Part 8

Tulevaisuus! Se sana soinnahti kauniilta lunnasjärveläisten korvissa. Kaipa Sabina hiukan avustaisi heitäkin, kun kerran naimisiin joutuisi?

Sabina ei osannut siihen mitään sanoa. Ei hän ollut sitä ajatellut. Tietysti hän avustaisi, jos kerran jotakin saisi.

— Saisi edes kerran oikeaa hapriikin lankaa, tuumaili äiti Karuliina. — Se oli kuulemma niin liukasta kutoa.

Kyllä kotikehruulanka oli aina parempaa, arveli Ampru. Mutta, kunhan saisi oikean äkeen, jolla jyräisi näitä kivikkopeltoja. Se olisi jotakin!

Jokaisella oli joku toivomus. Setä Juhani toivoi sorvipenkkiä. Hänestä oli sorvaaminen aina näyttänyt erikoisen hupaisalta työltä. Hän oli kerran Könkäällä katsellut, kuinka nikkari sorvasi sängyntolppaa. Niin syntyi koivupökkelöstä ruusattu sängynjalka, että ihan ihme. Mitäs ne lapsukaiset toivoivat? Yksi toivoi rusinoita, toinen siirappivoileipää. Ampru oli kerran tuonut jouluksi puoli litraa siirappia Siosjärveltä. Siitä oli tehty siirappivoileipiä koko väelle. — Vähäänpä sie tyytyisit. Sabina hymähti. Pikku Anni oli viisas. Hän ei havitellut liikoja. Vaikka — kyllä kai nyt Jonne joskus antaisi sen verran, että saisi sisarilleen ostaa jonkun vaatekappaleen.

Vaatteista tahtoikin Amprun perheessä puute olla. Muuta oli sittenkin... kutakuinkin. Vaate oli kallista. Nytkin oli pikku Annilla Sabinan vanha röijy. Hihat oli kääritty laskoksille, jotta pikku kädet paremmin pääsisivät näkyviin.

Mistä se hänkin hääleningin saisi? Eihän nyt kehdannut vanhoissa, kuluneissa ketineissä Jonnen rinnalla vihillä seistä.

Mutta kyllä kai Jumala siitäkin huolen piti.

Kiitollisuus valtasi Sabinan mielen. Asiat olivat sentään paremmalla kannalla kuin alussa oli uskaltanut toivoakaan. Jonne ei ollutkaan hyljännyt häntä, vaikka hän niin oli luullut.

Sitä hän vain suri hiljakseen, että hän oli rumentunut. Entinen kukkea ihonväri oli kadonnut ja sijaan astunut kalvakkuus. Hän katseli muotoaan Suomen-Huotarin lahjoittamasta peilistä ja silloin hän toisinaan raskaasti huokasi....

Epäilyskin kohotti päätään. Miksi ei Jonne kirjoittanut? Oliko niin, ettei hän joutanu?

Iltahetkinä kun omaiset nukkuivat lueskeli Sabina Jonnen entisiä kirjeitä. Muuan lause on erikoisesti painunut mieleen. Jonne oli kirjoittanut »Mie toivoisin, että elämä kukkisi meille kuin verenpisara kotipirttisi ikkunalla.»

Huokaus pusertautui Sabinan rinnasta. Sitä hänkin toivoi. Mutta elämä tuntui toisinaan niin toivottoman raskaalta. Tämä odotus, odotus.

Se oli pitkä kun iäisyys.

Amprun väki rupeaa laittautumaan levolle Sabina siirtää rukkinsa syrjään. Taas oli kulunut yksi päivä ja kevät oli askelta lähempänä. Ei ollut syytä heittäytyä huolten valtaan. Jonne saapuisi kuin kuninkaanpoika noutamaan Kunigundaa, joka tosin nukkui lattialla, mutta sittenkin pystyi uneksimaan kuin saduissa.

Sabina nukkuu ja näkee unta Jonnesta ja Ristiaanista. He kulkevat Ristiaanin katuja ja kaikki ihmiset katsovat heitä. Kuningaskin tulee vastaan ja pysäyttää Jonnen. »No, Muurmanni, hyvinkös malmia löytyy?» »Hyvinpä löytyy, herra kuningas... löytyypä niinkin ja aina vähän muutakin.» Jonne osoittaa Sabinaa ja jatkaa: »Tämänkin mie olen löytänyt Lapista.» Kuningas katselee Sabinaa tutkivasti ja sanoo viimein: »Sillä on pisamia kasvoissa ja se näyttää hiukan kalvakalta.» »Niin näyttää, herra kuningas, mutta kylläpähän siitä vuonkuu... kevätpuolheen...» »Aivan oikein, Muurmanni, kevätpuolheen. Mutta — hoia sie sitä hyvin, jotta punaruusut jälleen kukkisit sen poskilla.» Jonne kumartaa kohteliaasti ja kuningas taputtaa Sabinaa olalle...

XIII.

Katajan Matti on saanut saunansa valmiiksi aikoja sitten. Hän on kylpenyt säännöllisesti joka lauantai ja tyytyväinen hän on ollut. Nyt ahertaa hän taas uutisrakennuksensa kimpussa; hän mielisi saada sen valmiiksi mikkeliksi.

Talvi on mennyt, sitä seurannut kevät ja kesä ovat takanapäin. On taas käsissä syksy.

Katajan Matti istuu hajareisin rakennuksensa katolla, kiinnittäen paikoilleen harjalautaa. Hän on onnellinen. Pirtin muuri on muurattu. Kuusi-Tuomas väylän varrelta on ollut hänellä muurmestarina ja itse hän on autellut, minkä on kerinnyt. Nyt oli vielä eteiseen saatava ovi ja ikkunat. Silloinpa olisikin pirtti valmis.

Katajan Matti antaa vasaran hetkeksi levätä ja vaipuu katselemaan edessään leviävää maisemaa. Kaamaslaki kohoaa mahtavana suoraan pohjoisessa. Sen huippu on kuuran peitossa ja alempana tunturin rinteellä muuttaa koivunlehti väriään. Keltaista ja punaista, tummempaa ja vaaleampaa näkyy joka suunnalta, mihin vain hänen katseensa kääntyy. Metsät ympärillä ovat noita värejä ihan kirjavanaan. Ilma on kuulakas ja kirkas. Viime yönä on käynyt halla.

Tapahtuu erämaassakin jotakin. Ei yksin tämä halla, harmaja vieras kyläile mailla. Lentelee etelän lintukin, se haikaraksi mainittu, toisinaan yli Kiiluvaistunturin ja pudottaa tuomisensa lakeistorvesta sisään.

Viime huhtikuussa se oli saapunut jo ennen variksen tuloa ja tuonut Sabinalle — pojan.

Kajahtaa pari, kolme vasaran iskua. Katajan Matti on lyönyt naulan harjalautaan. Siinäpä se olikin tarpeeseen; puri laudansyrjän tiukasti pärekerrokseen kiinni.

Kummat tunteet vellovat Katajan Matin povessa. Ei hän vihainen ole, kaukana siitä. Hänen piti vain kopauttaa naula tuohon paikkaan. Muuten olisi harjalauta jäänyt irvistämään.

Tapahtuu erämaassakin jotakin... tapahtuu... Sellainenkin ihmeellinen asia, että Katajan Matti, hiljainen mies, jonka silmissä aina asustaa kostea kiilto, rakastaa Lunnasjärven Sabinaa — siitä huolimatta, että tämä on saanut toiselle miehelle lapsen.

Ei ole Katajan Matti koskaan Sabinalle mitään puhunut, ei edes viitannut sinnepäinkään. Hän on niin omituinen; hän puhelee vain itsekseen. Rapatessaan syvennystä muurin kupeeseen on hän sanonut puoliääneen: »Siinäpä on Sapinan kirnulle paikka», ja rakennellessaan pirtin ulkoportaita: »Askellauat on laitettava leveät, jottei Sapinan jalka luiskaha hänen navetasta tulleshaan maitokiulun kanssa.»

Niin — navettakin oli valmis. Yksin lypsyjakkarankin hän oli tehnyt. Sitäkin rustatessaan hän oli ajatellut Sabinaa.

Katajan Matti ei yhtään epäile, ettei hän Sabinaa saisi. Se ei johdu hänen mieleensäkään. Hänestä se on päivänselvä asia. Kun hän kerran Sabinaa rakastaa ja kun ei se Malmi-Muurmannin poikakaan tullut, on selvä, että Sabina suostuu häneen.

Ei hän alunpitäenkään ollut uskonut, että Malmi-Muurmannin pojassa olisi ollut sanansa pitäjää. Hän oli tutkinut sen miehen. Olihan hän siksi monta kertaa Muurmannin pojan taakkoja kantanut ja melkein joka kerta tämä oli tinkinyt sopimuksesta.

Samalla tavalla se oli tietysti tinkinyt Sabinankin asiassa.

Katajan Matti tarttuu vasaraansa ja jatkaa työtään. Vasaran iskut kajahtelevat kuulakassa syysilmassa. Niissä soi voima ja rehti, päättäväinen aikomus. Hän, Katajan Matti, ei Sabinaa pettäisi. Hän hoitaisi hänet ja hänen lapsensa...

Se pisti hiukan Matin sydäntä, että Sabinan pojan nimi oli Jonne. Miksi piti vielä tuon petturin nimi pojalle antaa? Eikö nyt muuta nimeä oltu keksitty?

Mutta — sehän oli Malmi-Muurmannin pojanpoika. Kaipa sille oli sitten ollut annettava isänsä nimi.

Katajan Matti tyytyi siihenkin. Mitäpä se häneen kuului. Pääasia, että hän ottaisi Sabinan ja pitäisi hänestä hellää huolta.

Iltapäivällä oli Katajan Matti päättänyt pistäytyä Amprun pirtissä. Silloin hän puhuisi asiansa.

* * * * *

Tämä syksy erosi suuresti edellisestä. Silloin oli vielä toivottu, nyt ei enää.

Muurmannin Jonne ei ollut tullutkaan.

Kuinka hartaasti Sabina oli häntä odottanut! Joka ilta viime kesäkuussa hän oli kävellyt Jonnea vastaan. Sieltä... Kaamaslaen takaa hänen piti tulla, hänen sydämensä valitun. Hän oli odottanut häntä jokaisessa tienkäänteessä. Mutta — Jonnea ei ollut kuulunut.

Kerran — muutamana pyhänä hän oli kulkenut Tunturimajalle saakka. Siellä oli ollut kuollutta ja liikkumatonta — paksut rautakanget ovissa ja luukut ikkunoissa. Vain tuuli oli vaisusti puhallellut puiden latvoissa ja yksinäinen orava oli katsellut häntä kuusen oksalta...

Hän oli palannut sydän tuskaa täynnä, väsyneenä ja onnettomana. Näinkö Jonne hänet hylkäsi —?

Kotona hän oli hiukan virkistynyt. Siellä potki kehdossa pieni pulleasäärinen poika. Se hymyili hänelle. Sabina nosti lapsen syliinsä, painoi sitä rintaansa vasten ja nyt vasta heltisivät vapauttavat kyyneleet hänen silmistänsä.

— On sitä surkeutta kerraksheen! pauhasi Ampru. Hän oli muuttunut häijyksi ja kärtyisäksi sen jälkeen kuin toivo Muurmannin pojan paluusta oli sammunut.

— Kaikkia rutkaleita niitä ihmisinä kohellaankin! On sitäkin... kuvatusta tässä kahvilla helssattu senkin seittemät kerrat ja tuon se nyt teki!... Ja kaikhiin maankulkureihin se siekin, Sapina, luotat.

Hyvä Isä sentään! Luottaneethan he olivat kaikki, isä etupäässä.

Mitä? Ampru kiivastui. Hänkö luottanut? Se oli valhe — musta valhe!

Amprua hävetti ja suututti, että hänkin oli mokomaan luottanut. Mutta hän ei halunnut sitä tunnustaa eikä siitä saanut puhua — ainakaan hänen kuultensa.

Mutta isähän oli kuvitellut kuninkaat ja kaikki virkakunnat tämän asian yhteyteen. Mitäs nyt oikeaa asiaa kieltää.

Silloin Ampru lopullisesti suuttui. Hän sieppasi kirveen, työntyi rantteelle ja nyt saivat rangat tuntea hänen vihansa voimaa.

— Älä sie isää kiusaa, rauhoitteli Karuliina-äiti. — Yhenkaltaisessa erhetyksessä tässä on eletty kaikin.

Niin — totta puhui Karuliina... juuri samankaltaisessa. Hänkin, setä Juhani, oli ihan todesta luottanut Muurmannin poikaan.

Niin — setä Juhani ja äiti ymmärsivät ottaa asian rauhallisesti. He tyytyivät kohtaloon. Isä ja ukki olivat katkeroituneita, viimemainittu varsinkin. Sabina ihan pelkäsi häntä. Tuuheiden kulmakarvojensa alta tuijotteli vanhus häntä pahaenteisesti. Hän ei puhunut mitään, mutta kun hän tavantakaa pudisteli päätään ja huokasi syvään, tuntui Sabinasta toisinaan oikein kamalalta.

Näkikö ukki mitään? Hänhän oli oikeastaan tietäjä. Moni kopsalainen oli käynyt häneltä neuvoa kysymässä ja aina oli vanhus auttanut. Mutta — nyt saattoi hän toisinaan puhua sellaisia kummallisia sanoja, että ihan selkäpiitä karmi niitä kuunnellessa.

— Kummempia vielä kuulhaan, sanoi hän kerrankin. — Mie en tieä, mitä se on, mutta risthiin lentelevät koivuvarvut, kun luutia tehen.

Karuliina hätääntyi.

— Älkää nyt suotta peloitelko tyärriepua. Eikö sillä ole jo tarpheeksi kärsimistä.

Ukki ei vastannut mitään, istui vain kyyryssä ja pudisteli päätään. Toisen kerran hän sanoi:

— Kun omasta verestä nousee paha, on sitä vasthaan voimaton.

Sabina kuunteli ukin puheita pelko ja vavistus sydämessä. Mitä — kuolemaako se ennusti — ukki? Ei kai äidin pikku poju vain kuolisi? Ei, ei, ukki vain omiaan höpsi. Se oli taas sillä päällä. Kyllä Jumala taivaastaan varjelisi heitä.

Sabina istui mietteissään ja tuuditteli lasta. Kaikenlaisia ajatuksia kulki hänen päässään. Mikä oli tuleva hänen pojastaan kerran? Herrako vai talonpoika? Sillä oli — pikku Jonnella kaikki isänsä tuntomerkit: kaunis, kaareva nenä, siromuotoinen suu ja musta tukka. Ainoastaan silmät olivat äidin: — ne olivat haalakat.

* * * * *

Illalla tuli Katajan Matti. Hän oli pukeutunut pyhävaatteisiin ja kellonperät riippuivat rentoina rinnalla. Ne olivat hiukan omituisemmat kellonperät kuin tavallisesti. Ne olivat karhunhampaista tehdyt. Matin isä oli ollut kuulu karhunkaataja ja hän oli kerran Haaparannalla käydessään teettänyt kellonperät karhunhampaista. Mihinkäs Matti nyt aikoi, kun oli noin sonnustautunut?

Isä Ampru silmäili tutkivasti Mattia, aivan kuin aavistaen tämän asian. Olisipa toki hyvä, jos Matti korjaisi tyttären tästä pois. Jaloissahan tuo oli, kun ei joutanut talon töihinkään. Lapsi vei kaiken ajan.

Hän oli kerran ennen toivonut samaa. Silloin oli Sabina vielä tyttö. Oli tullut sitten sellainen aika, jolloin hän oli nauranut aikaisemmille kuvitteluilleen. Sabinako Matin vaimoksi? Heh! Muurmannin poika oli ilmestynyt näyttämölle ja lyönyt Matin laudalta kuin kuivan tallukan. Nyt hän taas taipui aikaisempiin ajatuksiinsa.

Pantiin kahvipannu tulelle. Matti teki niin juhlallisen vaikutuksen, että kahvipannu lensi lieteen kuin itsestään.

— Kopsaanko aiot? kysäisi Ampru äkkiä.

Matti kaiveli piippuaan. Hänen oli hiukan vaikea päästä alkuun. Vaikka ei hän yhtään peljännyt. Hänellä oli sellainen omituinen tunne, ettei epäonnistuminen tullut kysymykseenkään. Yhtäkaikki mietitytti, miten asian aloittaisi.

— En.

— No... mitäs sie nyt noin — tällissä? Harjakaisiako aiot pitää?

Matti silmäsi Sabinaa kuin salaa. Ahaa, jo pääsi Ampru varmuuteen. Tytärtä se meinasi.

Sabina oli myös huomannut Matin silmäyksen. Sama kostealta kiiltelevä katse kuin ennenkin. Hän muisti kesäyön Nooakin arkin maassa. Silloin oli Matti tuonut hänet kotiin. Samoin syysillan kosken niskassa. Silloinkin oli Matti tuonut hänet kotiin.

Tulisiko hän nyt noutamaan häntä kolmannen kerran?

Äiti Karuliina pesi kuppeja pöydän päässä. Hänkin oli miettiväinen. Hiljainen myhäily leikki hänen huulillaan. Kihlajaisetko tässä tulivatkin?

Hän oli ajatellut toisenlaisia kihlajaisia. Tuossa pöydän päässä, kellon alla, istuisi Muurmannin Jonne selkä kenossa, Ruijan leikkoja poltellen. Ja hän, Karuliina, kaataisi sille kahvia kuppiin käden hiukan vavahdellessa.

Mutta — vavahtelemaan pakkasi käsi nytkin — vaikka hän oli vasta kuppeja pesemässä. Vaikuttiko siihen epävarmuus Matin onnistumisesta?

— Sinulla alkaa talo olla valmis?

Ampru istui kahareisin penkillä ja leikkasi tupakkaa kukkaroonsa.

— Mikkeliksi pääsen asumhaan... vakituisesti.

Ampru innostui. Hän oli herkkä innostumaan.

— Niin se mies rytkää! Laittaa talon kylmhään mettään ja ihan yksin.

— Onhan sitä nyt aina väliin apuakin ollut... muurarikin ja muitakin... silloin tällöin.

— No joo... mutta vähän sie olet sittenkin muien apua tarvinnut. Onhan tässä joku hirsi kiskotettu miehissä ylös, mutta sittenkin...

Kyllähän Katajan Matti sen kiitollisena myönsi, että auliisti oli Amprukin apua tarjonnut, silloinkuin hän oli tarvinnut.

— Etkä sie sekhaantunut sen Malmi-Muurmanninkhaan homhiin, vaikka oli toisinhaan hyvätkin tienat tarjolla.

Eihän hän isosti. Jonkun taakan oli nakannut Kopsaan. Siinä kaikki.

Matti poltteli ja mietti. Laatuunkäypä mies tämä Ampru. Hyvän appiukon siitä saisi.

Nyt oli Karoliinalla kahvi valmiina. Hän kaasi kuppiin ja kehoitti Mattia ottamaan.

Matti siirtyi pöydän päähän. Hän kulki pikku pojan kehdon päitse. Siinä nukkui Muurmannin Jonnen poika. Se auttoi asiaa alkuun.

— Jaa... sinulla se on jo valmis poikakin, sanoi hän hymyillen.

Sabina painoi päänsä alas. Hän ei vastannut mitään.

— Mie tässä arvelin, että etköhän sie nyt tarvitseisi sille isää, kun ei tullut se vasittu...

Sabina punehtui. Kyllä hän ymmärsi Matin tarkoituksen, mutta ei nytkään vastannut mitään.

— Mie tässä olisin... niinkuin emäntää vailla ja ajattelin sinua kysyä...

Nyt ei Ampru enää jaksanut itseään hillitä. Hän lausui:

— Kuulepas, Sapina, Matti pyytää sinua vaimokseen.

Suuret kyyneleet rupesivat vierimään Sabinan poskia pitkin. Minkävuoksi hän itki? Siksikö, ettei tuo pöydän päässä istuva mies ollut Muurmannin Jonne, ja että hänen nyt ehkä piti vastata kieltävästi? Vai siksikö, että tuo mies oli Katajan Matti, jolle ehkä sittenkin oli vastattava myöntävästi? Ei Sabina sitä itsekään tiennyt.

— Älä sie turhia itke, Sapina. Sinunhan pitäisi päinvastoin iloita, että Matti niin rehellisesti pyytää sinua vaimokseen.

Eihän Sabina itsekään tiennyt, oliko se iloa vai surua. Pääasia vain, ettei hän tahtonut kieltääkään. Hän ei puhunut mitään.

— Mie otaksun siis, ettei sinulla ole asiaa vasthaan.

— Mutta... jos Jonne palaisi, sai hän lopulta sanotuksi.

— Ei palaa, huokasi äiti ja samaa sanoi setä Juhanikin.

— Huihai! toimesi Ampru. — Vai että palaisi! Johan nyt, kun heinäkuun alussa tuli jo vuosi eikä ole ees kirjoittanut.

Isän puhe ei Sabinaan isosti vaikuttanut. Hän puhui kuin tuuleen. Toista oli äidin ja setä Juhanin. Kun he kerran olivat toivonsa menettäneet, oli kai turhaa enää hänenkään rimpuilla vastaan.

Hän ei vastannut mitään, katsahti vain hiukan ujosti Mattiin ja punoi palmikkonsa päätä.

Matti luki kuin kirjasta. Nuo olivat pettämättömät myöntymyksen merkit. Hän virkkoi:

— Sitten lähen ensi viikolla kuulutusta ottamhaan.

Sabina ei äännähdäkään. Asia on päätetty.

Niin lähtee Katajan Matti kahvit juotuaan ja ohjaa askelensa uutisrakennukselleen. Hän on tyytyväinen ja hyräilee laulunpätkää. Ei hän monta sanaa ollut Sabinan kanssa vaihtanut, mutta mitäpä tarvittiinkaan...

Katajan Matti panee nukkumaan pirttinsä lattialle. Hänen toiveensa on täyttynyt. Tässä pirtissä askartelisi Lunnasjärven Sabina kuukauden päästä... Mutta kehto hänen piti tehdä aivan ensi tilassa. Tietysti ei Ampru halunnut luovuttaa omaansa; ehkä itsekin vielä tarvitseisi...

Mutta ei hätää. Hänellä oli kuivia lautoja. Niistä hän kyllä pian kehdon kaputtelisi kokoon. Laittaisi oikein ruusatut jalat... sellaiset kiperänokkaiset. Siinäpä oli Sabinan sitten hyvä lastansa keinutella.

Katajan Matti nukkuu onnellisena nähden unta Sabinasta.

Mutta Amprun pirtissä lattialla lepää Lunnasjärven Sabina avoimin silmin, katsellen tuikkivaa iltatähteä.

Hänestä se on niin lohduttoman kaukana.

XIV.

Katajan Matin pirtissä puuhailee Lunnasjärven Sabina. Hän on nyt Matin vaimo.

Viikko sitten he olivat käyneet Siosjärvellä. Siosjärven rovasti on heidät vihkinyt ja samalla vahvistanut pikku Jonnen kasteen. Matin nimiin se oli ristitty; niin he olivat sopineet. Vanha rovasti oli lempeästi nuhdellut heitä; — ei pitäisi rikkoa Luojan järjestystä. Sabina oli kuunnellut vaieten punaiset läikät poskillaan. Matti oli lakkiaan pyöritellen vastaillut yksikantaan: »Niin ... niinhän se...»

He olivat astuneet Kopsasta peräkanaa, Sabina edellä lasta komsiossa kantaen ja Matti perässä. Kopsan kievaritalossa oli tarjottu kahvit ja isäntä oli puhellut entiseen tapaansa: »No... mitenkä se nyt tämä kummilapsi jaksaa?» »Ja poikakin sillä jo on!» »No minkäs nimen pani Siosjärven pappi?»

Matti oli selittänyt, että Jonnehan oli... pojan ressun nimi..

»Vai Jonne.» »Korheien nimien perhään tet olette siellä Lunnasjärvellä.» »Eikös se Muurmannin poikakin ollut Jonne?»

»Olihan se», oli Matti vastannut... »Jonnehan se oli se Muurmannin poikakin.» »Sille tuo lie kaimaksi ristitty... tämäkin Jonne...» »Se kun on sellainen... soma nimi...»

»Sie taiat omistellakin pojan ittellesti?» oli Kopsan isäntä veistellyt. »Eikös se Muurmannin poika olekhaan tämän Jonnen isä?»

Eikö mitä. Kyllä se oli hänen poikansa.

Sitä sanoessaan oli Matti vahvasti punastunut, paljon enemmän kuin Siosjärven papin edessä. Hän ei tavallisesti valehdellut, mutta nyt oli täytynyt sekin synti tehdä.

Mitäpäs siitä, kun hän kerran Sabinaa rakasti. Rakkaushan peitti syntien paljouden... niin Sabinaan kuin häneenkin nähden.

Sabina ei ollut Kopsassa juuri monta sanaa sanonut. Olihan vain kiittänyt kahvista ja esittänyt: »Emmekhään jo lähe, Matti?»

Eikä Matilla ollut sitä vastaan ollut. Sopi lähteäkin. Hän oli sellainen peräänantavainen mies. Matkalla ei oltu monta sanaa puhuttu. Hirvijängän laidassa oli istahdettu levähtämään. Sabina oli syöttänyt lasta.

»Tähän saakka oli hyvin kuulunut Muurmannin herran ammutus.»

Sabina sen oli sanonut ja Mattikin oli innostunut. Oli se muutamilla ilmoilla kuulunut aina Kopsaan saakka. Hän oli kerran... sen pojan taakkoja kantaessaan Kopsan kievarin pihalla kuunnellut ja selvästi oli kuulunut. Mutta — silloin oli puhaltanutkin pohjoisesta.

Sabina oli luonut Mattiin kiitollisen katseen. Matin sydän oli lämmennyt. Olihan hauskaa, että edes joku asia kiinnitti Sabinan mieltä... vaikkapa Muurmannin poikakin. Mitäpä vaaraa tuosta koituisi, vaikkapa hänestä puheltiinkin... kaukanaolevasta ja takaisin tulemattomasta...

Ja Matti oli lämmennyt kertomaan Muurmannin pojasta. Ei se kantomiestä uuvuttanut. Niin kulki hitaasti ja haasteli koko matkan. Tavantakaa kehoitti pysähtymään ja levähtämään. Tälläkin välillä — vaikk'ei tämä ollut kuin rapea penikulma — oli kahdesti kahvisteltu. Antelias mies se oli... Maksoi kantopalkkaakin aina enemmän kuin muut...

Matti oli taas punastunut ja punastunut oli Sabinakin — vaikka eri syystä kuin Matti. Mutta — pääasiana pysyi, että Sabinalla oli mieluinen keskusteluaine. »Hyväsyämminenhän se Jonne oli...» Ka... mikäpä ettei... hyväsydäminen... kerrassaan hyväsydäminen ja rehti mies. Ja niin toverillinen. Eikä se ollut ylpeäkään niinkuin nämä Suomen herrat esimerkiksi. Ne eivät paljon kantomiestä puhutelleet... ähisivät ja noituivat vain sääskien vuoksi. Mutta — se Muurmannin poika sanoi sääskistäkin pitävänsä... sanoi, ettei Lappi olisi Lappi ollutkaan ilman niitä. Sanoi säälivänsä, kun niitä piti tappaa. Oli kerran kysynyt Matiltakin, eikö hänestäkin tuntunut pahalta sääsken tappo. Hän oli naurahtanut ja sanonut, että »ei.» Mutta Muurmannin poika oli väittänyt, että sääsken kannalta katsottuna oli kuolema yhtä kamala kuin ihmisenkin. Kipua se tunsi, muka, sääskikin, vaikka verenhimoisuutensa... kuulemma... houkuttelikin sen suoraan surman suuhun.

Sabinan sydän oli niin kummasti sytkähdellyt. Omituinen mies oli ollut... se Jonne. Sääli sääskiä, mutta ei säälinyt häntä eikä poikaansa...

Mutta siitä huolimatta oli ollut peräti somaa keskustella Jonnesta. Sydänalan oli vallannut sellainen herpaiseva tunne... sellainen kummallinen ilon ja kaipuun sekainen, jota ei osannut selittää. Oliko Matti koskaan kuullut, että sillä olisi ollut muita... sillä Muurmannin Jonnella?

Sabinasta oli tuntunut vaikealta tämän kysymyksen esittäminen. Mutta Matti oli sellainen hiljainen olento, jolta kyllä saattoi kysellä. Tuntui — melkein samalta, kuin jos olisi kysynyt koivulta tahi lepältä... Hän vastaili tyynesti... hiljaisesti... niin että häntä kuunnellessa johtuikin mieleen lepän lehtien hiljainen havina.

Olihan Matti kyllä kuullut, vaikka ei ollut hennonut siitä puhua. Kukaties se olisi loukannut Sabinaa. Eikä hän, Matti, ollut tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa.

»Ne puhuivat siitä Jonnestakin niin paljon perättömiä...»

Niinhän se... Maailma oli kerta kaikkiaan sellainen... paha ja petollinen.

He olivat jatkaneet matkaansa. Sabinasta oli tuntunut siltä, kuin olisi tämä keskustelu vapauttanut Jonnen kaikesta edesvastuusta. Hän seisoi viattomana ja puhtaana Sabinan edessä ja hänen päänsä ympärillä leijui jonkunlainen marttyyrin sädekehä. Sen vaikutti rakkaus Jonneen.

Matti oli tuntenut aivan samaa, mutta se oli taas johtunut rakkaudesta Sabinaan.

Niin he olivat astelleet äänettöminä salojen kätkössä olevaa kotiansa kohti. Iltapuolella päivää he olivat saapuneet perille. Matti oli ripustanut konttinsa pirtin naulaan, riisunut kengät kuivamaan ja lausunut: »Nyt olhaan sitten kotona.»

Sabina oli kaivanut pikku Jonnen komsiosta ja laittanut hänet kehtoon. Hänkin oli sanonut: »Niin... nyt olhaan sitten kotona...» Mutta hänen sanansa oli johtunut siitä hyvän mielen tunteesta, että täällä asui henkilö, jonka kanssa saattoi keskustella Jonnesta niinkuin vanhasta, rakkaasta, yhteisestä tuttavasta. Kotona, vanhempien luona sitä ei ollut saattanut viime aikoina tehdä.

Hän oli luullut Matille lupautuessaan joutuvansa saman painostavan tunteen valtaan, joka hänellä kerran oli ollut pikku tyttönä eksyessään. Hän oli peljännyt sitä. Se olisi ollut ikävää hänen itsensä... ja Matinkin vuoksi. Hän oli ollut varma, ettei Matti kykenisi häntä niiltä poluilta löytämään. Mutta — Matti oli taitavampi kun mitä hän oli luullutkaan. Hän opasti Sabinan heti alussa oikealle tolalle. Juttelu Jonnesta oli kuin Pohjantähti, joka osoitti heille tietä, niin etteivät he eksyneet. Sen aikaansai Matin suuri rakkaus ja Sabina oli siitä Matille kiitollinen.

Hän saattoi toisinaan olla Matille oikein helläkin, — vaikka ei koskaan niin hellä kuin Muurmannin Jonnelle. Mutta Matti ei aluksi enempää kaivannutkaan. Hän rakasti niin suuresti Sabinaa. Isä Ampru ja äiti Karuliina tulivat heille kylään. Pidettiin oikein pienet juhlat. Sabina oli leiponut vehnäistäkin ja hymy huulilla tarjonnut kahvia vanhemmilleen. Oikein tarjottimella.