Part 20

Mutta tähän oli Ullan hyvä iskeä kiinni taas, hän saattoi tehdä tiettäväksi, miten tarpeellinen Ulla hän oli, miten kaivattu Ulla ympäri kotiseudun: eiköhän olisi voinut olla kahdessa paikassa, niin jopa kolmessa paikassa yhtä hyvin? Pappilaankin olisivat häntä tahtoneet. Ja hän antoi samalla tietää erään asian, mikä Akselin oli hyvä kuulla, se ei lainkaan haitannut: hänelle oli tarjottu niin ja niin paljon, sitä paitsi uudet kengät, vieläpä vuona kaupan päälle. Mutta hän tiesi, että täällä Månelandissa hän tuli erikoisen hyvän miehen luokse, joka tahtoi palkita hänet yltäkylläisesti, ja niin tuli hän mieluummin tänne. Ei tarvinnut Breden sitä surra, tähän saakka oli hänen taivaallinen isänsä avannut oven toisensa jälkeen hänelle ja pyytänyt häntä sisälle. Ja näyttihän melkein siltä, että Jumalalla oli ollut joku tarkoitus lähettäessään hänet tänne Månelandiin, hän oli pelastanut ihmishengen tänä iltana. —

Mutta nyt alkaa Aksel käydä niin uupuneeksi ja hänen jalkansa niin hervottomiksi. Se on omituista, tähän asti on hän voinut yhä paremmin kävellä sitä mukaa kuin lämpöä ja eloa palasi hänen jäseniinsä, nyt tarvitsee hän välttämättä Bredeä pysyäkseen pystyssä! Se näytti alkaneen silloin, kun Ulla puhui palkastaan, ja sitte kun hän taas oli pelastanut hänen henkensä, kävi Akselin tila vallan huonoksi. Tahtoiko hän vielä kerran vähentää hänen voitonriemuaan? Herra sen tietää, mutta hänen aivonsa olivat kai päässeet hyvään kuntoon. Kun he olivat lähellä taloa pysähtyy hän ja sanoo: — Näyttää siltä, etten tästä pääse kotiin!

Brede ottaa hänet muitta mutkitta selkäänsä. Niin he jatkavat matkaa, Ulla harmista pakahtumaisillaan, Aksel pitkin pituuttaan Breden seljässä.

— Mutta miten oli, kysyy Ulla, eikö Barbron pitänyt saada lasta?

— Lasta? karjasee Brede painonsa alla. Kuje on mitä omituisin, mutta Aksel antaa kantaa itseään aivan portaille saakka.

Brede puhkuu ankarasti.

— Niin, tai eikö hänellä ollut lasta? kysyy Ulla.

Aksel kiirehtii sisälle sanoen Bredelle: — En tiedä, miten olisin pelastunut kotiin tänä iltana, jollei sinua olisi ollut! Eikä hän unohda Ullaakaan: — Kiitos sinulle, Ulla, sinä löysit minut ensiksi! Ja kiitos nyt teille molemmille! —

Se oli se ilta, jolloin Aksel pelastettiin...

Seuraavina päivinä ei Ulla tahdo muusta puhuakaan kuin tuosta suuresta tapahtumasta, Akselilla on täysi työ pidättäessään häntä. Ulla voi näyttää sen paikan tuvassa, jossa hän seisoi, kun Herran enkeli kutsui häntä ulos portaille kuuntelemaan hätähuutoja, Akselilla on taas muuta miettimistä ja hän tahtoo olla mies. Hän aloittaa jälleen työnsä metsässä, ja kun se on tehty ryhtyy hän ajamaan hirsiä Sellanråhon sahalle.

Tasaista ja sopivata talvityötä niin kauan kuin keliä kestää: hirsiä ylöspäin, sahattuja lautoja alaspäin. Mutta täytyy ehtiä valmiiksi ennen uutta vuotta, jolloin ankarat pakkaset alkavat ja jäädyttävät sahan. Se käy mainiosti, kaikki käy, kun sattuu, että Sellanrån Siivertti palaa tyhjänä kylältä ottaa hänkin hirren rekeensä ja auttaa naapuriaan. He voivat silloin perusteellisesti pakista keskenään ja olla toisilleen huviksi.

— Mitä kuulit kylällä? kysyy Aksel.

— En mitään, vastaa Siivertti. Tänne pitäisi tulla muudan uusi mies korpeen.

Uusi mies — se ei ollut aivan tyhjää tuo Siivertin juttu. Uusia miehiä tuli vuoden väliajoilla korpeen ja asettui sinne, Breidablikin alapuolella oli nyt viisi uutistaloa, ylöspäin kävi asutus hitaammin, vaikka maa eteläänpäin oli yhä multaisempaa ja vähemmän soista. Ylimmäksi yhteismaalle uskaltautunut uutisviljelijä oli Iisakki, joka perusti Sellanrån, hän oli rohkein ja älykkäin. Myöhemmin tuli Aksel Ström hänen jälkeensä; nyt oli siis uusi mies ostanut. Tuo uusi mies aikoi ottaa suuren alan viljeltävää suota ja metsää Månelandin alapuolelta — olihan siellä ottamista.

— Oletko kuullut, millainen mies hän on? kysyy Aksel.

— En, vastaa Siivertti. Hän tuo valmiit talot tullessaan, jotka hän kuljettaa tänne ja, pystyttää yht’äkkiä.

— Vai niin. No hän on varoissaan?

— Kaipa hän on. Hän tulee perheineen, hänellä on vaimo ja kolme lasta. Ja hänellä on hevonen ja elukat myös.

— Sitten on hän varoissaan, sanoo Aksel. Etkö kuullut enempää?

— En. Hän on kolmenkymmenenkolmen vanha.

— Mikä hänen nimensä on?

— Aaron, sanoivat kylällä. Talon nimeksi tulee Storborg.

— Vai Storborg. Vai niin, eipä vähän mitään.

— Hän on rannikolta. Sanoivat, että hän on kalastellut.

— Lieköpähän tuo sitte maanviljelijä, sanoo Aksel. Etkö kuullut sitten mitään enempää hänestä?

— En. Hän maksoi käteisellä ostaessaan paikan. Muuta en kuullut. Hän on kai ansainnut mahdottomasti kalastuksella, sanoivat he. Nyt asettuu hän tänne kauppiaaksi.

— Vai kauppiaaksi?

— Niin he juttelivat.

— Vai kauppiaaksi!

Se oli tärkeintä, ja naapurukset haastelivat siitä juurta jaksain ajaessaan edelleen. Se oli suuri uutinen, ehkä suurin koko korven historiassa, siitä kannatti pakista: — Kenen kanssa aikoi tuo uusi mies käydä kauppaa? Korven kahdeksan uutistalonko kanssa? Vai odottiko hän myös ostajia kylältä? Joka tapauksessa olisi kauppapaikalla merkitystä, maatilat kohoaisivat arvossa, kukapa tiesi.

Miten he sitä pohtivatkaan, väsymättä! Näillä kahdella miehellä oli harrastuksensa ja päämääränsä, yhtä tärkeät kuin muillakin, korpi oli heidän maailmansa, työ, vuodenajat ja vuodentulo ne seikkailut, joita he kokivat. Eikö siinä ollut jännittäväisyyttä? Aivan kylliksi jännitystä! Monta kertaa saivat he nukkua kevyesti, monta kertaa työskennellä yli ruoka-aikojen, he sietivät sitä, heillä oli terveyttä, seitsemän tuntia hirren alla ei heitä vahingoittanut eliniäksi, jos jäsenet jäivät ehjiksi. Maailmako vailla laajuutta, vailla näköaloja? Niinkö? Mutta mitä maailmoja ja näköaloja avasi tämä Storborg kauppoineen korpeen!

Ihmiset pohtivat sitä jouluun saakka...

Aksel oli saanut kirjeen, suuren, leijonankuvalla varustetun kirjeen valtiolta: että hänen piti noutaa sähkölangat, tarpeet ja työaseet Brede Olsenilta ja ottaa huolekseen linjan kunnossapito uudesta vuodesta.

IV.

Monia hevoskuormia kulkee rämeiden halki, ajetaan uuden korven asukkaan rakennuksia, kuorma toisensa jälkeen kulkee, päiväkausia. Ne puretaan erääseen paikkaan, jonka nimi tulee olemaan Storborg, se paisuu kyllä suureksi kerran, neljä miestä louhii nyt kiviä vuorella kivijalkaa ja kahta kellaria varten.

Niin ajetaan ja ajetaan edelleen. Jokainen hirsi on ennakolta veistetty, ei tarvitse muuta kuin latoa ne päällekkäin kevään tullen, kaikki on hienosti suunniteltu, hirret on numeroitu, eikä puutu ovia, ei ikkunoita, eikä värillisiä ruutuja kuistia varten. Ja muudan ajuri tuo eräänä päivänä suuren kuorman säleitä. Mitä ne ovat? Muudan uutisasukas Breidablikin alapuolelta tietää asian, hän on etelästäpäin ja on nähnyt sellaisia ennen: Se on puutarhanaitaa, sanoo hän. — Tuo uusi mies aikoo siis laittaa puutarhan korpeen, suuren puutarhan.

Se tiesi hyvää, koskaan ei ollut ollut sellaista liikettä korvessa ja moni hevosmies ansaitsi rahoja. He pohtivat tätä asiaa myös: oli tiedossa ansiota tulevaisuudessa, kauppias tarvitsi tavaroita kotimaasta ja ulkomailta, hänen täytyi ajattaa ne monilla hevosilla meren rannalta.

Näytti siltä, että suurta tulisi kaikki täällä olemaan. Oli tullut nuori päällysmies tai edusmies, joka järjesti ajoa, hän oli hienosteleva eikä näyttänyt saavan tarpeeksi hevosia, vaikka ei ollut enää montakaan kuormaa jäljellä. — Ei kai ole niin monta kuormaa jäljellä talosta enää? sanottiin hänelle. — Mutta entä tavarat! vastasi hän. — Sellanrån Siivertti tuli ajaen kotiinpäin, kuten tavallista tyhjiltään, ja edusmies huusi hänelle: Tuletko tyhjiltäsi? Miksi et ottanut kuormaa tänne Storborgiin? — Olisinhan voinut ottaa, mutta en tiennyt siitä mitään, vastasi Siivertti. — Hän on Sellanråsta, niillä on kaksi hevosta! kuiskasi joku. — Onko teillä kaksi hevosta? kysyi edusmies. Ottakaa ne molemmat ja tulkaa ajamaan meille, täällä ansaitsee rahaa! — Niin vastasi Siivertti, eihän se olisi hullumpaa. Mutta juuri nyt ei meillä ole aikaa. — Eikö sinulla ole aikaa ansaita rahoja? sanoi edusmies.

Ei, Sellanråssa ei aina ollut aikaa, oli niin paljon puuhaa kotona. Nyt olivat he ensi kerran ottaneet miesapua taloon, kaksi ruotsalaista muuraria, jotka louhivat kiviä navettaa varten.

Tämä navetta oli monta vuotta ollut Iisakilla mielessä suurena suunnitelmana, turvemaja kävi liian pieneksi ja hankalaksi elukoille, oli tarpeen kivinavetta, kaksinkertaisilla seinillä ja kunnollisella lautakellarilla varustettuna. Mutta oli niin paljon tarpeen, toinen vaati aina toista, ei tullut koskaan loppua rakentamisesta. Hänellä oli saha ja mylly ja kesänavetta, eikö hän tarvinnut pajaa? Vain pieni paja, kotitarpeiksi, hätäavuksi, oli niin pitkälti kylään, kun kuokka tylsyi tai hevosenkenkiä piti teroittaa. Siis vain sen verran, että tuli toimeen: palkeet ja alasin, eikö hän tarvinnut niitä? Kaiken kaikkiaan kohoaa Sellanråhon niin monta pientä ja suurta rakennusta.

Talo suurenee suurenemistaan, käy vahaiseksi, ei siis enää tulla toimeen palvelijatta, ja Jensine saa edelleen jäädä olemaan. Hänen isänsä, seppä, kyselee toisinaan häntä, eikö hän jo pian tule jälleen kotiin, mutta hän ei kärtä sen pahemmin, hän on perin myöntyväinen ja hänellä on kai siinä joku tarkoitus. Sellanrå sijaitsee ylinnä yhteismaassa ja kasvaa kasvamistaan, rakennuksia tulee lisää, maa kasvaa, ihmiset pysyvät samoina. Lappalaisia ei enää tule herrastelemaan uutistalossa, he ovat jo kauan sitten lakanneet käymästä. Lappalaisia ei usein kulje ohitse, he kiertävät mieluummin kaukaa talon, he eivät tule enää tupaan, he pysähtyvät ulkona, jos pysähtyvät. Lappalaiset kuljeksivat syrjäseutuja, epäilyttäviä teitä, valoa ja ilmaa he karttavat kuin syöpäläiset. Silloin tällöin katoaa joku vasikka tai lammas Sellanrån takalistoilta. Minkäpä sille mahtaa. Tietenkin Sellanrå kestää sen. Ja jos Siivertti osaisi ampua, ei hänellä olisi pyssyä, mutta hän ei osaa ampua, hän ei ole sotaisa, vaan iloinen, suuri koiranleuka: Sitäpaitsi ovat kai lappalaiset rauhoitettuja! sanoo hän.

Sellanrå kestää pieniä karjankatoja, sillä se on suuri ja vauras, mutta suruja vailla ei olla, ei. Inkeri ei ole kautta vuoden yhtä tyytyväinen itseensä ja elämäänsä, ei, hän on kerran tehnyt suuren matkan ja silloin sai hän kai eräänlaisen ruman sopeutumattomuuden itseensä. Se saattaa mennä menojaan, mutta se palaa taas. Hän on ahkera ja nokkela, aivankuin parhaina päivinään, ja hän on sievä ja terve vaimo miehelleen, myllynruholle, mutta eikö hänellä ole muistoja Trondhjemista, eikö hän unelmoi koskaan? Kyllä, varsinkin talvisin. Hänessä on vietävä elämä ja halu toisinaan, ja kun hän ei voi tanssia yksinään, ei synny juhlaa. Raskaat ajatukset ja hartauskirja. Niinpä niin. Mutta tuo toinenkin on aika ihanaa ja verratonta, kuten Herra tietää. Hän on oppinut olemaan tyytyväinen, nuo ruotsalaiset muurarit edes ovat vieraita ihmisiä ja tuntemattomia ääniä talossa, mutta he ovat vanhempia, hiljaisia miehiä, he eivät leiki, he tekevät työtä. Mutta he ovat tyhjää parempia, he elähyttävät, toinen laulaa kauniisti kivellä ja Inkeri seisoo toisinaan kuuntelemassa. Hänen nimensä on Jalmari.

Mutta sillä ei ole kaikki hyvin Sellanråssa. On tuo suuri pettymys, jonka Elias aiheutti. Oli tullut kirje häneltä, että hänen toimensa insinöörin luona oli lakkautettu, mutta hän saisi kyllä toisen paikan, täytyi vain odottaa. Sitte tuli toinen kirje, että odottaessaan muudatta korkeata konttoripaikkaa ei hän voinut elää tyhjästä, ja kun hän sai satakruunusen kotoa kirjoitti hän, että se riitti juuri pienten velkojen maksoon. — Vai niin, sanoi Iisakki, Mutta nyt on meillä muurarit ja paljon menoja, kysy nyt Eliakselta, eikö hän mieluummin halua tulla kotiin auttamaan meitä! — Inkeri kirjoitti, mutta Elias ei tahtonut takaisin kotiin, ei, hän ei halunnut taas tehdä tuota matkaa turhan tautta, ennen hän näki nälkää.

Kas, koko kaupungissa ei kai ollut vapaana mitään korkeata konttoripaikkaa, eikä Elias ollut liioin mikään partaveitsi aukoakseen itselleen tietä. Herra ties, ehk'ei hänellä ollut suurempaa kykyä. Kiltti ja ahkera kirjoittamaan oli hän kyllä, mutta oliko hänellä henkeä ja valoa? Ja jollei, miten kävisi hänen sitten!

Kun hän tuli kotoa kaksisataa kruunua taskussaan, vastaanotti hänet kaupunki vanhoine laskuineen, ja kun hän oli maksanut ne, täytyi hänen ostaa itselleen kävelykeppi sateenvarjon varren sijaan. Erinäisiä muitakin tavaroita tuli hankkia: karvalakki talveksi, kuten kaikilla hänen tovereillaankin oli, pari luistimia luistelua varten kaupungin jäällä, hopeinen hammastikku, jolla saattoi kaivella hampaitaan ja osoitella hienosti istuessaan lasin ääressä. Ja niin kauan kuin hän oli rikas, tarjoili hän voimainsa mukaan, itse tuliaiskesteissään antoi hän avata puolisen tusinaa pulloa olutta mitä suurimmalla säästäväisyydellä. — Mitä, annatko kaksikymmentä äyriä tarjoilijalle? kysyttiin häneltä; me annamme kymmenen. — Ei pidä olla kitsas! sanoi Elias.

Hän ei ollut kitsas, ei, se ei sopinut hänelle, hän oli suuresta talosta, kartanosta, hänen isänsä maakreivi omisti rajattomat tukkimetsät ja neljä hevosta, neljäkymmentä nautaa ja kolme niittokonetta. Elias ei ollut mikään valesäkki eikä hän levittänyt juttua Sellanrån kartanosta, sen oli piiri-insinööri aikoinaan tehnyt ja rehennellyt kaupungissa. Mutta Eliaalla ei ollut sitä vastaan, että juttua vähitellen alettiin uskoa. Kun hän ei itse ollut mitään, saattoi hän olla jonkun poika, hän sai luottoa siitä hyvästä ja saattoi pelastautua. Mutta loppumattomiin se ei lyönyt leiville, hänen täytyi kerran maksaa ja silloin oli hän kiikissä. Eräs hänen tovereistaan sai hänet silloin isänsä liikkeeseen, maalaiskauppaan, jossa oli kaikenlaisia tavaroita, olihan se tyhjää parempi. Sopi kyllä huonosti niin vanhalle pojalle joutua vasta-alkajan palkalle rihkamakauppaan, kun hänestä piti paisua nimismies, mutta henkipitimikseen täytyi turvautua tilapäiseenkin ansioon, eikähän se oikeastaan ollutkaan hullumpaa. Elias oli kiltti ja hyvä sielläkin ja ostajat pitivät hänestä, sitten kirjoitti hän kotiin, että hän oli siirtynyt kauppa-alalle.

Tämä se oli äidille suuri pettymys. Kun Elias seisoi rihkamapuodissa ei hän ollut sen enempää kuin kauppa-apulainen alhaalla kylässä; ennen oli hän ollut vailla vertaisia; ei kukaan muu kuin hän ollut seudulta muuttanut kaupunkiin ja tullut konttoristiksi. Oliko hän kadottanut suuren päämääränsä näkyvistä? Inkeri ei ollut niin tuhma, hän tiesi, että oli ero tavallisen ja epätavallisen välillä, mutta hän ei erottanut sitä ehkä aina niin selvästi. Iisakki oli ymmärtämättömämpi ja yksinkertaisempi, hän otti yhä vähemmän laskuihin Eliasta tehdessään laskelmia, hänen vanhin poikansa liukui hänen piirinsä ulkopuolelle, hän lakkasi ajattelemasta Sellanrån jakamista poikainsa kesken, kun hän itse kerran kaatuisi.

Kevätpuolella tuli insinööri ja työmiehiä Ruotsista, heidän piti rakentaa teitä, pystyttää parakkeja, valmistaa maaperää, louhia, solmia suhteita elintarvehankkijoiden, hevostenomistajien, maanomistajien kanssa meren rannalla — mitä — mutta miksi kaikki tämä puuha? Eikö olla korvessa, jossa kaikki on kuollutta? Niin, nyt piti aloitettaman koekaivaukset kuparivuoressa.

Tulipa siitä siis viimeinkin jotakin, Geissler ei ollut touhunnut turhia.

Ne eivät olleet samoja suuria herroja kuin viime kerralla, ei, maaherra oli poissa, tehtailija oli poissa, mutta entinen vuoritieteilijä ja insinööri olivat mukana. He ostivat Iisakilta kaikki sahatut laudat, jotka hän saattoi luovuttaa, he ostivat ruokaa ja juomaa ja maksoivat hyvin, sitte juttelivat he, olivat ystävällisiä ja pitivät Sellanråsta. Köysirata! sanoivat he, ilmarata tunturin laelta meren rantaani sanoivat he. — Näidenkö soiden kautta täällä? kysyi Iisakki. — Ei, herrat hymyilivät; toiselle puolelle, sanoivat he, ei tänne päin, siitä tulisi peninkulmamääriä, ei, toiselle puolelle, suoraan merelle, sinne on jyrkkä rinne ja lyhyt matka. Me kuljetamme malmin ilman halki rautavaunuissa, saat nähdä, että siitä tulee suurenmoista; mutta aluksi me ajamme malmia alas, rakennamme tien ja ajamme sitä hevosilla — niin viidelläkymmenellä hevosella, suurenmoista sekin. Eikä meitä ole vain tämä määrä, minkä täällä näet; mitä me olemme? ei mitään! Suurempi määrä tulee ylös toiselta puolelta, kokonainen jono työmiehiä ja valmiiksirakennettuja parakkeja ja muonatarpeita ja aineita ja työkaluja kaikkia lajia, sanoivat he, me kohtaamme laella. Täytyy saada työ vauhtiin, miljooneja on kysymyksessä, ja kiisu viedään Etelä-Amerikaan. — Eikö maaherra ole mukana? kysyi Iisakki. — Mikä maaherra? Jaa hän, ei, hän on myynyt. — Entä tehtailija? — Hän on myöskin myynyt. Vai muistat heidät? Ei, he ovat myyneet. Ja ne, jotka ostivat heiltä, ovat taas myyneet. Nyt omistaa suuri yhtiö kuparivuoren, tavattoman rikasta väkeä. — Missä mahtaa Geissler olla? kysyi Iisak. — Geissler? En tunne. — Nimismies Geissler, hän, joka silloin möi heille kuparivuoren. — Vai hän! Geisslerkö hänen nimensä oli? Herra ties, missä hän on! Muistatko hänetkin?

Niin ammuskelivat ja työskentelivät he suurella miesjoukolla kesäkauden, syntyi liikettä ja elämää, Inkeri myi maitoa ja karjantuotteita ja hänestä oli hauska tehdä kauppaa ja puuhata, nähdä paljon ihmisiä tulevan ja menevän. Iisakki kulki jysähtelevin askelin ja viljeli maatansa, mikään ei häirinnyt häntä; nuo kaksi muuraria ja Siivertti pystyttivät navetan. Siitä tuli laaja rakennus, mutta rakentaminen kesti kauan, miehiä oli liian vähän työssä ja Siivertti oli sitä paitsi usein auttamassa maatöissä. Nyt oli niittokone hyvään tarpeeseen ja samoin kolme reipasta naisihmistä haravoimisessa.

Kaikki oli hyvin, korpeen oli tullut elämää, rahoja kasvoi kuin kukkia.

Kas nyt Storborgin kauppapaikkaa, eikö siitä ollut paisunut suurisuuntainen liike? Tuo Aaron oli varmasti aika vietävä miehekseen, hän oli saanut vihiä tulossa olevasta kaivostyöstä ja pani heti pystyyn rihkamakauppansa, hän teki kauppaa, niin, hän teki kauppaa kuin hallitus, kuin kuningas ikään. Ensiksikin myi hän nyt kaikenlaisia taloustavaroita ja työastioita; mutta rahakkaat kaivostyöläiset eivät ole niin tarkkoja penneistä, että he ostaisivat ainoastaan tarpeellista, ei, he ostavat kaikkea. Varsinkin lauantai-iltaisin vilisi Storborgin kauppapaikassa väkeä ja Aaron kahmi rahoja kasaan, hänellä oli sekä edusmiehensä että vaimonsa apuna tiskin takana ja itse myi hän niin paljon kuin ehti, mutta paikka ei jäänyt tyhjäksi eikä autioksi ennenkuin myöhään yöllä. Seudun hevosmiehet saivat työtä, tavattomat määrät tavaroita ajettiin Storborgiin, tietä täytyi useissa kohdin uusia ja panna hyvään kuntoon, siitä tuli hieman toista, kuin mitä oli ollut Iisakin ensimmäinen kapea polku korven halki. Aaronista tuli oikea korven hyväntekijä kauppansa ja tiensä kautta. Hänen nimensä ei muuten ollut Aaron, se oli vain hänen ristimänimensä, hänen nimensä oli Aronsen, niin nimitti hän itseään ja niin nimitti hänen vaimonsa häntä; perhe oli siitä ylpeä ja sillä oli kaksi palvelijatarta ja renki.

Storborgin maa sai edelleen jäädä koskemattomaksi, ei ollut aikaa maanviljelykseen, kuka möyrisi suota! Mutta Aronsenilla oli puutarha, jota ympäröi säleaita, ja viinimarjapensaita ja astereita ja kaikenlaisia istutettuja pensaita ja puita, hieno puutarha. Siinä oli leveä käytävä, jota Aronsen saattoi sunnuntaisin astella ja poltella pitkää piippua; perällä oli talon kuisti punaisine ja keltaisine ja sinisine ruutuineen, Storborg. Kolme pientä lasta juoksenteli somina ympäri, tytön piti oppia olemaan kauppiaan tyttärenä, poikien piti oppia kaupantekoa, kolme lasta, joilla oli tulevaisuus!

Jollei Aronsen olisi ajatellut tulevaisuutta, ei hän yleensä olisi tänne tullutkaan. Hän olisi jäänyt kalastamaan kaloja ja ehkä ollut onnellinen ja ansainnut silloinkin hyvin, mutta se ei ollut kauppiaana olemista, se ei ollut hienoa, se ei ollut kunnioitettua, hatut eivät lentäneet päästä sille. Aronsen oli näihin asti soutanut, tulevaisuudessa halusi hän purjehtia. Hänen oli tapana sanoa: vankka pohja. Hänen lapsillaan piti olla enemmän vankkaa pohjaa kuin hänellä oli ollut, sanoi hän, että hän tahtoi valmistaa heille vähemmän raadantaa vaativan elämän.

Ja kas, merkit olivat hyvät, väki tervehti häntä, vaimoa, vieläpä lapsia. Vähintä ei ollut, että tervehdittiin lapsia. Kaivosmiehet tulivat alas tunturilta eivätkä olleet nähneet lapsia pitkään aikaan, heitä vastassa pihalla olivat Aronsenin lapset, ja he puhelivat heti heille ystävällisesti, aivankuin he olisivat kohdanneet kolme villakoiraa. He olisivat antaneet lapsille rahaa, mutta kun ne olivat kauppiaan lapsia, soittivat he sensijaan heille suuharppua. Gustav tuli, tuo nuori huimapää hattu toisella korvalla ja aina iloinen sana huulillaan, niin, hän se tuli ja piti heille hauskaa pitkän ajan. Lapset tunsivat hänet joka kerta ja juoksivat häntä vastaan, hän nosti ne selkäänsä kaikki kolme ja tanssi niiden kanssa. Hoo! sanoi Gustav ja tanssi. Sitte otti hän suuharppunsa ja soitteli tansseja ja lauluja, vallan tulivat talon palvelustytöt ulos katsomaan Gustavia ja kuulemaan soittoa kostein silmin. Gustav kyllä tiesi, mitä teki, hulluttelija!

Sitte meni hän rihkamapuotiin ja siroitteli rahojaan ja osti selkäreppunsa täyteen tavaroita, ja kun hän palasi takaisin tunturille oli hänellä seljässään kokonainen pieni rihkamakauppa, jonka hän avasi Sellanråssa ja levitteli nähtäväksi. Siinä oli kukikasta kirjepaperia ja uusi paita ja koruja ja rimsuilla varustettu kaulaesiliina; siinä oli lahjoja, joita hän jakeli naisille; siinä oli kiiltäviä kaluja, kompassilla varustetut kellonperät, kynäveitsi; olipa vielä joukko muutakin, oli raketteja, jotka hän oli ostanut sunnuntaiksi ja joilla hän aikoi huvittaa itseään ja muita. Hän sai Inkeriltä maitoa juodakseen ja hän kujeili Leopoldiinan kanssa ja nosti pikku Rebekkaa ko-orkealle ilmaan. — No joko pian saatte navetan pystyyn? kysyi hän maanmiehiltään muurareilta ja oli ystävää heidänkin kanssansa. — Heitä oli liian vähän, sanoivat muurarit. — Hänestä saisivat apumiehen, sanoi Gustav piloillaan. — Sepä olisi hyvä! sanoi Inkeri, sillä navetta pitäisi valmistua syksyyn, jolloin elukat pannaan sisälle.

Nyt sytytti Gustav yhden raketin, ja kun hän oli polttanut toisenkin, saattoivat kernaasti kaikki kuusi mennä samaa tietä, ja naiset ja lapset katselivat henkeä pidättäen ja ihmetellen tuota taikatemppua ja taikuria, eikä Inkeri ollut koskaan ennen nähnyt rakettia, mutta nämä hulluttelut toivat hänen mieleensä suuren maailman. Mitä olikaan ompelukone nyt! Ja kun Gustav lopuksi soitti huuliharppua olisi Inkeri kernaasti seurannut häntä pelkästä voimakkaasta liikutuksesta...

Kaivostyö edistyy ja malmia ajetaan hevosilla rantaan, höyrylaiva on lastannut ja purjehtinut Etelä-Amerikaan ja toinen on tullut sijalle. Suurta liikettä. Joka vain kynnelle kykeni korvessa on käynyt katsomassa tunturilla ihmettä, ja Brede Olsen on ollut siellä kivinäytteineen ja saanut kääntyä takaisin, sillä vuoritieteilijä on matkustanut takaisin Ruotsiin. Sunnuntaisin on vaeltanut väkeä kosolta aina kylältä asti, yksinpä Aksel Ström, jolla ei ole liikaa aikaa, on pari kertaa pistäytynyt kaivoksille ollessaan linjantarkastuksella. Nyt on tuskin ainoatakaan, joka ei olisi nähnyt ihmettä. Silloin ottaa Inkeri Sellanråkin todella parhaat vaatteet ylleen ja sormeensa kultasormuksen ja lähtee tunturille.

Mitä hän sieltä tahtoo?

Hän ei tahdo mitään, hän ei ole edes utelias näkemään, miten ne aukovat tunturia, hän tahtoo vain näyttäytyä. Kun Inkeri näki, että muutkin naiset taivalsivat tunturille, tunsi hän että hän tahtoi myös. Hänellä on rumentava arpi ylähuulessa ja hänellä on isoja lapsia, mutta hänkin tahtoo lähteä. Häntä harmittaa, että muut ovat nuoria, mutta hän tahtoo koettaa ponnauttaa itsensä heidän tasalleen, hän ei ole vielä alkanut tulla lihavaksi, hän on solakka ja sievä, ja saattaa näyttää vielä joltakin. Luonnollisestikaan ei hän ole punainen ja valkoinen ja hänen kultainen persikkaihonsa on jo aikoja sitten kulunut, mutta saisivatpahan nähdä, saisivatpa nyökäyttää ja sanoa: Hän on hyvä kyllä!