Part 16

Iisakki palasi kylältä tuoden hevosta.

Niin kävi, että hän osti hevosen nimismiehen todistajalta, se oli myytävänä, kuten Geissler oli sanonut, mutta se maksoi kaksisataa neljäkymmentä kruunua, mikä teki kuusikymmentä taalaria. Ei ollut enää mitään määrää hevosen hinnoilla nykyään, Iisakin lapsuuden aikana saattoi saada parhaimman hevosen viidelläkymmenellä taalarilla.

Mutta miksi ei hän itse ollut kasvattanut hevosta? Hän oli sitä harkinnut, oli ajatellut itselleen vuoden vanhaa varsaa, jota hän olisi saanut odottaa parisen vuotta. Siten saattoi menetellä vain se, jolla oli aikaa ottaa kaikki huomioon maanviljelyksessä, joka saattoi jättää jonkun peltopalan viljelemättä siksi, kunnes hän kerran sai hevosen, millä ajaa kotiin sadon. Kuten todistaja sanoi: — En minä rupea hevosta ruokkimaan; sen heinän, mikä minulla on, voi vaimoväki kantaa suojaan sillä aikaa, kun minä olen ansioilla!

Uutta hevosta oli Iisakki ajatellut jo kauan, useampia vuosia, Geissler ei ollut häntä tähän ajatukseen johtanut. Siksi oli hän valmistautunut voimainsa mukaan: pilttuu lisää, lieka lisää nyt kesän ajaksi; ajoneuvoja oli hänellä muutamia, uusia saattoi hän tehdä syksyksi. Tärkeintä kaikesta, ruokaa, ei hän luonnollisestikaan ollut unohtanut: miksi olisi ollut välttämätöntä raivata viimeinenkin suomaa viime vuonna, jollei tarkoituksena ollut karjakannan säilyttäminen ja silti riittävän talviruuan varaaminen uudelle hevoselle? Nyt viheriöi suo heinänä. Se oli poikivia nautaelukoita varten.

Kaikki oli suunniteltu. Inkerillä oli jälleen syytä ihmetellä ja lyödä käsiänsä yhteen kuten entisinä päivinä.

Iisakki toi uutisia kylältä: Breidablik oli myytävänä, se oli kuulutettu kirkonmäellä. Pieni laiho, heinänkorret ja peruna meni mukana, ehkäpä elukatkin, joku nauta, pikku elukat.

— Aikooko hän tyyten myydä koko kotinsa ja jäädä puille paljaille! huudahti Inkeri. Ja minne hän aikoo muuttaa? — Kylään. —

Niin, kylään Brede aikoi, kylään. Mutta hän oli ensin koettanut päästä asumaan Aksel Strömin luo, jossa Barbro yhä oli. Sinne hän ei päässyt. Brede ei millään muotoa tahtonut häiritä tyttärensä ja Akselin välejä eikä ollut tuppautuvainen, mutta laskuvirhe se oli kuitenkin. Akselinhan piti pystyttää uusi tupa syksyksi, kun hän ja Barbro muuttaisivat siihen, niin voisi kai Brede perheineen asua majassa. Ei! Kas! Brede ei osannut ajatella niinkuin uutisasukas, hän ei käsittänyt, että Akselin piti muuttaa siksi, että hän tarvitsi majaa lisääntyvälle karjalle: majakin muutettiin lääväksi. Vaikka hänelle selitettiin asia, oli ajatuksenjuoksu hänelle vieras: ihmisten kai piti käydä ennen elukoita, sanoi hän. — Ei, uutisasukas ei ajatellut sinne päinkään: elukat ensin, ihmiset saattoivat aina hankkia itselleen talvensuojaa. — Barbro yhtyi nyt puheeseen ja sanoi: — Vai niin, sinä asetat elukkasi edelle meistä ihmisistä? Oli hyvä, että sain sen tietää! — Aksel teki todellakin kokonaisen perheen vihamieliseksi häntä kohtaan, kun hänellä ei ollut heille tilaa. Mutta hän ei antanut myöten. Hän ei ollut tyhmä ja hyväntahtoinen, vaan oli tullut yhä enemmän saidaksi, hän tiesi hyvin, että sellainen muutto lisäisi syöjien lukua. — Brede kehoitti tytärtään vaikenemaan ja antoi ymmärtää, että hän mieluimmin muutti kylään taas, hän ei voinut viihtyä erämaassa, sanoi hän, sen vuoksi yksin hän myi.

Mutta itse asiassa ei Brede Olsen myönytkään, vaan pankki ja kauppias muuttivat rahaksi Breidablikin, mutta näön vuoksi piti sen käydä Breden nimessä. Siten luuli hän pelastuvansa häpeästä. Eikä Brede ollut erikoisen alakuloinen, kun Iisakki hänet tapasi, hän lohdutti itseään sillä, että hän edelleen oli sähkölennätinlinjan tarkastusmiehenä; siitä oli varma tulo, ja ajan mittaan kohottaisi hän kyllä taas itsensä entiseen asemaansa seudulla apurina ja nimismiehen seuralaiseksi. Luonnollisesti oli Brede myös ollut liikutettu, se kuului asiaan: olihan jotakin siinäkin, että erosi paikasta, jossa oli asunut ja ahertanut ja tehnyt työtä monta vuotta ja joka oli tullut rakkaaksi! Mutta tuo kelpo Brede ei koskaan pysyvästi masentunut. Se oli hänen paras puolensa, hänen avunsa. Hän oli kerran innostunut muokkaamaan maata; se yritys ei ollut onnistunut, mutta yhtä kevyesti oli hän toiminut muissakin asioissa ja suoriutunut paremmin: kukapa tiesi vaikka hänen kivinäytteistään vielä koituisi valtava liikeyritys! Mutta kas, Barbron hän kuitenkin oli saanut Månelandiin, hän ei enää koskaan lähtisi Aksel Strömin luota, sen saattoi hän sanoa, senhän jokainen näki.

Ei ollut hätää niin kauan, kun hän pysyi terveenä ja saattoi toimia itsensä ja omaistensa hyväksi! sanoi Brede Olsen. Ja nythän kaikki lapsetkin jo tulivat niin suuriksi, että lähtivät kotoa ja ansaitsivat toimeentulonsa, sanoi hän. Helge oli sillinpyynnissä ja Katrin piti mennä tohtorin luo olemaan. Siten jäi heille vain kaksi pienempää — niin, kolmas oli kyllä tulossa, mutta.

Iisakki toi kylältä uutisen: nimismiehen rouva oli saanut pienen. — Inkeri kysyi uteliaana: — Poikako vai tyttö? — Sitä en kuullut, vastasi Iisakki.

Mutta nimismiehen rouva oli saanut lapsen — hän, joka naisyhdistyksessä aina oli puhunut lisääntyvää syntyneisyyttä vastaan köyhäintaloissa: saakoon nainen äänioikeuden ja saakoon hän ohjata oman kohtalonsa! sanoi hän. Nyt oli hän kahlittu. Niin, oli papinrouva sanonut, hän on kyllä ohjannut, hahaha, mutta ei hän kuitenkaan välttänyt kohtaloaan! Tämä sukkela lause rouva Heyerdahlista kiersi ympäri seutua ja sangen useat sen ymmärsivät; Inkeri ymmärsi kai myös sen, Iisakki vain ei ymmärtänyt mitään.

Iisakki ymmärsi tehdä työtä, hoitaa tilaansa. Nyt oli hänestä tullut rikas mies, jolla oli suuri talo, mutta niitä rahavaroja, joita sattuma oli hänelle lahjoittanut, käytti hän huonosti hyväkseen: hän kätki ne. Korpi pelasti hänet. Jos Iisakki olisi elänyt kylässä, olisi maailma sentään vaikuttanut häneenkin; siellä oli niin paljon kaikellaista, niin hienot olot, että hän olisi ostanut turhanpäiväisyyksiä ja käynyt punaisessa pyhäpaidassa arkisin. Täällä korvessa hän oli suojassa kaikilta liiallisuuksilta, hän eli raikkaassa ilmassa, hän pesi itsensä pyhäaamuisin ja ollessaan ylhäällä tunturijärvellä. — Nuo tuhat taalaria — niin, tuon taivaanlahjan kätki hän viime killinkiä myöten. Mitenkä muutenkaan? Iisakki saattoi ansaita yli vakituisten menojensa myymällä karjan ja maan tuotteita.

Elias tiesi kyllä paremmin, hän oli neuvonut isää panemaan rahat pankkiin. Ehkäpä se olisi ollut järkevintä, mutta se oli kuitenkin lykkäytynyt, ehkäpä ei siitä tulisi koskaan mitään. Ei siksi, että Iisakki oli aina ollut ottamatta huomioon poikansa neuvoja, Elias ei todellakaan ollut niin hupsu, sen osoitti hän myöhemmin. Nyt heinänteon aikana oli hän koettanut niittää — siinä hän ei ollut mikään mestari, ja hänen täytyi pysytellä Siivertin läheisyydessä, jotta tämä terottaisi hänen viikatteensa joka kerta; mutta Eliaksella oli pitkät kädet ja hän saattoi haravoida heinää kuin mies. Nyt työskentelivät hän ja Siivertti ja Leopoldina ja piika Jensine niityllä, he kokosivat vuoden ensi heinää, eikä Elias nytkään säästänyt itseään, vaan haravoi niin, että sai kätensä rakoille ja hänen täytyi sitoa ne. Parin viikon ajan oli hänellä ollut huono ruokahalu, mutta oli kuitenkin tehnyt työtä yhtä innokkaasti. Jotakin uutta oli poikaan tullut, oli kuin häneen olisi vaikuttanut hyvää jokin vastoinkäyminen jossakin rakkausjutussa, jotakin sen tapaista, jokin pieni suru tai loukkaus. Nyt oli hän polttanut loppuun kaiken kaupungista mukanaan tuomansa tupakan, ja tämä olisi kai saattanut toisissa olosuhteissa tuollaisen konttoristin paiskomaan ovia ja lausumaan yhtä ja toista terävää, mutta Elias muuttui siitä vain kelpo pojaksi, lujatunteisemmaksi, todellakin mieheksi. Mitä sai nyt Siivertti ilveilijä tuta hänen härnäämisestään? Tänään makasivat pojat kivillä virran äyräällä ja joivat ja Siivertti oli kyllin varomaton ehdottamaan, että kuivattaisiin erikoisen hyvää sammalta tupakaksi — tai ehkä mieluummin poltat sitä raakana? sanoi hän. — Kyllä minä annan sinulle tupakkaa! sanoi Elias ja kurottautui ja antoi veljelle iskun harteille. Höh, siitä hän sai! Siivertin pää kastui kokonaan.

Arvelenpa, että Elias alkaa muodostua kelpo mieheksi! ajatteli kai Iisakki nähdessään poikansa työssä. — Hm. Saa nähdä jääneekö Elias kotiin? kysyi hän Inkeriltä. — Tämä yhtä merkillisen varovasti: — Enpä tiedä. Ei kai hän aijo jäädä. — No oletko puhunut siitä hänen kanssaan? — Enkä. Olenhan kyllä hieman puhellut hänen kanssaan. Mutta minä tunnen sen. — Olisipa mukava tietää, mitä sitten, jos hänellä olisi maapalsta itsellään? — Miten niin? — Että olisiko hänellä halua viljellä sitä? — Ei. — Oletko puhunut siitä hänelle? — Puhunut? Etkö näe, miten muuttunut hän on? En enää tunne Eliasta! — Älä sinä moiti häntä, sanoi Iisakki puolueettomasti. Minä en näe muuta kuin että hän tekee hyvin työtä tuolla alhaalla. — Niinpä kyllä, vastasi Inkeri sävyisästi. — En voi käsittää, mitä sinulla on poikaa vastaan, huudahti Iisakki suuttuneena. Hän tekee työnsä päivä päivältä yhä paremmin, vieläkö muuta odotat? — Inkeri mutisi: — Hän ei ole entisellään. Voisit puhella hänen kanssaan liiveistä. — Liiveistä? Mitenkä niin? — Että kesällä kävi hän valkeissa liiveissä kaupungissa, kertoo hän. — Iisakki ajatteli sitä eikä ymmärtänyt mitään: — No eikö hän voi saada valkeita liivejä? kysyi hän. Iisakki hämmentyi, koko juttu oli luonnollisesti jotain naislorua, hänestä poika oli oikeassa valkeihin liiveihin nähden, eikä hän sitä paitsi käsittänyt tarkoitusta, hän tahtoi hypätä koko asian yli: — Mitä arvelet, jos hän saisi Breden uutismaan viljelläkseen? — Kuka? kysyi Inkeri. — Elias. — Breidablikin? kysyi Inkeri. Älä huoli puhuakaan siitä!

Seikka oli se, että Inkeri hyvin tiesi tämän suunnitelman Eliaksen suhteen, hän oli kuullut sen Siivertiltä, joka ei ollut voinut siitä vaieta. Ja sitä paitsi — miksipä Siivertti vaikenisikaan tästä suunnitelmasta, kun isä oli ilmaissut sen yksistään sen vuoksi, että sitä pohdittaisiin? Ei ollut se ensi kerta, jolloin hän käytti Siiverttiä välitysmiehenä. No, mutta mitä oli Elias vastannut? Niinkuin ennenkin, niinkuin kirjeissäänkin kaupungista, että ei, minä en halua heittää hukkaan kaikkea oppiani ja muuttua jälleen mitättömäksi olennoksi! Niin oli hän vastannut. Äiti oli kyllä esittänyt päteviä syitään, mutta Elias oli ne kaikki hyljännyt, hänellä oli muita suunnitelmia elämässä. Nuori sydän on tutkimaton; sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, oli hänestä ehkä mahdotonta asua Barbron naapurina. Sitä ei kukaan voinut tietää. Hän oli esittänyt suuria suunnitelmia äidille: hän saattoi saada paremman paikan kaupungissa, kuin mitä hänellä oli ollut, hän saattoi päästä amtmannin tai tuomarin luo konttoristiksi, se tiesi kohoamista, jonkun vuoden päästä saattoi hän päästä nimismieheksi tai ehkä majakkaesimieheksi tai pääsisi hän tullilaitokseen. Oli niin paljon mahdollisuuksia sillä, jolla oli oppia.

Miten lie käynytkin, mutta äidin mieli kääntyi, hän tempautui mukaan, hän oli vielä niin häälyväinen, maailma sai niin helposti otteen hänestä. Talvella hän oli kyllä lukenut erästä erinomaista hartauskirjaa, jonka oli saanut lähtiessään Trondhjemin laitoksesta: mutta johan nyt jotakin! Saattoiko Eliaksesta tulla nimismies? Kyllä, vastasi Elias, mikä muu on nimismies Heyerdahl kuin entinen konttoristi amtinkonttorista?

Suuret mahdollisuudet. Äiti tahtoi oikeastaan neuvoa Eliasta olemaan heittämättä hukkaan elämäänsä. Mitä teki tuollainen mies korvessa!

Mutta miksi ponnisteli Elias nyt sitten niin ankarasti kodin konnulla? Herra ties, kai hänellä siinäkin joku ajatus oli. Hieman talonpoikaisylpeyttä oli kai hänessäkin vielä, hän ei tahtonut antaa myöten; sitä paitsi ei ollut vahingoksi olla hyvissä väleissä isän kanssa sinä päivänä, jolloin hän taas jättäisi kodin, hänellä oli totta puhuen pieniä velkoja kaupungissa, olisi hyvä, jos hän saisi ne suoritetuksi, se tietäisi enentynyttä luottoa. Eikä tässä ollut kysymys vain jostain satamarkkasesta, vaan rahamäärästä, joka jo oli jotakin.

Elias oli kaikkea muuta kuin tyhmä, hän oli vain varsin ovela tavallaan. Hän oli nähnyt isän menevän kotiin ja tiesi, että hän nyt istui tuvan ikkunan ääressä ja katseli sinne. Jos siis Elias nyt ahersi työssä vähän ankarammin, niin oli siitä hänelle ehkä hyötyä eikä kenellekään vahinkoa...

Eliaksessa oli jotakin muuttunutta, mitä se nyt lie ollutkin, jotakin piloille mennyttä ja turmeltunutta; hän ei ollut ilkeä, mutta hieman pilkallinen. Oliko hän ollut ohjaavan käden puutteessa viime vuosina? Mitä saattoi äiti tehdä hänelle nyt? Ainoastaan olla hänelle tukena. Hän saattoi häikäistyä pojan suurista tulevaisuudensuunnitelmista ja ottaa vastaan hänen puolestaan isän hyökkäykset, sen hän saattoi tehdä.

Mutta Iisakki äkämystyi lopulta hänen kielteisen kantansa vuoksi, suunniteltu Breidablikin osto ei ollut niinkään hullumpi hänen mielestään. Nyt oli hän tänään ottanut ja pysäyttänyt hevosen ja kiireellä katsastanut tuota huonosti hoidettua uutistaloa; siitä saattoi hyvästikin tulla jotakin työteliäissä käsissä. — Miksi en sitä uskaltaisi? kysyy hän nyt Inkeriltä. Minä pidän niin paljon Eliaksesta, että tahdon auttaa häntä. — Jos sinä hänestä pidät, niin älä mainitsekaan enää Breidablikia! vastaa Inkeri. — Vai niin. — Ei, sillä hänellä on paljon suuremmat ajatukset kuin meillä. —

Iisakki ei kyllä itsekään ole varma, niin ettei hän voi ajaa asiaansa pontevasti; mutta se häntä suututtaa, että hän on paljastanut tämän suunnitelman ja käyttänyt niin varomattoman selviä sanoja, siksi ei hän hevillä siitä luovu: — Hänen on tehtävä niinkuin minä tahdon! selittää Iisakki äkkiä. Ja hän korottaa uhkaavasti äänensä Inkerin tähden, jollei hän kuulisi oikein hyvin: — Niin, katso sinä minuun, mutta minä en sano enempää. Siellä on koulukin ja se on puolimatkassa ja kaikki tyyni, mitä suuria ajatuksia hänellä on? Sellaisen pojan kanssa kuin hän kuolen minä pian nälkään, onko se parempi? Mutta nyt kysyn, miten on laita, kun minun oma lihani ja vereni voi olla tottelematon — minun omalle lihalleni ja verelleni? Iisakki vaikeni. Hän ymmärsi hyvin, että kuta enemmän hän puhui, sitä hullummaksi asia kääntyi. Hän aikoi ryhtyä muuttamaan pyhävaatteitaan, joissa hän oli ollut kylällä, mutta sitte hän mietti asiaa ja päättikin olla niinkuin oli — mitä hän nyt lie sillä tarkoittanutkin. — Saat puhua siitä Eliakselle, sanoo hän sitte. — Inkeri vastaa: — Parasta on, että itse puhut siitä. Minusta hän ei välitä! — No niin, Iisakki on kaikkien pää, se oli hänen mielipiteensä, koettakoonpa Elias vain niskuroida! Mutta tappionko pelosta Iisakki nyt väistänee ja sanoo: — Voinhan sen tehdä, voinhan itse puhua siitä. Mutta lukuunottamatta paljoja puuhia on minulla nyt muuta miettimistä. — Mitä? kysyy Inkeri ihmeissään.

Nyt lähtee Iisakki ulos jälleen, ainoastaan peltojen ulkolaitaan, mutta kuitenkin pois. Hän on niin salaperäinen, hän tahtoo olla yksinään. Seikka on se, että hän toi tullessaan kolmannenkin uutuuden tänään ja se on muita suurempi, se on vallan verraton, hän on kätkenyt sen metsänreunaan. Siellä se seisoo kiedottuna säkinsiekaleihin ja paperiin, hän riisuu sen ja se on suuri kone. Kas, se on punainen ja sininen, eriskummallinen vehje, jossa on monet hampaat ja veitset, jäsenet, käsivarret, pyörät, ruuvit, niittokone. Luonnollisestikaan ei uutta hevosta olisi tuotu juuri tänään, jollei sitä olisi tarvittu niittokonetta varten.

Hän seisoo perin teräväilmeisenä ja muistelee alusta loppuun käyttöohjetta, jonka kauppias on lukenut hänelle, hän kiinnittää jonkun teräsvieterin täällä ja työntää sisään jonkun pultin tuolla, sitte öljyää hän joka läven ja raon, sitte tarkastelee koko konetta. Iisakki ei ole koskaan elänyt sellaista hetkeä. Ottaa kynä käteensä ja kirjoittaa puumerkkinsä asiapaperiin — jaa, sangen vaarallista ja vaikeata sekin. Sama oli laita kääntöäkeen, jossa myös oli monet, äkäiset veitset soviteltavana. Ja entä sahan suuri sirkkeli, jonka piti levätä koreasti kohtisuorassa asennossaan eikä kieppua itään ja länteen tai ehkä ponnahtaa kattoon! Mutta niittokone — konstikas sommitelma teräshaaroineen ja koukkuineen ja vehkeineen ja satoine ruuveineen, Inkerin ompelukone oli vain leikintekoa tähän verraten!

Sitte valjastaa Iisakki itsensä aisoihin ja koettelee konetta. Se oli suuri hetki. Siksi tahtoi hän olla yksinään ja toimittaa itse hevosen virkaa.

Mitäpä jos tämä kone olisikin hullusti kokoonpantu eikä toimisikaan, vaan rämähtäisi kappaleiksi! Niin ei käynyt, kone niitti heinää. Se olisi vielä puuttunut, Iisakki oli seissyt täällä tutkimuksiin syventyneenä tuntikausia, aurinko oli laskenut. Hän tarttuu taas aisoihin ja koettaa, kone leikkaa heinää. Se vielä olisi puuttunut!

Kun kastetta alkoi kosolta laskeutua lämpimän päivän jälkeen ja pojat seisoivat kumpikin viikatteineen lähdössä niittämään huomista varten, silloin tuli Iisakki pihamaalle ja sanoi: — Ripustakaa viikatteet pois täksi illaksi. Pankaa uusi hevonen valjaisiin ja tulkaa sen kanssa tuonne metsän laitaan!

Iisakki ei astunut sisään syömään illallista, kuten toiset olivat tehneet, hän kähmi pihamaalla ja meni saman tien kuin oli tullutkin.

— Valjastammeko rattaiden eteen? kysyi Siivertti hänen jälkeensä.

— Ei, vastasi isä ja meni menojaan.

Hän oli niin täynnä salaperäisyyttä ja niin ylimielinen, hän notkahteli vähän vasikan tapaan joka askeleella, niin painokkaasti hän asteli. Jos hän kulki kohden kuolemaa ja perikatoa, oli hän urhea mies, hänellä ei ollut käsissään mitään, millä puolustautua.

Pojat tulivat hevosta tuoden ja näkivät koneen, jääden seisomaan ja tölläilemään. Se oli ensimmäinen niittokone korvessa, ensimmäinen koko seudulla, punainen ja sininen, komea ihmisen silmille. Isä, kaikkien pää, kutsui välinpitämättömästi, oo niin tavallisesti: — Tulkaa pojat valjastamaan tämän niittokoneen eteen! sanoi hän. — Pojat valjastivat.

Sitte he ajoivat, isä ajoi. Brr! sanoi kone ja leikkasi heinää. Pojat perässä tyhjin käsin, työttä, hymyillen. Isä pysähtyi ja katsoi taakseen — no, olisipa saanut leikata kauniimmin. Hän ruuvaa pari paikkaa saadakseen veitset lähemmäksi maata ja koettaa jälleen. Ei, se leikkaa epätasaisesti, huonosti, terä veitsineen hyppii hieman, isä ja pojat vaihtavat pari sanaa, Elias on löytänyt käyttöohjeen ja lukee sitä: — Täällä seisoo, että sinun pitää istua tuossa istuimella ajaessasi, niin kulkee se tanakammin, sanoo hän. — Vai niin, vastaa isä. Niin, sen minä kyllä tiedän, vastaa hän, olen tutkinut sen kannesta kanteen. — Hän nousee istuimelle ja ajaa taas ja kone käy tasaisesti. Äkkiä ei kone kikkaakaan, ei, äkkiä pysähtyvät kaikki veitset. — Ptruu! Mitä nyt? Isä alas; istuimelta eikä ole enää ylimielinen, vaan kumartuu harmistuneena ja kysyvin ilmein koneen puoleen. Isä ja pojat tirkistelevät, jokin on hullusti, Elias seisoo käyttöohje kädessä. — Täällä on pieni pultti! sanoo Siivertti ja poimii sen ylös ruohosta. — No, olipa hyvä, että löysit sen, sanoo isä aivankuin siinä olisikin kaikki, jotta kone olisi jälleen kunnossa. Sitä pulttia minä juuri haeskelinkin! — Mutta nyt he eivät löytäneet reikää, missä hiivatissa on pultin reikä? — Tuossa! sanoo Elias ja osoittaa.

Ja nyt tunsi Elias itsensä hieman enemmän mieheksi, hänen kykynsä tutkia käyttöohjetta oli tässä ilmeinen, hän osoitti suottapäiväisen kauan reikää ja sanoi: — Kuvasta päättäen pitää tämä pultti panna tuohon! — Tietenkin siihen, sanoi isäkin, siihenhän minä sen panin! Ja päästäkseen entiselleen käski hän Siivertin etsiä useampia pultteja ruohosta: — Täytyy olla toinenkin, sanoi hän tavattoman tärkeän näköisenä aivankuin hän olisi muistanut kaikki. Etkö löydä useampia? No sitte kai se istuu reiässään!

Niin tahtoo isä taas ajaa.

— Mutta tämäpä on hullua! huudahtaa Elias. Hän seisoo piirustus kourassaan, laki kourassaan, häntä ei voi sivuuttaa: — Tuon vieterin pitää olla ulkopuolella! — Jokohan? kysyy isä. — Mutta nyt se on alla, olet pannut sen alle. Se on teräsvieteri, sen pitää olla ulkopuolella, muuten ponnahtaa pultti taas ulos ja veitset pysähtyvät. Se on täällä kuvassa niin! — Minulla ei ole silmälaseja mukanani, niin etten voi nähdä kuvia, sanoo isä sävyisämmin. Ruuvaa nyt vieteri, sinä joka näet. Mutta tee se nyt oikein! Jollei olisi niin pitkälti, hakisin silmälasini.

Kaikki on kunnossa ja isä istuutuu ylös. Elias huutaa hänen jälkeensä: — Ja sitten tulee sinun ajaa vähän kovempaa, niin leikkaavat veitset paremmin!

Täällä sanotaan niin!

Iisakki ajaa ajamistaan ja kaikki käy hyvin ja brr! sanoo kone. Hänen jälkeensä jää leveä jälki kaadettua heinää, se makaa niin sievästi suorana tämä, valmiina kasattavaksi. Nyt nähdään hänet talosta ja tuolla tulee koko naisväki, ja Inkeri kantaa pikku Rebekkaa käsivarrellaan, vaikka pikku Rebekka on oppinut kävelemään aikoja sitten. Mutta tuolla he tulevat, nuo neljä naista, pienet ja suuret siihen luettuina, ja he kiirehtävät tuijottavin silmin kummitusta kohden, he tulevat pelmuten. Oo, miten Iisakki nyt on mahtava ja ylpeä istuessaan korkealla istuimellaan pyhävaatteissaan ja täysissä tamineissaan, takki päällä, hattu päässä, vaikka hiki valuu virtoinaan! Hän kiertää neljässä suuressa kulmassa ja ajaa nurin yhden saran, kääntää, ajaa, leikkaa heinää, ajaa ohi naisväen, he ovat kuin taivaasta tipahtaneet, he eivät käsitä koko puuhaa, ja brr! sanoo kone.

Sitte pysäyttää Iisakki ja laskeutuu alas. Kas, hän kaipaa kai kuulla, mitä ihmiset maan päällä sanovat, mitä ne nyt mahtavat sanoa! Hän kuulee pidätettyjä huudahduksia, he eivät tahdo häiritä häntä, ihmiset, hänen suuressa asemassaan, mutta he tekevät pelokkaita kysymyksiä toisilleen ja nämä kysymykset hän kuulee. Ja ollakseen nyt ystävällinen ja isällinen pää kaikille rohkaisee Iisakki heitä sanomalla: — Jajaa, minä niitän nyt tämän saran, niin saatte koota sen huomenna! — Eikö sinulla nyt muka ole aikaa tulla syömään? kysyy Inkeri näyn valtaamana. — Ei. Minulla on nyt muuta tekemistä! vastaa Iisakki.

Sitte öljyää hän konetta taas ja antaa ymmärtää, että harjoittaa tässä tiedettä. Niin ajaa hän ja niittää lisää heinää. Pitkän ajan päästä lähtee naisväki kotiin.

Onnellinen Iisakki! Onnelliset Sellanrån asukkaat!

Hän odottaa lähinaapurin hyvin pian tulevan heille, Aksel Ström on tiedonhaluinen mies, hän tulee ehkä huomenna. Mutta Breidablikin Brede ehtii mahdollisesti jo yöllä. Iisakista ei ole vastenmielistä selittää heille niittokonetta ja näyttää, miten hän sitä käsittelee. Hän tahtoo osoittaa, että niin tasaisesti ja sileästi on mahdotonta niittää ihmisen viikatteella. Mutta mitä tuollainen ensiluokan sininen ja punainen niittokone maksaa, siinähän ei liioin ole mitään mainittavaa!

Onnellinen Iisakki!

Mutta kun hän kolmannen kerran pysäyttää koneen ja öljyää sitä, putoavat totisesti hänen silmälasinsa taskusta. Ja pahinta oli, että pojat sen näkivät. Oliko siinä korkeamman voiman sormi pelissä, oliko siinä kehoitus olemaan vähemmän ylpeä? Hänellähän oli koko ajan ollut silmälasit taskussa ja hän oli tutkinut käyttöohjetta kotimatkalla, mutta ei ollut ymmärtänyt mitään, tässä oli Eliaksen täytynyt tulla avuksi. Jaa'a, Herra paratkoon, olipa hyvä omata tietoa! Ja nöyryyttääkseen itseään tahtoo Iisakki luopua tekemästä Eliaksesta maanviljelijää korpeen, hän ei enää hiiskuisikaan siitä. Eipä siksi, pojat eivät tehneet mitään numeroa tuosta onnettomasta silmälasijutusta, päinvastoin, Siivertti veitikka ei tosin voinut pidättää itseään, sitä hän ei voinut, vaan hän tönäsi Eliasta käsivarteen ja sanoi: — Ei, tulehan nyt, niin menemme kotiin ja poltamme viikatteemme; isä niittää meidänkin edestämme! — Tämä leikinlasku menetteli kyllä.

TOINEN OSA

I

Sellanrå ei ole enää autio paikka, siellä on seitsemän henkeä, pienet ja suuret siihen luettuna. Mutta sinä lyhyenä aikana, jona heinää tehtiin, saapui myös jokunen vieras, naapureita, jotka tulivat katsomaan niittokonetta, Brede tietenkin ensimmäisenä, mutta myöskin Aksel Ström tuli ja muut uutisasukkaat aina kylästä saakka. Ja tunturin takaa tuli Ulla. Hän oli häviämätön.