Part 13

Inkeri kävi lopulta varsin murtuneeksi, korpi painoi häntä, hän tuli uskonnolliseksi. Saattoiko hän sitä välttää? Kukaan korvessa ei voi sitä välttää, siellä ei ole ainoastaan maallista puuhaa ja maailmallisuutta, siellä on hartautta ja kuolemankammoa ja paljon taikauskoa. Inkeri toivoi kai siten voivansa paremmin kuin muut suoriutua taivaan rangaistuksesta, se ei kylläkään jäisi tulematta, hän tiesi kyllä, että Jumala kiersi iltaisin katsomassa kaikkea korpeaan ja hänellä oli satumaiset silmät, hän kyllä löytäisi hänet. Hänen jokapäiväisessä elämässään ei tosin ollut niin kovin paljoa, jota hän olisi voinut muuttaa, hän saattoi piilottaa kultasormuksen syvälle kistun pohjalle ja hän saattoi kirjoittaa Eliakselle, että tämäkin tekisi kääntymyksen; mutta sen lisäksi ei ollutkaan jälellä muuta kuin tehdä itse hyvästi työtä, eikä säästää itseään. Vielä saattoi hän tehdä jotakin: pukeutua nöyrään pukuun ja ainoastaan sitoa pienen, sinisen silkkinauhan kaulaan sunnuntain merkiksi. Tämä teennäinen ja tarpeeton köyhyys oli eräänlaisen filosofian, itsensäalentamisen, stoalaisuuden ilmausta. Tuo sininen silkkinauha oli käytetty, oli ratkottu hilkasta, joka oli tullut pikku Leopoldiinalle liian pieneksi, se oli sieltä täältä haalistunut ja suoraan sanoen hieman likainen, nyt käytti Inkeri sitä nöyränä koristeena pyhäpäivisin. Niin, hän liioitteli ja jäljitteli matalien majojen kurjuutta, hän teki itsensä muka köyhäksi, — olisivatko hänen ansionsa olleet suuremmat, kun hän oli pakotettu näin vähäiseen koreiluun? Jättäkäämme hänet rauhaan, hänellä on oikeus rauhaan!

Hän liioitteli suuremmoisesti ja teki enemmän kuin hänen olisi tarvinnut. Talossa oli kaksi miestä, mutta Inkeri piti varalta, kun he olivat poissa, ja sahasi puita, mitäpä hyötyä tästä vaivasta ja kurituksesta nyt oikeastaan oli! Hän oli niin vähäpätöinen ihminen, niin mitätön, hänen voimansa olivat niin tavalliset, hänen kuolemaansa tai elämäänsä ei huomattaisi maassa, ainoastaan täällä korvessa. Täällä hän oli miltei suuri, hän oli ainakin suurin, ja hän oli mielestään kaiken sen kurituksen arvoinen, johon hän itsensä alisti. — Hänen miehensä sanoi: — Siivertti ja minä olemme puhelleet siitä, me emme halua, että sinä sahaat meidän puut ja rasitat itsesi pilalle. — Minä teen sitä omantuntoni vuoksi, vastasi Inkeri.

Omantunnon? Se teki taas Iisakin ajattelevaksi, hän oli jo iäkäs mies, hidas käänteissään, mutta painava, kun hän vihdoin puhkesi sanomaan. Omantunnon täytyi olla aika voimakkaan, koska se käänsi aivan ylösalaisin Inkerin. Ja miten liekin ollut, mutta Inkerin kääntymys vaikutti myöskin häneen, Inkeri tartutti miehensä, hänestä tuli mietiskelevä ja kesy. Se oli perin raskas ja loppumaton talvi, Iisakki etsi yksinäisyyttä, etsi piilopaikkoja. Säästääkseen omaa metsäänsä, oli hän ostanut joitakuita toltteja hyvää tukkimetsää valtion Ruotsinpuolella olevasta maasta, — hän ei halunnut lainkaan apua näiden hirsien kaatamiseen, hän halusi olla yksin, Siivertti sijoitettiin olemaan kotona estämään äitiä liiaksi rasittamasta itseään.

Lyhyinä talvipäivinä kulki Iisakki metsään pimeässä ja palasi kotia pimeässä, aina ei ollut kuuta eikä tähtiä, toisinaan oli hänen oma aamullinen jälkensä peittynyt lumeen ja hänen oli vaikea löytää tietä. Eräänä iltana tapahtui hänelle jotakin.

Hän oli taivaltanut suurimman osan tietä, kirkkaassa kuunvalossa näki hän Sellanrån etäällä mäellä, siellä se seisoi somana ja siistittynä, mutta osaksi ikäänkuin maanalaisena, sillä se oli niin syvällä lumessa. Nyt sai hän hirsiä taas, ja Inkeri ja lapset tulisivat kai suuresti ihmeisiinsä, kun saavat kuulla, mihin hän ne käyttäisi, mitä ylimaallista rakennusta hän ajatteli. Hän istuutui lumeen ja aikoi vähän levätä, jottei tulisi uuvuksissa kotiin.

Hänen ympärillään on hiljaista, ja Jumala siunatkoon tätä hiljaisuutta ja ajatustäyteisyyttä, se on vain hyvästä! Iisakkihan on maanperkaaja ja hän näkee tuolla maillansa, mistä hänen on perattava edelleen, hän vierittää ajatuksissaan suuria kiviä pois, hänellä on vankkumaton maanraatajan kutsumus. Tuolla, sen hän tietää, on perin vesiperäinen rämeikkö hänen maallaan, se on täynnä malmia, joka lätäkössä siellä on tavallisesti metallinkarvainen kalvo, nyt aikoo hän ojittaa sen. Hän jakaa katseellaan maan neliöihin ja hänellä on näistä neliöistä suunnitelmia ja toiveita, hän tahtoo tehdä ne viheriöiksi ja hedelmällisiksi. Viljelty maa oli suuri hyvä, se vaikutti häneen aivankuin järjestys ja oikeus ja oli sitäpaitsi hyödyllinen...

Hän nousi, eikä ollut oikein tolkulla itsestään. Hm. Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, hän oli hieman istunut. Nyt seisoi jotakin hänen edessään, jokin olento, henki, harmaata silkkiä — ei se ollutkaan mitään. Hänen mielensä kävi omituiseksi, hän astui lyhyen, epävarman askeleen eteenpäin ja meni aivankuin katsetta kohden, suurta katsetta, kahta silmää. Samassa alkoivat haavat lähistöllä suhista. Jokainen tietää, että haapa voi suhista sangen epämiellyttävällä ja koiramaisella tavalla, mutta Iisakki ei ollut kuitenkaan koskaan kuullut sikamaisempaa suhinaa kuin nyt ja hän tunsi väristyksen kulkevan ruumiinsa lävitse. Hän kohotti hieman kättänsä aivankuin suojakseen ja se oli kai avuttomin liike, minkä tuo käsi koskaan oli tehnyt.

Mutta mitä nyt oli tuo hänen edessään, ja oliko se joku olento vai eikö? Iisakkihan oli aina voinut vannoa, että oli olemassa korkeampi voima, ja kerran oli hän nähnyt sen, mutta tämä, minkä hän nyt näki, ei muistuttanut Jumalaa. Saattoiko Pyhähenki olla tuon näköinen? Mutta miksi se siis seisoi täällä, pelkällä maalla kaksi silmää, katse, eikä muuta? Oliko se tullut ottamaan häntä, noutamaan hänen sieluaan, niinpä sai se niin olla, kerranhan se kuitenkin tapahtuisi, niinpä tulisi hän autuaaksi ja pääsisi taivaaseen.

Iisakki oli jännityksessä siitä, mitä tapahtuisi, väristystä kesti yhä, olennostahan huokui kylmää, pakkasta, se oli kai paholainen. Tässä pääsi Iisakki niin sanoaksemme enemmän tunnetulle pohjalle, eihän ollut mahdotonta, että se oli paholainen; mutta mitä tekemistä oli sillä täällä? Miksi oli hän juuri iskenyt Iisakkiin? Istua ja muokata maata ajatuksissaan, se ei kai sitä ollut suututtanut. Mitään muuta syntiä ei Iisakki tiennyt tehneensä, hän oli vain kotimatkalla tukkimetsästä, työmies sekä väsynyt että nälkäinen, hän oli matkalla Sellanråhon, kaikella oli hyvä tarkoitus —

Niin otti hän taas askeleen eteenpäin, mutta se ei ollut mikään pitkä askel ja hän otti sen sitäpaitsi samassa takaisin. Kun ei näky aikonut väistyä, rypisti Iisakki todella silmäkulmansa, aivankuin hän olisi alkanut epäillä sitä. Jos se oli paholainen, niin sai se olla paholainen, mutta sillä ei ollut korkeinta valtaa, Lutherhan oli ollut kerran vähällä tappaa sen, ja monet muut olivat mananneet sen pois ristinmerkillä ja Jeesuksen nimellä. Ei niin, että Iisakki olisi voittanut vaaran ja istuutunut ja nauranut sille, mutta hän heitti joka tapauksessa kuolemisen ja autuaaksi tulemisen, kuten hänen aikomuksensa alussa oli ollut, ja nyt otti hän kaksi askelta näkyä kohden, risti itsensä ja huusi: — Jeesuksen nimessä!

Hm! Kun hän kuuli oman huutonsa, oli kuin hän olisi hetkessä tullut tolkulleen ja hän näki Sellanrån etäällä mäellä. Haavat eivät enää suhisseet. Nuo kaksi silmää olivat poissa ilmasta.

Hän ei vitkastellut kotiin mennessään, eikä jäänyt uhmaamaan vaaraa. Mutta kun hän seisoi kotinsa portailla, rykäsi hän voimakkaasti ja vapautuneesti, ja hän astui täysin tointuneena tupaan kuin mies, jopa kuin maailmanmies.

Inkeri hämmästyi, hän kysyi, miksi Iisakki oli niin kuolemankalpea.

Tällöin ei Iisakki kieltänyt, että hän oli nähnyt paholaisen.

— Missä? kysyi Inkeri.

— Tuolla aholla. Meitä vastapäätä.

Inkeri ei osoittanut lainkaan kateellisuutta. Hän ei kylläkään kehunut häntä siitä, mutta hänen ilmeessään ei ollut mitään, mikä olisi muistuttanut pahaa sanaa tai potkaisua. Kas, Inkeri oli päinvastoin viime aikoina tullut hieman valoisammalle tuulelle ja ystävällisemmäksi, mistä lie johtunutkin; nyt kysyi hän vain:

— Oliko se itse paholainen?

Iisakki nyökkäsi, että mikäli hän saattoi nähdä, oli se paholainen itse.

— Miten sinä hänestä setvisit?

— Minä menin häntä kohden Jeesuksen nimessä, vastasi Iisakki.

Inkeri huojutteli hämmästyksen valtaamana päätään ja kului hetkinen, ennenkuin hän sai ruuan pöytään. — Ei missään tapauksessa saa tapahtua, että vielä menet yksin metsään! sanoi hän.

Hän oli huolissaan Iisakista, se tuntui Iisakista hyvältä. Iisakki tekeytyi yhtä rohkeaksi kuin ennenkin, aivankuin kaikki, mitä metsässä saattoi tapahtua, olisi ollut hänelle yhdentekevää, mutta näin teki hän vain siksi, ettei säikäyttäisi Inkeriä turhanpäiten ilkeällä näyllään. Hän itsehän oli mies, perheen pää, kaikkien turva.

Inkeri näki kuitenkin hänen lävitsensä ja sanoi: — Niin, sinä et tahdo säikäyttää minua, mutta sinun pitää ottaa Siivertti mukaasi. — Iisakki vain nuuskahutti. — Sinä voit tulla sairaaksi ja surkeaksi metsässä, enkä minä luule, että sinä olet ollut oikein terve viime aikoina. — Iisakki nuuskahutti taas. — Sairas? Rasittunut ja väsynyt kylläkin; mutta sairas? Inkerin ei pitänyt tehdä häntä naurettavaksi, hän oli ja pysyi terveenä, hän söi, nukkui ja teki työtä, hänen pelottavassa terveydessään oli aivankuin jotakin parantumatonta. Hän kaatoi kerran puun päälleen ja silpaisi korvansa, se ei sen enempää häntä äköittänyt, hän nosti korvan ylös ja piti sitä hatulla paikoillaan yötä päivää, niin kasvoi se kiinni. Sisäisiin vaivoihin joi hän kuumaan maitoon sekoitettua tervaa ja alkoi hikoilla, lakritsia siis, jota hän osti kauppiaalta, koeteltua ainetta, itse vanhojen rohtoa. Jos hän haavoitti kätensä, laski hän vettänsä haavaan ja suolasi sen ja niin se parani muutamassa päivässä. Lääkäriä ei oltu koskaan haettu Sellanråhon.

Ei, Iisakki ei ollut sairas. Terveinkin saattoi kohdata paholaisen. Iisakki ei liioin tuntenut mitään vaivaa tuon vaarallisen seikkailun jälkeen, päinvastoin oli aivankuin hän olisi siitä voimistunut. Sitä mukaa kuin talvi kului, eikä ollut enää niin ikuisen pitkältä kevääseen, alkoi mies ja perheen pää melkein tuntea itsensä jonkinlaiseksi sankariksi: — Minä ymmärrän nämä asiat, meidän on vain seurattava minua, voinhan hädän tullen manata!

Muuten olivat päivät jo pitempiä ja valoisampia, pääsiäinen oli jo ohi, tukit oli ajettu kotiin, kaikki loisti, ihmiset hengähtivät kestetyn talven jälkeen.

Inkeri oli taas ensimäinen tuntemaan ilmojen muutoksen, hän oli jo kauan ollut hyvällä tuulella. Mistä se mahtoi johtua? Siihen oli omat syynsä: hän oli taas tullut raskaaksi, hän oli taas saamassa lapsen. Kaikki tasoittui hänen elämässään, ei mikään pettänyt. Mutta sehän olikin suurin armo kaiken sen jälkeen, mitä hän oli rikkonut, onni seurasi häntä, onni vainosi häntä! Iisakki huomasi asian eräänä päivänä ja kysyi häneltä: — Minä luulen, että on taas tulossa jotakin, miten on laita? — Niin, Jumalan kiitos, on kai tulossa, vastasi Inkeri. — He olivat kumpikin yhtä ihmeissään. Luonnollisestikaan ei Inkeri ollut liian vanha, Iisakin mielestä hän ei ollut liian vanha mihinkään, mutta kuitenkin kaikitenkin, taas lapsi, jaa'a. Pikku Leopoldiina, hän oli useita kertoja vuodessa Breidablikissa, joten heillä ei ollutkaan pienokaista kotona, ja Leopoldiina oli nyt sitäpaitsi suuri.

Muutamia päiviä kului, niin jopa uhrasi Iisakki aikaansa lauvantai-illasta maanantai-aamuun tekemällä matkan kylälle. Hän ei tahtonut sanoa asiaansa lähtiessään, mutta hän palasi takaisin piikatytön kanssa. Hänen nimensä oli Jensine. — Mitä hulluttelet, kysyi Inkeri, en minä häntä tarvitse. — Iisakki vastasi, että nyt juuri hän apua tarvitsi.

Ja joka tapauksessa oli se niin hauska ja hyväsydäminen keksintö Iisakin puolelta, että Inkeri tuli vallan liikutetuksi, uusi palvelustyttö oli sepän tytär, hänen piti aluksi olla kesän yli, sittenhän saisi nähdä.

Ja lisäksi, sanoi Iisakki, olen minä lähettänyt sähkösanoman Eliakselle.

Tämä tieto sai sävähdyksen kulkemaan äidin lävitse. Sähkösanoma? Tahtoiko Iisakki tehdä vallan lopun hänestä hyväsydämellisyydellään! Hänellehän oli tuottanut suurta surua se, että Elias oli kaupungissa, kunniattomassa kaupungissa, hän oli kirjoittanut hänelle Jumalasta ja sitäpaitsi myös selittänyt, että isä alkoi tulla raihnaiseksi ja talo kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, pieni Siivertti ei jaksanut kaikkea tehdä ja hän perisi sitäpaitsi eno Siivertin kerran — kaikesta tästä oli hän kirjoittanut ja lähettänyt kerta kaikkiaan matkarahatkin. Mutta Eliaksesta oli tullut kaupunkilainen, eikä hän kaivannut takaisin talonpoikaiselämään, hän vastasi, että mitäpä hän kotona tekisi? Pitäisikö hänen tehdä maatyötä ja heittää pois kaiken oppinsa ja taitonsa jälleen? Totta puhuen ei minulla ole siihen lainkaan halua, kirjoitti hän. Ja jos voit taas lähettää minulle jotakin kangasta alusvaatteiksi, niin pääsen tekemästä sen vuoksi velkaa, kirjoitti hän. — Ja tietenkin, äiti lähetti kangasta, lähetti merkillisen usein kangasta alusvaatteiksi; mutta kun hän tuli heränneeksi ja uskovaiseksi, putosivat suomukset hänen silmistään ja hän tunsi, että Elias kauppasi kankaan ja käytti rahat muuhun.

Ja samoin tunsi isä. Hän ei siitä koskaan puhunut, hän tiesi, että Elias oli äidin silmäterä ja että hän itki hänen tähtensä ja ravisteli päätään; mutta toinen kaksiniitinen kangas toisensa jälkeen hävisi ja Iisakki ymmärsi, ettei kukaan ihminen maailmassa voinut kuluttaa niin paljon alusvaatteita. Harkittuaan tarkoin kaikkea, piti kai Iisakin olla mies ja perheenpää taas ja puuttua asiaan. Maksoihan tosin suhteettoman paljon, että sai kauppiaan sähköttämään, mutta osaksi vaikuttaisi sähkösanoma tavallista enemmän poikaan, osaksi oli Iisakille itselleen jotakin tavallisuudesta poikkeavaa tulla kotiin ja kertoa siitä Inkerille. Kun hän palasi kotiin päin, kantoi hän tosin palvelustytön lipasta selässään, mutta hän oli yhtä ylpeä ja salaperäinen kuin silloin, kun hän toi kotiin kultasormuksen...

Oli hauskaa aikaa tätä seuraava, Inkeri ei tiennyt, mitä kaikkea hyvää ja hyödyllistä hän olisi tehnyt ja hän saattoi sanoa miehelleen niinkuin entisinä päivinä: — Kaikkea sinä jaksat! Toisen kerran: — Sinä vallan turmelet itsesi! Toisen kerran: — Ei, tule nyt sisälle syömään, minä olen paistanut vohveleita sinulle! — Tuottaakseen hänelle iloa kysyi hän: — Minä tahtoisin tietää, mitä sinä olet aikonut näistä hirsistä ja mitä sinä olet aikonut rakentaa? — Sitä en oikein tiedä, vastasi Iisakki ja tekeytyi arvokkaaksi.

Heidän välinsä olivat muuttuneet samanlaisiksi kuin entisinä päivinäkin. Ja lapsen syntymisen jälkeen, ja se oli pieni tyttö, suuri, sievä ja virheetön tyttö — tämän jälkeen olisi Iisakin täytynyt olla kiven tai koiran kaltainen, jollei hän olisi kiittänyt Jumalaa. Mutta mitä hän aikoi rakentaa? Siitä oli tuleva jotakin, jota Ulla taas saisi juosta katsomassa: lisärakennus tupaan, toinen tupa. Kas, heitä oli jo niin monta Sellanråssa, heillä oli palvelija, he odottivat Eliasta kotiin ja pieni, virkeä, uusi tyttö oli tullut, — vanha tupa saisi jäädä kamariksi, muuksi ei siitä ollut.

Ja tietenkin täytyi hänen kertoa siitä Inkerille eräänä päivänä, hän kun oli niin utelias tietämään sitä, ja vaikka Inkeri ehkä jo oli saanut kuulla salaisuuden Siivertiltä — he kaksi kuiskuttelivat niin usein yhdessä — niin kävi hän kuitenkin sangen ihmeisiinsä ja antoi käsiensä vaipua ja sanoi: — Et kai hullutele? — Iisakki vastasi hyväilevästi sisäisellä itsetunnolla: — — Sinä hankit niin paljon uusia lapsia taloon, että mitenkä minä ne kaikki sijoitan!

Miehet olivat nyt joka päivä louhimassa kiviä uuteen kivijalkaan. He olivat tasaväkisiä tässä työssä, toinen nuori ja tanakka hyvinvoipine ruumiineen, nopea näkemään tarvittavan lohkareen, löytämään sopivan kiven, toinen vanheneva ja sitkeä pitkine käsivarsineen ja tavattoman painavine rautakankineen. Kun he olivat suoriutuneet suuremmasta lohkareesta, hengähtivät he mielellään ja juttelivat leikillisesti ja umpimielisesti keskenään:

— Brede aikoo myydä, sanoi isä. — Niin, sanoi poika. — Mitä hän mahtaa pyytää? — Sepä se. — Etkö ole kuullut mitään? — En. Olen kuullut kaksisataa. — Isä ajatteli hetken ja sanoi: — Mitä arvelet, tuleeko tästä niskakivi? — Se riippuu siitä, saammeko siitä irti tämän kulman, vastasi Siivertti ja nousi paikalla ylös, hän antoi isälle lohkomisvasaran pideltäväksi ja käytteli itse moukaria. Hän kävi punaiseksi ja lämpimäksi, hän ojentautui koko pituuteensa ja antoi moukarin pudota, ojentautui taas ja antoi sen pudota, kaksikymmentä iskua, kaksikymmentä jyrähdystä. Hän ei säästänyt työasetta, eikä itseään, se oli karkeata työtä, jota hän teki, paita kohosi ylös housuista ja hänen mahansa vilkkui välistä, hän nousi joka kerta varpailleen antaakseen moukarille enemmän vauhtia. Kaksikymmentä lyöntiä.

— Katsotaan nyt! huudahti isä. — Poika lopetti ja kysyi: — Onko se säröytynyt? — He laskeutuivat polvilleen ja tutkivat kiveä joka puolelta, ei, se ei ollut säröytynyt. — Minäpä koetan sitä pelkällä moukarilla, sanoi isä ja nousi ylös. Se oli vielä ankarampaa työtä, se kysyi yksinomaan voimaa, moukari lämpeni, teräs muhentui, varsi höltyi. — Se irtautuu varresta, sanoi Iisakki moukarista ja lopetti. — Enpä jaksakaan enempää, sanoi hän. Sitä hän ei tosin tarkoittanut, ettei hän jaksaisi enempää.

Tämä isä, tämä lotja, vähäpätöisen näköinen, täynnä kärsivällisyyttä ja hyvyyttä, hän antoi pojan lyödä viimeiset iskut ja lohkaista kiven. — Siinä se nyt lepäsi kahtena kappaleena. — Olipa sinulla siinä pieni urakka, sanoi isä. Hm. Breidablikista voisi tulla jotakin. — Sitä minäkin, sanoi poika. — Kunhan suo ojitettaisiin ja muokattaisiin. — Tupaa pitäisi korjata. — Tietysti, tupaa pitäisi korjata, siinä olisikin aika työ, mutta. Mitenkä on, kuulitko, halusiko äitisi kirkkoon pyhänä? — Kyllä hän siitä jutteli. — Vai niin. Ei, nyt meidän täytyy katsella kaikkialta kaunista porraskiveä uutta tupaa varten. Oletko nähnyt sellaista? — En, vastasi Siivertti.

He jatkoivat työtään.

Pari päivää myöhemmin arveli kumpikin, että heillä oli kylliksi kiviä kivijalkaa varten. Oli perjantai-ilta, he istuutuivat ja hengähtivät ja puhelivat taas hieman.

— Hm. Mitä tuumit, sanoi isä, jos vähän ajattelisimme Breidablikia? — Mitenkä? kysyi poika, mitä siitä? — Enpä tiedä. Siellä on koulu ja se on aivan puolimatkassa. — Entä sitten? kysyi poika. — Enpä tiedä, mitä sillä tekisin, sillä ei se ole oikeata lajia. — Oletko ajatellut sitä? kysyi poika. — Isä vastasi: — En. Jollei Elias haluaisi siellä työskennellä. — Eliasko? — Enpä tiedä. — Kumpikin harkitsi pitkän aikaa. Isä alkoi kerätä työkaluja ja kuormittaa niillä itseään lähteäkseen kotiin. — Jospa niin, sanoi Siivertti vihdoin. Voithan ilmoittaa siitä hänelle. — Isä lopetti ja sanoi: — Emme ole löytäneet kaunista porraskiveä uutta tupaa varten tänäänkään. — Seuraavana päivänä oli lauvantai ja silloin piti heidän olla aikaisin liikkeellä ehtiäkseen vuoren yli lapsen kanssa. Jensine, palvelija, tulisi mukaan, hänestä saivat he yhden kummin, toiset kummit piti saada tunturin toiselta puolen Inkerin sukulaisten joukosta.

Inkeri oli niin soma, hän oli ommellut itselleen erikoisen sopivan sitsipuvun, ja kauluksessa ja hiansuissa oli valkoista. Lapsi oli kokonaan valkoisessa, uusi sininen silkkinauha kurottuna liepeeseen, mutta se olikin erikoinen lapsi, se hymyili ja jutteli kaikkea ja makasi kuunnellen, kun tuvan kello löi. Isä oli antanut hänelle nimen. Se kuului hänelle, hän aikoi toimia asiassa — seuratkaamme vain minua! Hän oli horjunut Jakobiina ja Rebekka nimien välillä, jotka kumpikin olivat Iisakin maun mukaisia, ja vihdoin hän meni Inkerin luo ja sanoi arkaillen: — Hm. Mitä arvelet Rebekasta? — Kyllä, vastasi Inkeri. — Kun Iisakki kuuli tämän, pöyhistyi hän ylen ja sanoi päättävästi: Jos hälle nimi annetaan, niin annetaan Rebekka. Sen minä takaan!

Ja luonnollisesti hän tahtoi tulla mukaan kirkkoon ollakseen kantamassa ja järjestyksen vuoksi. Rebekalta ei pitänyt puuttua hyvää seuraa! Hän leikkasi partansa ja vaihtoi ylleen punaisen paidan, kuten ennen nuorempana; oli lämpimin aika, mutta hänellä oli hauska, uusi talvipuku ja sen hän puki ylleen. Mutta Iisakki ei suinkaan ollut niitä miehiä, jotka pitävät velvollisuutena ylellisyyttä ja loistoa, niinpä otti hän matkalle jalkaansa sangen sadunomaiset saappaat.

Siivertti ja Leopoldiina jäivät kotiin elukoita hoitamaan.

He soutivat veneellä tunturijärven yli, ja se oli suuri helpotus siihen nähden, kun he ennen olivat saaneet kiertää sen. Mutta keskellä järveä, kun Inkerin piti antaa pienokaiselle rintaa, näki Iisakki jonkin välkkyvän nyörissä hänen kaulassaan — mikä se lie ollutkin. Kirkossa pani hän merkille, että Inkerillä oli kultasormus sormessaan. Sitä Inkeriä! Hän ei ollut voinut siitä kieltäytyä!

XVII

Elias tuli kotia.

Hän oli ollut poissa monta vuotta ja hänestä oli tullut isää pitempi, hänellä oli pitkät, valkeat kädet ja mustaa viiksien alkua ylähuulessa. Hän ei tekeytynyt miksikään, vaan näytti harrastavan luonnollista ja hyvänsävyistä käytöstä; äiti oli ihmeissään ja iloissaan. Hän sai asua kamarissa Siivertin kanssa, veljekset tulivat hyvin toimeen keskenään ja tekivät toisilleen pieniä kepposia, jotka heitä huvittivat. Mutta tietenkin täytyi Eliaksen olla mukana tupaa rakennettaessa, silloin väsyi hän surkeasti, tottumaton kun oli ruumiilliseen työhön. Vallan hullusti kävi silloin, kun Siivertin täytyi lähteä työstä ja jättää se isän ja Eliaksen huoleksi — silloin jäi isä vallan kehnolle avulle.

Minnekä Siivertti lähti? Eikö tullutkin Ulla eräänä päivänä tunturin yli tuomaan sanaa eno Siivertiltä, että hän oli nyt kuolemaisillaan! Eikö siis pikku Siivertin pitänyt lähteä? Olipa sekin nyt, ei olisi huonompaa aikaa voinut sattua Siivertin pois lähettämiseen, mutta ei auttanut.

Ulla sanoi: — Minulla ei olisi ollut aikaa juosta asialla, ei olisi sopinut, mutta minä niin pidän kaikista lapsista täällä ja varsinkin pikku Siivertistä ja minä tahdoin häntä auttaa saamaan perintönsä. — Oliko Siivertti eno hyvin sairas? — Siunatkoon sinua, hän heikkonee päivä päivältä. — Oliko hän makuulla? — Makuullako? Älähän huoli tehdä piloja kuolemasta Herran istuimen edessä! Hän, Siivertti, ei enää juoksentele tässä maailmassa.

Tästä vastauksesta piti heidän huomata, että Siivertti oli jo varsin heikkona, ja Inkeri vaati, että pikku Siivertin piti lähteä heti.

Mutta Siivertti eno, se kelmi, se koiranleuka ei ollut lainkaan kuolemaisillaan, eipä edes ollut kunnolla makuulla. Kun pikku Siivertti tuli, huomasi hän tavattoman epäjärjestyksen ja surkeuden tuossa pienessä talossa, eikä kevättöitäkään oltu kunnolla tehty, eipä edes kaikki lantakaan oltu vielä ajettu; mutta kuolema ei näyttänyt vielä siinä silmänräpäyksessä olevan tulossa. Eno Siivertti oli jo vanha mies, yli seitsemänkymmentä vuotta, hän oli raihnaantunut ja kuljeskeli puolipukineissa ympäri tupaa ja lepäili usein sängyssä, hän tarvitsi apua yhdessä ja toisessa, kuten sillinuotan paikkauksessa, joka riippui talaassa ja oli huonossa kunnossa; mutta hän ei ollut vielä niin viimeisillään, ettei olisi syönyt hapanta kalaa ja polttanut nurkantakuisia.

Kun Siivertti oli ollut puolisen tuntia ja nähnyt, miten asiat olivat, tahtoi hän lähteä takaisin kotiin. — Kotiin? sanoi ukko. — Me rakennamme tupaa ja isällä on huonoa apua. — Vai niin, sanoi ukko, eikö Elias ole kotona? — Niin, mutta hän on niin tottumaton. — Miksi sinä sitten tulit? — Siivertti selitti, minkä sanan Ulla oli tuonut. — Kuolemaisillaan? kysyi ukko, luuliko hän, että minä olin kuolemaisillani? Sepä helkkaria! — Hahhahhaa, sanoi Siivertti. — Ukko katsoi häneen äkäisenä ja sanoi: — Sinä virnistelet kuolevalle miehelle ja sinä olet minun kaimani! — Siivertti oli liian nuori kursaillakseen, hän ei ollut koskaan välittänyt enosta ja nyt hän tahtoi jälleen kotiin.