Part 12

Geissler nyökkäsi aivankuin ammattimiehenä, että sen hän tekee, tulee katsomaan sahaa, tarkastaa kaikki paikat. Hän kysyy: — Sinulla oli kaksi poikaa, missä on toinen? Kaupungissa? Konttorissa? Hm! sanoi Geissler. Mutta tuo tuossa näyttää aimo pojalta, mikä sinun nimesi olikaan?

— Siivertti.

— Entä toisen? —

— Elias.

— Sellaisessa insinöörikonttorissa? Mitä hän siellä oppii? Se on pelkkää kitumista. Olisi tullut minun luokseni, sanoi Geissler.

— Niin sanoi Iisakki vain tahtoen olla kohtelias. Hänen kävi häntä sääli. Tuo kunnon Geissler ei näyttänyt siltä, että hän voisi nyt pitää vierasta apua, hänen oli ehkä vaikea itsekin tulla toimeen, olihan hänen takkinsa hiansuista aivan risainen.

— Ehkä hän tahtoo kuivat sukat? kysyi Inkeri ja toi uuden parin omiaan, jotka olivat hänen hienoimmilta päiviltään ja olivat raitaiset ja ohuet.

— Kiitos ei, sanoi Geissler lyhyesti, vaikka hänen jalkansa tietenkin olivat märät. — Hänen olisi ollut parempi tulla minun luokseni, sanoi hän Eliaksesta, minä olisin tarvinnut häntä, sanoi hän ja otti taskustaan pienen hopeaisen tupakkirasian ja leikitteli sillä. Se oli ehkä ainoa loistoesine, mikä hänelle oli jäänyt entisiltä päiviltä.

Mutta hän ei malttanut viivähtää kauan missään asiassa, hän pisti hopearasian takaisin taskuun ja alotti jotain muuta: — Mutta — onko niitty harmaana tuolla alhaalla? Minä luulin sitä varjoksi. Miksi palaa maa tuolla lailla? Tule minun kanssani, Siivertti!

Hän nousi samassa pöydästä ja jätti kestityksen, hän kääntyi ovelle, kiitti Inkeriä ruuasta ja läksi. Siivertti seurasi.

He kulkivat virralle, Geissler tähysteli ympäriinsä koko ajan. — Tässä! sanoi hän ja pysähtyi. Ja nyt purki hän sanottavansa: — Ei käy päinsä, että maa näin kuivettuu niiltä, joilla on kaiken maailman vesi saatavana virrasta! Niitty on huomiseksi viheriöivä!

Hämmästynyt Siivertti sanoi: — Niin.

— Sinä kaivat tästä ojan poikittain, maa on tasainen, alkupäässä käytämme kuurnaa. Kun teillä kerran on saha, on kai myös joku pitkä lauta? Hyvä? Käy noutamassa kuokka ja lapio ja alota tästä, minä tulen uudelleen ja merkitsen kunnolla linjan.

Niin juoksi hän takaisin talolle ja hänen saappaissaan lotisi, niin märät olivat hänen jalkansa. Hän pani Iisakin laittamaan kuurnia, useita kuurnia, ne piti pantaman sinne tänne, missä maahan ei kaivettu ojaa. Iisakki koetti huomauttaa, että vesi ei ehkä ehtisi perille, tie oli liian pitkä, kuiva maa imisi sen, ennenkuin se ehtisi kuivuneille niityille. Geissler selitti, että siihen menisi vähän aikaa, maa imisi jonkun verran, mutta vähitellen virtaisi vesi pitemmälle — pellot ja niityt viheriöivät huomenna näihin aikoihin! — Vai niin, sanoi Iisakki ja alkoi naulata kuurnia kaikin voimin. Geissler palasi Siivertin luo: — Hyvä on, sanoi hän, jatka vain sillä lailla, johan minä näin, että sinä olet aimo poika! Linja kulkee näitä seipäitä pitkin. Jos tapaat kiven tai kallion, niin väistä sivulle, mutta samalla tasolla. Ymmärrätkö: samalla korkeudella.

Sitten meni hän taas Iisakin luo: — Olet saanut valmiiksi yhden, me tarvitsemme ehkä kuusi, jatka vain Iisakki, huomenna se viheriöi, viljasi on pelastettu! Geissler istuutui mäelle, löi kätensä polviin ja oli ihastunut, jutteli, ajatteli kaikkea: — Onko sinulla tervaa, onko sinulla tilkkeitä? Suuremmoista, kaikkea sinulla on. Sillä alussa tahtovat kuurnat vuotaa, sitten ne kyllä turpoavat ja käyvät pitäviksi kuin pullot. Sinulla on sekä tilkettä että tervaa, koska olet rakentanut veneen, sanot sinä, missä se vene on? Tunturijärvessä? Käynpä katsomassa sitäkin!

Geissler lupasi niin paljon. Hän oli häilyväinen herra ja oli käynyt vielä entistään vilkkaammaksi, hän teki kaikkea laukaten. Mutta nytpä kävikin kaikki nopeasti. Hänessä oli kyllä ylemmyyttä. Luonnollisestikin pyrki hän liioittelemaan, pellot ja niityt eivät voineet käydä viheriöiviksi seuraavaksi päiväksi, mutta Geissler oli rivakka mies näkemään ja tekemään päätöksiä, ja tämän merkillisen miehen ansioksi on luettava, että Sellanrån viljelys säästyi.

— Montako kuurnaa sinulla nyt on? Niitä on liian vähän. Kuta useampia puukuurnia sinulla on, sitä tasaisemmin vesi juoksee. Jos naulaat kymmenen tai kaksitoista kymmenen kyynärän kuurnaa, niin et siinä tappiolle joudu. Onko sinulla joku kahdentoista kyynärän lauta, sanot sinä? Käytä ne, kyllä ne itsensä maksavat syksyyn mennessä! Enempää ei Geissler malttanut, vaan nousi mäestä ja juoksi taas Siivertin luo: — Suuremmoista, Siivertimies, nyt käy hyvin, sinun isäsi naulaa ja laittaa kuurnia, me saamme useampia kuin luulinkaan. Käy nyt noutamassa kuurnia, niin alotamme!

Koko iltapäivän he rehkivät, se oli ankarinta työtä mitä Siivertti oli vielä tehnyt, aivan vieras tempo hänelle, he malttoivat tuskin käydä sisällä ruualla. Mutta nyt virtasi vesi! Siellä täällä täytyi heidän kaivaa ojaa syvemmäksi, siellä täällä täytyi heidän laskea tai nostaa kuurnaa, mutta vesi virtasi. Myöhään iltaan kulkivat nuo kolme miestä ja parantelivat ja korjailivat työtään ja olivat ankarassa puuhassa, mutta kun vettä alkoi valua kuivimmille paikoille pellolla, ilostui talon väen mieli. — Minä unohdin kelloni, mitä kello on? sanoi Geissler. Viheriätä huomenna näihin aikoihin! sanoi hän. Vielä yöllä nousi Siivertti katsomaan vesijohtoa. Hän tapasi isänsä, joka oli ulkona samalla asialla. Herra nähköön, mikä jännitys ja elämys korvessa!

Mutta seuraavana päivänä makasi Geissler pitkään sängyssä ja oli raukea, hoppu oli mennyt hänestä. Hän ei jaksanut käydä katsomassa venettä tunturijärvellä ja ehkä vain häpeissään hän kävi katsomassa sahaakin. Vesijohtoakaan kohtaan ei hänellä enää ollut samaa lämmintä harrastusta; kun hän näki, etteivät pellot eivätkä niityt olleet yöllä tulleet viheriöiksi, meni häneltä halu, hän ei ajatellut, että vesi virtaili ja levisi yhä laajemmalle alalle pitkin maata. Hän piti itseään jonkun verran vireillä sanomalla: — Saattaa käydä niin, että vasta huomenna näet seuraukset. Mutta älä menetä rohkeuttasi!

Päivemmällä tulla tupsahti Brede Olsen, hänellä oli kivinäytteitä, joita hän tahtoi näyttää Geisslerille: — Ne ovat joitakin aivan ihmeellisiä, minun ymmärtääkseni! sanoi Brede. — Geissler ei tahtonut nähdä hänen kiviään: — Sillä laillako sinä harjoitat maanviljelystä korvessa, että juokset ympäriinsä rikkauksia etsimässä? kysyi hän pilkallisesti. — Brede ei enää huolinut pitää hyvänään ojennuksia entiseltä nimismieheltään, hän antoi hänelle kunnollisesti takaisin, alkoi sinutella häntä ja sanoi: — Sinusta minä viis välitän! — Yhä sinä vieläkin puuhaat pötyä, sanoi Geissler. — Entä sinä! vastasi Brede, mitä muuta olet sinä puuhannut koko elämäsi! Sinullahan on vuori tuolla ylhäällä, josta ei ole mihinkään, se vaan on siellä omia aikojaan. He, he, sinä vasta mies olet paikallasi! — Mene tiehesi! sanoi Geissler. — Eikä Brede enää viipynytkään, vaan heitti pienen pussin olalleen ja läksi hyvästiä sanomatta takaisin kotiansa.

Geissler istuutui selailemaan joitakin papereita ja painui ajattelemaan niitä. Oli kuin hän olisi päässyt saaliin makuun ja tahtonut nähdä, miten kuparivuoren, kauppakirjan ja analyysin laita oli: sehän oli melkein puhdasta kuparia, sinikuparia, hänen pitäisi tehdä jotakin, eikä taaskin lysähtää kasaan.

— Minä tulinkin oikeastaan järjestämään koko asiaa, sanoi hän Iisakille. Minä arvelen sangen pian voivani panna töihin suuren miesjoukon ja alottaa toiminnan vuoressa, mitä sinä siitä ajattelet?

Iisakin kävi taas häntä sääli, eikä hän sanonut vastaan.

— Se ei ole yhdentekevää sinulle. Eihän voi välttää sitä, että tänne tulee paljon hälinää, touhua ja louhimista, en tiedä, mitä sinä siitä pidät. Toiselta puolen tulee seudulle elämää ja liikettä ja sinä saat hyvän menekin tuotteillesi. Voit pyytää, mitä haluat niistä.

— Niin, sanoi Iisakki.

— Puhumattakaan siitä, että sinä saat korkean prosentin kaikesta, mitä vuoresta voitetaan. Siitä tulee paljon rahaa, Iisakki.

Iisakki vastasi: — Minä olen saanut jo aivan liian paljon häneltä...

Seuraavana aamuna lähti Geissler talosta ja suuntasi kulkunsa itään päin, Ruotsia kohti. Hän sanoi lyhyesti ”Kiitos ei” Iisakille, joka tahtoi saattaa häntä matkalla. Teki miltei pahaa nähdä hänen lähtevän niin köyhänä ja yksinäisenä, Inkeri oli antanut hänelle mainiot eväät ja paistanut muun muassa vohveleita hänelle, mutta eiväthän ne kyllä kaikkein parhaita olleet; hänen piti myöskin saada kermaa panniin ja joukko munia, mutta niitä hän kieltäytyi kantamasta. Niin että niissä toiveissa Inkeri pettyi hänestä.

Geisslerin oli varmaankin vaikeata lähteä Sellanråsta, ilman että hän maksoi, kuten tavallista, hän tekeytyi siis aivankuin olisi maksanut, aivankuin hän todella olisi antanut suuremman setelin, ja sanoi pikku Leopoldiinalle: — Ja nyt saat sinäkin jotakin lisäksi, tule tänne! Ja niin antoi hän hänelle tupakkikotelon, hopeakotelon. — Voit pestä sen ja pitää siinä neuloja, sanoi hän. Eihän se muuten oikein sovi, jos vaan olisin päässyt kotia, niin olisit saanut jotain muuta, onhan minulla yhtä ja toista...

Mutta vedenjohdatin jäi jäljelle Geisslerin käynnistä, jäi ja vaikutti yötä päivää, viikko viikolta, sai pellot viheriöimään, sai perunan kukkimaan, sai viljan tähkimään.

Uutisasukkaat alempaa tulivat vuoron perään ylös katsomaan ihmettä, Aksel Ström tuli, naapuri Månelandista, hän joka oli naimaton ja jolla ei ollut naisapua, mutta kuitenkin tuli toimeen, hänkin tuli. Hän oli valoisalla mielellä sinä päivänä ja kertoi, että hän oli saanut lupauksen eräältä tytöltä kesäavuksi, niin oli siitä kiusasta suorittu! Hän ei maininnut tytön nimeä, eikä Iisakkikaan sitä kysynyt, mutta hän oli saanut lupauksen Breden Barbrolta, se maksaisi vain sähkösanoman Bergeniin. No, Aksel pani rahat sähkösanomaan, vaikka hän olikin perin tarkka mies, vieläpä hieman saitakin.

Vedenjohdatin oli tänään houkutellut Akselin Sellanråhon, hän tarkasti sen päästä päähän suurella mielenkiinnolla. Hänen maatalollaan ei ollut virtaa, mutta hänellä oli puro, hänellä ei myöskään ollut lautoja kuurniksi, mutta hän aikoi kaivaa koko johdon maahan, sen kyllä saattoi tehdä. Hänen veteläperäinen maansa ei tosin vielä näyttänyt uhatulta, mutta jos kuivuutta kestäisi, täytyisi hänenkin ruveta kastelemaan. — Kun hän oli nähnyt, mitä halusi, sanoi hän hyvästi. Häntä pyydettiin käymään sisälle, mutta hänellä ei ollut aikaa, hän tahtoi vielä samana iltana alottaa kaivauksen. Niin hän läksi.

Se oli toista kuin Brede.

Nyt oli Brede saanut levitetyksi sen tiedon ympäri rämeitä, että Sellanråssa oli nyt vedenjohdattimet ja kaikki ihmeet! Ei ole hyvä liiaksi tonkia maata, oli hän sanonut, Iisakki on nyt ojittanut niin kauan, että hänen täytyi ruveta kastelemaan!

Iisakki oli kärsivällinen, mutta hän toivoi usein pääsevänsä tästä miehestä, tästä kielikellosta Sellanrån ympäristöllä. Brede sanoi sähkölennättimen syyksi, että niin kauan kuin hän on julkinen katsastusmies, hänen täytyy pitää linjaa kunnossa. Mutta sähkölennätinlaitoksen oli jo useita kertoja täytynyt huomauttaa häntä hänen laiminlyönneistään ja tointa oli jälleen tarjottu Iisakille. Ei, sähkölennätin ei Bredeä kiinnittänyt, vaan metallit tunturilla, se oli tullut hänelle sairaloisuudeksi, päähänpiintymäksi.

Tapahtuipa varsin usein, että hän tuli Sellanråhon siinä luulossa, että hän oli löytänyt aarteen, hän nyökkäsi ja sanoi: — En sano enempää, mutta että olen löytänyt jotakin erikoista, sitä en kiellä! Hän hukkasi aikaa ja voimia aivan turhaan. Kun hän siten tuli väsyneenä kotia tupaansa, laski hän pienen, kivinäytteitä sisältävän säkin laattialle ja läähätti ja huokasi päivätyönsä päälle ja oli sitä mieltä, ettei kukaan raatanut niin ankarasti elatuksensa vuoksi. Hän kasvatti vähän perunaa vetisellä suolla ja niitti ne ruohotäplät, joita kasvoi itsestään hänen tupansa ympärillä. Se oli maanviljelystä. Hän oli joutunut väärälle uralle, eikä hän voinut menestyä. Nyt oli jo hänen turvekattonsa pilalla ja kyökinportaansa lahonneet vesitipusta; pieni tahko oli maassa, rattaat seisoivat ainaisesti paljaan taivaan alla.

Breden oli sikäli hyvä olla, etteivät sellaiset pikkuseikat häntä lainkaan vaivanneet. Kun lapset kierittivät tahkoa leikkien sillä, oli isä hyvä ja ystävällinen ja auttoikin toisinaan kierittämisessä. Kevyt ja laiska luonne vailla vakavuutta, mutta myös vailla raskasmielisyyttä, heikkoluonteinen, hieman edesvastuuton, mutta hän hankki ruokaa miten taisi, hän eli omaisineen päivästä päivään, he pysyivät kaikki hengissä. Mutta luonnollisestikaan ei kauppias voinut ikipäiviä elättää Bredeä ja hänen perhettään, hän oli sanonut sen usein, nyt oli hän sanonut sen ankarasti. Brede itsekin älysi asian ja lupasi, että hän nyt keksisi keinon: hän aikoi myydä talonsa ja ehkäpä voittaa siitä hyvästi ja maksaa kauppiaalle!

Vaikkapa Bredelle tulisi tappiotakin siitä, niin tahtoi hän myydä, mitäpä hän maalla! Hän kaipasi takaisin kylälle kevytmielisyyteen ja juoruiluun ja rihkamapuotiin — sinne kaipasi hän sensijaan, että olisi asettunut tänne rauhaan ja tehnyt työtä ja unohtanut suuren maailman. Saattoiko hän unohtaa joulujuhlat tai kevätjuhlat tai hallit kunnantalolla! Hän rakasti puhella jonkun kanssa, udella uutisia, mutta kenenkä kanssa puhelisi hän täällä suolla? Sellanrån Inkeri oli yhteen aikaan osoittanut hieman taipumuksia siihen, nyt oli hän jälleen muuttunut aivan toisenlaiseksi, niin harvasanaiseksi. Ja sitäpaitsi oli hän ollut linnassa ja Brede oli julkisuuden mies, se ei sopinut.

Ei, hän oli itse vetäytynyt syrjään lähtiessään kylästä. Nyt näki hän kateudella, että nimismies oli hankkinut itselleen toisen todistajan ja tohtori toisen kyyditsijän; hän oli lähtenyt pois ihmisten luota, jotka tarvitsivat häntä, nyt kun hän ei ollut enää saatavissa, tultiin toimeen ilman häntä. Mutta sellainen todistaja ja sellainen kyyditsijä! Oikeastaan pitäisi hänet — Brede — noutaa takaisin kylään hevosella!

Mutta siinä oli nyt Barbro, ja miksi olikaan hän halunnut saada häntä Sellanråhon? Keskusteltuaan asiasta vaimonsa kanssa. Jos kaikki kävi hyvin, saattoi siinä olla tytöllä tulevaisuus, ehkäpä vähän tulevaisuutta koko Breden perheelle. Kahden konttoristin taloudenhoitaminen oli hyvä kyllä, mutta Herra ties, mitä siitä hänelle pitemmän päälle koituisi; Barbrohan oli sievä ja kukkea, hänellä oli kai parempi mahdollisuus täällä kotona päästä eteenpäin. Sellanråssa oli kaksi poikaa.

Mutta kun Brede tunsi, että tämä suunnitelma raukesi, keksi hän uuden. Eipä itse asiassa ollutkaan mitään houkuttelevaa joutua Inkerin, rangaistun henkilön sukulaiseksi, olihan muitakin poikia kuin Sellanrån pojat, olipa Aksel Ström. Hänellä oli talo ja turvemaja, siinä oli mies, joka teki ja säästi ja vähin erin keräsi elukoita ja muuta omaisuutta, mutta jolla ei ollut vaimoa eikä mitään naisapua. — Sen minä sanon sinulle, että jos saat Barbron, niin saat sen avun mitä tarvitset, sanoi Brede Akselille. Ja tässä näet hänen valokuvansa! sanoi hän.

Pari viikkoa kului, sitten tuli Barbro, ja Aksel oli hiljattain alottanut heinänteon ja hänen täytyi niittää öisin ja korjata päivisin ja sai tehdä yksin kaiken, mutta sitten tuli Barbro! Se oli todellinen lahja. Hän huomasi, että Barbro osasi tehdä työtä, hän pesi astiat ja vaatteet ja keitti ruokaa, hän lypsi elukat ja oli ulkotöissä, kantoipa hän sisään heiniäkin, teki kaikkea; Akseli päätti antaa hänelle hyvän palkan ja kuitenkin suoriutua siitä.

Hän ei ollut täällä ainoastaan hienon naisen valokuva. Barbro oli suora ja laiha, puhui hieman käheästi, osoitti kypsyyttä ja kokemusta sangen paljossa, eikä ollut mikään rippikoululainen. Aksel ei käsittänyt, miksi Barbro oli kapea ja kuihtunut kasvoiltaan: — Minunhan pitäisi tuntea sinut ulkomuodolta, sanoi hän, mutta sinä et ole valokuvan näköinen. Se on matkan tähden ja koko kaupungin ilman tähden. Ei kestänytkään kauan, kun Barbro pyöristyi ja sievistyi jälleen ja hän sanoi: — Voit uskoa, että sellainen matka ja sellainen kaupungin ilma on sangen kuluttavaa! Hän viittasi myös Bergenin viettelyksiin — siellä sai varoa itseään! Mutta kun he näin juttelivat keskenään, pyysi hän Akselia tilaamaan sanomalehden, bergeniläislehden, niin että hän saattoi nähdä maailman uutisia. Hän oli tottunut lukemiseen ja teatteriin ja musiikkiin, täällä oli niin autiota.

Kun Aksel Strömillä oli ollut sellainen menestys kesäavustaan, niin tilasi hän lehden ja pyysi myös Breden perhettä usein käymään hänen uutistalossaan syömässä ja juomassa. Hän tahtoi antaa tunnustusta palvelusavulleen. Mikään ei voinut olla hauskempaa, kuin sunnuntai-illat, kun Barbro näppäili kitarankieliä ja lauleskeli käheällä äänellään, hän tuli aivan liikutetuksi siitä, noista vieraista, somista lauluista ja siitä, että joku todella istui ja lauloi hänen uutistalossaan.

Kesän kuluessa oppi Aksel myös tuntemaan hänet muilta puolilta, mutta hän oli yleensä kuitenkin tyytyväinen häneen. Barbro oli hiukan oikullinen ja hän saattoi olla pikainen vastaamaan, hieman liiaksikin pikainen. Sinä lauvantai-iltana, jolloin Akselin välttämättä täytyi mennä kylälle rihkamapuotiin, ei Barbron olisi pitänyt jättää elukoita ja majaa ja lähteä hänenkin pois koko talosta. Siitä nousi pieni tora. Ja minne hän oli mennyt? Vain kotiinsa, Breidablikiin, mutta kuitenkin. Kun Aksel tuli kotiin majaansa yöllä, oli Barbro poissa, hän katsoi elukoita, etsi ruokaa ja pani maata. Aamupuoleen tuli Barbro. — Minä tahdoin vain koettaa, miltä tuntui taas olla talossa, missä on puupermanto, sanoi hän koko purevasti. — Tähän ei Aksel voinut mitään vastata, sillä hänellä oli vain maja, jossa oli multapermanto, mutta hän vastasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan ilman hirsiä, kaipa kerta saataisiin tupa ja puupermantokin! — Silloin näytti kuin Barbro olisi katunut, sen pahempi ei hän ollut, ja koska oli sunnuntai, meni hän koreasti metsään noutamaan uusia katajanhavuja permannolle.

Mutta kun hän oli niin erinomainen ja hyväsydäminen, niin täytyikin Akselin ottaa esille se korea pääliina, jonka hän oli ostanut hänelle eilen illalla, hän oli jo aikonut unohtaa sen ja odottaa jotakin erikoisempaa Barbron puolelta, ennenkuin sen antaisi. Kas, hän näytti siitä pitävän ja koetti sitä heti, vieläpä hän kysyi Akselilta, eikö se pukenut häntä. No tietenkin, panipa hän vaikka Akselin nahkalakin päähänsä, niin se puki häntä! Silloin hymyili Barbro ja tahtoi olla hänkin puolestaan oikein makea ja sanoi: — Minä menen paljoa mieluummin kirkkoon tämä liina kuin hattu päässä. Bergenissä me tosin kaikki kävimme hatussa, lukuunottamatta tavallisia piikatyttöjä, jotka tulivat maalta.

Pelkkää ystävyyttä jälleen.

Ja kun Aksel otti esille lehden, jonka hän oli saanut postitoimistosta, istuutui Barbro lukemaan maailman uutisia, sisäänmurrosta erään kultasepän liikkeeseen Rantakadulla, tattarien tappelusta, lapsenruumiista, joka oli löydetty uiskentelemassa kaupungin satamasta. Se oli neulottu vanhaan paitaan, joka oli leikattu poikki hihojen kohdalta. — Kukahan sen lapsenkin on sinne heittänyt? sanoi Barbro. Hän luki myös vanhasta tottumuksesta torihinnat.

Kesä meni.

XVI

Suuria muutoksia Sellanråssa.

Niin, mitään ei enää tuntenut samaksi kuin ensi aikoina oli, siellä oli nyt kaikenlaisia rakennuksia ja sahat ja myllyt, autio korpi oli muuttunut ihmisten asumaksi maaksi. Ja vielä enemmän oli tulossa. Mutta Inkeri oli ehkä merkillisin, hän oli taas niin kääntynyt ja hyveellinen.

Viime vuotinen selkkaus ei kylläkään ollut yhtäkkiä saanut voittoa hänen kevytmielisyydestään, alussa tunsi hän taantumisen taipumuksia, hän tahtoi yhä puhella laitoksesta ja Trondhjemin tuomiokirkosta. Nehän kyllä olivat pieniä ja viattomia asioita, ja sormuksen otti hän kädestään ja huolettoman lyhyet hameenhelmansa teki hän pitemmiksi. Hän oli tullut ajattelevammaksi, talo kävi hiljaisemmaksi, vieraat vähenivät, seutukunnan tytöt ja vaimot tulivat harvemmin, koska hän ei ryhtynyt heidän kanssaan lörpöttelyihin. Kukaan ei voi elää syvällä korvessa ja pysyä seuran rakkaana. Ilo ei ole ajankulutusta.

Korvessa on jokaisella vuodenajalla ihmeensä, mutta aina muuttumatta tuo raskas, rajaton ääni taivaalta ja maasta, jokapuolella piirittävä korpi, metsän pimeys, puiden ystävällisyys. Kaikki on raskasta ja hempeää, mikään ajatus ei siellä ole mahdoton. Sellanrån pohjoispuolella oli pienoinen lammikko, lätäkkö, akvariumin kokoinen. Siellä uiskenteli pienoisia kalanpoikasia, jotka eivät koskaan tulleet suuremmiksi, ne elivät ja kuolivat siellä, eivätkä kelvanneet mihinkään, Herra paratkoon, eivät kerrassa mihinkään. Eräänä iltana seisoi Inkeri siellä ja kuulosteli lehmänkelloja, silloin hän ei kuullut muuta, sillä kaikki oli kuollutta, vaan ainoastaan laulua akvariumista. Se oli niin hiljaista, tuskin mitään, melkein tyhjää. Se oli noiden pienten kalojen laulua.

He olivat Sellanråssa onnellisia siitä, että joka syksy ja kevät näkivät villihanhien parvissa liitävän erämaan ylitse ja kuulivat niiden juttelun ylhäällä ilmassa, se oli kuin kuulohäiriöistä puhelua. Ja oli kuin maailma olisi seissyt hetken alallaan, kunnes parvi oli kadonnut. Eivätkö ihmiset tunteneet jonkunlaisen heikkouden kulkevan heidän lävitsensä sinä hetkenä? He alottivat jälleen työnsä, mutta he hengähtivät ensin, jokin oli puhellut heille tuolta puolen.

Suuret ihmeet ympäröivät heitä joka aika, talvella tähdet, talvella myös usein revontulet, taivaanlaki täynnä siipiä, tulipalo, Jumalan luoma. Silloin tällöin, ei usein, ei tavallisesti, vaan silloin tällöin kuulivat he ukkosen. Se tapahtui varsinkin syksyisin, se oli pimeätä ja juhlallista ihmisille ja eläimille, karja, joka kävi kotilaitumella, keräytyi yhteen ryhmään seisomaan. Miksi ne noin olivat painuksissa? Odottivatko ne loppua? Ja mitä odottivat ihmiset korvessa, kun he seisoivat ukkosessa päät painuksissa?

Kevät — oli menneeksi, sen nopeus ja hullutus ja innostus; mutta syksy! Se luontui pimeän pelkoon ja iltarukoukseen, nähtiin näkyjä ja kuultiin varoituksia. Ihmiset saattoivat mennä ulos jonakin syyspäivänä ja etsiä jotakin, miehet saattoivat haeskella jotakin katupuuta ja naiset elukoita, jotka nyt juoksivat hullaantuneina sieniä hakemassa, — he palasivat kotia monta salaisuutta mielessään. Astuivatko he huomaamattaan mauriaisen päälle ja litistivät sen takaosan polkuun kiinni, niin ettei yläruumis enää päässyt hievahtamaan? Tulivatko he liian lähelle riekonpesää ja saivat vastaansa räpyttelevän ja sähisevän emon? Eikä suuri lehmänsienikään ollut aivan mitään sanomatta, ihminen ei käy tyhjäksi ja valkeaksi silmiltään sitä katsoessaan. Lehmänsieni ei kukoista, eikä siirry paikaltaan, mutta siinä on kuitenkin jotain vierivää ja se on kummitus, se muistuttaa keuhkoa, joka seisoo ja elää paljaana ilman ruumista.