Part 19

Barbro oli yhäti sama kuin ennenkin. Hän tiesi niin paljon maailmasta ja käsitteli välinpitämättömyydellä sellaisia pikkuseikkoja, jotka olivat peloittavia ja vaarallisia korvessa. Se oli tavallaan lohdullista, Barbro oli nokkela heidän kummankin puolesta, huoleton heidän kummankin puolesta. Sitä paitsi ei hän liioin liikkunut minään vaarallisena henkilönä. Barbroko peto? Kaikkea muuta! Hän oli päinvastoin soma tyttö, sinisilmäinen, hieman nykerönenäinen, kätevä töissä. Hän näytti alituiseen ikävystyneeltä uutistaloon ja puupyttyihin, joita aina tarvitsi ankarasti pestä, ja ehkä koko Akseliin ja siihen unohdettuun elämään, jota hän vietti, mutta hän ei tappanut elukoita nälkään eikä koskaan uhannut häntä veitsellä yöllä.

Vielä kerran johtuivat he puhumaan lapsenruumiista metsässä. Aksel oli taas sitä mieltä, että se olisi pitänyt haudata kirkkomaahan ja heittää multaa päälle, mutta Barbro puolusti silloin kuten ennenkin omaa menettelytapaansa, mikä oli hänestä hyvä kylläkin. Minkä jälkeen hän sanoi jotakin, mikä osoitti, että hänkin pohti asioita, ajatteli pienellä vaivaisella neekerisydämellä: — Ja jos niikseen, että se tulisi ilmi, niin minä puhun nimismiehelle, minä olen palvellut hänellä, rouva Heyerdahl auttaa kyllä minua. Kaikilla ei ole niinkään asiat, ja kuitenkin he pääsevät vapaiksi. Ja sitä paitsi on isä hyvissä väleissä isoisten kanssa ja on todistaja ja kaikkea.

Aksel vain puisti päätään.

— Epäiletkö?

— Mitä luulet isäsi voivan tehdä?

— Sitä et sinä tiedä! huudahti Barbro suuttuneena. Luuletko nujertaneesi hänet riistäessäsi häneltä talon ja leivän.

Hänellä oli ehkä jonkinlainen käsitys siitä, että isän arvo oli laskenut viime aikoina ja että siitä saattaisi koitua hänelle itselleen vahinkoa. Mitä vastaisi hänelle Aksel? Vaikenisi. Hän oli rauhan mies ja työn mies.

III

Talven tullen oli Aksel Ström jälleen yksinään Månelandissa, Barbro oli matkustanut. Se oli lorun loppu.

Hänen kaupunkimatkansa ei veisi pitkää aikaa, arveli hän, eikä se ollut mikään Bergeninmatka, mutta hän ei tahtonut menettää hampaitaan ja tulla suustaan vasikan kaltaiseksi.

— Mitä se maksaa? kysyi Aksel.

— Mistä minä tiedän! vastasi Barbro. Mutta ei se ainakaan sinulle mitään maksa, minä ansaitsen sen summan.

Barbro oli selittänyt, miksi oli parasta, että hän teki matkan juuri nyt: nyt oli vain kaksi elukkaa lypsettävä, keväällä kantaisi kaksi muuta ja samoin vuohet, tulisi maatyöt, olisi puuhaa ylenmäärin.

— Tee kuten tahdot, sanoi Aksel.

— Se ei maksaisi hänelle mitään, ei kerrassaan mitään. Mutta hän tarvitsi vähän rahaa, aivan vähäisen vain, hän tarvitsi sekä matkaan että hammaslääkärille, sitä paitsi tarvitsi uutta sakettia varten ja yhteen ja toiseen muuhun, mutta ne saisivat jäädä, jos niikseen oli.

— Sinä olet saanut aikalailla rahaa ennenkin, sanoi Aksel.

— Vai niin, sanoi Barbro. — Mutta ne ovat joka tapauksessa menneet

— Etkö ole säästänyt?

— Säästänyt? Voit tulla ja penkoa kistuani. En säästänyt Bergenissäkään, kun minulla oli paljoa suurempi palkka.

— Minulla ei ole sinulle rahoja, sanoi Aksel. —

Hän ei suuresti uskonut, että Barbro enää yleensä palaisi takaisin tältä matkalta, ja hän oli kyllästyttänyt jo niin kauan Akselia kaikin tavoin nurjuudellaan, että tätä oli alkanut kiusata koko juttu. Mainittavampaa erää ei Barbro liioin saanut häneltä nyhdetyksi, mutta hän katsoi sormien lomitse sitä, että hän laittoi tavattomasti eväitä mukaansa, ja hän kyyditsi sekä hänet että hänen kistunsa kylän laivarantaan.

Niin oli sekin tehty.

Olisihan menetellyt tämä yksinolo uutistalossa taas, hän oli siihen tottunut entisinä aikoina; mutta elukat sitoivat häntä liiaksi ja kun hänen täytyi lähteä kotoa, saivat ne olla nälissään. Kauppias oli neuvonut häntä ottamaan Ullan talveksi, hän oli kerran ollut Sellanråssa monta vuotta, hän oli nyt vanha, mutta ketterä ja työteliäs. Ullalle oli lähetetty sana, mutta hän ei ollut tullut, eikä Aksel ollut kuullut hänestä mitään.

Odotellessaan työskentelee Aksel halkometsässä ja pui vähäiset viljansa ja hoitelee elukoita. Oli yksinäistä ja hiljaista. Silloin tällöin ajoi Sellanrån Siivertti ohi kylälle päin tai kylältä palaten, hänellä oli mennessään kuormana puita ja nahkoja tai karjantuotteita, mutta takaisin palasi hän miltei aina tyhjiltään, Sellanrån talon tarvitsi perin vähän ostaa.

Tuolloin tällöin kulki Brede Olsenkin Månelandin ohi ja viime aikoina yhä useammin — mitä hän nyt mahtoi niin ahkerasti kulkeakin. Ehkäpä tahtoi hän näyttää uutteruuttaan sähkölennättimen korjailussa ja koetti säilyttää paikkansa. Barbron lähdettyä ei hän enää pistäytynyt sisälle Akselin luo, vaan meni kauniisti ohitse, ja se oli hieman liikanaista ylpeyttä hänen puoleltaan, koska hän yhä edelleen asusti Breidablikissa eikä ollut muuttanut pois.

Eräänä päivänä, jolloin hän aivan tervehtämättä aikoi mennä ohitse, pysäytti Aksel hänet ja kysyi, milloin hän oli aikonut tyhjentää talon.

— Miten sinä erosit Barbrosta? kysyi Brede vastaan.

Sana seurasi sanaa:

— Sinä lähetit hänet luotasi aivan pennittömänä, hän ei ollut päästä Bergeniin millään pelin.

— Vai niin, hän on Bergenissä?

— Niin, vihdoinkin hän pääsi sinne, kirjoittaa hän, mutta siitä ei lankea kiitos sinulle.

— Minä häädän sinut Breidablikista heti paikalla, sanoi Aksel.

— Niin, jos olet niin ystävällinen? vastasi toinen pilkallisesti. Mutta uudesta vuodesta muutamme sieltä muutenkin, sanoi hän ja lähti.

Vai niin, Barbro oli matkustanut Bergeniin, oli siis käynyt, kuten Aksel oli arvellutkin. Hän ei sitä surrut — surrut? kaukana siitä, Barbrohan oli oikea peikko; mutta tähän saakka ei hän kuitenkaan ollut heittänyt kaikkea toivoa hänen palaamisestaan. Hitto mokomaa ymmärsi, hän oli kai sittenkin tullut liiaksi riippuvaiseksi tästä ihmisestä, tästä epäihmisestä, hänellä oli suloiset hetkensä, unohtumattomat hetkensä, ja juuri estääkseen häntä matkustamasta Bergeniin saakka oli hän ollut tiukka rahoista erottaessa. Nyt oli hän kuitenkin karannut. Siinä riippui vielä joku hänen vaatekappaleensa ja linnunsulalla varustettu olkihattu oli paperiin käärittynä luhdissa, mutta hän ei tullut niitä hakemaan. O-jaa, ehkä hän vähän suri. Ikäänkuin suureksi pilkaksi tuli yhä hänen sanomalehtensä ja tulisi kai vuoden loppuun.

Mutta olihan hänellä muutakin ajattelemista, hänen täytyi olla mies.

Keväällä piti hänen pystyttää uusi vaja uuden tuvan pohjoisseinälle, hänen täytyi kaataa hirret talvella ja sahauttaa laudat. Akselilla ei ollut varsinaista tukkimetsää, mutta yksinäisiä suuria honkia oli kyllä siellä täällä hänen metsässään, hän aikoi kaataa niitä Sellanråhon päin vievän tien varrelta, ettei ajo sahalle tulisi liian pitkäksi.

Eräänä aamuna ruokkii hän sitten elukat erikoisen hyvin, niin että ne voivat kestää iltaan saakka, lukitsee ovet jälkeensä ja lähtee metsään; paitsi kirvestä ja eväspussia kantaa hän lapiota lumen luomista varten. On leuto ilma, eilen oli aika myrsky ja pyry, mutta tänään on tyyni. Hän seuraa telegraafilinjaa koko matkan kunnes hän saapuu määräpaikkaan, sitten riisuu hän takin ja alkaa hakata. Kaadettuaan puun oksii hän sen aina ja veistää hirreksi, keräten latvat ja oksat kasaan.

Brede Olsen astelee ohi Sellanråhon päin, niinpä ovat kai johdot epäkunnossa eilisen myrskyn jälkeen. Ehkä kulki Brede ilman aikojaan, hän oli käynyt niin virkaintoiseksi, hän oli parantanut nähtävästi tapansa. Miehet eivät puhelleet eivätkä tervehtäneet.

Aksel huomaa kyllä, että ilma on muuttumassa, tuuli kiihtyy kiihtymistään, mutta hän jatkaa vain työtään. On jo pitkältä yli puolipäivän eikä hän ole syönyt. Niin kaataa hän suuren hongan, joka kaatuessaan lyö hänet maahan. Mitenkä se tapahtui? Se oli onnettomuus. Honka huojuu kannollaan, ihminen koettaa sitä taholleen, myrsky toiselle, ihminen joutuu häviölle. Olisihan tuosta vielä selvinnyt, mutta maa oli lumen peitossa, Aksel astui harhaan, astui syrjään ja osui kallionkoloon, hän jäi kallionreunan ja hirren väliin.

No niin. Olisihan sekin vielä menetellyt, mutta hän oli jäänyt niin pahaan asentoon, ehjin jäsenin kylläkin, mikäli hän tunsi, mutta niin vääntyneeseen asentoon ettei hän kyennyt liikahtumaankaan tuon raskaan painon alta. Jonkun ajan kuluttua on hän saanut toisen kätensä irti, toisen päällä hän makaa, hän ei uletu ottamaan kirvestä. Hän silmäilee ympärilleen ja ajattelee, niinkuin jokainen muukin vangittu eläin olisi tehnyt, silmäilee ympärilleen ja ajattelee ja ponnistele puun alla. Brede kai tulee jonkun ajan kuluttua takaisin, ajattelee hän ja huokaa hieman.

Alussa ottaa hän asian kevyesti ja harmittelee vain sitä, että tämä tapaus, tämä surkea sattuma vie häneltä aikaa hukkaan, hän ei ole vähintäkään peloissaan terveydestään, vielä vähemmän hengestään. Tosin hän tuntee, että käsi, jonka päällä hän lepää, kuoleutuu hänen allaan, ja että jalka kallionkolossa kylmenee ja näivettyy, mutta olkoon niinkin. Brede tulee kai pian.

Brede ei tullut.

Myrsky kiihtyi, lumi ulottui Akselin kasvoihin saakka. Kas, nyt se alkaa oikein urakalla! ajattelee hän ehkä ja on vieläkin varsin huoleton, on kuin hän vilkuttaisi itselleen lumen lävitse, että nyt tulee olla tarkkaavainen, nyt se alkaa oikein urakalla! Pitkän ajan kuluttua päästää hän yksinäisen huudon. Se ei kai kuulu pitkälle myrskyssä, mutta kulkeutuu Breden korviin johtoa pitkin. Aksel makaa siinä aivan hyödyttömiä ajatellen: olisipa hän vain saanut käsiinsä kirveen niin olisi hän ehkä saanut hakatuksi itsensä irti! Olisipa hän edes saanut kätensä ylös, se lepäsi jotakin kovaa vastaan, kiveä, ja kivi syöpyi hiljaa ja varoen kädenlihakseen. Olisipa edes tuo saatanan kivi ollut poissa, mutta kukaan ei ole vielä voinut kertoa mitään liikuttavaa piirrettä kivestä.

Aika kuluu, lunta pyryttää ankarasti, Aksel peittyy lumeen, hän on aivan avuton, lumi laskeutuu viattomana ja tietämättömänä hänen kasvoilleen, se sulaa jonkun aikaa, sitte käyvät kasvot kylmiksi eikä lumi enää sula. Nyt se alkaa oikein urakalla!

Sitte hän huikkaa kovasti pari kertaa ja kuuntelee. Nyt hautautuu hänen kirveensä lumeen, hän näkee vain vähän vartta. Tuolla riippuu hänen eväsreppunsa puussa, olisipa hän vain saanut sen käsiinsä, olisi hän totisesti haukannut jonkun erinomaisen suupalan. Ja samalla, kun hän kerran on niin rohkea elämänvaatimuksissaan, voisi hän myös toivoa takin ylleen, alkaa kylmätä. Hän huikkasee jälleen voimainsa takaa. —

Siinä seisoo Brede. Hän on pysähtynyt, hän katsoo huutavaan mieheen päin, seisoo sekunnin vain ja luo silmäyksen sinne ikäänkuin havaitakseen, mitä on tekeillä.

— Etkö voi tulla ja antaa minulle kirvestä! huutaa Aksel hieman surkeana.

Brede kääntää katseensa pois, hän huomaa, miten asiat ovat, ja nyt silmäilee hän ilmaan, sähkölankoja, ja näyttää olevan aikeissa ryhtyä korjaustöihin. Olisiko hän hullu?

— Tule antamaan minulle kirves, uudistaa Aksel, minä makaan puun alla!

Brede on niin tapansa parantanut ja virkaintoinen, hän katselee sähkölankaa ja haluaisi alituiseen korjailla. Ja huomaa, että hän ehkä haluaa korjailla hyvätuulisena ja kostonhaluisena.

— Vai haluat sinä jättää minut tänne, etkä edes anna minulle kirvestä! huutaa Aksel.

Silloin on kuin pitäisi Breden mennä vähän kauemmas alaspäin tarkastamaan johtoa. Hän jää sinne lumipyryyn.

Vai niin. Jaa. Mutta nytpä olisi onnenpotkaus, jos hän itse pääsisi sen verran irti, että hän ulettuisi kirveeseen! Hän ponnistaa vatsaansa ja rintaansa keventääkseen sitä suunnatonta painoa, joka häntä pitää puristuksissa, hän saa puun liikahtamaan, huojuttaa sitä, mutta sillä hän vain ravistaa enemmän lunta ylleen. Muutaman turhan yrityksen jälkeen luopuu hän puuhasta.

Alkaa hämärtyä. Brede on mennyt, miten kauas on hän mahtanut joutua? Ei varsin kauas, Aksel huutaa taas ja puhuu samalla jättämisestä:

— Jätätkö minut vallan tänne, senkin miehenmurhaaja? huutaa hän, eikö sielusi autuus ole sinulle rakkaampi? Tiedät, että voisit saada lehmän auttaessasi vähän minua, mutta sinä olet koira, Brede, ja sinä tahdot tappaa minut tänne. Mutta minäpä annankin sinut ilmi, niin totta kuin makaan täällä, muista se! Ja etkö voi tulla antamaan minulle kirvestä?

Äänettömyys. Aksel ponnistelee jälleen puun alla, nostaa sitä hieman vatsallaan ja saa siitä hyvästä yhä enemmän lunta päälleen. Sitte heittää hän sen puuhan ja huokaa, hän väsyy ja käy uniseksi myös. Eläimet seisovat nyt nälkäisinä turvemajassa ja pitävät ääntä, ne eivät ole saaneet ruokaa eivätkä juomaa sitten aamun, Barbro ei anna niille enää, hän karkasi, karkasi molempine sormuksineen. Pimenee, niin, tulee ilta ja yö, mutta se vielä menettelisi, ellei olisi kylmä, nyt jäätyy parta, silmätkin tahtovat jäätyä kiinni, ja onko se mahdollista, hänen toinen jalkansa tuntuu kuoleutuneen lonkkaan saakka? Kaikki on Jumalan isänkädessä! sanoo hän ja sehän todistaa, että hän voi puhua jumalisestikin, kun tahtoo. Pimenee, no niin, hän voi kuolla ilman sytytettyä lamppua! Hän käy niin pehmeäksi ja hyväksi, ja ollakseen nöyrä hymyilee hän ystävällisesti ja kärsivällisesti rajuilmalle, se on Jumalan lunta, viatonta lunta! Niin, hänen kai täytyy luopua ilmiantamasta Bredeä. —

Hän vaikenee ja käy yhä unisemmaksi, aivankuin hajautuneeksi myrskystä, hän näkee niin paljon valkoista silmiensä edessä, metsiä ja tasankoja, suuria siipiä, valkoisia harsoja, valkoisia purjeita, valkoista, valkoista — mitähän se lienee? Lorua, hän tietää hyvin, että se on lunta, hän makaa maassa, ei ole mikään keksintö, että hän on hautautuneena puun alle.

Sitten huutaa hän taas, ulvoo, tuolla lumessa lepää hänen valtava, karvainen rintansa ja ulvoo, sen pitäisi kuulua majaan saakka, elukoiden korviin, hän ulvoo kerta kerran jälkeen. — Ja etkö ole sika ja peto, huutaa hän Breden jälkeen, oletko miettinyt, mitä teet antaessasi minun menehtyä? Etkö voi antaa minulle kirvestä, kysyn minä, ja oletko häpeällinen eläin vai ihminen? Mutta onnea matkalle, jos on tarkoituksesi mennä luotani. —

Hän on kai nukkunut, hän on niin jäykkä ja eloton, mutta silmät ovat auki, luomet jäähileissä, mutta auki, hän ei voi räpäyttää niitä; onko hän nukkunut silmät auki? Ehkä hän on vain torkkunut minuutin tai tunnin, Herra sen tietää, mutta nyt seisoo Ulla siinä. Hän kuulee hänen kysyvän: — Oletko hengissä Kristuksen veren nimessä? Ja vielä kysyy hän siitä, että hän makaa tässä ja että onko hän hullu? Ulla seisoo siinä joka tapauksessa.

Ullassa on jotakin vainuavaa, jotakin shakaalimaista, hän saapuu aina onnettomuuksien sattuessa paikalle, hänellä on niin tarkka vainu. Mitenkä olisi Ulla päässyt eteenpäin elämässä, jollei hän olisi kiertänyt haistelemassa niin tarkasti?

Nyt oli hän siis saanut Akselin kutsun ja oli tullut seitsemästäkymmenestä vuodestaan huolimatta tunturin ylitse ollakseen hänen luonaan. Oli viettänyt rajuilman ajan eilen Sellanråssa, oli tullut tänään Månelandiin, ei löytänyt ketään kotoa, ruokki elukat, oli vähin ulkona portailla kuuntelemassa, lypsi elukat illaksi, kuunteli jälleen, ei ymmärtänyt —

Niinpä kuulee huudon ja nyökkää: joko se on Aksel tai maanalaiset, kummassakin tapauksessa kannattaa hieman haistaa, löytää Kaikkivaltiaan ikuinen viisaus sellaisesta metsän melusta — eikä hän minulle mitään tee, sillä minä en ole voimallinen päästämään hänen kengännauhojaan. —

Tässä hän seisoo.

Kirves? Ulla kaivaa kaivamistaan lumesta, mutta ei löydä kirvestä. Hän aikoo suoriutua ilman kirvestä ja koettaa nostaa puuta, mutta hän on kuin pieni lapsi ja saa liikutetuksi vain äärimmäisiä oksia. Hän etsii jälleen kirvestä, on pimeä, mutta hän kaivaa käsin ja jaloin; Aksel ei voi osottaa, hän voi vain sanoa, missä kirves oli, mutta siellä se ei ole enää. — Kunhan ei olisi niin pitkältä Sellanråhon! sanoo Aksel. Mutta nyt alkaa Ulla omin päinsä etsiä ja Aksel huutaa hänelle, että ei, siellä se ei ole. — Eiei, sanoo Ulla, minä vain tahdon katsoa kaikki paikat! Ja mikä on tämä? sanoo hän. — Luulen että löysit sen? kysyy Aksel. — Niin Kaikkivaltiaan avulla! vastaa Ulla korkeapuheisesti. Mutta Aksel ei ole varsin korkea, hän myöntää ettei hän ehkä ole aivan järjissään, hän on käynyt miltei selväksi. Ja mitä tekisi Aksel kirveellä? Hän ei voinut liikahtaakaan, Ullan piti hakata hänet irti. Ulla oli kyllä käytellyt kirvestä ennenkin, hän oli pilkkonut enemmän kuin sylen puita eläissään.

Aksel ei voi käydä, hänen toinen jalkansa on kuoleutunut lonkkaa myöten, selkä on sijoiltaan, ankarat pistokset saavat hänet suorastaan ulvahtamaan, yleensä tuntee hän itsensä vain joksikin jäännökseksi, osa hänestä makaa yhä puun alla. — On niin omituista, sanoo hän, enkä minä sitä ymmärrä! — Ulla ymmärtää sen ja selittää hänelle ihmeellisin sanoin, niin, sillä hän on pelastanut ihmisen kuolemasta ja hän tietää sen: — Kaikkivaltias on käyttänyt vähäpätöistä asetta eikä ole tahtonut lähettää ketään hallitsijaa. Eikö Aksel huomannut hänen viisasta neuvoa ja päätöstään? Ja jos hän olisi tahtonut lähettää käärmeen maahan olisi hän voinut sen tehdä. — Niin sen tiedän kyllä, sanoo Aksel, mutta minun laitani on niin kumma? — Kumma? Hänen pitäisi odottaa pikkuruikkusen, liikkua, taivuttaa ja suoristaa itseään, kas niin, vähän kerrassaan, hänen jäsenensä olivat näivettyneet ja kuoleutuneet, hänen piti saada takki ylleen ja lämmetä. Mutta ikinään ei hän unohtaisi sitä Herran enkeliä, joka kutsui häntä ulos portaille viimeisen kerran, ja silloin hän kuuli huudon metsästä. Se oli kuin Paratiisin aikoina, kun puhallettiin pasuunoilla Jeerikon muureilla. —

Kummallista. Tämän puheen aikana on Akselilla tilaisuus norjistaa jäseniään ja hän oppii kävelemään.

He saapuvat sitten hiljakseen kotiinpäin, Ulla on edelleen pelastaja ja tukee häntä. Menetteleehän sekin. Jonkun matkan päässä kohtaavat he Breden.

— Mitä nyt? sanoo Brede, oletko sairas? autanko minä sinua? sanoo hän.

Aksel vaikenee epäävästi. Hän on luvannut Jumalalle, ettei hän kosta Bredelle, eikä anna häntä ilmi, mutta pitemmälle ei hän ole mennyt. Ja mitä varten oli Brede jälleen matkalla ylöspäin? Oliko hän nähnyt, että Ulla oli tullut Månelandiin ja käsittänyt, että tämä kuulisi hätähuudot?

— Vai niin, sinäkö se olet, Ulla? sanoo Brede puheliaana. Mistä sinä hänet löysit? Puun alta? Niin, eikö ole ihmeellistä meidän laitamme! purkautuu häneltä, minä olin sähköjohtoa tarkastamassa ja niin kuulin huutoja. Brede äkkäsi paikalla asian, tahdoin tulla auttamaan, jos tarvittaisiin. Ja sitten se olit sinä, Aksel! Makasitko puun alla?

— Kyllä sinä sekä näit että kuulit, kun menit ohitse, vastaa Aksel, mutta sinä menit ohitseni.

— Herra minua syntistä armahtakoon! huudahtaa Ulla niin suuresta pahuudesta kuullessaan.

Brede selittää: — Näinkö sinut? Näin hyvästi. Mutta sinä olisit voinut huutaa, miksi et huutanut? Minä näin sinut niin ihmeen hyvin, mutta minä luulin, että sinä lepäsit vähän.

— Ole vain hiljaa! vastaa Aksel, sinä tahdoit, että olisin jäänyt makaamaan! —

Nyt ymmärtää Ulla, ettei Brede saa sekaantua asiaan, se vähentäisi hänen oman apunsa välttämättömyyttä ja tekisi hänen pelastustyönsä vähemmän ehdottomaksi, hän estää Bredeä auttamasta, tämä ei edes saa kantaa eväsreppua eikä kirvestä. Oo tällä hetkellä on Ulla kokonaan Akselin puolella; kun hän saapuu Breden luokse joskus sitten ja istuu kahvikupin ääressä, on hän taas hänen puolellaan.

— Etkö voi antaa minun kantaa kirvestä ja lapiota edes? sanoo Brede.

— Ei, vastaa Ulla Akselin puolesta, hän tahtoo kantaa ne itse.

Brede jatkaa: — Olisit voinut huutaa minua, emme kai ole niin huonoissa väleissä, ettet saa sanaa suustasi. Huusitko? Vai niin. Olisit huutanut kovaa, tiedät kai, että oli lumimyrsky. Ja sitäpaitsi olisit voinut viitata kädelläsi.

— En saanut käsiäni liikkumaan, vastaa Aksel, näithän että makasin aivankuin lukolla lukittuna.

— Sitä en nähnyt. Enpä ole niin hulluja kuullutkaan! Anna minun nyt kantaa tavaroitasi, kuuletko!

Ulla sanoo: — Anna Akselin olla rauhassa. Hän on heikoissa voimissa. —

Mutta nyt on kai Akselinkin aivot päässeet käyntiin jälleen. Hän on kuullut vanhasta Ullasta ennen, hän tietää, että tämä käy sekä kalliiksi että kiusalliseksi ikipäiviksi, jos hän saa itselleen ehdottomasti yksinään ansion hänen pelastamisestaan, hän tahtoo vähän jakaa voitonriemua, Brede saa todellakin repun ja työaseet kannettavikseen, niin, Aksel lausuu jonkun sanan, että se keventää häntä, tekee hyvää. Mutta Ulla ei tahdo siihen suostua, hän nyhtää reppua itselleen ja selittää, että hän, eikä kukaan muu, kantaa mitä kannettavaa on. Viekas yksinkertaisuus on joutunut tukkanuottasille kummallakin puolen, Aksel jää hetkeksi vaille tukea ja Breden täytyy tosiaankin hellittää repusta ja tarttua häneen, vaikka hän ei enää horjukaan.

Mutta niin he kulkevat edelleen, Brede tukee heikkoa miestä ja Ulla kantaa taakkoja. Hän kantaa raahustaa, hän on täynnä ilkeyttä ja kypeniä: hän on saanut nyhtäistyksi itselleen halvimman ja karkeimman osan pelastuksesta kotiin. Mitä pirua teki Brede täällä!

— Kuulehan Brede, sanoo hän, mitä minä kuulinkaan, ovatko ne ottaneet ja myynet koko talosi?

— Kenenkä puolesta sitä kysyt? vastaa Brede rehvakasti.

— Kenenkä puolesta? En tiennyt, että tahdot sitä salata.

— Se on lorua, Ulla, olisit tullut huutamaan taloa.

— Minä? Teet pilkkaa raukasta!

— No etkö ole rikastunut? Sanovat sinun perineen vanhan Siivertin lippaan, hehehee.

Se ei tehnyt Ullaa leppeämmäksi että näin muistutettiin häntä tyhjiin huvenneesta perinnöstä: — Niin, vanha Siivertti soi minulle kaikkea hyvää, muuta ei voi sanoa. Mutta kun hän oli kuollut, tekivät he hänet putipuhtaaksi maallisesta tavarasta. Sinä tiedät itse, miltä tuntuu joutua puillepaljaille, Brede, ja asustaa toisen nurkissa; mutta vanhalla Siivertillä on nyt suuret salit ja uutimet, ja sinä ja minä, Brede, me kuljemme täällä vielä jokamiehen jaloissa.

— Viis minä sinusta, sanoo Brede, ja hän kääntyy Akselin puoleen: — Olen iloinen, että tulin, kun näin jouduin auttamaan sinua kotiin. Käynkö liian kovaa kanssasi?

— Et. —

Torata Ullan kanssa, soittaa suutaan Ullan kanssa? Mahdotonta. Koskaan ei hän jättäytynyt tappiolle eikä kukaan voinut voittaa häntä taivaan ja maan sekoittamisessa yhdeksi ystävällisyyden ja ilkeyden, lorun ja myrkyn tulvaksi. Nyt kuulee hän, että Brede oikeastaan auttaakin Akselin kotiin!

— Mitä minun pitikään sanoa, alottaa hän: ne suuret herrat, jotka olivat Sellanråssa silloin — saitko näytetyksi niille kivipussisi?

— Jos tahdot Aksel, niin otan sinut kerrassaan selkääni ja kannan sinut kotiin, sanoo Brede.

— Ei, vastaa Aksel. Mutta todella ansaitset kiitoksen! —

He kulkevat edelleen eikä ole enää pitkälti matkaa jäljellä. Ulla tuntee, että hänen täytyy käyttää aikaa hyväkseen voidakseen saada jotakin toimeen: — Olisi ollut parasta, että sinä olisit pelastanut Akselin kuolemasta, sanoo hän. Ja miten oli, Brede, näitkö hänen surkeutensa ja kuulit hänen hätähuutonsa ja menit kauniisti ohitse?

— Pidä vain suusi kiinni, Ulla! vastaa Brede.

Se olisikin ollut parasta hänelle, hän kahlasi lumessa raskaine taakkoineen, hän huoahti; mutta suutaan ei hän pitänyt kiinni. Hän näytti säästäneen hyvän makupalan viimeiseksi, niin varsin vaarallisen asian, ja uskaltaisiko hän kosketella sitä?

— Barbro, sanoo hän — niin, ei kai hän vain ole muuttanut pois, tiedämmä?

— On, sanoo Brede kevytmielisesti. Niinpä sait talveksi työtä samalla.