Part 18
Kohtalo tai sattuma. Elias palasi kaiken uhalla takaisin kaupunkiin toimeen, jota hänellä ei enää ollut, mutta saman erikoisen sattuman kautta sai Aksel miehen työhön. He alkoivat rakentaa tupaa 21:ntena päivänä elokuuta ja kymmenen päivää myöhemmin oli se katon alla. Eihän se ollut mikään suuri tupa ja vain muutaman kyynärän korkuinen, mutta olihan se puutalo eikä turvemaja, ja saivathan elukat mainion läävän talveksi entisestä ihmisten asunnosta.
II
Syyskuun kolmantena päivänä pysyi Barbro poissa. Kokonaan poissa ei hän tosin ollut, mutta häntä ei näkynyt rakennusten luona.
Aksel nikkaroi minkä kerkisi, hän asetteli parhaillaan ikkunaa ja ovea paikoilleen uuteen tupaan, joten hänellä oli yllin kyllin puuhaa; mutta kun puolipäivä oli jo mennyt ohitse eikä hän vielä ollut saanut kutsua ruualle, meni hän majaan. Siellä ei ollut ketään. Hän sai itselleen jotakin ruokaa ja katsasteli ympärilleen syödessään, kaikki Barbron vaatteet riippuivat siinä, hän oli vain jossakin ulkosalla. Hän palasi takaisin työhönsä ja jatkoi edelleen jonkun aikaa, sitte kurkisti hän jälleen majaan — ei, se oli tyhjä. Hän on ehkä jäänyt jonnekin makaamaan. Hän lähtee ulos etsimään.
— Barbro! kutsuu hän. Ei. Hän etsii rakennusten ympäriltä, menee joidenkin pensaiden luo pellon laitaan, etsii kauan, ehkä tunnin, huutelee — ei. Hän löytää hänet etäämmältä, hän makaa maassa pensaiden suojassa, puro virtaa hänen jalkojensa ohitse, hän on avopäin ja avojaloin, sitä paitsi likomärkä selkää myöten.
— Makaatko täällä? sanoo Aksel. Miksi et vastannut?
— En voinut, kuiskaa Barbro ja on niin käheä, ettei tahdo ääntä saada kuuluville.
— Mitä — oletko ollut vedessä?
— Olen. Luiskahdin. Oo!
— Oletko heikko?
— Olen. Se on ohi.
— Onko se ohi? sanoo Aksel.
— On. Nyt saat auttaa minut kotiin.
— Missä on —?
— Mitä?
— Eikö se ollut lapsi?
— Ei. Se oli kuollut.
— Oliko se kuollut?
— Oli.
Aksel vitkastelee, eikä liiku paikaltaan. — Missä se on? kysyy hän.
— Sitä ei sinun tarvitse tietää, vastaa Barbro. Auta minut kotiin. Se oli kuollut. Minä voin itse kävellä, jos vähän tuet minua kainalosta.
Aksel kantaa hänet kotiin ja asettaa hänet tuolille. Hänestä valui vettä.
— Oliko se kuollut? kysyy hän.
— Kuulit kai sen, vastaa Barbro.
— Missä se on?
— Pitääkö sinun sitä haistella? Oletko löytänyt ruokaa sillä aikaa, kun minä olin poissa?
— Mutta mitä sinä teit purolla?
— Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan katajia.
— Katajia?
— Sankkoja varten.
— Eihän siellä ole katajia, sanoo Aksel.
— Mene sinä vaan työhöni virkkaa Barbro käheästi ja kärsimättömästi. Mitäkö tein purolla? Menin hakemaan luudanvarpuja. Oletko syönyt, kysyn minä?
— Syönyt? toistaa Aksel. Oletko kovin heikko?
— Enkä.
— Tarkoitan, että tarvitset tohtoria.
— Koetapahan noutaakin! vastaa Barbro ja nousee etsimään kuivia vaatteita itselleen. Etkö muuhun voi tuhlata rahoja!
Aksel menee takaisin työhön, mutta hän ei saa suuriakaan tehdyksi, hän vasaroi ja veistelee kuitenkin hieman, niin että Barbro kuulee hänen olevan puuhassa; vihdoin hän asettaa ikkunan paikoilleen ja tilkitsee sen sammalilla.
Illalla ei Barbro enää ole millänsäkään, hän hyörii ja pyörii, menee läävään ja lypsää ja astuu vain hieman varovaisemmin kuin tavallisesti kynnyksen yli. Hän meni nukkumaan heinälatoon kuten tavallisesti ja niinä kahtena kertana, jolloin Aksel yön aikaan katsasti häntä, nukkui hän sikeästi. Hänellä oli hyvä yö.
Seuraavana aamuna oli hän miltei ennallaan, käheä vain niin, ettei tahtonut saada äännähdystäkään kurkustaan, ja pitkä sukanvarsi kiedottuna kaulan ympäri. He eivät voineet keskustella. Päivät menivät menojaan ja tuo episoodi vanheni, muut asiat astuivat etualalle. Uuden tuvan piti oikeastaan seisoa jonkun aikaa painumassa salvoksistaan ja tulla tiiviiksi ja pitäväksi, mutta siihen ei ollut aikaa, se piti ottaa heti käytäntöön ja panna kuntoon uusi läävä. Kun se oli tehty ja muutto ohitse, ottivat he perunat maasta ja kun se oli tehty, leikkasivat he rukiin. Elämä kului tavalliseen tapaansa.
Mutta useasta pienestä ja suuremmasta seikasta tunsi Aksel, että suhde oli käynyt löyhemmäksi, Barbro ei tuntunut olevan sen enempää kotonaan Mänelandissa kuin kuka tahansa muukaan palvelija olisi ollut, ei liioin sidotumpi, Akselin ote oli hellinnyt, kun lapsi oli kuollut. Hän oli ajatellut niin suuria, että odotahan vain kunhan lapsi tulee! Mutta lapsi tuli ja meni. Vihdoin otti Barbro sormuksetkin sormistaan eikä käyttänyt niitä enää. — Mitä se merkitsee? kysyi Aksel. — Mitä se merkitsee? vastasi Barbro niskaansa nakaten. —
Mutta se ei voinut tietää mitään muuta hänen puoleltaan kuin uhmaa ja petosta.
Nyt oli Aksel löytänyt tuon pienen ruumiin puron luota. Hän ei kylläkään ollut erikoisemmin sitä etsinyt, hän tiesi miltei pilkulleen missä sen täytyi olla, mutta hän oli antanut sen olla. Sattuma kuitenkin johdatti sen hänen mieleensä: tuon paikan yllä alkoi oleilla lintuja, kirkuvia harakoita ja variksia, mutta vähän myöhemmin myös kotkapari huimaavassa korkeudessa. Oli aivankuin joku harakka vain olisi aluksi nähnyt jotakin laskettavan sinne eikä ollut voinut vaieta siitä niinkuin ihminen, vaan oli ruvennut juoruamaan. Silloin heräsi Akselkin välinpitämättömyydestään ja odotti sopivaa hetkeä hiipiäkseen sinne. Hän löysi sen sammalen, oksien ja parin kivenlohkareen alta, käärittynä riepuun, suureen liinaan. Uteliaana ja kammoksuen avasi hän hieman vaatetta — silmät kiinni, tumma tukka, poika, jalat ristikkäin, enempää ei hän nähnyt. Riepu oli ollut märkä, mutta oli alkanut kuivaa, koko käärö näytti kuin puoleksi avatulta nyytiltä peson jälkeen.
Aksel ei voinut antaa sen lojua tuolla lailla näkyvissä, sisimmässään pelkäsi hän myös itsensä ja kotinsa puolesta, hän juoksi paikalla hakemaan lapiota ja kai voi haudan syvemmäksi, mutta kun se oli niin lähellä puroa että siihen tihkui vettä, täytyi hänen siirtää se ylemmäs mäelle. Tällä välin katosi hänen pelkonsa, että Barbro yllättäisi hänet ja löytäisi hänet täällä, hän kävi suorastaan rohkeaksi ja uhkamieliseksi, Barbro sai kernaasti tulla, silloin saisi hän luvan kauniisti kietoa ruumiin kunnollisemmin kuin ennen, olipa se sitte kuolleenasyntynyt tai ei! Hän tunsi hyvin mitä hän oli kadottanut tämän lapsen keralla, että hän oli taas vaarassa jäädä vaille apua uutistaloonsa, ja vielä nyt kun karjaakin oli kolmin kerroin enemmän. Ole hyvä, ei ollut liikaa, jos hän tulisi! Mutta Barbro — kernaasti oli hän saattanut huomata, mitä hän puuhaili, hän ei tullutkaan, hänen täytyi itse kääriä ruumis miten parhaiten taisi ja muuttaa se uuteen hautaan. Päällimäiseksi pani hän jälleen ruohoturpeen ja peitti jälkensä, muuta ei jäänyt näkyviin kuin pieni vihreä kumpu pensaiden keskelle.
Hän tapasi Barbron pihalla palatessaan kotiin.
— Missä olet ollut? kysyi tämä.
Katkeruus oli jo hänestä mennyt, hän vastasi vain: — En missään. Missä olet itse ollut? — Mutta Barbro kai kavahti ilmettä hänen kasvoillaan, hän meni sisälle sanomatta enempää.
Aksel meni jäljestä.
— Mitä se tietää, sanoi hän ja kysyi suoraan, ettet enää käytä sormuksiasi?
Ehkä piti Barbro parhaana antaa hieman myöten, hän hymyili ja sanoi: — Sinä olet niin yrmeä, että oikein naurattaa! Mutta jos tahdot, että tulee kuluttaa sormuksia arkipäivisin, niin teen sen! Ja hän otti ne esille ja pani sormiinsa.
279
278
Mutta nyt näki hän varmaankin, että Akselin naama kävi tuhmaksi ja tyytyväiseksi, hän kysyi rohkeasti:
— Onko sinulla muuta minua vastaan?
— Ei minulla ole mitään sinua vastaan, vastasi Aksel. Ja sinun tulee vain olla niinkuin olit ennen, kaiken aikaa ennen, kun tulit tänne. Sitä minä tarkoitan.
— Ei ole niin helppoa olla samallainen iankaiken.
Aksel jatkoi:
— Kun ostin isäsi paikan, tein sen siinä mielessä, että mieluummin ehkä haluaisit asua siellä, voisimmehan muuttaa sinne. Mitä siitä arvelet?
Siinä hän menetti pelin, oo hän siis pelkäsi menettävänsä naisapunsa ja jäävänsä jälleen pulaan karjoineen ja talouksineen, sen huomasi Barbro hyvästi.
— Niin, siitä olet puhunut ennenkin, vastasi hän vältellen.
— Niin. Mutta en ole saanut vastausta.
— Vastausta? sanoi Barbro. En kärsi kuulla siitä enää puhuttavan!
Akselista tuntui että hän oli mennyt hyvinkin pitkälle: hän oli antanut Breden perheen jäädä asumaan Breidablikiin, ja vaikka hän oli ostanut kasvavan kylvönkin ostaessaan paikan, oli hän ajanut vain muutaman kuorman heiniä sieltä kotiin ja jättänyt perunat perheelle. Oli perin kummallista Barbron puolelta asettua nyt poikkiteloin, mutta hän ei harkinnut asiaa, vaan kysyi syvästi loukkaantuneena: — Muuttaisimmeko me Breidablikiin ja ajaisimme minun omaiseni maantielle! —
Kuuliko hän oikein? Hän istui aluksi suu auki, sitte alkoi hän liikutella huuliaan aivankuin suurempaa vastausta varten, siitä ei tullut mitään, hän kysyi: — Eivätkö ne aio kylään?
— Sitä en tiedä, vastasi Barbro. Oletko ehkä vuokrannut heille kylältä? —
Aksel ei tahtonut ryhtyä pitempiin selvittelyihin hänen kanssaan, mutta hän ei voinut vaieta siitä, että Barbro ihmetytti häntä vähän, ihmetytti häntä himpun verran: — Sinä käyt yhä itsepintaisemmaksi ja vastahakoisemmaksi, sanoi hän, mutta sinä et tarkoita sillä mitään, sanoi hän.
— Minä tarkoitan mitä sanon, vastasi Barbro. Ja mikseivät minun omaisenikaan saaneet tulla tänne, voitko sen minulle selittää? Silloin olisi äiti vähän auttanut minua. Mutta sinä luulet, ettei minulla ole niin paljon tekemistä, että minä tarvitsisin apua. —
Tässä oli luonnollisesti tottakin joukossa, mutta myös paljon paikkansa pitämätöntä: Breden perheen olisi pitänyt asua turvemajassa ja Aksel olisi ollut yhtä pahassa pulassa, mihin elukat sijoittaa. Mihin hän oikeastaan pyrki, eikö hänellä ollut järkeä päässä! — Sanonpa sinulle yhden asian, sanoi hän, saat mieluummin piian avuksesi! — Talvea vastenko kun on vähemmän työtä? Ei. Minun olisi pitänyt saada piika silloin, kun sitä tarvitsin. —
Hän oli taas jossain määrin oikeassa: kun hän kulki täällä raskaana ja sairaana, olisi pitänyt olla piika! Mutta olihan niinkin, ettei Barbro lainkaan jäänyt makaamaan ja jättänyt työtään, hän oli itse asiassa yhtä reipas ja vankka, hän teki kaiken mitä tehtävää oli, eikä koskaan puhunut piiasta. Mutta hänellä olisi pitänyt olla. — Sitte en ymmärrä, sanoi Aksel allapäin.
Äänettömyys.
Barbro kysyi: — Mitä minä olenkaan kuullut, sinäkö otat telegraafin isän jälkeen?
— Miten niin? Kuka on niin sanonut.
— Siitä puhutaan.
— Niin, sanoi Aksel, eihän se mahdotonta ole.
— Vai niin.
— Mitä sinä sitä kysyt?
— Kysyn vain siksi, vastasi Barbro, että sinä olet ottanut talon ja kodin isältä ja nyt sinä otat leivänkin.
Äänettömyys.
Mutta nyt ei Aksel kai enää halunnut jatkaa siinä äänilajissa: — Minä sanon sinulle suoraan yhden asian, huudahti hän, ettet sinä ole kaiken sen arvoinen, mitä minä teen sinulle ja omaisillesi!
— Vai niin, sanoi Barbro.
— Ei! sanoi Aksel ja löi nyrkin pöytään. Sitte hän nousi.
— Älä luule peloittavasi minua! vikisi Barbro surkealla äänellä ja siirtyi lähemmäksi seinää.
— Peloittavasi sinua! matki Aksel ja puhalsi halveksivasti. Mutta nyt on tosi kysymyksessä ja minä tahdon tietää, miten on lapsen laita. Oletko sinä tukehduttanut sen?
— Tukehduttanut sen?
— Niin. Se on ollut vedessä.
— Vai niin, sanoi Barbro, sinä olet nähnyt sen? Sinä olet ollut — nuuskimassa sitä, aikoi hän sanoa, mutta ei uskaltanut, Akselin kanssa ei ollut leikittelemistä tällä hetkellä. — Olet ollut katsomassa?
— Näin että se on ollut vedessä.
— Jaa, sanoi Barbro, sen sait kernaasti nähdä. Se syntyi vedessä, en päässyt enää ylös, liukastuin.
— Vai liukastuit.
— Niin. Ja samassa tuli lapsi.
— Vai niin, sanoi Aksel. Mutta sinä otit rievun mukaasi kotoa, otitko sen siltä varalta, että liukastuisit?
— Rievun? toisti Barbro.
— Suuren valkean liinan, erään minun paitani, jonka sinä olit leikannut halki.
— Niin, sanoi Barbro, sen liinan otin mukaani kantaakseni katajia.
— Katajia?
— Niin, katajia. Enkö ole kertonut sinulle, että menin katajia hakemaan?
— Kyllä. Tai luudanvarpuja.
— Samantekevää, mitä lie ollut...
Mutta tuonkin ankaran yhteentörmäyksen jälkeen kävi heidän välinsä jälleen hyväksi, toisin sanoen, ei juuri hyväksi, mutta siedettäväksi, Barbro käyttäytyi viisaasti ja taipuisammasti, hän vainusi vaaraa. Mutta tällaisen suhteen vallitessa kävi elämä Månelandissa vielä tukalammaksi ja sietämättömämmäksi, ilman luottamusta, ilman iloa, alati vahdissa. Kului vain päivä kerrallaan, mutta niinkauan kuin sentään kaikki meni menojaan täytyi Akselin olla tyytyväinen. Hän oli nyt kerran saanut tämän tytön luokseen ja tarvitsi häntä ja oli rakastellut hänen kanssaan ja sitonut elämänsä häneen, ei ollut helppoa muuttaa itseään ja elämäänsä. Barbro tiesi kaiken uutistaloa koskevan: missä hinkit ja astiat olivat; milloin elukoiden piti kantaa; oliko talvirehua niukasti vai runsaasti; että se maito oli juustoja varten ja se ruuaksi, — vieras ei olisi selvillä mistään, ja vierasta ei ehkä olisi saatavissa.
Mutta monasti oli Aksel Ström ajatellut vaihtaa Barbron toiseen palvelijaan, hän oli toisinaan oikea peikko, ja Aksel miltei pelkäsi häntä. Sinäkin aikana, jolloin Akselilla oli onnettomuudekseen ollut onnea hänen parissaan, oli hänen toisinaan täytynyt peräytyä hänen merkillisen julmuutensa ja epähienon käytöksensä takia, mutta hän oli kaunis ja hänellä oli suloiset hetkensäkin ja kietoi hänet hellästi syliinsä. Se oli silloin, nyt se oli lopussa. Ei kiitos, hän ei enää uudistaisi sitä kurjuutta! Mutta ei ole helppoa muuttaa itseään ja elämäänsä toiseksi: Niinpä mennään heti naimisiin! sanoi Aksel ja hoputti asiaa. — Heti? vastasi Barbro. Ei, minä lähden ensin kaupunkiin hampaideni takia, ne särkevät kaikki pilalle.
Niin täytyi suhteen jäädä ennalleen, eikä Barbro saanut enää varsinaista palkkaa, mutta hän sai paljon yli palkan, ja joka kerta, kun hän pyysi rahoja ja sai, kiitti hän myös aivankuin lahjasta ainakin. Mutta muuten ei Aksel käsittänyt, mihin hän rahoja käytti, mihin hän tarvitsi rahoja korvessa? Säästikö hän? Mutta mitä ihmettä varten hän olisi säästänyt ja säästänyt kautta vuoden?
Oli niin paljon, mitä Aksel ei ymmärtänyt: eikö hän ollut saanut kihlasormusta, niin eikö hän ollut saanut kultasormusta? Heidän välinsä oli myös käynyt hyväksi pitkäksi aikaa tämän viimeisen suuren lahjan jälkeen, mutta eihän se ikipäiviä vaikuttanut, kaukana siitä, eikä hän voinut alinomaa ostaa sormuksia hänelle. Kerta kaikkiaan: Eikö Barbro huolinut hänestä? Naiset olivat kummallisia! Oliko hänellä tiedossa muualla miestä, jolla oli valmis karja ja hyvä uutistalo? Aksel saattoi kernaasti myöntyä niinkin pitkälle, että katsoi sormien lomitse naisten typeryyksiä ja oikkuja.
Oli merkillistä, Barbron päässä ei näyttänyt pyörivän muuta kuin kaupunkielämä ja Bergen. Hyvä. Mutta miksi oli hän sitten pitänyt parempana matkaa takaisin pohjoiseen, Herra paratkoon? Isän sähkösanoma sinänsä ei olisi saanut ottamaan askeltakaan, hänellä täytyi olla muita syitä. Täällä kulki hän tyytymättömänä aamusta iltaan vuoden toisensa jälkeen. Puisia astioita, eikä peltisiä ja rautaisia; patoja kattiloiden asemesta; ainainen lypsy kävelyn asemesta meijeriin; maalaiskengät, keltasuopa, heinäpussi pään alla; ei koskaan torvisoittoa, ei koskaan ihmisiä. Täällä hän kulki...
He torailivat monet kerrat tuon suuren yhteenoton jälkeen, niin, monet kerrat. — Puhutaanko siitä vai ollaanko puhumatta! sanoi Barbro, etkä sinä muista, miten paljon olet tehnyt isää vastaan, sanoi hän.
Aksel kysyi: — No, mitä minä olen tehnyt?
— Tiedät kai sen itsekin, vastasi Barbro. Mutta et kai sinä nyt kuitenkaan rupea tarkastajaksi?
— Vai niin.
— Ei, sitä en usko, sillä näen sen.
— Luuletko ettei minulla ole päätä siihen?
— Onhan sinulla kyllä päätä siihen, mutta ethän sinä lue etkä kirjoita etkä koskaan ota sanomalehteä käteesi.
— Osaan kyllä sekä lukea että kirjoittaa omiksi tarpeikseni, sanoi Aksel, mutta sinä olet vain suuri suunpieksäjä!
— Siinä on sinulle tuo aluksi! sanoi Barbro ja tempasi hopeasormuksen pöydälle.
— No entä toinen? kysyi Aksel hetken kuluttua.
— Niin, jos tahdot ottaa takaisin sormuksesi, niin kyllä ne saat, sanoi Barbro ja koetti irroittaa kultasormusta sormestaan.
— Jo on sinulla sisua! selitti Aksel ja lähti ulos.
Ja tietenkin käytti Barbro taas kohta molempia sormuksia.
Häntä ei liioin ajan oloon huolettanut se seikka, että Aksel epäili häntä lapsen murhasta. Päinvastoin hän yhä kiihdytti hänen epäilyksiään. Ei niin, että hän olisi mitään tunnustanut, mutta hän sanoi: — No entä jos olisin sen tukehduttanutkin! Sinä asut täällä korvessa etkä tiedä mitään muusta maailmasta!
Kun he kerran puhelivat tästä kysymyksestä, näytti hän tahtovan saada hänet ymmärtämään, miten turhan vakavasti hän sen otti, itse hän ei pannut lapsenmurhaan enempää merkitystä kuin se ansaitsi. Hän tiesi kaksi tyttöä Bergenissä, jotka olivat tappaneet lapsensa, mutta toinen oli saanut jonkun kuukauden vankeutta, sillä hän oli ollut tyhmä eikä ollut surmannut sitä, vaan jättänyt sen paleltumaan kuoliaaksi, ja toinen oli vapautettu.
— Ei, laki ei ole enää niin ankara kuin ennen, sanoi Barbro. Eikä se sitäpaitsi aina tule ilmi, sanoi hän. Eräs Bergenin hotellin palvelijatar oli tappanut kaksi lastansa, hän oli Kristianiasta ja kävi oikein sulkahatussa. Toisesta murhasta joutui hän kolmeksi kuukaudeksi linnaan, mutta ensimmäinen ei tullut lainkaan ilmi, kertoi Barbro.
Aksel kuunteli, ja häntä alkoi Barbro yhä enemmän pelottaa. Hän koetti ymmärtää, erottaa jotakin tässä pimeydessä, mutta pohjaltaan oli Barbro oikeassa: Aksel otti sen tavallaan liian vakavasti. Barbro ei kaikessa arkipäiväisessä turmeluksessaan ollut perusteellisen ajatuksen arvoinen. Lapsen murha ei hänestä ollut mitään erikoisempaa. Se oli vain tuota moraalista rappiota ja löyhyyttä, jota saattoi piikatytöltä odottaa. Seuraava aika sen osoittikin todeksi: ei hetkenkään mietintää, hän oli tasaisesti ja luonnollisesti sama kuin ennenkin, muuttumatta tyhjiä lörpöttelevä, täydellinen piikatyttö.
— Minun täytyy lähteä hampaitani laitattamaan, sanoi hän, ja sitte pitäisi minun saada saketti. Se oli lyhyt päällystakki, joka ulottui vain vähän alapuolta vyötärön, se oli ollut muodissa jonkun aikaa, Barbro tahtoi saada saketin.
Kun hän otti asian niin huolettomasti, mitäpä saattoi Akselkaan muuta tehdä kuin jättäytyä rauhaan? Hän ei liioin aina vakavasti epäillytkään häntä eikä Barbro itse myöntänyt mitään, päinvastoin oli hän kerta kerran jälkeen kieltänyt kaiken syyllisyytensä ilman harmia, ilman itsepäisyyttä, mutta hiton itsetietoisesti — niinkuin piikatyttö kieltää rikkoneensa jonkun lautasen, vaikka hän olisikin sen tehnyt.
Kului pari viikkoa, silloin tuntui se jo Akselista olevan liikaa, hän pysähtyi eräänä päivänä keskelle tupaa ja teki huomion: — Mutta Herran nimessä, kaikkihan olivat nähneet hänen tilansa, että hän oli ollut raskaana, että hän oli hautonut, mutta nyt hän oli jälleen hoikka, ja missä oli lapsi? Entä jos ihmiset tulisivat etsimään. He vaatisivat jonakin päivänä selitystä. Jollei asiassa ollut mitään hullusti olisi parempi haudata ruumis kirkkomaahan. Silloin se olisi poissa pensaista, poissa Månelandista. —
— Ei. Siitä koituisi hankaluuksia, sanoi Barbro. Ruumis avattaisiin, ja pidettäisiin kuulustelu. Sitä en kaipaa.
— Kunhan ei vaan käy hullummin myöhemmin, sanoi Aksel.
Barbro kysyi hyvätuulisena: — Mitä sinä sitä mietiskelet? Anna sen maata pensaissa! Vieläpä hän hymyili ja kysyi: Luuletko, että se juoksee jäljessäsi? Sinun pitää vain olla vaiti eikä lörpötellä siitä.
— Vai niin, no.
— Olenko ehkä tukehduttanut lapsen? Se tukehtui itse vedessä, kun minä lankesin. Eikö ole merkillistä, mitä sinä keksitkään! Eikä se sitä paitsi tule ilmi, sanoi hän.
— Tulihan Sellanrån Inkerinkin ilmi, olen kuullut, väitti Aksel.
Barbro ajatteli asiaa: — Sama se minulle! sanoi hän. Lakia on muutettu nyttemmin, kunhan lukisit lehtiä niin saisit nähdä. On niin paljon sellaisia, jotka saavat lapsia ja kuristavat ne, eikä heille tapahdu siitä mitään! — Barbro selittää sen hänelle avoimesti ja katselee asioita suuresti, hän ei ollut turhan tautta ollut maailmalla ja kuullut ja nähnyt ja oppinut paljon, nyt istui hän täällä ja oli Akselia nokkelampi. Hänellä oli kolme päätodistetta, joita hän toisti: ensiksi ei hän ollut tehnyt sitä. Toiseksi ei ollut niin vaarallista, vaikka hän olisi tehnytkin sen. Mutta kolmanneksi ei se tulisi ilmi.
— Minä luulen, että kaikki asiat tulevat ilmi, sanoi Aksel.
— Ei, kaukana siitä! vastasi Barbro. Ja joko ällistyttääkseen häntä tai rohkaistakseen häntä, tai ehkä turhamaisuudesta, kerskumisen halusta, antoi hän pommin räjähtää: — Minä olen itse tehnyt jotakin, mikä ei ole tullut ilmi.
— Sinäkö? sanoi Aksel epäilevästi. Mitä sinä olet tehnyt?
— Mitäkö olen tehnyt? Minä olen surmannut!
Ehkei hän ollut aikonut mennä niin pitkälle, nyt hänen täytyi jatkaa, Aksel istui siinä ja tuijotti häntä. Se ei ollut mitään tavatonta julkeutta, se oli suunpieksäntää, kielenkilkatusta, hän tahtoi olla etevämpi ja voittaa lörpöttelyssä.
— Etkö usko minua? huudahti hän. Muistatko tuon lapsenruumiin kaupunginpuistossa? Sen olin minä heittänyt sinne!
— Mitä? sanoi Aksel.
— Sen lapsenruumiin silloin. Sinä et muista mitään. Me luimme sanomalehdestä siitä.
Hetken kuluttua puhkesi Aksel, sanomaan: — Olet sinä hourupäinen!
Mutta hänen hämmennyksensä kai yllytti Barbrota, antoi hänelle jonkinlaista omituista voimaa, niin että hän saattoi kertoa yksityiskohtia: — Minulla oli se matkalaukussani — se oli kuollut, sen tein samassa, kun se syntyi. Ja kun olin tullut kaupunginpuistoon, heitin sen pois.
Aksel istui synkkänä ja äänetönnä, mutta Barbro yhä kertoi: siitä oli nyt kauan, useita vuosia, se tapahtui silloin, kun hän tuli Månelandiin. Niin että saattoi nähdä ettei kaikki tullut ilmi, kaukana siitä. Mitä hän sanoisikaan, jos kaikki tulisi ilmi, mitä ihmiset tekivät! Entä kaikki, mitä naineet ihmiset kaupungeissa tekivät? He surmasivat lapset ennen syntymistä, oli sellaisia lääkäreitä. He eivät tahtoneet muuta kuin yhden lapsen, korkeintaan kaksi, ja niin avasi lääkäri vähän kohtua. Niin että Aksel saattoi uskoa ettei se ollut suurikaan asia maailmassa.
Aksel kysyi: — No sitte olet kai tehnyt samoin tälle viimeisellekin lapselle?
— Enkä! vastasi Barbro mahdollisimman välinpitämättömänä. Sitä minun ei tarvinnut tehdä, sanoi hän. Mutta hän toisti vieläkin kerran, ettei se olisi ollut niin vaarallista. Hän oli tottunut näitä kysymyksiä pohtimaan, siksi oli hän käynyt niin välinpitämättömäksi. Aluksi se kai oli hieman outoa, hieman vierasta hänelle, tuo lapsen surmaaminen; mutta toisen kerran? Hän saattoi ajatella tekoa jonkinlaisella historiallisella tunteella: se oli tehty ja niin tehtiin.
Aksel tuli ulos tuvasta pää raskaana. Häntä ei vaivannut erikoisemmin se, että Barbro oli surmannut ensimmäisen lapsensa, se ei kuulunut hänelle. Ja että hänellä yleensä oli ollut tämä lapsi, siitä ei ollut suuriakaan sanomista, mikään koskematon ei hän ollut eikä ollut sellaisena esiintynytkään, päinvastoin, hän ei suinkaan ollut salannut taitojaan, vaan opettanut hänelle monta pimeätä leikkiä. Hyvä. Mutta viimeistä lasta ei hän olisi tahtonut kadottaa, pientä poikaa, vaaleata jumalanluomaa, riepuun käärittyä. Jos Barbro oli syypää tämän lapsen kuolemaan, oli hän tehnyt väärin häntä, Akselia kohtaan, katkaissut siteen, joka oli hänelle arvokas ja jollaista hän ei enää saisi. Mutta saattoihan olla, että hän oli livennyt puron yli astuessaan eikä ollut päässyt ylös. Vaikka riepuhan oli siellä, tuo paidanpuolikas, jonka hän oli ottanut mukaansa. —
Mutta aika kului nytkin, tuli päivällisen aika, tuli ilta. Ja kun Aksel oli käynyt levolle ja tuijottanut tarpeekseen pimeyteen nukahti hän ja nukkui aamuun saakka. Niin tuli uusi päivä, ja sen jälkeen tuli jälleen päivä ja toisia päiviä.