Part 21

Hänet otetaan vastaan erittäin ystävällisesti, työmiehet ovat saaneet monta kipollista maitoa Inkeriltä ja tuntevat hänet, he näyttävät hänelle kaivoksia, parakkeja, talleja, keittiöitä, kellareita, ruoka-aittoja, rohkeat tulevat lähelle ja ottavat häntä vähin käsipuolesta, se ei ole Inkeristä mitään, se tekee hänelle hyvää. Ja kun hän nousee tai astuu alas kiviportaita nostaa hän hameen korkealle ja näyttää pohkeitaan, mutta hän on levollinen sitä tehdessään, ja on aivankuin hän ei olisi mitään tehnyt. Hän on hyvä kyllä! ajattelevat kai työmiehet.

Tuo vanha ihminen, hän on joka tapauksessa liikuttava: saattoi nähdä, että jos yksi tai toinen noista lämpimistä miehistä loi häneen silmäyksen, tuli se hänelle odottamatta, hän kävi siitä kiitolliseksi ja vastasi siihen, oo häntä kutkutti tämä myötätuuli, hän oli nainen niinkuin muutkin naiset. Hän oli kai ollut kunniallinen viettelysten puutteessa.

Vanha ihminen!

Gustav tuli. Hän luovutti kaksi tyttöä kylältä eräälle toverilleen päästäkseen tulemaan. Gustav tiesi kyllä, mitä teki, hän kätteli Inkeriä tavattoman lämpimästi ja kiitti viimeisestä, mutta ei lähennellyt. — No, Gustav, etkö tule auttamaan meitä kivinavetan rakentamisessa? sanoo Inkeri ja karahtaa punaiseksi. — Gustav vastaa, että kyliä hän nyt tulee pian. — Hänen toverinsa kuulevat sen ja sanovat, että he tulevat kai piakkoin kaikki tyyni. — Vai niin, ettekö aiokaan olla täällä tunturilla talvea? kysyy Inkeri. — Työmiehet vastaavat pidätetysti että: Ei, siltä ei näyttänyt. — Gustav on rohkeampi, hän sanoo hymyillen, että he olivat kai pian karvineet kaiken kuparin vuoresta. — Et kai niin sano? kysyy Inkeri. — Ei, vastasivat työmiehet, siitä tulee Gustavin varoa itseään!

Mutta Gustav ei varonut, hän sanoi hymyillen enemmänkin, ja mitä Inkeriin tulee, sai Gustav merkillisesti hänet kiintymään yksin häneen, vaikka hän ei lähennellytkään. Muudan toinen poika soitti hanuria, mutta toista oli kun Gustav soitti huuliharppua; eräs kolmas poika, aika vekkuli hänkin, koetti herättää huomiota laulamalla ulkoa laulun hanurin säestyksellä, mutta sekään ei ollut mitään, vaikka hänellä oli aimo ääni. Ei aikaakaan kun jo Gustav oli saanut Inkerin kultasormuksen pikkusormeensa. Ja miten se oli käynyt päinsä, kun hän ei lähennellyt? Oo hän lähenteli kylläkin, mutta hän käyttäytyi hiljakseen niinkuin Inkerikin, he eivät puhelleet siitä, hän ei ollut tietääkseenkään köhmiessään hänen kädellään. Kun hän myöhemmin istui parakkikeittiössä ja joi kahvia, kuuli hän hieman napinaa ja toraa ulkoa, ja hän ymmärsi, että se oikeastaan oli hänen kunniakseen. Se kutkutti häntä, vanha naarasteeri istui ja kuunteli suloista melua.

Miten hän tuli kotiin sinä sunnuntai-iltana tunturilta? Höh, mainiosti, yhtä hyveellisenä kuin hän oli ollut lähtiessään, ei enempää eikä vähempää. Häntä seurasi suuri ryhmä miehiä, he eivät tahtoneet kääntyä takaisin ennenkuin Gustav, he eivät halunneet antaa myöten! Inkerillä ei edes siellä suuressa maailmassa ollut ollut niin hauskaa. — Eikö Inkeri ollut kadottanut mitään? sanoivat he lopuksi. — Kadottanut? Ei. — Kultasormuksen! sanoivat he. — Silloin täytyi Gustavin antaa se, hänellä oli kokonainen sotajoukko vastassaan. — Oli hyvä että löysit sen! sanoi Inkeri ja kiirehti sanomaan hyvästejä seuralle.

Hän lähestyi Sellanråta ja näki nuo monet talonkatot, tuolla alhaalla oli hänen kotinsa. Hän heräsi jälleen siksi siveäksi vaimoksi, joka hän oli, ja aikoi mennä oikotietä kesänavetan ohi katsastaakseen eläimiä. Matkalla sinne kulkee hän erään paikan ohi, jonka hän tuntee hyvin: tässä lepäsi kerran pieni lapsi haudattuna, hän oli täyttänyt haudan käsillään, pannut pienen ristin sen päälle. Oo siitä oli niin kauan. Ihmetteli sitä vastoin, olivatko tytöt lypsäneet ja tehneet tehtävänsä...

Kaivostyö menee säännöllistä menoaan, niin, mutta huhuiltiin, ettei tunturi pidä lupauksiaan. Vuoritieteilijä, joka oli matkustanut kotiin, palaa takaisin ja hänellä on toinen asiantuntija mukanaan, he poraavat, ampuvat ja tutkivat perinpohjin. Mikä oikeastaan on vikana? Kupari on kyllä hienoa, sitä ei vaivaa mikään, mutta sitä on vähän eikä sitä ole syvälle, sen paksuus lisääntyy etelään päin, se alkaa käydä syväksi ja erinomaiseksi juuri siinä, missä yhtiön raja on, mutta sen takana on yhteismaa. Kas, nuo ensimmäiset ostajat eivät kai olleet tarkoittaneet varsin suuria kaupallaan, se oli perheneuvottelu, joitakin sukulaisia, jotka ostivat keinottelutarkoituksessa, he eivät varanneet itselleen koko tunturia, tuota pitkää peninkulmaa seuraavaan laaksoon, ei, he ostivat vain kaistaleen Iisakki Sellanrålta ja Geissleriltä ja myivät sen taas.

Ja mitä oli nyt tehtävä? Päälliköt ja esimiehet ja vuoritieteilijät tietävät sen hyvin, heidän tulee heti ryhtyä kauppoihin valtion kanssa. Niin lähettävät he lähetin kotiin Ruotsiin kirjeillä ja kartoilla varustettunapa ratsastavat senjälkeen korven halki nimismiehen luo hankkiakseen itselleen omistusoikeuden koko järven eteläpuolella olevaan tunturiin. Mutta tulee eteen joitain hankaluuksia: laki on esteenä, he ovat ulkolaisia, he eivät voi ostaa suoraan. Sen he tiesivät ja ovat järjestäneet sen asian. Mutta tunturin eteläinen puoli on jo myöty, sitä he eivät tienneet. — Myöty? sanovat herrat. — Kauan sitten, useita vuosia sitten. — Kuka on ostanut? — Geissler. — Mikä Geissler? Vai hän! — Lainhuudatuksella vahvistettu, sanoo nimismies. Se oli tyhjää tunturia, hän sai melkein ilmaiseksi. — Mikä hitto on tuo Geissler, josta me saamme kuulla silloin tällöin? Missä hän on? — Herra ties, missä hän on! —

Herrojen täytyi lähettää uusi lähetti Ruotsiin. Ja heidän piti myös saada tietää, missä Geissler oli. Toistaiseksi he eivät voineet työskennellä koko työvoimalla enää.

Niin tuli Gustav Sellanråhon kantaen seljässään koko maallista omaisuuttaan, ja nyt hän tuli! sanoi hän. Niin, Gustav oli jättänyt yhtiön, toisin sanoen, hän oli edellisenä sunnuntaina soittanut hieman liiaksi suutaan kuparivuoresta, hänen puheistaan kanneltiin esimiehelle ja insinöörille, ja Gustav oli saanut eron. Onnea matkalle, ja sitä paitsi oli hän kai juuri sitä halunnutkin: nyt ei herännyt mitään epäilyksiä hänen tulostaan Sellanråhon. Hän sai paikalla työtä kivinavetan rakennuksella.

He muuraavat muuraamistaan, ja kun vähän sen jälkeen tuli toinenkin mies tunturilta, sai hänkin paikan telineillä, ja nyt oli heitä kaksi ryhmää ja työ sujui nopeasti. Navetta valmistuisi kyllä syksyksi.

Mutta toinen työmies toisensa jälkeen laskeutui alas tunturilta. Heidät oli sanottu irti ja he lähtivät taivaltamaan takaisin Ruotsiin; koekaivaus keskeytettäisiin. Kävi kuin huokaus halki koko seudun, kas ihmiset olivat niin yksinkertaisia, he eivät käsittäneet, että koekaivaus oli kaivausta koetteeksi, mutta sitä se oli. Epäilys ja pahat aavistukset täyttivät ihmisten mielet seudulla, rahat kävivät harvinaisemmiksi, palkat olivat alentuneet, Storborgin kauppapaikka kävi hiljaiseksi. Mitä tämä kaikki merkitsisi? Nyt oli kaikki päässyt niin hyvään vauhtiin, Aronsen oli saanut lipputangon ja lipun, hän oli saanut jääkarhun taljan rekeensä talveksi ja hän oli laittanut perheelleen upeita vaatteita. Ne olivat tosin vain pikkuseikkoja, mutta suurempiakin oli tapahtunut: kaksi uutta miestä oli ostanut viljelysmaata korvesta, varsin kaukaa, Månelandin ja Sellanrån väliltä, se ei suinkaan ollut merkityksetöntä tuolle pienelle syrjäiselle maailmalle. Nuo kaksi uutisasukasta olivat pystyttäneet turvemajansa, raivanneet maan ja ojittaneet suon, he olivat ahkerata väkeä, he olivat päässeet pitkälle lyhyessä ajassa. Koko kesän olivat he ostaneet ruokatarpeita Storborgista, mutta kun he nyt tulivat viime kerran, oli tuskin mitään saatavana. — Tavaroita — mitä tekisi Aronsen tavaroilla, kun kaivostyö loppui? Nyt oli hänellä tuskin ollenkaan tavaraa, hänellä oli vain rahaa. Kaikista korven asukkaista oli Aronsen kai kaikkein toivottomin, hänen suunnitelmansa olivat olleet niin pettäviä. Kun joku neuvoi häntä viljelemään maata ja elämään siten parempia aikoja odotellen, vastasi Aronsen: — Möyriäkö maata? Sitä varten en minä omaisineni ole tullut tänne!

Vihdoin ei Aronsen enää voinut kauemmin kestää, hän tahtoi itse lähteä ylös kaivoksille katsomaan. Oli sunnuntai. Kun hän tuli Sellanråhon, tahtoi hän saada Iisakin mukaansa, mutta Iisakki ei ollut kertaakaan astunut jalkaansa tunturille sen jälkeen, kun koekaivaus aloitettiin, hän viihtyi parhaiten vainioillaan. Inkerin täytyi tulla avuksi: Etkö voi mennä Aronsenin kanssa, kun hän pyytää, sanoi hän. Kas, Inkerillä ei ollut mitään sitä vastaan, että Iisakki oli poissa hetken, oli sunnuntai, hän tahtoi päästä hänestä pariksi tunniksi. Niin lähti Iisakki mukaan.

He näkivät paljon outoa tunturilla, Iisakki oli vallan pyörällä päästään tässä kylässä täynnä parakkeja, ajoneuvoja ja ammottavia kaivoksensuita. Itse insinööri näytteli heille kaikkea. Ehkäpä ei hänen mielensä ollut vallan keveä nykyisin, tuon kunnon insinöörin, mutta hän oli koettanut keventää sitä raskasta tunnelmaa, joka painosti korven ja kylän asukkaita, tässä oli nyt oikein hyvä tilaisuus, itse Sellanrån maakreivi ja Storborgin kauppias olivat saapuvilla.

Hän selitteli kivilajeja: kiisua, kuparikiisua, se sisälsi kuparia, rautaa ja rikkiä. Oo, he tiesivät pilkulleen, mitä vuori sisälsi, niin, se sisälsi vähän kultaa ja hopeatakin. Vuorikaivostyötä ei harjoitettu ilman asiantuntemusta! — Mutta päättyykö se nyt? kysyy Aronsen. — Päättyykö? toistaa insinööri ällistyneenä. Sitä ei ainakaan Etelä-Amerika toivoisi. Se päättyisi lyhyeksi ajaksi, koekaivaus nimittäin, he olivat nyt nähneet, mitä täällä oli, sitten he rakentaisivat ilmaradan ja ryhtyisivät käsiksi koko etelänpuoleiseen tunturinosaan. Iisakki ei kai tiennyt, missä tuo Geissler mahtoi oleskella? — Ei. — No hänet kyllä löydettäisiin. Sitte alkaisi työ toden teolla. Ei puhettakaan päättymisestä!

Iisakki on äitynyt ihmettelemään ja ihailemaan pientä konetta, jota voi polkea jalalla, hän näkee heti, mikä se on, sehän on pieni paja, jota voi rattailla kuljettaa ja siirtää minne tahansa. — Mitä tuollainen kone maksaa? kysyy Iisakki. — Sekö? Kenttäahjo? Se ei suuria maksa. Heillä oli niitä useita kappaleita, mutta heillä oli toisia koneita ja laitteita, alhaalla meren rannikolla suurenmoisia koneita. Iisakki kai ymmärsi, että sellaisia syviä laaksoja ja onkalolta ei tunturiin tehdä pelkillä kynsillä, hahaha.

He kiertävät ympäri, samalla kertoo insinööri, että hän aikoo Ruotsiin lähipäivinä. — Mutta palaa kai hän takaisin? kysyy Aronsen. — Luonnollisesti. Hän ei tiennyt mitään, mistä hallitus ja poliisi voisi panna hänet kiinni! — Iisakki sovitti niin, että he joutuivat tuon pienen pajan eteen uudelleen: Mutta mitähän tuollainen koje maksaa? kysyy hän. — Maksaa? Sitä ei insinööri tosiaankaan muistanut. Jonkun summan se kai maksoi, mutta suuressa kaivosarviossa ei se maksanut mitään! Tuo mainio insinööri, tuskinpa oli hänen mielensä varsin valoisa nykyisin, eipä suinkaan, mutta hän säilytti pintakiillon, ja esiintyi suurellisesti ja avokätisesti viimeiseen asti: Tarvitsiko Iisakki kenttäahjoa? Ota tuosta! Hänen yhtiönsä oli mahtava, se lahjoitti hänelle kenttäahjon.

Tuntia myöhemmin vaeltavat Aronsen ja Iisakki takaisin kotia kohden. Aronsen on käynyt levollisemmaksi ja saanut hieman toivoa, Iisakki huojuu tunturia alaspäin kallisarvoinen kenttäahjo selässään. Tuo vanha erämaankameli oli tottunut kantamaan kuormaa! Insinööri tarjoutui lähettämään jonkun miehen tuomaan tuon aarteen huomenna Sellanråhon, mutta Iisakki kiitti, ettei tarvitse. Hän ajatteli kotolaisia, että he ällistyisivät melko lailla, kun hän tulisi kotiin paja harteillaan.

Mutta Iisakki saikin ällistyä.

Pihalle saapui juuri hevonen, jolla oli perin merkillinen kuorma vedettävättään. Ajaja oli kylän miehiä, mutta sivulla asteli muudan herrasmies, jota Iisakki ihmetellen tuijotteli: se oli Geissler.

V.

Iisakilla olisi ollut syytä ihmetellä yhtä ja toista muutakin, mutta hänessä ei ollut miestä pohtimaan useampia asioita yhtäaikaa. — Missä on Inkeri? sanoi hän vain mennessään keittiön oven ohi. Hän ajatteli, että Geissler pitäisi ottaa kunnollisesti vastaan.

Inkeri? Hän oli marjassa, oli ollut marjassa siitä saakka, kun Iisakki lähti tunturille, hän ja Gustav, ruotsalainen. Tuo vanha ihminen, hän oli niin hullaantunut ja rakastunut, syys ja talvi läheni, mutta hän tunsi itsessään taas lämpöä, kukoistusta. — Tule näyttämään, missä on lakkoja, sanoi Gustav, muuraimia! sanoi hän. Kukapa voisi sellaista vastustaa! Hän juoksi kamariin ja oli sekä vakava että uskonnollinen monta minuuttia, mutta siellä seisoi Gustav ulkona ja odotti, maailma oli aivan Inkerin kintereillä, niinpä päätyi hän korjaamaan hiuksiaan ja peilailemaan huolellisesti ja lähti jälleen ulos. Mitäpä siinä, kukapa ei olisi tehnyt samaten? Naiset eivät osaa erottaa miestä toisesta, eivät aina, eivät usein.

He menevät marjaan ja poimivat marjoja, poimivat lakkoja suolta, he astuvat mättäältä mättäälle, Inkeri nostaa helmojaan ja hänen pohkeensa paljastuvat. On hiljaista kaikkialla, riekon poikaset ovat jo suuria, eikä se enää ärhentele, suolla on rauhallisia pensaikkoja. He eivät kulkeneet tuntiakaan vielä, kun he jo lepäävät. Inkeri sanoo: Sellainenko sinä olet! Oo, hän on niin heikko hänen suhteensa, hän hymyilee sulaneesti, sillä hän on niin rakastunut, oo miten suloista ja kipeätä on olla rakastunut, kumpaistakin! Tapa vaatii kai puolustautumaan? Niin, antautuakseen. Inkeri on niin rakastunut, kuolettavasti ja armottomasti, hän suo Gustaville hyvää ja on vain hellä ja herttainen hänelle.

Tuo vanha ihminen.

— Kun navetta on valmis, niin sinä matkustat, sanoo hän sitten. — Ei hän matkustanut. Luonnollisestikin täytyi hänen kerran matkustaa, mutta ei vielä viikon aikana. — Emmekö lähde kotiin? kysyy Inkeri. — Ei. —

He poimivat marjoja, ja hetkistä myöhemmin keksivät he jälleen rauhallisen pensaikon ja Inkeri sanoo: — Olet hupsu, Gustav! Tunnit kuluvat, nyt ovat he kylliksi lepäilleet pensastoissa. Ovatko he lepäilleet? Se on verratonta, keskellä erämaata, Eedeniä. Silloin sanoo Inkeri nousten istualleen ja kuunnellen: Luulen kuulevani jonkun ajavan tiellä? — Aurinko laskee; kanervikko jo hieman tummenee illan varjosta, kun he palailevat kotia kohden. He kulkevat monen rauhallisen paikan ohi ja Gustav näkee ne ja Inkeri näkee ne myös, mutta hänestä tuntuu koko ajan, että joku ajaa heidän edellään. Oo, mutta voiko puolustautua hupsulta ja kauniilta pojalta koko kotimatkan? Inkeri on niin heikko, hän hymyilee vain ja sanoo: Ei, minä en ole nähnyt sellaista kuin sinä olet!

Hän saapuu yksin pihalle. Oli hyvä, että hän tuli nyt, suurenmoista, minuutin myöhästyminen ei olisi koitunut hyväksi. Iisakki on juuri astunut pihalle kenttäahjoineen Aronsenin kanssa; hevonen rattaineen on pysähtynyt.

— Hyvää päivää! sanoo Geissler ja tervehtää Inkeriäkin.

Siinä seisovat ihmiset toisiaan silmäillen. Eipä olisi paremmin voinut sattua...

Geissler on taas tullut. Hän on ollut poissa joitakin vuosia, mutta täällä on hän taas, vanhentuneena ja harmaantuneena, mutta ketteränä kuten aina, ja nyt on hän hieno, hänellä on valkeat liivit ja kultaketjut. Hitto sitä miestä ymmärtäköön!

Liekö hän saanut vihiä siitä, että nyt tapahtui jotakin kuparivuorella, ja tahtoi tutkia asiaa? Hyvä, tässä hän oli. Hän näyttää äärimmäisen tarkkaavalta, katsastaa taloa ja maita kääntämällä hiljaa päätään ja käyttäen silmiään, hän näkee suuria muutoksia, maakreivi on laajentanut alueitaan. Geissler nyökäyttää päätään.

— Mitä sinä kannat? kysyy hän Iisakilta. Kokonaista hevoskuormaa! sanoo hän. — Pajakojetta, selittää Iisakki. Se on minulle hyvään tarpeeseen monesti täällä uudistalossa, sanoo hän ja nimittää Sellanråta vielä uudistaloksi! — Mistä olet sen saanut? — Tunturilta, insinööri lahjoitti sen minulle. — Onko tunturilla insinööri? kysyy Geissler aivankuin hän ei sitä tietäisi.

Ja olisiko Geissler vuori-insinööriä huonompi! — Olen kuullut, että sinulla on niittokone, nyt on minulla koneharava sinulle, sanoo hän ja osoittaa rattaille. Siellä se seisoi punaisena ja sinisenä, suunnaton kampa, hevosella ajettava heinäharava. He nostivat sen rattailta ja tarkastivat sitä, Iisakki tarttui aisoihin ja koetteli sitä pihalla. Eipä ihme, että suunsa jäi auki, Sellanråhon kertyi nyt ihmeitä ihmeiden jälkeen.

He puhelivat kuparivuoresta, vuorityöstä: Ne kysyivät siellä häntä, sanoi Iisakki. — Kuka kysyi? — Insinööri ja kaikki herrat. Että heidän pitäisi löytää hänet, sanoivat he. — Oo, siinä meni Iisakki varmaankin liian pitkälle, Geissler ei sitä kestänyt, hänen niskansa jäykistyi ja hän sanoi: Olen täällä, jos ne jotakin minusta tahtovat!

Seuravana päivänä palasivat nuo Ruotsiin menneet lähetit ja heidän mukanaan oli kaksi kaivosten omistajaa, he tulivat ratsain ja olivat ylhäisiä ja lihavia herroja, näöstä päättäen pohjattoman rikkaita. He pysähtyivät vain ohimennen Sellanråhon ja kysyivät hevosenseljästä tietä, ratsastaen edelleen tunturia kohden. Geissleriä he eivät olleet näkevinään, vaikka hän seisoi kylläkin lähellä. Lähetit kuormahevosineen lepäsivät hetken, puhelivat muurarien kanssa navetalla, saivat tietää, että valkoliivinen, kultaketjuinen vanha herra oli Geissler ja jatkoivat sitten hekin matkaansa. Mutta toinen lähetti palasi vielä illalla takaisin tuoden suullisen kutsun Geisslerille saapua herrojen luokse tunturille. — Olen täällä, jos he jotakin minusta tahtovat! käski hän vastata.

Hän oli kai käynyt niin suureksi, hän luuli kai omistavansa kaiken maailman mahdin ja piti ehkä suullista kutsua hieman epäkohteliaana? Mutta miten sattui hän tulemaan Sellanråhon juuri silloin kuin häntä tarvittiin? Niinpä oli hän aika kaikkitietävä mestari, tiesi vallan ihmeitä. No, mutta kun herrat tunturilla saivat Geisslerin vastaukseen, täytyi heidän vaivautua tulemaan Sellanråhon. Insinööri ja nuo kaksi vuorilajien tuntijaa seurasivat heitä.

Oli siis monet koukut ja mutkat ennenkuin päästiin yhtymään. Se ei ennustanut hyvää, ei, Geissler oli ylen mahtava.

Herrat olivat nyt kohteliaita, he pyysivät anteeksi, että he olivat lähettäneet hänelle eilen kutsun, he olivat niin väsyneitä matkan jälkeen. Geissler oli myös kohtelias ja vastasi, että hänkin oli väsynyt matkansa jälkeen, muuten olisi hän tullut. — No, mutta nyt asiaan: Aikoiko hän myydä järven eteläpuolella olevan tunturin? — Ovatko herrat ostajia? kysyi Geissler, vai olenko puheissa välittäjien kanssa? — Tämä ei ollut muuta kuin metkua Geisslerin puolelta, kai hänen piti nähdä heistä, että nuo ylhäiset ja lihavat herrat eivät olleet välittäjiä. Sitte jatkettiin: Hinta? sanoivat he. — Niin, hinta! sanoi Geisslerkin ja ajatteli asiaa. Pari miljoonaa, sanoi hän. — Vai niin, sanoivat herrat ja hymyilivät. — Geissler ei hymyillyt.

Insinööri ja vuorilajien tuntijat olivat tutkineetkin sitä tunturin puolta, poranneet joitakin reikiä ja ampuneet, ja tulokset olivat seuraavat: Kuparin esiintymisen syyksi sanottiin purkausta, kuparikerrostuma oli epätasainen, oli suoritetun tutkimuksen mukaan paksuin yhtiön ja Geisslerin alueiden rajalla, sitten se oheni. Viimeinen puolipeninkulmaa ei sisältänyt enää kaivauskelpoista kiisua.

Geissler kuunteli tätä selostusta mitä suurimmalla välinpitämättömyydellä. Hän otti taskustaan joitakin asiakirjoja, joita hän tarkkaavasti silmäili, mutta ne eivät olleet karttoja ja Herra ties, olivatko ne lainkaan kuparivuorta koskevia asiakirjoja. — Te ette ole poranneet kyllin syvälle! sanoi hän aivankuin olisi nähnyt sen papereistaan. — Ei, sen myönsivät herrat heti; mutta insinööri kysyi: Miten voi Geissler sen tietää? Ettehän te ole lainkaan poranneet? — Silloin hymyili Geissler aivankuin hän olisi porannut pari sataa metriä maapallon sisään, mutta sitten peittänyt reiät.

He jatkoivat näin puolipäivään saakka, soutivat ja huopasivat ja alkoivat jo katsoa kehojaan. Nyt he olivat saaneet Geisslerin pudottamaan jo neljännesmiljoonaan, mutta ei hiuskarvan verrankaan enempää. Ei, he olivat kai loukanneet häntä vakavammin, he olivat lähteneet siitä otaksumasta, että hän oli iloinen saadessaan myydyksi, että hän oli pakotettu myymään, mutta hänpä ei ollutkaan, höh, eivätkö he nähneet, että hän istui siinä melkein yhtä hienona ja suurena kuin he! — Viisitoista, kaksikymmentä tuhatta olisi jo myös hyvä rahasumma, sanoivat herrat. — Sitä ei Geissler kieltänyt, kun sitä summaa tarvitsi, mutta kaksisataaviisikymmentä oli enemmän. — Silloin sanoi eräs herroista, ja hän sanoi sen pitääkseen Geissleriä maanpinnalla: Muistan samalla, että meillä on terveisiä Geisslerin sukulaisilta Ruotsista. — Kiitos! vastasi Geissler. — Kesken kaiken, sanoi toinen herroista, kun ei mikään auttanut: Neljännes miljoonaa! Eihän se ole kultaa, vaan kiisua. — Geissler nyökkäsi: Kiisua niin. —

Silloin kävivät kaikki herrat kärsimättömiksi ja viisi kellonkuorta napsahti auki ja kiinni taas, eikä nyt ollut enää aikaa leikinlaskuun, nyt oli päivällisaika käsissä. Herrat eivät pyytäneet ruokaa Sellanråsta, vaan ratsastivat takaisin kaivoksille syömään omaa ruokaansa.

Niin päättyi kohtaus.

Geissler jäi yksin.

Mitä mietteitä mahtoi nyt pyöriä hänen päässään? Ehkä ei mitään, ehkä oli hän yhtä iloinen ja ajatukseen? Eipä suinkaan, mutta hän ei näyttänyt levottomuuttaan. Hän sanoi Iisakille päivällisen jälkeen: Olisin lähtenyt pitkälle kävelylle tunturilleni ja halunnut Siivertin mukaani niinkuin viime kerrallakin. — Kyllä, sanoi Iisakki, heti paikalla. — Ei, hänellä on muuta tehtävää. — Hän lähtee kanssanne heti! sanoi Iisakki ja huusi Siivertin alas muurilta. — Geissler heilautti kättään ja sanoi lyhyesti: Ei.

Hän kierteli ympäri pihaa, tuli useamman kerran muurarien luo ja puheli vilkkaasti heidän kanssaan. Että saattoi sen noin kestää, suuri asia oli vastikään kiinnittänyt hänen mieltään! Geissler, ehkä oli hän niin kauan elänyt epävarmoissa oloissa, ettei enää mitään näyttänyt hänestä olevan menetettävissä, mitään huimaavaa romahdusta ei missään tapauksessa hänelle tapahtuisi.

Hän eli sattumien varassa. Myytyään tuon pienen kaivospalstan vaimonsa sukulaisille meni hän heti ostamaan koko jäljellä olevan osan tunturia; miksi teki hän niin? Tahtoiko hän suututtaa omaisiaan olemalla heidän lähin naapurinsa? Alkuaan oli hän kai ajatellut ostaa vain pienen kaistan järven eteläpuolelta, sieltä mihin kaivoskylä tulisi sijoitettavaksi, jos joskus työt aloitettaisiin; koko tunturin omistajaksi tuli hän taas siksi, ettei se maksanut juuri mitään, ja koska hän ei halunnut ottaa vaivakseen suuritöistä rajankäyntiä. Hänestä tuli vuorikuningas välinpitämättömyydestä, pieni kyläntontti parakkeja ja koneita varten tuli ulottumaan mereen saakka.

Ruotsissa kulki tuo ensimmäinen pieni kaivospalsta kädestä käteen ja Geissler hankki itselleen alati tietoja sen vaiheista. Tietenkin olivat ensimmäiset omistajat ostaneet hullusti, päin seiniä, perheneuvosto ei ollut vuoriväkeä, se ei ollut hankkinut tarpeeksi laajaa aluetta itselleen, vaan oli ainoastaan tahtonut maksaa Geisslerin pois läheisyydestään. Mutta uudet omistajat olivat yhtä koomillisia, he olivat kai mahtavaa väkeä, he saattoivat kestää pienen pilan ja ostaa huvikseen, ostaa kemuissa, Herra ties! Mutta kun alkoi koekaivaus ja tositoimi, olikin edessä äkkiä seinä: Geissler.

He ovat lapsia! ajatteli ehkä Geissler korkeudestaan, hän oli käynyt niin rohkeaksi, hänen niskansa oli niin jäykistynyt. Herrat olivat tosiaankin koettaneet jäähdyttää häntä hyvästi, he luulivat olevansa tarvitsevan edessä ja höpisivät jotakin viidestätoista, kahdestakymmenestä tuhannesta, — he olivat lapsia, he eivät tunteneet Geissleriä. Tässä hän seisoi.

Herrat eivät palanneet tunturilta enää sinä päivänä, he aikoivat kai toimia viisaasti näyttämällä, etteivät olleet kärkkäitä. Seuraavana aamuna he saapuivat ja heillä oli kuormahevoset mukanaan, he olivat kotimatkalla. Mutta silloin oli Geissler lähtenyt pois.

Oliko Geissler lähtenyt pois?