Part 14

— Vai niin, niinpä taisit sinäkin luulla, että minä olin kuolemaisillani ja niin tulit juosten, sanoi ukko. — Ulla sen sanoi, vastasi Siivertti. — Hetken vaitiolon jälkeen teki eno tarjouksen: — Tahdotko paikata nuottani, niin näytän sinulle jotakin. — Vai niin, sanoi Siivertti, mitä se on? — Se ei kuulu sinuun, vastasi ukko jyrkästi ja paneutui sänkyyn.

Neuvottelut näyttivät vievän aikaa ja Siivertti istui ja kääntelehti. Hän meni ulos ja katseli paikkoja, kaikki oli rempallaan ja hoidotta, oli mahdotonta ruveta täällä töihin. Kun hän palasi jälleen sisälle, oli eno ylhäällä ja istui uunin luona.

— Näetkö tätä? sanoi hän ja näytti tammista lipasta, joka oli lattialla hänen jalkojensa välissä. Se oli rahalipas. Oikeastaan oli se tavallinen, useaan osastoon jaettu pullokotelo, jollaisia esivalta ja muut suuruudet kuljettivat matkoilla ennen vanhaan; nyt ei siinä enää ollut pulloja, vanha kihlakunnan kassanhoitaja säilytti siinä nyt papereitaan ja rahojaan. Oo tuota pullokoteloa. Juttu kiersi, että siinä oli kaiken maailman rikkaudet, seutukunnan väen oli tapana sanoa: — Ollappa minulla vain kaikki rahat, jotka Siivertin lippaassa ovat olleet!

Siivertti eno otti lippaasta paperin ja sanoi juhlallisena: — Osaat kai lukea kirjoitusta? Lue tämä asiapaperi! — Pikku Siivertti ei suinkaan ollut varsin taitava luvuissa, sitä hän ei ollut, mutta hän luki, että hänet oli asetettu enon kaiken jälkeenjäävän omaisuuden perijäksi. — Ja nyt voit tehdä aivankuin haluat! sanoi ukko ja pani paperin takaisin lippaaseen.

Siiverttiä ei asia paljoakaan liikuttanut; oikeastaan ei asiapaperi sanonut enempää, kuin mitä hän jo ennestään tiesi, sillä olihan hän varhaisesta lapsuudestaan saakka alituiseen kuullut, että hän saisi kerran periä enonsa. Toista olisi, jos hän saisi nähdä lippaan varat. — Siellä on kai paljon arvokasta siellä lippaassa, sanoi hän. — Enemmän kuin luuletkaan! vastasi ukko lyhyesti.

Hän oli niin loukkaantunut ja äimistynyt sisarenpoikaansa, että hän lukitsi lippaan ja kävi jälleen sänkyyn. Siellä makasi hän ja lähetteli sieltä erinäisiä tiedonantoja: — Minä olen ollut seudun valtuutettu ja sen rahojen ja omaisuuden päämies kolmekymmentä ajastaikaa, minun ei tarvitse kerjätä ketään avukseni. Mistä Ulla oli saanut tietää, että minä olin kuolemaisillani? Enkö voi lähettää vaikka kolme miestä hevoskyydillä tohtoria hakemaan, jos tahdon! Ei sinun pidä metkuilla minun kanssani. Ja sinä Siivertti et voi odottaa siksi, kunnes minä vetäisin viime henkäykseni? Minä tahdon vain kertoa sinulle, että nyt olet lukenut asiapaperin ja se on rahalippaassa keskellä, enempää en sano. Mutta jos lähdet minun luotani, niin vie sana Eliakselle, että hän tulee tänne. Hän ei ole minun kaimani, eikä hänellä ole minun maallista nimeäni — antaa hänen vain tulla!

Huolimatta näiden sanojen uhkaavasta sävystä, harkitsi Siivertti niitä ja sanoi: — Minä vien sanan Eliakselle!

Ulla oli yhä Sellanråssa, kun Siivertti palasi. Hänellä oli ollut aikaa pistäytyä korvessa niinkin pitkällä kuin Aksel Strömin ja Barbron luona heidän uutistalossaan, ja sieltä palasi hän täynnä juoruja ja salaisuuksia: — Barbro lihoo, sanoi hän kuiskaten, eiköhän se vaan merkitse jotakin? En sentään sano mitään! Vai niin, joko sinä tulet Siivertti? Ei kai ole siis enempää kysymistä, enosi on kuollut? Niin, hän olikin vanha mies, haudan partaalla oleva ukko. Mitä — vai ei hän ole kuollut? Onpa syytä kiittää Jumalaa! Lorujako kuletin, niinkö sanot? Kunpahan olisin ollut yhtä vapaa synnistä! Saatoinko minä tietää, että enosi valehteli kuolinvuoteellaan? Hän heikkonee, ne olivat minun sanani, ja niistä minä vastaan kerran valtaistuimen edessä. Mitä sanot Siivertti? Niin, mutta eikö enosi itse maannut sängyssä ja tupakoinut ja pannut käsiään ristiin rinnan päälle ja sanonut, että hän on aivan kuolemaisillaan?

Ullan kanssa oli mahdoton väitellä, hän voitti vastustajansa lörpötyksellään ja tukki häneltä suun. Kun hän kuuli, että eno Siivertti oli kutsunut Eliasta luokseen, tarttui hän tähänkin seikkaan ja käytti sitä hyväkseen: — Siinä voitte kuulla, kuljetinko minä loruja! Vanha Siivertti kutsuu sukuansa ja ikävöi lihaansa ja vertansa, hän on viimeisillään! Sinun ei pidä kieltäytyä Elias, sinun pitää paikalla lähteä nähdäksesi enosi vielä hengissä! Minä lähden myös tunturin yli, meillä on sama matka.

Ulla ei jättänyt Sellanråta ennenkuin hän oli saanut Inkerin syrjään ja kuiskannut lisää Barbrosta: — En sano mitään, mutta hänellä oli merkit! Ja nyt on kai tarkoituksena, että hänestä tulee emäntä uutistaloon. Muutamat ne paisuvat, vaikka aluksi ovat pieniä kuin meren hiekka. Kuka nyt olisi uskonut sellaista Barbrosta! Aksel on toimelias mies, ja sellaisia suuria maita ja taloja kuin täällä korvessa on, ei ole meidän puolella tunturia, senhän tiedät sinäkin Inkeri, joka olet meidän seudultamme ja olet siellä syntynyt. Barbrolla oli joku naula villoja, ne olivat vain talvivilloja, minä en ollut mikään pyytäjä, eikä hän liioin tarjonnut minulle mitään, meidän kesken ei ollut muuta kuin hyvää päivää ja hyvästi, vaikka minä tunsin hänet lapsesta saakka koko ajan, kun minä olin täällä Sellanråssa ja sinä Inkeri olit opissa —

— Nyt itkee pikku Rebekka, sanoi Inkeri ja keskeytti Ullan ja ojensi hänelle kourallisen villoja.

Suuri kiitospuhe Ullan puolelta: — Niin, eikö todella ollut kuten hän juuri oli sanonut Barbrolle, että Inkerin veroista ei ollut antajaa! Hän antoi niin, että tuntui, mutta ei koskaan hiiskunut siitä mitään. Mene vaan pikku enkelin luo, eikä koskaan ole ollut niin äitinsä näköistä lasta kuin pikku Rebekka. Muistiko Inkeri, mitä hän kerran oli sanonut: ettei hän saanut enää? Nyt hän näki! Ei, piti kuulla, mitä vanhat sanovat, joilla itsellään on ollut lapsia, ne ovat tutkimattomia niinkuin Herran tiet.

Niin löntysteli hän Eliaksen jäljessä metsän halki, vanhuuttaan kutistuneena, jauhomaisena ja harmaana ja uteliaana, katoamattomana. Vanhan Siivertin luo tahtoi hän nyt mennä ja sanoa, että hän — Ulla — oli saanut Eliaksen lähtemään.

Mutta Elias ei ollut pannutkaan vastaan, häntä ei ollut vaikea saada suostumaan. Kas, hän oli itse asiassa kehittyneempi, kuin miltä hän näytti, Elias, hän oli tavallaan kyvykäs poika, sävyisä ja hyväntahtoinen luonnostaan, vain vähän heikonpuoleinen. Omat syynsä oli sillä, ettei hän mielellään tahtonut tulla kaupungista kotiin, hän tiesi hyvin, että äiti oli ollut vankilassa murhasta, kaupungissa ei hän kuullut siitä mitään, korvessa muistivat sen kaikki. Eikö hän nyt ollut useita vuosia ollut toverien seurassa, jotka olivat opettaneet hänelle hienompaa tuntemusta, kuin hänellä ennen oli ollut? Eikö haarukka ollut yhtä välttämätön kuin veitsi? Eikö hän ollut kaiket aikansa kirjoittanut kruunuja ja äyrejä, mutta täällä korvessa käytettiin yhä vanhaa taalarirahaa? Niin, hän vaelsi sangen mielellään tunturin yli toiseen seutuun, kotona sai hän joka silmänräpäys pitää ylemmyyttään aisoissa. Hän koetti parhaansa mukaan sopeutua ympäristöönsä ja hän onnistui siinä, mutta hän sai olla varuillaan. Niinkuin silloinkin, kun hän oli tullut kotiin Sellanråhon pari viikkoa sitten: hän oli ottanut mukaansa vaaleanharmaan kevätpalttoonsa, vaikka oli keskikesä, ja kun hän ripusti sen tuvassa naulaan, olisi hän voinut hyvästi kääntää ulospäin hopeakilven, jossa oli hänen nimikirjaimensa, mutta hän ei tehnyt sitä. Samoin oli kepin laita, kävelykepin. Se oli tosin vain sateenvarjon varsi, josta hän oli irroittanut kaikki terässakarat, mutta täällä ei hän ollut käyttänyt sitä niinkuin kaupungissa, eikä heilutellut, kaukana siitä, vaan ainoastaan kantanut sitä piilossa sivullaan.

Ei, se ei ollut mikään ihme, että Elias läksi tunturin yli. Hänestä ei ollut kirvesmieheksi; hän pystyi kirjoittamaan kirjaimia, johon ei kelvannutkaan joka mies, mutta kotona ei tälle hienolle opille ja taidolle osannut kukaan antaa arvoa, lukuunottamatta ehkä äitiä. Hän asteli iloisena metsätietä ylöspäin Ullan edellä, hän aikoi odottaa häntä ylempänä, hän juoksi kuin vasikka, hän kiirehti. Elias oli tavallaan varastautunut talosta, hän pelkäsi, että hänet nähtäisiin, sillä hän oli korjannut mukaansa matkalle sekä kevätpalttoon että kävelykepin. Tunturin toisella puolen toivoi hän näkevänsä väkeä ja tulevansa itse nähdyksi, ehkä pääsisi hän kirkollekin. Niinpä asteli hän iloisena kevätpalttoossa, joka oli aivan liikaa auringonpaahteessa.

Eikä hän ikävöinyt rakenteella olevaa tupaa, päinvastoin, saihan isä Siivertin jälleen, ja Siivertistä oli moninkertainen hyöty ja hän teki työtä aamusta iltaan. Heiltä ei mennyt pitkää aikaa tuvan pystyttämiseen, se oli lisärakennus, kolme seinää; heillä ei ollut hirsien piiluamista, he sahasivat ne sahassa; siitä saivat he samalla kattolaudat. Eräänä kauniina päivänä näkivät he tosiaan tuvan valmiina silmiensä edessä, katettuna, permantoineen ja ikkunoineen. Enempää eivät he ehtineet maatöiden välillä, laudoitus ja maalaus täytyi jättää myöhempään.

Nyt tuli Geissler suuren seurueen kera tunturin yli Ruotsista. Seuralaiset tulivat ratsain, ratsastaen kiiltävillä hevosilla ja keltaisilla satuloilla, he olivat kai rikkaita matkustajia, koska olivat niin paksuja ja raskaita, että hevoset notkuivat heidän allaan; näiden suurten herrojen seurassa tuli nyt Geissler jalkaisin. Heitä oli kaikkiaan neljä herraa ja Geissler, sen lisäksi oli kaksi palvelijaa, jotka kumpikin taluttivat kuormahevosta.

Ratsastajat laskeutuivat satulasta pihamaalle ja Geissler sanoi: — Siinä on Iisakki, hän on itse maakreivi. Hyvää päivää, Iisakki! Nyt näet, että minä vielä tulin, kuten sanoin.

Geissler oli sama kuin ennenkin. Vaikka hän tuli jalan, ei hän näyttänyt olevan halpa-arvoisempi muita, hänen kulunut takkinsa lerppui laihojen pakarain yllä, mutta hänen kasvonsa osoittivat ylemmyyttä ja ylpeyttä. Hän sanoi: — Tarkoituksena oli, että nämä herrat ja minä käväisisimme vähän tunturilla; he ovat niin lihavia ja heidän pitäisi laihtua.

Herrat olivat muuten hyviä ja ystävällisiä, he hymyilivät Geisslerin sanoille ja pyysivät Iisakkia suomaan anteeksi, että he tulivat kuin sodalla hänen taloonsa. Heillä oli evästä mukana, niin etteivät he söisi häntä putipuhtaaksi, mutta he olisivat kiitollisia, jos saisivat yöksi kattoa päänsä päälle. Ehkä he saisivat olla uudessa rakennuksessa?

Kun he olivat hetkisen levänneet ja Geissler oli pistäytynyt sisällä Inkerin ja lasten luona, lähtivät kaikki vieraat ylös metsän halki ja olivat iltaan saakka poissa. Silloin tällöin pitkin iltapäivää olivat talon asukkaat kuulleet ankaria laukauksia tunturilta, ja vieraat tulivat takaisin mukanaan uusia näytteitä pusseissa. — Sinikuparia, sanoivat he ja nyökkäsivät kiville. He keskustelivat kauan ja oppineesti ja tarkastelivat karttaa, jonka he summittaisesti olivat piirtäneet; heidän joukossaan oli vuorilajien tuntija ja insinööri, yhtä nimitettiin maaherraksi, yhtä tehtailijaksi; — ilmarata, sanoivat he, köysirata, sanoivat he. Geissler heitti silloin tällöin keskusteluun sanan ja se näytti joka kerta olevan herroille ohjeeksi, sillä he ottivat huomioon hänen sanansa. — Kuka omistaa järven etelälaidan? kysyi maaherra Iisakilta. — Valtio, vastasi Geissler nopeasti. Hän oli tarkkaava ja hanakka, hänellä oli kädessään se asiakirja, jonka Iisakki kerran oli allekirjoittanut puumerkillään. — Olenhan jo sanonut, että se on valtion, vieläkö sitä kyselet? sanoi hän. Jos haluat tarkistaa tiedonantoani, niin ole hyvä!

Myöhemmin illalla vei Geissler Iisakin syrjään kahdenkesken ja sanoi: — Myymmekö kuparivuoren? — Iisakki vastasi: — Se on nyt niin, että nimismies on kerran ostanut vuoren ja maksanut minulle. — Aivan niin, sanoi Geissler, minä ostin vuoren. Mutta nyt on asian laita niin, että sinun piti saada prosentteja kaupasta tai käytöstä, tahdotko nyt nostaa nuo prosentit? — Sitä ei Iisakki ymmärtänyt ja Geisslerin täytyi selittää: Iisakki ei voinut tehdä kaivaustyötä, hän oli maanviljelijä, hän muokkasi maata; Geissler ei liioin voinut tehdä kaivaustyötä. Rahoja, kapitaalia? Hoo, niin paljon kuin hän tahtoi! Mutta hänellä ei ollut aikaa, hänellä oli paljon puuhaa, hän oli aina matkoilla, hänen täytyi hoitaa maatilojaan sekä etelässä että pohjoisessa. Nyt tahtoi Geissler myydä vuoren näille ruotsalaisille herroille, jotka olivat kaikki hänen vaimonsa sukulaisia ja rikkaita miehiä, ammattimiehiä, ja voivat harjoittaa vuorityötä. Ymmärsikö Iisakki nyt asian? — Minä teen niinkuin hän tahtoo! selitti Iisakki.

Merkillistä — tämä suuri luottamus teki kuluneelle Geisslerille hyvää: — Niin, enpä tiedä, oivallatko pitää puoliasi, sanoi hän ja harkitsi. Äkkiä hän varmistui ja jatkoi: — Mutta jos annat minulle vapaat kädet, niin hieron minä ainakin paremmin kauppoja sinun puolestasi kuin itse pystyt. — Iisakki alotti. — Hm. Hän on alusta pitäen ollut hyvä mies meitä kaikkia kohtaan... Geissler rypisti otsaansa ja keskeytti hänet: — Hyvä on!

Seuraavana aamuna istuutuivat herrat kirjoittamaan. He kirjoittivat vakaita asioita: ensin neljänkymmenen tuhannen kruunun kauppakirjan vuoresta, sitte asiakirjan, jolla Geissler luopui koko tästä rahamäärästä vaimonsa ja lastensa hyväksi. Iisakki ja Siivertti kutsuttiin sisään todistamaan allekirjoituksellaan nämä paperit. Kun se oli tehty, tahtoivat herrat lunastaa Iisakilta hänen prosenttinsa polkuhinnasta, viidestäsadasta kruunusta. Geissler keskeytti heidät sanoilla: — Leikki syrjään!

Iisakki ei tajunnut paljoakaan koko puuhasta, hän oli kerran myynyt ja saanut maksun, mutta sitäpaitsi, niin, kruunut — nehän eivät olleet mitään, ne eivät olleet taalareita. Siivertti sitävastoin älysi vähän enemmän, keskustelujen sävy oli hänestä omituinen: se oli varmaankin joku perhejuttu, joka täällä saatettiin päätökseen. Eräs herroista saattoi sanoa: — Rakas Geissler, sinulla ei todellakaan pitäisi olla niin punaiset silmät! Johon Geissler vastasi hanakasti, mutta väistäen: — Eipä todella pitäisi. Mutta tässä maailmassa ei käy ansioiden mukaan!

Oliko niin, että Geisslerin rouvan veljet ja sukulaiset tahtoivat ostaa pois hänen miehensä, ehkä yhdellä iskulla vapautua hänen käynneistään heidän luonaan ja hänen kiusallisesta sukulaisuudestaan? Vuori ei kylläkään ollut arvoton, sitä ei kukaan väittänyt; mutta se oli etäällä; herrat sanoivat kuitenkin, että he ostivat sen saattaakseen sen sellaisten miesten käsiin, joilla oli paljoa enemmän mahtia kuin heillä sen käyttämiseen. Siinä ei ollut mitään tavatonta. He sanoivat myös avoimesti, etteivät he tienneet, paljonko he saisivat vuoresta takaisin sellaisena kuin se oli: jos kaivostyö saadaan käyntiin, ei neljäkymmentä tuhatta ollut hinta eikä mikään; jos taas vuori jäisi koskemattomaksi, olisi tuo summa mennyt kuin kaivoon. Mutta joka tapauksessa he halusivat saattaa kaupan päätökseen ja tarjosivat Iisakille viisisataa kruunua hänen osuudestaan.

— Minä olen Iisakin valtuuttama, sanoi Geissler, enkä myy hänen oikeuttaan alle kymmentä prosenttia ostohinnasta.

— Neljä tuhatta! sanoivat herrat.

— Neljä tuhatta, sanoi Geissler. Iisakki omisti vuoren, hän saa neljä tuhatta. Minä en omistanut sitä, minä sain neljäkymmentä tuhatta. Tahtovatko herrat vaivautua harkitsemaan sitä!

— Niin, mutta neljä tuhatta!

Geissler nousi ja sanoi: — Tai ei tule kaupasta mitään!

He harkitsivat asiaa, kuiskailivat siitä, menivät pihalle, venyttivät aikaa. — Laittakaa hevoset kuntoon! huusivat he palvelijoilleen. Eräs herroista meni sisälle Inkerin luo ja maksoi ruhtinaallisesti kahvista, muutamista munista ja asunnosta. Geissler kulki näköjään välinpitämättömänä ympäri, mutta hän oli silti yhtä varuillaan: — Miten kävi vesiviemärin viime vuonna? kysyi hän Siivertiltä. — Se pelasti koko laihon. — Te olette muokanneet tuon peltoläntyn senjälkeen, kun viimeksi olin täällä? — Niin kyllä. — Teillä pitäisi olla hevonen lisää talossa, sanoi Geissler.

Kaiken hän näki.

— Tule nyt tänne ja päätetään se asia! huusi tehtailija.

Kaikki menivät nyt taas sisälle uuteen rakennukseen ja Iisakin neljä tuhatta kruunua laskettiin pöytään. Geissler sai jonkun paperin, hän pisti sen sinältään taskuunsa, aivankuin sillä ei olisi mitään arvoa. — Kätke se! sanoivat vieraat hänelle, ja sinun vaimosi saa pankkikirjan muutaman päivän kuluttua, sanoivat he. — Geissler rypisti otsaansa ja vastasi: — Hyvä on!

Mutta he eivät olleet vielä suoriutuneet Geissleristä. Ei niin, että hän olisi avannut suunsa pyytääkseen jotakin, mutta siinä hän seisoi nyt ja he näkivät, miten hän siinä seisoi; ehkä oli hän vaatinut itselleenkin jonkun määrän rahaa. Kun tehtailija antoi hänelle setelitukun, nyökkäsi Geissler vain ja sanoi että hyvä oli. Ja sitte juomme lasin Geisslerin kanssa, sanoi tehtailija.

He joivat ja olivat valmiit lähtemään, sanoivat hyvästit Geisslerille.

Tällöin tuli Brede Olsen käyden. Mitä hän nyt tahtoi? Brede oli kyllä kuullut nuo jyrisevät laukaukset eilen ja hän ymmärsi, että jotakin oli tekeillä vuorella. Nyt hän tuli ja halusi hänkin myödä vuoren. Hän sivuutti Geisslerin ja kääntyi herrojen puoleen: hän oli tavannut merkillisiä kivilajeja, uskomattomia, toisia kuin verta, toisia kuin hopeata; hän tunsi joka sopen tunturilla ja osasi suoraan kaikkialle, hän tiesi pitkiä suonia raskasta metallia — mitähän mahtoi olla metallia? — Onko sinulla näytteitä? kysyi vuorilajien tuntija. — On. Mutta eivätkö he yhtä hyvin voineet mennä tunturille? Se ei ollut kaukana. Näytteitäkö? Monta säkillistä, monta kopallista, Bredellä ei ollut niitä mukanaan, ne olivat kotona, hän voi juosta noutamaan niitä. Mutta pikemmin saattoi juosta ylös tunturille niitä noutamaan, jos he tahtoivat odottaa. Herrat ravistivat päätään ja läksivät matkoihinsa.

Brede katsoi vääryyttä kärsineenä heidän jälkeensä. Jos toivo olikin hetkeksi syttynyt hänessä, sammui se nyt, hän työskenteli ilman onnea, mikään ei tahtonut hänelle luonnistua. Oli hyvä, että hänellä oli kevyt mieli kestämään elämän koettelemuksissa, hän katsoi ratsastajien jälkeen ja sanoi lopuksi: — Onnea matkalle!

Mutta nyt kävi hän jälleen nöyräksi Geisslerille, entiselle nimismiehelleen, eikä enää sinutellut häntä, vaan tervehti häntä ja teititteli. Geissler oli jollain tekosyyllä ottanut lompakon taskustaan ja näyttänyt, miten paksu se oli rahasta. — Eikö nimismies voisi auttaa minua! sanoi Brede. — Mene kotiin ja ojita suosi! sanoi Geissler eikä antanut vähintäkään apua. — Olisinhan hyvin voinut ottaa mukaani kokonaisen kantamuksen näytteitä, mutta eikö olisi ollut parasta tarkastaa vuoret, kun he nyt olivat täällä? — Geissler ei kuunnellut häntä, vaan kysyi Iisakilta: — Etkö nähnyt, minne minä panin sen todistuksen? Se oli mitä tärkein. Monia tuhansia kruunuja. Kas, täällähän se on, keskellä setelipinkkaa! — Mitä väkeä he olivat? Olivatko he vain ratsastusmatkalla? kysyi Brede.

Geissler oli kai ollut ankarassa jännityksessä, ja nyt se laukesi. Mutta hänellä oli yhä vireyttä ja halua toimittaa jotakin: hän sai mukaansa Siivertin ylös tunturille ja hänellä oli mukanansa suuri paperi, jolle hän piirsi kartan järven etelänpuoleisesta korvesta — mitä ajatuksia hänellä nyt sen suhteen lie ollutkin. Kun hän joitakin tunteja myöhemmin palasi alas taloon, oli Brede vielä siellä, mutta Geissler ei vastannut hänelle mihinkään kysymyksiin, vaan oli ynseä ja viittasi vain kädellään.

Hän nukkui yhteen menoon seuraavaan aamuun, jolloin hän nousi ylös auringon keralla täysin levänneenä. — Sellanrå! sanoi hän ja seisoi pihalla ja katseli ympäriinsä.

— Saanko minä pitää kaikki ne rahat, jotka sain? sanoi Iisakki.

— Pötyä! vastasi Geissler. Etkö älyä, että sinä olisit tullut saamaan paljon enemmän? Ja minultahan sinä olisit ne tullut saamaan meidän sopimuksemme mukaan; mutta kuten näit, ei niin käynyt. Paljonko sitte sait? Vain tuhat taalaria, vanhan laskun mukaan. Minä tässä ajattelen, että sinä tarvitset hevosen lisää taloon. — Niin. — Minä tiedän erään hevosen. Hän, joka nyt on nimismies Heyerdahlin todistajana, antaa talonsa rappeutua, hänestä on hauskempaa matkata ympäri ulosmittauksilla. Hän on jo ennen myynyt karjansa, nyt haluaa hän myydä hevosen. — Minä kuulustan häneltä, sanoi Iisakki.

Geissler osoitti kädellä laajalti ympäri ja sanoi: — Kaikki tuo on maakreivin! Sinulla on talo ja karjaa ja peltoja, kukaan ei voi sinua nälkään näännyttää!

— Ei, vastasi Iisakki, meillä on kaikkea, mitä Jumala on luonut!

Geissler hääri edes takaisin pihalla ja meni äkkiä sisälle Inkerin luo! — Saankos tänäänkin vähän evästä taas? kysyi hän. Jonkun vohvelin taas, ilman voita ja juustoa, ne ovat kyllin hyviä muutenkin. Ei, tee niinkuin sanon, en halua kantaa enempää.

Geissler läksi jälleen ulos, hän oli nähtävästi rauhaton, hän meni rakennukseen ja istuutui kirjoittamaan. Hän oli ajatellut edeltä käsin, mitä kirjoittaisi, niin ettei se vienyt pitkää aikaa; hän kääntyi siinä valtion puoleen, sanoi hän ylemmyydellä Iisakille, sisäasiainvirastoon, sanoi hän. Minulla on suuret puuhat!

Kun hän oli saanut eväänsä ja heitti hyvästit, oli kuin hän äkkiä olisi muistanut jotakin: — Se on totta, minä unohdin viimein täältä lähtiessäni — olin ottanut setelin lompakosta, mutta sitte olin pistänyt sen liivintaskuun. Sieltä löysin sen. Minulla on niin paljon toimitettavia. — Näin sanoen pani hän jotakin Inkerin käteen ja läksi.

Niin läksi Geissler ja näytti varsin reippaalta. Hän ei suinkaan ollut alasmenossa eikä vielä pitkiin aikoihin kuollut, hän tuli vieläkin Sellanråhon ja vasta monta vuotta myöhemmin hän kuoli. Talossa aina kaivattiin, kun hän läksi; Iisakki oli aikonut kysyä häneltä Breidablikista ja neuvotella hänen kanssaan, mutta siitä ei tullut mitään. Geisslerkin ehkä olisi kieltänyt häntä ostamasta paikkaa — ostamasta viljelysmaata konttoristi Eliakselle.

XVIII

Siivertti eno piristyikin vielä. Eliakselta meni kolme viikkoa hänen luonaan, sitten kuoli ukko. Elias järjesti hautajaiset ja oli varsin nokkela siinä puuhassa, hän sai käsiinsä joitakuita verenpisaroita naapurituvista ja lainasi lipun, jonka veti puolitankoon ja osti mustaa harsoa kauppiaalta suruverhoiksi. Iisakille ja Inkerille lähetettiin sana ja he tulivat hautajaisiin, Elias oli varsinainen isäntä ja huolehti kestityksen kutsuvieraille; jopa, kun ruumis oli siunattu, lausui Elias vielä joitakin kauniita sanoja haudan ääressä, ja hänen äitinsä turvautui nenäliinaan ylpeydestä ja liikutuksesta. Kaikki kävi loistavasti.

Kotimatkalla isän seurassa täytyi Eliaksen kantaa kevättakkiaan julkisesti, mutta kävelykeppi täytyi hänen kätkeä sen hihaan. Kaikki kävi hyvin siihen saakka, kun heidän piti kulkea veneellä järven yli; silloin kosketti isä varomattomasti takkia ja siitä kuului naksahdus. — Mitä se oli? kysyi hän. — Ei mitään, vastasi Elias.

Mutta katkennutta keppiä ei heitetty pois, vaan kun he tulivat kotiin, etsi Elias sopivaa helaa. — Eikö sitä voi nivoa? kysyi Siivertti, tuo suuri kujeilija. Siihen voi panna tikut kahden puolen ja sitoa pikilangalla...? — Kyllä minä sinut sidon pikilangalla, vastasi Elias. — Hahaha. Mutta sinä haluaisit kai sitoa mieluummin punaisella sukkanauhalla? — Hahaha, sanoi myös Elias, mutta sitten hän meni äidin luo ja sai häneltä vanhan sormustimen ja siitä hän viilasi pohjan pois ja sai itselleen oikein sievän helan kävelykeppiin. Eliaksella pitkine, valkeine käsineen ei ollutkaan peukalo keskellä kämmentä!

Veljekset hulluttelivat edelleen keskenään: — Saanko minä sen, mitä Siivertti enolta jäi? kysyi Elias. — Että saatko? Paljonko sitä on? kysyi Siivertti. — Hahaha, sinä tahdot ensin tietää, paljonko sitä on, senkin saituri! — Saat kernaasti pitää sen! sanoi Siivertti. — Se on viiden ja kymmenen tuhannen välillä. — Taalarin? huudahti Siivertti. Hän ei voinut pidättyä siitä. — Elias — ei koskaan laskenut taalareissa, mutta nyt se sopi hyvästi ja hän nyökkäsi. Ja hän antoi Siivertin olla siinä luulossa seuraavaan päivään.