uusia näköoloja. Kannattiko hänen jäädä kuljeksimaan Inkerin tähden? Hänellä oli niin hyvä syy katkaista suhteensa Inkeriin, että tämän itsensäkin täytyi se käsittää; mutta Inkeri oli käynyt niin uskaliaaksi, niin edesvastuuttomaksi, hän ei piitannut mistään. Kananhan sitä ei ollut kestänyt heidän välillään, ei, mutta se oli kestänyt muuraustyön päättymiseen saakka.

Inkeri kuljeskelee todellakin surullisena, niin, hän on niin eksyneen uskollinen, että hän melkein suree. Se ei ole hauskaa hänelle, hän on aivan tekeytymättään eikä suinkaan onnettomasti rakastunut. Ei, hän ei häpeä sitä, hän voimakas nainen täynnänsä heikkoutta, nyt seuraa hän luontoa ympärillään, hänellä on syyshehkunsa. Seistessään laittamassa evästä Gustaville aaltoilee hänen rinnassaan tuntemuksia. Hän ei ajattele, onko hänellä siihen oikeutta tai onko siinä vaaraa, hän vain myöntyy, hän on käynyt urhakaksi saatuaan maistaa, nauttia. Iisakki saisi nostaa hänet kattoon ja jymäyttää permantoon vielä kerran, — saisi kyllä, mutta hän ei luovu ilostaan.

Hän vie eväät ulos ja antaa ne.

Hän oli asettanut sangon portaiden viereen siltä varalta että Gustav mahdollisesti haluaisi kantaa sitä hänen kanssaan virralle viimeisen kerran. Hän tahtoo ehkä sanoa hänelle jotakin, ehkä pistää hänelle yhtä tai toista, kultasormuksen, Herra ties, hän oli valmis kaikkeen. Mutta täytyihän sen päättyä, Gustav kiittää eväistä, sanoo hyvästi ja menee. Ja menee.

Siinä hän seisoo.

— Jalmari! huutaa hän kovaa, oo niin turhan kovaa. — On aivankuin hän riemuitsisi uhalla — tai on tuskassa.

Gustav menee...

Koko syyskauden on korvessa tavalliset työt käynnissä kyliä myöten, perunat otetaan maasta, viljat korjataan suojaan, karja lasketaan sänkipellolle On kaikkiaan kahdeksan uudistaloa ja kaikissa on kiire, mutta Storborgin kauppatalossa ei ole elukoita eikä viljelyksiä, siellä on vain puutarha, eikä siellä muuten enää käy kauppakaan, eikä kellään ole kiirettä.

Sellanråssa on viljelty erästä uutta juurikasvia ⁱnimeltä turnipsi, se seisoo viheriöivänä ja valtavana suotilkullaan huojutellen lehtiään, mutta elukoita ei tahdo millään saada pysymään sieltä poissa, ne särkevät kaikki aidat ja ryntäävät ammuen sinne. Ei, Leopoldiinan ja pikku Rebekan täytyy vartioida turnipsisuota, ja pikku Rebekka kulkee pitkä raippa kädessä ja ajaa topakasti pois elukoita. Isä työskentelee lähistöllä ja tulee siiloin tällöin koettamaan hänen käsiään ja jalkojaan ja kysyy, paleleeko häntä. Leopoldiina, joka on suuri ja varttunut kutoo vartioidessaan sukkia ja tumppuja talveksi. Hän on syntynyt Trondhjemissa ja tuli Sellanråhon viiden vuotiaana muisto suuresta kaupungista, jossa on paljon ihmisiä, ja pitkä matka höyrylaivalla haipuvat yhä hämyisempään etäisyyteen hänen mielestään, hän on korven lapsi eikä tunne enää muuta suurta maailmaa kuin kylän tuolla alhaalla, jossa hän on käynyt kirkossa jonkun kerran ja jossa hän pääsi edes viime vuonna...

Ja sitten ilmaantuu aina satunnaisia töitä, niinpä on tie kylälle parista kohden huonossa kunnossa. Kun maa vielä on sula menevät Iisakki ja Siivertti eräänä päivänä ja alkavat ojittaa tietä. Kaksi suokohtaa on kuivattava.

Aksel Ström on luvannut tulla auttamaan koska hänelläkin on hevonen ja hänkin tarvitsee tietä; mutta nyt sai Aksel niin välttämätöntä asiaa kaupunkiin — mitä ihmettä hän nyt siellä mahtoi tehdä, mutta se oli aivan välttämätön asia, sanoi hän. Mutta hän on saanut veljensä Breidablikista sijaisekseen tienkorjaukseen. Hänen nimensä on Fredrik.

Tämä mies on nuori ja vastanainut, iloluontoinen mies, joka voi laskea leikkiä ja olla yhtä hyvä siltä; Siivertti ja hän muistuttavat toisiaan. Nyt oli Fredrik ollut lähimmän naapurinsa Aronsenin luona Storborgissa aamulla tullessaan tientekoon ja siksi haasteli hän, mitä kauppias oli sanonut Se sanoi siitä, että Fredrik tahtoi ostaa tupakkirullan. Minä lahjoitan sinulle tupakkirullan, kun sen saan, sanoi Aronsen. — No, eikö hänellä ole tupakkia? Ei, enkä minä sitä haluakaan, ei ole ketään, joka ostaisi. Mitä luulet minun ansaitsevan tupakkirullasta? — Aronsen ei ollut huonolla tuulella, hänen mielestään oli ruotsalainen kaivosyhtiö ikäänkuin narrannut häntä: nyt oli hän asettunut tänne korpeen kauppiaaksi ja sitten keskeytyy työ!

Fredrik hymyilee levollisesti Aronsenille ja kertoo hänestä: Ei, hän ei ole kajonnutkaan maahansa! sanoo hän, eikä hänellä ole edes rehuja elukoillensa, hän ostaa senkin! Hän pyysi ostaa minulta heiniä. Ei, minulla ei ollut heiniä myytävänä. — No, etkö tarvitse rahaa! sanoi Aronsen. — Hän luulee, että rahat ovat kaikki kaikessa, hän käänteli satakruunusta tiskillä ja sanoi: Rahaa! — Niin, raha on hyvää! sanoin minä. — Se on kontanttia! sanoi hän. Hän on sellaisena kuin hän esiintyy hieman narrimainen, ja hänen vaimonsa käyttää taskukelloa arkipäivisin — mitä välttämättömiä kellonlyöntejä hänen pitänee muistaa.

Siivertti kysyy: — Eikö Aronsen puhunut eräästä, jonka nimi on Geissler? — Kyllä. Se oli joku, joka ei tahtonut myydä tunturiaan, sanoi hän. Aronsen oli raivoissaan: virkaheitto nimismies, sanoi hän, tuskin on hänellä viittä kruunua taskussaan, hänet olisi pitänyt ampua. — Hän koettaisi nyt odottaa vähän, sanoin minä, niin myy hän kai myöhemmin. — Ei, sanoi Aronsen, älä luulekaan. Sillä tiedän kai minä kauppiaana, että kuin toinen puoli vaati kahtasataaviittäkymmentä tuhatta ja toinen tarjoaa kahtakymmentäviittä, niin on ero liian suuri, siitä ei tule kauppaa. Mutta onnea matkalle! sanoi Aronsen, olisinpa ollut vain iloinen, jollen olisi koskaan astunut jalkaani tähän läpeen, minä ja omaiseni! — Ei kai hän vain aio myydä? — Kyllä, vastasi hän, sitä juuri ajattelen. Tämä suomaa, sanoi hän, tämä läpi ja tämä erämaa! Minä en saa enää kruunuakaan sisälle päivittäin, sanoi hän.

He nauroivat Aronsenille eivätkä lainkaan säälineet häntä. — Luuletko, että hän myy? kysyi Iisakki. — Siltä kuulosti. Ja nyt on hän pannut renkinsäkin pois. Tuo Aronsen on perin sukkela ja taitava mies, se on varma! Hän erottaa rengin, joka voisi halkoa talven puut ja ajaa kotiin heiniä hänen omalla hevosellaan, mutta hän pitää esimiehen! On totta, ettei hän enää myy kruununkaan edestä päivittäin, sillä hänellä ei ole tavaroita puodissaan; mitä tekee hän sitten esimiehellä? Se on vain suurellisuutta ja ylpeyttä: hänellä pitää olla mies, joka seisoo pulpetin ääressä ja kirjoittaa suureen kirjaan. Hahaha, onpa tosiaan kuin olisi tuo Aronsen vähän hassahtanut!

Nuo kolme miestä työskentelevät päivälliseen saakka, syövät eväsrepuistaan ja juttelevat hetkisen. Heillä on omat asiansa pohdittavana, korven ja uutistalojen menestys, ne eivät ole pikku asioita, mutta he käsittelevät niitä miettiväisinä, he ovat rauhallisia, heidän hermonsa ovat kulumattomat ja tekevät tehtävänsä. Nyt alkaa syksy, metsä ympäriltä vaikenee, tunturit seisovat siinä, aurinko paistaa, illalla ilmestyvät kuu ja tähdet, kaikki on kiinteässä suhteessa, kaikki on ystävällistä, se on kuin syli. Täällä on ihmisillä aikaa levätä kanervikossa, käsivarsi päänalusena.

Fredrik puhelee Breidablikista, ettei hän ole saanut vielä paljoa aikaan siellä. — Kyllä sinä olet tehnyt aika paljon, sanoo Iisakki, näin sen ollessani siellä päin. — Tämä korven vanhimman, itse uroon kiitos ilahduttaa kai Fredrikkiä, hän kysyy rehellisesti: Siitäkö hänestä näyttää? Ei, paremmin sen vasta pitää käymään. Oli niin paljon muuta puuhaa viime vuonna, tupaa täytyi kattaa, se vuoti ja olisi mennyt piloille; heinälato täytyi purkaa ja pystyttää uudelleen; navettamaja oli liian pieni, minulla kun on lehmä ja hieho, joita ei Bredellä aikoinaan ollut, sanoo Fredrik ylpeänä. — Viihdytkö täällä? kysyy Iisakki. — Kyllä minä viihdyn ja vaimoni viihtyy, miksikäs ei? Onhan avarat tilat ympärillämme, näemme ylöspäin ja alaspäin tietä. Pieni lehto rakennusten lähellä on meistä kaunis, siinä on koivuja ja raitoja, istutan niitä pihan toisellekin puolelle, kunhan tästä kerkiän. Tavattomasti on suo kuivunut vain viime vuodesta senjälkeen kuin ojitin, mitä nyt sitten mahtaa kasvaa siinä tänä vuonna! Vai viihtyä? Kun vaimollani ja minulla on talo ja koti ja maata? — Kaksiko teitä vain tulee olemaan? kysyy Siivertti viekkaasti. — Eipä suinkaan, voi sattua, että tulee lisäväkeä, vastaa Fredrik iloisesti. Ja kun on puhe viihtymisestä, niin en ole nähnyt vaimoni paremmin viihtyvän.

He työskentelevät iltaan saakka; tuolloin tällöin he suoristavat selkäänsä ja juttelevat keskenään: No etkö saanut tupakkia? kysyy Siivertti. — En ja se oli minusta yhden tekevää, vastaa Fredrik. Minä en käytä tupakkia. — Etkö käytä tupakkia? — En. Mutta minä tahdoin vain pistäytyä Aronsenin luona kuulemassa, mitä hän sanoisi. — Silloin hymyilivät nuo veitikat ja heillä oli hauskaa.