Part 17

Ulla ei tälläkään kertaa tullut ilman uutisia kotiseudultaan, hän ei koskaan kulkenut tyhjiltään: nyt oli Vanhan-Siivertin tilit saatu tarkastetuksi, eikä häneltä ollut jäänyt mitään omaisuutta! Ei mitään!

Tässä muikisti Ulla suunsa suppuun ja katsoi toista toisensa jälkeen.

No, eikö huokauksia kuulunutkaan tuvassa? eikö katto romahtanutkaan alas? — Elias hymyili ensimmäisenä: — Mitenkä on, etkö sinä ole Siivertti-enon kaima? kysyy hän hillitysti. — Pikku-Siivertti vastaa yhtä hillitysti: Niin, mutta minä lahjoitin sinulle kaikki, mitä häneltä jäi. — Paljonko sitä oli? — Viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalaria? huudahti Elias äkkiä ja matki Siiverttiä.

Ullasta ei hetki suinkaan ollut sopiva leikinlaskuun, oo, itse hän oli surkeasti pettynyt, ja kuitenkin oli hän Vanhan-Siivertin arkun ääressä koonnut koko sitkeän voimansa ja vuodattanut kyyneleitä. Elias tiesi itse parhaiten, mitä hän oli kirjoittanut: niin ja niin paljon Ullalle, tukisauva hänen vanhuutensa varalle — miten oli sauvan käynyt? Taitettu polvea vasten.

Ulla raukka, hän olisi kernaasti saanut vähän periä, se olisi ollut ainoa kultainen pilkahdus hänen elämässään! Hän ei ollut hemmoiteltu. Harjaantunut pahassa tosin, tottunut taistellen elättämään itseään päivästä päivään koukuilla ja pikkupetoksilla, terhakka vain juoruja levittämään, tekemään kielensä peljätyksi kylläkin. Mutta eihän häntä mikään olisi nyt sen pahemmaksi tehnyt, perintö kaikkein vähimmin. Hän oli koko elinikänsä tehnyt työtä, synnyttänyt lapsia ja opettanut niille omat pienet konnankoukkunsa, kerjännyt niille, ehkä myös varastanut niille, mutta pitänyt ne hengissä — äiti niukoissa oloissa. Hänen kykynsä eivät olleet vähäisemmät kuin muidenkaan politikkojen kyvyt, hän toimi itsensä ja omaistensa hyväksi, soitti suutaan hetkeä varten ja pelasti itsensä, ansaitsi sillä kotiin juuston, kourallisen villoja, hänkin saattoi elää ja kuolla tyhjänpäiväisessä ja vilpillisessä sanavalmiudessa. Ulla — ehkä Vanha-Siivertti oli silmänräpäyksen ajan muistanut hänet nuorena, sievänä ja punaposkisena, mutta nyt on hän vanha ja ruma, hävityksen kuva, kuolevainen. Minne hänet haudattaisiin? Hänellä ei ole omaa perhehautaa, hänet haudataan varmaankin johonkin hautuumaahan aivan vieraiden ja tuntemattomien luiden joukkoon, sinne päätyy hänen tiensä. Ulla, syntynyt ja kuollut. Hän oli kerran nuori. Perintökö hänelle nyt lasku köydessä? Niin, yksi ainokainen kultainen säde, ja orjavaimon kädet olisivat hetkeksi menneet ristiin. Oikeus olisi vihdoinkin palkinnut hänet, siksi että hän kerjäsi lapsilleen, ehkä myös varasti heille, mutta joka tapauksessa sai ne ruokituksi. Silmänräpäys vain — ja pimeys hallitsisi jälleen hänessä, silmät salaisivat, sormet hapuilisivat: — Paljonko sitä on? sanoisi hän, eikö enempää? sanoisi hän. Hän tahtoisi jälleen oikeutta. Hän oli ollut usean kerran äitinä ja toteutti elämää, se oli suuren palkan arvoinen.

Kaikki toiveet pettivät. Vanhan-Siivertin laskut olivat nyt Eliaksen tarkastuksesta selvinneet, mutta talo ja lehmä, vene ja nuotta täyttivät osapuilleen vajauksen kassassa. Ja että kaikki meni niinkin hyvin kuin meni, riippui osaksi Ullasta, hän koetti niin kaikin mokomin saada itselleen pientä ylijäämää, että hän kaivoi esiin unohdettuja maksueriä, jotka hän vanhana juoruakkana tiesi, tai maksueriä, joita tarkastajat eivät tahallaan tahtoneet ottaa huomioon, etteivät tuottaisi arvossapidetylle seutulaiselle häpeätä. Vietävän Ulla! Eikä hän nyt manannut vanhaa Siiverttiäkään, hän oli testamentannut hyvästä sydämestä ja häneltä olisi jäänyt sievoiset perut, mutta ne kaksi miestä, jotka kihlakunnan hallinnon puolesta penkoivat asiaa, olivat pettäneet häntä. Mutta kerran on kaikki tuleva Kaikkitietävän kuuluviin! sanoi Ulla luottavana.

Ihmeellistä, hän ei nähnyt mitään naurettavaa siinä, että hänet oli mainittu testamentissa, se oli sittenkin kunnia, ketään hänen vertaistaan ei oltu siinä mainittu!

Sellanrån asukkaat ottivat onnettomuuden vastaan kärsivällisesti, hehän eivät olleetkaan aivan valmistumattomia. Inkeri ei kuitenkaan voinut sitä käsittää: Siivertti-veli, joka koko elinaikansa oli ollut niin rikas! sanoi hän. — Hän olisi voinut seisoa suorana ja rikkaana miehenä Karitsan ja valtaistuimen edessä, mutta he ovat rosvonneet hänet! sanoi Ulla. — Iisakki teki lähtöä kylälle ja Ulla sanoi: — Olipa vahinko, että sinä lähdet, Iisakki, niin en saa nähdä niittokonetta. Sinähän olet saanut niittokoneen, eikö niin? — Joo. — Niinhän sanotaan. Ja että se niittää nopeammin kuin sata viikatetta. Ja mitäpä et sinä, Iisakki, saisi varoillasi ja kullallasi! Meidän pappimme on saanut uuden kaksivartisen auran, mutta mitäpä on pappi sinuun nähden, sen sanoisin hänelle vasten kasvoja. — Siivertti niittää sinulle koneella, hän onkin paljoa taitavampi kuin minä, sanoi Iisakki ja meni.

Iisakki meni. Breidablikissä on huutokauppa juuri puolipäivän aikaan ja hän aikoo sinne, täpärältä pitää, että hän sinne ehtii. Ei niin, että Iisakki enää aikoo ostaa uutistaloa, mutta huutokauppa on ensimäinen huutokauppa korvessa, ja kuului niinkuin asiaan olla siellä läsnä.

Kun hän tulee niin pitkälle kuin Månelandin kohdalle ja näkee Barbron, aikoo hän vain tervehtiä ja mennä ohi, mutta Barbro puhuttelee häntä ja kysyy meneekö hän edelleen. — Joo, vastaa Iisakki ja aikoo mennä ohi. Barbron lapsuudenkoti on myytävänä, siksi vastaa Iisakki niin lyhyesti. — Menetkö huutokauppaan? kysyi Barbro. — Huutokauppaan? Menenpähän vain kylälle päin. Missä Aksel on? — Akseliko, enpä tiedä. Hän on mennyt huutokauppaan. Hän vaanii kai tilaisuutta ostaakseen hyvällä kaupalla yhtä tai toista hänkin.

Miten paksu Barbro olikaan, ja miten naseva hän oli, raivoisa!

Huutokauppa on alkanut, hän kuulee nimismiehen huudot ja näkee paljon väkeä. Kun hän tulee lähemmäs, ei hän tunne kaikkia, joukossa on muilta paikkakunniltakin tulleita, mutta Brede pyörähtelee parhaissa pukimissaan sinne tänne vilkkaana ja puheliaana: — Hyvää päivää, Iisakki! Vai niin, sinä osoitat minulle sen kunnian, että haluat olla läsnä huutokaupassani? Siitä sinulle kiitos. Me olemme olleet naapureita ja hyviä ystäviä monet vuodet, eikä koskaan ole meidän kesken pahaa sanaa sanottu! Brede heltyi. Onhan ihmeellistä ajatella sellaisen asuinpaikan jättämistä, jossa olen elänyt ja ponnistellut ja johon olen mieltynyt; mutta mikäpä auttaa, kun kerran niin on käynyt. — Sinulle voi tästä lähtien käydä paljoa paremmin kuin ennen, lohduttaa Iisakki. — Niin, tiedätkö, vastaa Brede ja iskee asiaan, sitä minäkin luulen. Minä en sitä kadu, en läheskään. Enpä ole kehrännyt silkkiä täällä korvessa, tästä lähin kai käy paremmin, lapset tulevat suuriksi ja lentävät ulos pesästä — niin, vaimo on kyllä taas uutta tekemässä, mutta kuitenkin! — Ja äkkiä sanoo Brede lyhyesti: — Minä olen sanoutunut irti telegraafista. — Mitä? kysyy Iisakki. — Minä olen sanoutunut irti telegraafista. — Oletko sanoutunut irti telegraafista? — Uudesta vuodesta. Mitä minä sillä! Ja jos niinkin että olen ansiolla ja olen nimismiestä ja tohtoria kyydissä, niin pitäisikö telegraafin olla ensi sijalla? Se on mahdotonta! Tehköön sitä se, jolla on hyvää aikaa: juosta pitkin telegraafilinjaa yli vuorien ja laaksojen pienestä tai vallan tyhjästä maksusta, sitä ei Brede tee! Ja sitä paitsi jouduin napinaan johdon kanssa, joka taas on kimpussani.

Nimismies jatkaa yhä tarjouksien kuuluttamista uutistalosta, summa on nyt noussut niihin muutamiin satoihin kruunuihin, joiksi se on arvioitu, siksi tarjotaan vain viisi ja kymmenen kruunua enemmän kerrallaan. — Luulen, että tarjooja on Aksel! sanoo Brede äkkiä ja rientää uteliaana hänen luokseen: — Sinäkö tahdot taloni? Eikö sinulla ole kyllin suuri talo itselläsi? — Minä tarjoan toisen miehen puolesta, vastaa Aksel hieman vältellen. — Vai niin, no mitäpä minä siitä, eipä silti. — Nimismies kohottaa vasaran, tehdään uusi tarjous, sata kruunua yhdellä kertaa, kukaan ei huuda siitä yli, nimismies toistaa tarjouksen muutamia kertoja, odottaa hetkisen vasara ilmassa ja lyö.

Kuka tarjosi?

Aksel Ström. Toisen miehen puolesta.

Nimismies kirjoittaa pöytäkirjaan: Aksel Ström, välittäjänä.

— Kelle sinä ostat? kysyi Brede. Eipä silti, että se minuun kuuluu, mutta.

Mutta nyt vetäytyy muutamien herrojen päät yhteen nimismiehen pöydän ympärillä, siinä istuu pankin edustaja, kauppiaan puolesta on hänen apulaisensa, jotakin pohditaan, velat eivät ole peittyneet. Brede kutsutaan luo, ja Brede nyökkää vain kevyenä ja huolettomana, että olkoon menneeksi, hän on yhtä mieltä, mutta kuka olisi luullut, ettei talosta tullut enemmän! sanoo hän. Ja äkkiä kuuluttaa hän äänekkäästi kaikille: — Koska meillä nyt kerta on täällä huutokauppa ja minä olen vaivannut nimismiestä tänne, niin myyn kaikki, mitä minulla on: kärryt, elukat, tadikot, tahkokiven, minä en niitä enää tarvitse, minä myyn maat ja mannut!

Pieniä tarjouksia. Breden vaimo, kevyt ja huoleton hänkin, vaikkakin maha tavattoman pulleana, on sillä välin alkanut myydä kahvia erään pöydän ääressä, hänestä on hauskaa olla kauppiaana, hän hymyilee, ja kun Brede itse tulee saamaan kahvia, vaatii hän leikillään maksua häneltäkin. Brede ottaa todellakin esiin laihan kukkaronsa ja maksaa. — Kas vaan eukkoa! sanoo hän ympärillä seisoville, onpa hän ollakseen! sanoo hän.

Kärryt eivät ole suurenkaan arvoiset, ne ovat seisseet liiaksi ulkona paljaan taivaan alla, mutta Aksel lisää lopuksi kokonaista viisi kruunua ja saa kärrytkin itselleen. Enempää ei Aksel osta; mutta kaikki ihmettelevät, että tuo varovainen mies oli ostanut niin paljon.

Elukat oli vielä jäljellä. Ne olivat tänään sisällä ollakseen nähtävissä. Mitä tekisi Brede elukoilla, kun hänellä ei enää ollut niille maata! Hänellä ei ollut lehmää. Hän oli alottanut maanviljelyksensä kahdella vuohella, nyt oli hänellä neljä. Sitä paitsi oli hänellä kuusi lammasta. Hevosta ei hänellä ollut.

Iisakki osti erään lattakorvaisen lampaan. Kun Breden lapset taluttivat ulos tämän lampaan navetasta, alkoi hän heti huutaa sitä, se herätti huomiota, olihan Sellanrån Iisakki varakas ja arvossapidetty mies, eikä hän liioin tarvinnut lisää lampaita, kuin mitä hänellä oli. Breden vaimo keskeyttää silmänräpäykseksi kahvinkauppansa ja sanoo: — Niin, sen lampaan voit kernaasti ostaa, Iisakki, se on vanha, mutta sillä on pari kolme karitsaa joka ainoa vuosi. — Kyllä minä tiedän, vastasi Iisakki ja katsoi häneen, minä tunnen lampaan.

Kotimatkalla hän joutuu kulkemaan yhdessä Aksel Strömin kanssa ja taluttaa lammastaan nauhasta. Aksel on harvapuheinen ja häntä näyttää vaivaavan jokin, ties mikä. Hänellä ei ole mitään ulkonaista syytä alakuloisuuteen, ajattelee kai Iisakki, hänen laihonsa on kaunista, hän on jo saanut korjuuseen suurimman osan heinistään ja hän on alkanut rakentaa tupaansa. Kaikki käy niinkuin pitääkin Aksel Strömin talossa, hitaasti mutta varmasti. Nyt on hän saanut hevosen.

— Sinä ostit Breden paikan, sanoi Iisakki, aijotko viljellä sitä? — En minä sitä viljellä aio. Minä ostin sen toiselle. — Vai niin. — Mitä arvelet, maksoinko liikaa? — Etkä. Siellä on hyvää suota, kunhan se tulee viljellyksi. — Minä ostin sen veljelleni, joka asuu Helgolandissa. — Vai niin. — Mutta sitte ajattelin minä puolittain, että minä voisin vaihtaa hänen kanssaan. — Vaihtaa hänen kanssaan, tahtoisitko tehdä — Jos niinkuin Barbro haluaisi mieluummin olla siellä. — Niinpä niin, sanoi Iisakki.

He astelevat hyvän matkaa vaiti. Aksel sanoo: — Ne tyrkyttävät minulle sitä telegraafia. — Telegraafia. Vai niin. Minä kyllä kuulin, että Brede on sanonut itsensä irti. — Vai niin, vastaa Aksel ja hymyilee, eihän se nyt aivan niin ole, mutta Brede on sanottu irti. — No, sanoo Iisakki ja koettaa vähän puolustella Bredeä, viehän se paljon aikaa. — Hänet pannaan pois uudesta vuodesta, jollei hän paranna tapojaan. — Vai niin. — Eikö minun pitäisi sinun mielestäsi ottaa sitä paikkaa? — Iisakki ajatteli kauan ja vastasi: — Niin, onhan ne rahat kylläkin, mutta. — He aikovat lisätä minulle palkkaa. — Kuinka paljon? — Kaksinkertaiseksi. — Kaksinkertaiseksi? No sitte kylläkin minun mielestäni voisit vähän ajatella asiaa. — Mutta he ovat vähän pidentäneet linjaa. Enpä tiedä mitä minun oikein pitää tehdä; mutta täällä on nyt metsääkin vähemmän myytävänä kuin sinulla oli ja minun täytyy ostaa enemmän työkaluja kuin minulla on. Rahaa tarvitaan aina, enkä minä ole saanut karjaa niin suureksi, että siitä voisi myydä. Minä arvelen ottaa telegraafin yhdeksi vuodeksi koetteeksi... Kummankaan päähän ei pälkähtänyt, että Brede parantaisi tapansa ja saisi pitää paikan.

Kun he tulevat Månelandiin, on myöskin Ulla tullut sinne käväisemään, niin, Ulla oli merkillinen, hän taapertaa lihavana ja pyöreänä kuin makkara ja on yli seitsemänkymmenen, mutta perille hän pääsee. Hän istuu tuvassa kahvia juomassa, mutta kun hän huomaa miehet, pannaan kaikki syrjään ja hän astuu ulos: — Hyvää päivää Aksel ja tervetuloa huutokaupasta! Et kai pahastu, että minä pistäydyn vähän sinun ja Barbron luo? Ja sinä rakentelet suurta tupaa ja tulet yhä mahtavammaksi! Oletko ostanut lampaan Iisakki? — Olen, vastaa Iisakki, tunnetko sen? — Tunnenko sen? En. — Sillä on tuollaiset lattakorvat niinkuin näet. — Lattakorvat, mitä? Entä sitten? Mitä minun pitikään sanoa: kuka sai Breden talon? Minä sanoin juuri Barbrolle, että kenenkähän nyt saat naapuriksesi? minä sanoin. Barbro raukka se vain istuu ja itkee, kuten odottaa sopii; mutta Kaikkivaltias on suonut hänelle toisen kodin täällä Månelandissa! Lattakorva — minä olen nähnyt monta lattakorvaista lammasta iässäni. Ja se oli totta, Iisakki, että se sinun koneesi oli melkein enemmän, kuin mitä minun vanhat silmäni saattoivat käsittää. Ja mitä se maksaa, sitä en edes kysykään, sillä en osaa sitä laskea. Oletko nähnyt sen, Aksel, niin tiedät mitä minä tarkoitan, oli kuin olisin nähnyt Eliaksen tulivaunut, armahtakoon syntini...

Kun heinät oli korjattu, alkoi Elias valmistautua lähtemään kaupunkiin. Hän oli kirjoittanut insinöörille, että nyt hän tuli, mutta saanut sen merkillisen vastauksen, että ajat olivat huonot, täytyi supistaa menoja, insinöörin täytyi lakkauttaa hänen toimensa ja kirjoittaa tästä lähin kaikki itse.

Sepä hittoa! Mutta mitä oikeastaan teki alueinsinööri konttoriapulaisella? Silloin kun hän otti nuoren Eliaksen kotoa, tahtoi hän kai vaan näytellä suurta miestä korvessa, ja kun hän elätti ja vaatetti hänet rippikoulun yli, niin oli hänellä siitä hyvästä vähän kirjoitusapua. Nyt oli poikanen kasvanut suureksi, se oli muuttanut kaiken.

Mutta, kirjoitti insinööri, jos tulet takaisin, niin teen voitavani hankkiakseni sinulle toisen konttoripaikan, vaikkakin se ehkä on vaikeata, täällä kun on niin paljon nuorukaisia, jotka pyrkivät sille uralle. Ystävällinen tervehdys.

Tietenkin tahtoi Elias takaisin kaupunkiin, oliko siitä epäilystäkään? Pitikö hänen luopua kaikesta? Hän tahtoi päästä eteenpäin maailmassa! Eikä Elias sanonut mitään kotilaisille muuttuneesta tilanteesta, siitä ei olisi ollut mitään hyötyä, ja sitä paitsi oli hän hieman veltto, hän siis vaikeni.

Elämä Sellanråssa vaikutti häneen taas, se oli maineetonta ja jokapäiväistä elämää, mutta se oli rauhallista ja tylsyttävää, se vaikutti unelmia herättävästi, hänellä ei ollut mitään minkä vuoksi muokata itseään, hänen ei tarvinnut peilailla itseään. Kaupungissaolo oli kehkeyttänyt häntä ja tehnyt hänet muita hienommaksi, tehnyt hänet heikommaksi, hän alkoi pohjaltaan tuntea itsensä kodittomaksi kaikkialla. Olkoon menneeksi, että hän alkoi taas sietää pietar-yrtin hajua! Mutta ei ollut soveliasta maalaispojalle seisoa kuuntelemassa, miten äiti ja piiat lypsivät elukoita iltaisin ja sitte vaipua seuraaviin ajatuksiin: ne lypsävät, kuuntele nyt tarkasti, onpa miltei merkillistä kuunnella sitä, se on jonkinlaista soitantoa yksinäisinä ruiskauksina, se eroaa kaupungin torvimusiikista ja pelastusarmeijan soitosta ja höyrylaivanpuhalluksesta. Ruiskuaa kiuluun...

Sellanrån asukkaat eivät paljoakaan osanneet ilmaista tunteitaan ja Eliasta kaihersi se hetki, jolloin hänen piti sanoa jäähyväiset. Nyt oli hän hyvästi varustettu, hänen piti taas saada uusi kangaspakka alusvaatteiksi mukaansa ja isä oli antanut toisen tehtäväksi pistää Eliaksen käteen vähän rahaa hänen lähtiessään ulos ovesta. Rahaa — saattoiko Iisakki todellakin luovuttaa rahaa? Eipä toisinkaan voinut käydä, Inkerihän oli vakuuttanut, että se tapahtui viimeisen kerran, Elias oli pian pääsevä kohoamaan ja tuleva toimeen. — Vai niin, sanoi Iisakki. — Mieliala kävi juhlalliseksi, koti kävi hiljaiseksi, he olivat kukin saaneet keitetyn munan viimeiseksi ateriaksi, ja Siivertti seisoi jo ulkopuolella valmiina lähtemään mukaan kantajaksi. Elias saattoi alottaa.

Hän alotti Leopoldiinasta. Tämä vastasi jäähyväisiin ja suoriutui hyvin. Samoin Jensine-piika, joka istui villoja karkaamassa, hän vastasi hyvästi; mutta molemmat tytöt töllistelivät pahuuksesti häntä siksi, että hänen silmänsä ehkä vähän punottivat. Hän ojensi kätensä äidille ja tämä itkeä pillitti koreasti ja välitti viis siitä, että Elias oli itkun vastustaja. — Voi nyt oikein hyvin! nyyhki hän. — Isää oli kaikkein pahin hyvästellä, totisesti, ja monestakin syystä: hän oli niin raihnas ja äärettömän luottavainen, hän oli kantanut lapsia käsivarrellaan ja puhellut heille lokeista ja muista linnuista ja eläimistä ja korven ihmeistä, siitä ei ollut vielä kauan, muutamia vuosia... Isä seisoo ikkunan ääressä, sitte käännähtää hän äkkiä ympäri, tarttuu pojan käteen ja sanoa tokasee äreästi: — Jaha, hyvästi! Uusi hevonen on päässyt tuolla irti! — Ja hän kiiruhtaa ulos ja juoksee tiehensä. Mutta hän oli vähän aikaisemmin vartavasten itse irroittanut hevosen, ja sen tiesi Siivertti veitikka vallan hyvin seistessään siellä ulkopuolella ja katsellessaan hymyillen isän jälkeen. Ja sitä paitsi kävi hevonen sänkiäisellä.

Niin oli Elias valmis.

Niin tuli äiti hänen jälkeensä portaille yhä nyyhkien ja sanoi, että Jumala olkoon kanssasi! Ja antoi hänelle jotakin — tässä on — eikä sinun pidä kiittää häntä, hän ei tahdo sitä. Älä nyt unohda kirjoittaa ahkerasti. —

Kaksisataa kruunua.

Elias katseli pelloille: isä ponnisteli tavattomasti paalun kimpussa, jota hän koetti hakata maahan, se ei näyttänyt oikein onnistuvan hänelle, vaikka hän oli vetisellä niityllä.

Veljekset painuivat korpeen, he tulivat Månelandiin ja Barbro seisoi portailla ja kutsui heidät sisälle: — Matkustatko taas, Elias? Tulehan sitte sisälle juomaan kuppi kahvia, jollei muuta! — He menevät sisälle majaan, eikä Eliasta enää niin vaivaa rakkaus, että hän yrittäisi hypätä ikkunasta ulos ja ottaa myrkkyä, ei hän asettaa vaalean kevätpalttoonsa poikittain polvilleen ja pitää huolen siitä, että hopeakilpi tulee näkyviin, sitten pyyhkii hän tukkaansa nenäliinalla ja sanoo perin koreasti: — Onpa klassillinen ilma!

Barbro ei liioin ole tietääkseenkään, hän hypistelee hopeasormus toisessa ja kultasormus toisessa kädessään — hän oli todellakin saanut myös kultasormuksen — ja hänellä on esiliina, joka ulottuu kaulasta jalkoihin saakka, niin ettei paljoa huomaakaan hänen raskauttaan. Ja kun hän saa kahvin valmiiksi ja vieraat juovat, ompelee hän ensin valkoista liinaa ja nyplää kaulusta ja tekee yhtä ja toista neitseellistä askaretta. Barbrosta ei vierailu ole kiusallinen ja se on hyvä, seurustelu käy luonnollisesti, Elias voi liihotella pinnalla taas nuorena ja hullutellen.

— Minne olet pannut Akselin? kysyy Siivertti. — Minne lie jäänyt, kaipa jossakin on, vastaa Barbro kohentautuen. Nyt et kai enää koskaan tule tänne korpeen? kysyy hän Eliakselta. — Tuskinpa vaan, vastaa tämä. — Sillä tämä ei ole niitä varten, jotka ovat tottuneet kaupunkiin. Luulenpa, että voisin lyöttäytyä samaan matkaan sinun kanssasi. — No sitä nyt et ainakaan tarkoita? — Miksi en? — Minä olen maistanut miltä tuntuu olla kaupungissa ja miltä tuntuu olla maalla, sillä minä olen ollut suuremmassa kaupungissa kuin sinä; kuinka siis voisin viihtyä täällä? — Enhän sitä tarkoittanutkaan, sinä kun olet ollut itse Bergenissä! kiiruhti Elias sanomaan, olipa se Barbro koko kärsimätön! — Sen tiedän, että jollei minulla olisi sanomalehteä luettavana, niin lähtisin tieheni paikalla, sanoi Barbro. — Entä Akseli sitten ja kaikki muu, sitä minä tarkotin? — Mitäpä Akseli minulle kuuluu. Entä sinä itse, eikö sinulla ehkä ole joku, joka odottaa sinua kaupungissa? — Nyt ei Elias voinut olla vähän elehtimättä ja sulkematta silmiään ja loksauttamatta kielellään, että hänellä tosiaankin saattoi olla joku, joka odotti häntä kaupungissa. Mutta hän olisi voinut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseen aivan toisin, jollei Siivertti olisi istunut siinä, nyt saattoi hän vain vastata: — Lörpötystä! — Vai niin, sanoi Barbro loukkaantuneena, ja olipa tosiaan noloa, että hän oli niin ärtyisä: Lörpötystä, sanoi hän. Niin, ethän voi odottaa enempää meiltä täällä Månelandissa, me emme ole niin suurellisia. —

Elias antoi muuten hänelle palttua, hänen kasvonsa olivat tulleet melko rumiksi, ja Eliaksen lapsensilmätkin olivat vihdoin huomanneet hänen tilansa. — Etkö voisi vähän soittaa kitaraa? sanoi Elias. — En, vastasi Barbro lyhyesti. Mitä minun pitikään sanoa, Siivertti: etkö voi tulla auttamaan Akselia muutamiksi päiviksi uuden tuvan salvamisessa? Mitä jos alkaisit huomenna, kun tulet takaisin kylältä? — Siivertti ajatteli asiaa: Niin. Mutta minulla ei ole työvaatteita. — Minä juoksen kotoasi hakemaan arkivaatteesi illalla, niin että ne ovat täällä kun tulet. — Niin, sanoi Siivertti, vaikkapa niin. — Barbro tuli ylen innokkaaksi: Kyllä sinun pitäisi tulla! Nyt on niin, että kesä menee ja tuvan pitäisi olla pystyssä ja katon alla ennen syyssateita. Aksel on aikonut pyytää sinua monta kertaa, mutta ei häneltä ole tullut sitä tehdyksi. Kyllä sinun pitäisi tehdä meille se hyvätyö! — Voinhan auttaa minkä kykenen, sanoi Siivertti.

Se oli päätetty.

Mutta nyt on tosiaan Eliaksen vuoro loukkaantua. Hänestä on kylläkin hyvin tehty, että Barbro huolehtii omasta ja Akselin puolesta ja hankkii rakennusapua ja koettaa saada talon pystyyn, mutta se tulee vähän liian avoimesti, eihän hän ole talon emäntä sentään, eikä siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun hän itse oli suudellut häntä, tätä ihmistä. Eikö hänessä ollut häpyä! — Niin, sanoo hän senvuoksi äkkiä, minä tulen takaisin tänne kummiksi. — Barbro loi häneen silmäyksen ja sanoi äkeästi: Kummiksi? Sinä puhut lörpöttelystä! Ja sitä paitsi kyllä minä lähetän sanan sitten, kun minä kummia tarvitsen. — Mitäpä saattoi Elias muuta tehdä kuin hymyillä häveliäästi ja toivoa olevansa kaukana majasta! — Kiitos kahvista! sanoi Siivertti. Kiitos kahvista! sanoi myöskin Elias, mutta hän ei noussut eikä hän liioin kumartanut, kaikkea vielä, ja Barbro oli perin pikkumainen, aika kana.

— Annappas kun katson! sanoi Barbro. Niillä konttoristeilla, joiden luona minä olin, oli myöskin hopealevyt paidoissaan, paljoa suuremmat hopealevyt, sanoi hän. No sinä tulet sitten tänne yöksi, Siivertti? Minä haen vaatteesi.

Siinä oli hyvästit.

Veljekset jatkoivat matkaansa, Elias antoi siis hänelle palttua ja hänellä oli kun olikin kaksi tukevata seteliä povitaskussaan! Veljekset varoivat koskettamasta mitään surumielisiä aineita, isän omituista hyvästijättöä ja äidin itkua, he kiersivät Breidablikin ohi, jottei heitä taas pidätettäisi ja laskivat reippaasti leikkiä tästä peijauksesta. Mutta kun he tulivat niin pitkälle, että näkivät kylän ja Siivertin piti kääntyä takaisin, kävivät he hieman epämiehekkäiksi kumpikin. Siivertti otti sanoakseen: Taitaapa olla niin, että tulee sinua ikävä! — Silloin alkoi Elias niistää nenäänsä ja tarkastella kenkiään ja tutkia naarmua sormessansa ja etsiä jotakin taskuistaan, joitakin papereita, sanoi hän, kas mokomaa! Mutta hullusti olisi kuitenkin käynyt, jollei Siivertti olisi pelastanut heitä: Viimeinen! huusi hän ja antoi veljellensä lyönnin ja juoksi tiehensä. Se auttoi, he lähettivät toisilleen joitakin jäähyväissanoja etäämpää ja lähtivät kumpikin suunnalleen.