Part 15

Sitte palasi Elias asiaan: — Sinä varmaan kadut eilistä lahjaasi? sanoi hän. — Senkin vietävä! vastasi Siivertti, mutta viisituhatta taalaria oli kuitenkin viisituhatta taalaria, eikä mikään pikku raha; jollei veli ollut täi tai intiaani, niin antoi hän kai takaisin puolet. — Nyt sanon sinulle sen asian, selitti vihdoin Elias, minä luulen, etten siitä perinnöstä paljoa liho. — Siivertti katsoi ihmeissään häneen: — Vai niin, etkö? — Eipä erikoisesti eikä varsin lihavaksi.

Eliashan oli oppinut kirjanpitoa, enon lipas, tuo kuulu pullolaatikko oli avattu hänelle ja hänen oli pitänyt läpikäydä kaikki paperit ja summat ja laskea kassa. Siivertti eno ei ollut pannut sisarenpoikaansa maatöihin tai nuotanparsintaan talaassa, hän oli johtanut hänet hirvittävään lukujen ja tilien sekasotkuun. Jos joku veronmaksaja kymmenen vuotta sitten oli maksanut vuohella tai jollakin leiviskällä kapakalaa, niin ei vuohta tai kapakalaa oltu merkitty kirjoihin, vaan vanha Siivertti penkoi miehen esille muististaan ja sanoi: — Hän on maksanut! — No sitte pyyhimme sen erän, sanoi Elias.

Tässä työssä oli Elias kylläkin oikea mies paikallaan ja hän rohkaisi sairasta sanomalla, että tila oli hyvä, he olivat keskustelleet yhdessä, vieläpä vähin laskeneet leikkiäkin. Elias oli kai yhdessä ja toisessa narrimainen, mutta niin oli vanha Siiverttikin, he olivat yksinkertaisesti kirjoittaneet korkealentoisia asiakirjoja ei yksin pikku Siivertin, vaan myös kunnan hyväksi, sen kunnan, jota ukko oli palvellut kolmekymmentä vuotta. Ne olivat ihania päiviä! — En olisi ikinä voinut saada parempaa kuin sinut, Eliasmies! sanoi Siivertti eno. Hän lähetti ostamaan lampaanmahaa keskellä kesää, kalaa tuotiin hänelle tuoreena rannikolta, Elias sai käskyn maksaa lippaasta. He elivät hyvästi. He saivat käsiinsä Ullan, he eivät olisi voineet parempaa keksiäkään ottamaan osaa kesteihin eikä kielevämpää levittämään mainetta vanhan Siivertin viimeisistä päivistä. Ja tyytyväisyys oli molemminpuoleista: — Olen sitä mieltä, että meidän tulee muistaa Ullaakin vähäisen, sanoi Siivertti eno, hän on nyt leski ja vähissä varoissa. Pikku Siivertille jää vielä kyllin. — Se maksoi Eliakselle jonkun kynänvedon tottuneella kädellä, lisäyksen testamenttiin, ja niin oli Ullakin perinnönsaajien joukossa. — Minä tahdon pitää sinusta huolta, sanoi vanha Siivertti hänelle. Siinä tapauksessa, etten enää tulisi astelemaan tässä maailmassa, niin en tahdo, että sinä näkisit nälkää, sanoi hän. — Ulla huudahti, että hän kävi sanattomaksi, mutta sanattomaksi hän ei käynyt, hän oli vain liikutettu ja itki ja kiitti; kukaan ei olisi voinut keksiä sellaista yhteyttä maallisen lahjan ja esimerkiksi "taivaan palkinnon" välillä "siellä ylhäällä" niinkuin Ulla. Ei, sanattomaksi hän ei jäänyt.

Mutta Elias? Jos hänellä aluksi olisikin ollut valoisampi ja suurempi käsitys enon varallisuudesta, niin täytyi hänen myöhemmin ryhtyä harkitsemaan ja puhumaan. Hän koetti heikolla viittauksella: — Kassa ei taida olla täydessä järjestyksessä, sanoi hän. — Niin, mutta entä kaikki, mitä minulta jää jälkeeni vastasi ukko. — Ja sitte on sinulla kai rahoja siellä täällä pankeissa? kysyi Elias; sillä niin kerrottiin. — No, sanoi ukko, miten nyt lie sen asian. Mutta entä nuottavehkeet ja talo ja rakennukset ja karja ja valkeat lehmät ja punaiset lehmät! Luulen, että hulluttelet, Eliasmies!

Elias ei tiennyt, minkä arvoinen nuotta saattoi olla, mutta karjan hän oli nähnyt: se supistui yhteen lehmään. Se oli valkoisen ja punaisen kirjava. Siivertti eno ehkä houri. Eikä Elias liioin saanut tolkkua ukon kaikista laskuista, ne olivat vallan sekaisin, varsinkin siltä vuodelta, jolloin raha vaihtui taalarista kruunuksi: kunnankassanhoitaja oli silloin usein laskenut nämä pienet kruunut täysiksi taalareiksi. Eipä ollut ihme, että hän luuli itseään rikkaaksi! Mutta kun kaikki oli laskettu, pelkäsi Elias, ettei ehkä jäisi paljoakaan jäljelle, ehkä ei mitään. Ehkäpä eivät varat riittäisikään.

Niin, Siivertti saattoi kernaasti luvata hänelle enon perut.

Veljekset laskivat asiasta pilaa. Siivertti ei ollut siitä alakuloinen, päinvastoin, sillä häntä olisi kai kalvanut enemmän, jos hän todellakin olisi heittänyt menemään viisituhatta taalaria. Hän tiesi hyvin, että hänet oli ristitty enon kaimaksi pelkästään hyödyn toivossa, ei hän ollut häneltä mitään ansainnut. Nyt pani hän Eliaksen vastaanottamaan perinnön: tietysti sinä sen saat, tule, tehdään kirjallinen sopimus! sanoi hän. Minä suon sinulle rikkaudet. Älä hylkää niitä!

He pitivät monet ilveet. Siivertti todellakin parhaiten auttoi Eliasta viihtymään kotona; olisi ollut paljon ikävämpi ilman häntä.

Nyt oli Elias taas varsin turmeltunut, tuo kolmen viikon laiskanaolo tunturin toisella puolella ei ollut vaikuttanut häneen edullisesti, siellä oli hän myös käynyt kirkossa ja komeillut hyvällä menestyksellä, olipa tavannut tyttöjäkin. Täällä kotona ei ollut ketään, Jensine, uusi palvelija, ei ollut mikään, ainoastaan työihminen, hän sopi paremmin Siivertille. — Minä haluaisin nähdä, minkälaiseksi Breidablikin Barbro on muuttunut aikuiseksi tultuaan, sanoi hän. — Mene Aksel Strömin luo katsomaan! sanoi Siivertti.

Elias meni eräänä sunnuntaina. Hän oli ollut maailmalla ja käynyt rohkeammaksi ja iloiseksi, päässyt makuun, hän tuli ja toi eloa Akselin majaan. Barbro itse ei suinkaan ollut hyljeksittävä, hän oli joka tapauksessa ainoa korvessa, hän soitti kitaraa ja puhui vilkkaasti, sitäpaitsi hän ei lemunnut pietaryrtille, vaan oikeille aineille, hajuvedelle. Elias puolestaan antoi ymmärtää, että hän oli vain kotona lomalla, konttori kutsui häntä pian takaisin. Olihan kuitenkin hauskaa olla taas kotonakin, vanhoilla paikoilla, ja hänellä oli nyt kamari asuttavanaan. Mutta toistahan sentään oli kaupunki!

— Ei, Herra nähköön, eihän korpi ole kaupungin veroinen, sanoi Barbrokin.

Aksel itse ei suuria merkinnyt näiden kaupunkilaisten rinnalla, hän ikävystyi ja läksi ulos maitaan katsomaan. Heillä oli täysi vapaus ja Elias oli suuremmoinen. Hän kertoi, että hän oli ollut naapuriseudulla ja haudannut enonsa, eikä unohtanut, että hän oli pitänyt puheen haudalla.

Kun hänen piti lähteä, pyysi hän Barbrota saattamaan häntä vähän kotimatkalla. Mutta kiitos ei. — Onko siinä kaupungissa tapana, että naiset saattavat herroja kotimatkalla? kysyi Barbro. — Silloin Elias tosiaankin punastui ja tunsi, että hän oli lähennellyt.

Mutta hän taivalsi Månelandiin seuraavanakin sunnuntaina ja silloin oli hänellä keppi kädessä. He puhelivat kuten viime kerrallakin, eikä Aksel nytkään ollut mitään: — Isälläsi on suuri talo ja hän on rakentanut tavattomasti, sanoi hän. — Ojaa, hänellä on nyt myös millä rakentaa. Ei se hänelle mitään ole! vastasi Elias ja paloi halusta ylvästellä hieman; toista on meidän muiden köyhien raukkojen! — Miten niin? — Eikö hän sitten ole kuullut. Siellä oli juuri eräitä ruotsalaisia miljonäärejä, jotka ostivat häneltä kuparivuoren. — Mitä sanotkaan! Saiko hän paljonkin rahaa? — Suunnattomasti. En tässä nyt tahdo kerskua, mutta niitä oli joka tapauksessa monia tuhansia. Mitä minun pitikään sanoa: rakentaa, sanot? Näen tuolla hirsiä ulkona, milloin aijot itse rakentaa: — Barbro vastasi: — Ei koskaan!

Ei koskaan! oli vain näsäviisautta ja liioittelua: Aksel louhi kivet viime syksynä ja ajoi ne talvella kotiin; nyt oli hän maatöiden lomassa tehnyt kivijalan ja kellarin, ei ollut jäljellä muuta kuin pystyttää rakennus. Hän toivoi saavansa tuvan katon alle jo syksyksi, ja oli ajatellut saada Siivertin muutamaksi päiväksi apumiehekseen; mitä Elias siitä arveli: — Miksei, arveli Elias. Mutta voit saada minut, sanoi hän hymyillen. — Hänetkö? sanoi Aksel kunnioittavasti ja teititteli häntä äkkiä; hänellä on kykyä muuhun. — Miten hyvältä tuntuikaan saada tunnustusta edes korvessa! Epäilen pahoin, etteivät nämä minun käteni kelpaa, sanoi Eliaskin hienostellen. — Anna kun katson! sanoi Barbro ja otti hänen kätensä.

Aksel jäi taas keskustelun ulkopuolelle ja läksi ulos, he jäivät jälleen kahden. He olivat yhdenikäiset, he olivat käyneet yhdessä koulua ja leikkineet ja suudelleet toisiaan ja hypänneet, nyt verestivät he tavattomalla ylemmyydellä lapsuusmuistojaan, eikä Barbro ollut hieman mielistelemättä. Luonnollisestikaan ei Elias ollut sellainen kuin nuo suuret Bergenin konttoristit, joilla oli sekä nenäkakkulat että kultakello, mutta hän oli herra täällä korvessa, sitä ei voinut kieltää. Ja nyt otti hän esille ja näytti Eliakselle Bergenin aikaista valokuvaa: sellaiselta näytti hän silloin; mutta nyt! — Mikäpä sinua nyt sitten vaivaa? kysyi Elias. — Vai niin, enkö ole sinun mielestäsi menettänyt näköäni? — Menettänyt näköäsi? Tahdon vain sanoa sinulle kerta kaikkiaan, että minun mielestäni sinä olet toista vertaa kauniimpi nyt, sanoi Elias, täyteläisempi ylimalkaan. Menettänyt näköäsi? Ei, se on klassillinen! sanoi hän. — Mutta eikö sinusta minun pukuni ole kaunis tässä, tuollainen viillos kaulassa ja seljässä? Ja sitten oli minulla hopeaketju, kuten näet, ja se oli maksanut paljon rahaa, minä sain sen toiselta niistä konttoristeista, joiden luona minä olin. Mutta sitte minä sen kadotin. En oikeastaan kadottanut, vaan minä tarvitsin rahaa, kun matkustin kotiin. — Elias kysyi: — Enkö minä saa tätä valokuvaa? — Sitäkö? Mitä saan minä siitä hyvästä?

— Elias tiesi sangen hyvin, mitä hänen teki mieli vastata, mutta hän ei uskaltanut. — Minä valokuvautan itseni, kun palaan kaupunkiin, niin saat sitte minun kuvani, vastasi hän vain. — Barbro kätki kuvan ja sanoi: — Ei, minulla on vain tämä. — Silloin vilahti varjo Eliaksen nuoren sydämen läpi ja hän ojensi kätensä ottaakseen kuvaa. — Niin, anna minulle siitä hyvästä heti jotakin! sanoi Barbro hymyillen. Ja tällöin otti Elias ja suuteli häntä oikein kunnollisesti.

Nyt kävi kaikki vapaammasti, Elias vallan kukoisti, hän oli suuremmoinen. He naljailivat ja laskivat leikkiä ja nauroivat, heidän piti olla sinuja, sanoi Elias. Kun sinä otit käteni, olit sinä aivankuin soma joutsenenhillitsijä, sanoi Elias. — Niin, nyt sinä matkustat taas pian kaupunkiin, etkä kai enää koskaan tule tänne, sanoi Barbro. — Luuletko minusta niin hassua? kysyi Elias. — No, eikö sinulla ole ketään, joka sinua pidättää? — Ei. Näin meidän kesken sanoen en ole kihloissa. — Olet varmasti. — Enkä ole, totta se on.

He naljailivat pitkän aikaa, Elias oli vallan rakastunut: — Minä kirjoitan sinulle, sanoi hän; saanko luvan? — Saat, sanoi Barbro. — Niin, sillä minä en tahdo olla pikkumainen ja tehdä sitä ilman lupaa! — Äkkiä hän kävi mustasukkaiseksi ja sanoi: — Olen kuullut, että sinä olet kihloissa Akselin kanssa, onko niin? — Akselin kanssa! sanoi Barbro niin halveksivasti, että se lohdutti häntä. Hän vasta mustankipeäksi käy! sanoi hän. Sitte hän katui ja lisäsi: — Aksel on hyvä kyllä, mutta. Ja hän tilaa lehteä minulle ja antaa minulle paljon lahjoja, en voi sanoa muuta. — Herra paratkoon! myönsi Eliaskin, hän saattaa olla sangen oivallinen ja erinomainen mies tavallaan, se ei ole asian ydin.

Mutta muistaessaan Akselin oli kai Barbro käynyt hiukan levottomaksi, hän nousi ja sanoi Eliakselle: — Ei, nyt sinun täytyy lähteä, minun on mentävä läävään!

Seuraavana sunnuntaina meni Elias melkoista myöhemmin kuin ennen ja hänellä oli itsellään kirje mukanaan. Se vasta oli kirje! Kokonaisen viikon innostus ja päänvaiva; näin hän oli sen esittänyt ja kuvannut: — Neiti Barbro Bredesenille, kaksi kertaa on minulla nyt ollut sanomaton onni nähdä sinut jälleen...

Kun hän tuli näin myöhään, täytyi Barbron olla suoriutunut läävästä ja ehkä hän oli jo käynyt makuullekin. Se ei haitannut, se sopi päinvastoin hyvin.

Mutta Barbro oli ylhäällä ja istui majassa. Nyt näytti hän kerrassaan siltä, kuin ei hän haluaisikaan enää olla rakasteleva, ei lainkaan; Elias sai sen vaikutelman, että Aksel oli yllättänyt hänet ja ehkä uhannut häntä. — Ole hyvä, tässä on kirje, jonka olen luvannut sinulle! — Kiitos! sanoi hän ja avasi kirjeen ja luki sen ilman iloa. — Minä olisin voinut kirjoittaa yhtä hyvin kuin sinä! sanoi hän. — Elias oli loukkaantunut. Mitä oli hän tehnyt, mikä Barbrohon oli mennyt? Ja missä oli Aksel? Poissa. Hän oli ehkä väsynyt näihin kiusallisiin sunnuntaikäynteihin ja tahtoi olla poissa kotoa; hänellä saattoi myös olla välttämätöntä asiaa, kun hän Iäksi kylälle eilen. Pois.

— Miksi sinä istut sisällä ummehtuneessa ilmassa tällaisena kauniina iltana? Tule ulos! sanoi Elias.— Minä odotan Akselia, vastasi Barbro. — Akselia? Etkö voi elää ilman Akselia? — Kyllä, mutta, eikö hän tarvitse ruokaa, kun hän tulee?

Aika kului, meni hukkaan, he eivät päässeet lähemmäksi toisiaan, Barbro oli ja pysyi oikullisena. Elias koetti kertoa naapuriseudusta taas, eikä nytkään unohtanut, että hän oli pitänyt puheen: — Eihän minulla paljon puhuttavaa ollut, mutta vedet sain kuitenkin muutamien silmiin. — Vai niin, sanoi Barbro.

— Ja sitten olin kirkolla eräänä sunnuntaina. — Mitä sinä siellä paasasit? — Paasasit? Minä kävin vain siellä katsastamassa. Pappi ei ollut mikään erikoinen saarnaamaan, minun vähäisen käsitykseni mukaan, hänellä ei ollut mikään hyvä ulosanti.

Aika kului.

— Mitä arvelet Akselin ajattelevan siitä, jos hän tapaa sinut täällä illalla? sanoi Barbro äkkiä. — Jos hän olisi antanut Eliakselle iskun vasten rintaa, ei hän olisi käynyt sen enemmän hämilleen. Oliko hän unohtanut koko edellisen kerran? Eikö oltu sovittu, että hän tulisi tänä iltana? Hän loukkaantui syvästi ja mutisi: — Voinhan lähteä! — Siitä ei Barbro näyttänyt olevan millänsäkään. — Mitä olen sinulle tehnyt? kysyi Elias värisevin äänin. Se näytti kaivelevan hänen mieltään ylen kovasti, hän oli pulassa. — Tehnyt minulle? Et sinä ole tehnyt minulle mitään. — Mikä sinua sitten vaivaa tänä iltana? — Minuako? Hahaha! Mutta minä en ainakaan ihmettele sitä, että Aksel äkämystyy. — Minä lähden! uudisti Elias. Mutta se ei häntä taaskaan säikyttänyt, hän ei välittänyt Eliaksesta eikä siitä, että tämä istui ja taisteli tunteidensa kanssa. Hän oli koko aasi ihmiseksi.

Nyt alkoi suuttumus saada valtaa hänessä; aluksi ilmaisi hän sitä hienolla tavalla: ettei Barbro todellakaan ollut mikään edullinen naissuvun edustaja! Mutta kun se ei auttanut — oo, hänen olisi pitänyt vaieta ja sietää, Barbro kävi vain pahemmaksi. Mutta Eliaskaan ei muuttunut paremmaksi, vaan sanoi: — Olisinpa tiennyt, millainen olet, niin en olisi tullutkaan tänä iltana tänne. — Mitäpä sitten? vastasi toinen vain. Silloinhan et olisi saanut tuuletetuksi keppiäsi, joka on kourassasi. — Oo sitä Barbrota, hän oli ollut Bergenissä, hän osasi pilkata, hän oli myös nähnyt kunnollisia kävelykeppejä, siksi saattoi hän nyt kysyä nenäkkäästi, että mikä paikattu sateenvarjon varsi se oli, jota hän heilutteli? — Hän sieti sen. — Tahdot kai sitten valokuvasikin takaisin? sanoi hän. — Jollei tämä vaikuttanut, niin ei vaikuttanut mikään, pahinta, mitä korvessa saattoi ajatella, oli lahjan takaisin ottaminen. — Miten nyt lie sen laita? sanoi Barbro välttäen. — Tietenkin, selitti Elias ravakasti, minä lähetän sen ensi tilassa. Annapa myös minulle kirjeeni!

Hän nousi.

No niin, Barbro antoi hänelle kirjeen, mutta samalla sai hän myös kyyneleet silmiinsä; nyt hän muuttui, palvelijatar tuli liikutetuksi, ystävä jätti hänet, hyvästi iäksi! — Älä mene, sanoi hän, minä en välitä, mitä Aksel luulee. — Mutta nyt tahtoi Elias käyttää hyväkseen yliotettaan ja sanoi hyvästi ja kiitti. — Sillä kun nainen on sellainen kuin sinä, niin pysyn poissa, sanoi hän.

Hän läksi hiljakseen majasta kotiin päin ja rentoili ja heilutti keppiä ja oli miestä. Pyh! Hetken kuluttua tuli myös Barbro käyden, hän huuteli Eliasta pari kertaa. Jaha, hän pysähtyi, sen hän teki, mutta hän oli haavoitettu leijona. Barbro istuutui kanervikkoon ja näytti katuvalta, hän heilutteli kanervanvarpua, ja vähitellen kävi Eliaskin suopeammaksi ja pyysi pusua viime hyvästiksi, sanoi hän. — Ei, sitä ei Barbro tahtonut antaa. — Ole nyt taas ihastuttava niinkuin viime kerrallakin! sanoi Elias ja kierteli hänen ympärillään joka puolella vaanien tilaisuutta. Mutta Barbro ei suostunut olemaan ihastuttava, hän nousi. Siinä hän seisoi. Silloin Elias nyökkäsi ja läksi.

Kun hän oli kadonnut näkyvistä, sukeltautui äkkiä Aksel esiin pensaikosta. Barbro kavahti ja kysyi: — Kuinka, tuletko sinä ylhäältä päin? — En kun alhaalta, vastasi Aksel. Mutta minä näin teidän kahden menevän ylöspäin. — Niinkö! Jaa, siitäpä sinä hyödyitkin jotakin! huudahti Barbro äkkiä raivostuen. Hän ei ollut nyt vähemmän oikullinen: — Mitä sinä käyt ja nuuskit jäljessäni? Mitä se sinuun kuuluu! — Aksel ei ollut aivan lempeä: — Vai on hän ollut täällä tänäänkin? — Entä sitten? Mitä sinä hänestä tahdot?

— Mitäpä _minä_ hänestä tahdon. Mutta mitä _sinä_ hänestä tahdot? Sinun pitäisi hävetä! — Hävetä? Vaietaanko siitä, vai puhutaanko siitä? kysyi Barbro vanhalla sanontatavalla. Minä en kyki sinun majassasi minään muistomerkkinä, ettäs tiedät sen! Mitä minun pitäisi hävetä? Kunhan hankit uuden emännöitsijän, niin matkustan tieheni. Pidä vain suusi kiinni, jollei se muuta osaa pälpättää. Siinä on vastaukseni. Nyt menen kauniisti kotiin ja laitan sinulle ruokaa esille ja keitän kahvia, sitte saan tehdä mitä tahdon.

He saapuivat ilmitorassa kotiin.

Ei, he eivät eläneet sovussa, Aksel ja Barbro, nyt ollut kaksi vuotta siellä ja silloin tällöin kahnauksia, enimmäkseen siksi, että Barbro tahtoi matkustaa. Aksel koetti saada häntä taloon ainaisesti, asettumaan kuin kotiinsa ja jakamaan majan ja elontaipaleen hänen kanssaan, sillä hän tiesi, miten vaikeata oli jäädä taas vaille apua, — siihen oli hän useampia kertoja suostunut, eipä hän hellinä hetkinä ajatellutkaan muuta kuin jäädä. Mutta kohta kun he riitaantuivat, uhkasi hän matkustaa. Jollei muuta, niin sanoi hän matkustavansa kaupunkiin hampaidensa takia, ne särkivät piloille. Matkustaa, matkustaa! Akselin täytyi jollakin lailla sitoa hänet.

Sitoa? Kuulosti siltä, ettei hän piitannut mistään siteistä.

— Vai niin, sinä tahdot matkustaa nytkin? sanoi Aksel. — Entä sitten? kysyi Barbro. — _Voitko_ matkustaa? — Miksen voisi? Luulet, että olisin pulassa, kun talvi lähestyy, mutta minä voin saada Bergenissä paikan, milloin haluan. — Silloin sanoi hän varsin varmana: — Nyt ei käy päinsä kuten ennen. Etkö sinä ole raskaana? — Raskaana? En. Mistä raskaudesta sinä juttelet? — Aksel tuijotti häneen. Oliko Barbro tullut hulluksi?

Toinen seikka oli, että hän itse — Aksel — oli ollut vähän liian kärsimätön: kun hän nyt oli saanut hänet sidotuksi, alkoi hän esiintyä hieman liian varmasti, se oli epäviisasta, hänen ei pitänyt niin usein panna vastaan ja ärsyttää häntä, ei olisi ollut liioin tarpeellista vaatia häntä olemaan mukana perunan istutuksessa keväällä, sen olisi hän pahan pakoin saanut yksinkin tehdyksi. Hän pystyisi kyllä aikoinaan kohoamaan isännäksi, kunhan he olivat naimisissa, siihen asti tuli hänen käyttää järkeään ja antaa myöten.

Mutta häpeällistä oli vain tuo kurttailu Eliaksen, konttoristin kanssa, joka tulla touhusi hienoine puheineen ja kävelykeppeineen. Oliko se nyt soveliasta kihlatulle tytölle ja hänen tilassaan! Oliko mahdollista uskoa niin hullunkurista! Tähän saakka oli Aksel ollut vailla kilpailijoita korvessa, nyt oli tilanne muuttunut.

— Tässä on tuoreita sanomalehtiä sinulle, sanoi hän. Ja sitte on tässä pieni kapine, jonka olen sinulle hankkinut. Saat nyt katsoa, mitä siitä pidät. — Barbro oli kylmä. Vaikka he istuivat juomassa tulikuumaa kahvia, vastasi hän jääkylmästi: — Luulenpa, että se on se kultasormus, jonka olet luvannut minulle jo enemmän kuin vuosi sitten?

Tässä hän kuitenkin erehtyi. Se oli kyllä sormus, mutta kultasormus se ei ollut, eikä Aksel sitä ollut koskaan hänelle luvannutkaan, sen hän keksi nyt; mutta se oli hopeasormus, jonka kupeessa oli kullatut kädet, siis oikea kuitenkin ja leimattu karaateissa. Mutta voi tuota onnetonta Bergeninmatkaa, Barbro oli nähnyt kunnollisia kihlasormuksia, älä tulekaan latelemaan hänelle mitä tahansa! — Tuon sormuksen voit pitää itse, sanoi hän. — Mikä sitä vaivaa? — Vaivaa? Sitä ei vaivaa mikään, sanoi Barbro ja nousi ja alkoi korjata ruokia pöydästä. — Saat nyt pitää sen toistaiseksi, sanoi hän, kaipa tässä saadaan toinenkin vielä. — Siihen ei Barbro vastannut mitään.

Mutta muuten oli Barbro aika ilkimys tänä iltana. Eikö uusi hopeasormus ollut edes kiitoksen arvoinen? Tuo hieno konttoristi se kai oli sotkenut hänen ajatuksenjuoksunsa. Aksel ei voinut olla sanomatta: — Mutta kerro minulle, mitä se Elias täällä juoksee? Mitä hän sinusta tahtoo? — Minusta? — Niin, sillä eikö se tulokas huomaa, miten sinun laitasi on? Eikö hän näe sitä sinun päältäsi? — Barbro kääntyi häneen päin ja sanoi: — Vai niin, sinä luulet nyt sitoneesi minut itseesi, mutta saatpa nähdä, että se on vale! — Vai niin, sanoi Aksel. — Niin. Ja saat nähdä vielä, että minä matkustan myös! — Aksel vain hieman hymyili, eikä sitäkään julkisesti, sillä hän ei tahtonut ärsyttää häntä. Sitte sanoi hän viihdyttäen kuin lapselle: — Ei, nyt sinun täytyy olla järkevä, Barbro. Sinähän tiedät, sinä ja minä!

Ja luonnollisesti, myöhään yöllä päättyi kaikki siihen, että Barbro kävi leppeäksi jälleen, vieläpä nukkui hopeasormus sormessa.

Kaikki kai kuontui taas.

Noille kahdelle majassa olevalle kuontui kylläkin kaikki, mutta Eliaksen laita oli huonommin, hänen oli vaikea sulattaa kärsimäänsä loukkausta. Kun hän ei ymmärtänyt hysteriaa, luuli hän, että häntä oli narrattu pelkästä ilkeydestä, Breidablikin Barbro oli ollut liian urhakka puolestaan, olkoon että hän oli ollut Bergenissä!

Valokuvan hän oli lähettänyt takaisin sillä tavalla, että hän itse toi sen eräänä yönä ja vei sen heinälatoon, jossa Barbron vuode oli. Hän ei suinkaan ollut tehnyt sitä karkealla ja epäkohteliaalla tavalla: hän oli kopeloinut kauan ovea saadakseen hänet hereille, ja kun hän kohottausi kyynärpäilleen ja kysyi: — Etkö löydä tietä tänä iltana? niin oli tuo tuttavallinen kysymys pistänyt häntä kuin neula tai sapeli, mutta hän ei ollut huutanut, vaan viskannut valokuvan kauniisti sisälle lattialle. Ja sitte oli hän astellut tiehensä. Astellut? Oikeastaan oli hän astellut vain muutaman askeleen, mutta sitte oli hän alkanut juosta, hän oli niin kuohuksissaan, hänen sydämensä jyskytti ankarasti. Etäällä pysähtyi hän joidenkin pensaiden taa ja katsoi taakseen — ei, hän ei tullut. Oo, hän oli sitä puolittain toivonut! Ja kuitenkin oli Barbro osoittanut hänelle niin suurta hyvyyttä! Mutta niinhän olisi pirukin juossut, kun ei Barbro heti ollut hänen kintereillään paljaalla paidalla, juossut epätoivoisena ja murtuneena, varsinkin tuon tuttavallisen kysymyksen johdosta, joka ei ollut hänelle tarkoitettu.

Elias kulki kotia kohden ilman keppiä ja rentoilematta, ei, hänessä ei ollut miestä enää. Pistos rintaan ei ollut mikään pieni asia.

Ja oliko sillä kaikki lopussa?

Eräänä sunnuntaina meni hän jälleen alaspäin vain katsastamaan. Kipeällä ja uskomattomalla kärsivällisyydellä makasi hän ja vaaniskeli pensaikossa ja tuijotteli majalle. Kun elämää ja liikettä vihdoinkin näkyi siellä, antoi se vain kuin viimeisen iskun hänelle: Aksel ja Barbro tulivat yhdessä ulos majasta ja menivät läävään. He olivat rakkaita toisilleen nyt, heillä oli vallan siunattu hetki, he kulkivat käsivarret toistensa vyötäisillä, Aksel auttoi Barbrota läävään. Kas vaan!

Elias katseli paria sen näköisenä kuin hän olisi menettänyt kaiken, aivankuin hän olisi ollut sortunut. Ehkä ajatteli hän näin: hän käy käsikkäin Aksel Strömin kanssa, miten hän on siihen tullut, sitä en tiedä, kerran kietoi hän käsivartensa minun kaulaani! Siellä katosivat he majaan.

No, olkaa niin hyvät! Pyh! Pitikö hänen makailla täällä pensaikossa ja unohtaa itsensä? Sepä vielä puuttui, maata mahallaan ja unohtaa itsensä. Kuka tuo tuolla oli? Mutta hän oli se, mikä oli. Ja pyh taas!

Hän hypähti pystyyn. Sitte ravisti hän kanervat ja rikat housuistaan ja kohentautui seisomaan. Hänen vihansa ja ylimielisyytensä ilmeni omituisella tavalla: hän julmistui ja alkoi laulaa melko rivoa viisua. Ja hänellä oli kiihkeä ilme kasvoissaan, kun hän hoilasi ja lauloi vielä kovempaa pahimmat paikat.

XIX