Part 9

— Kyllähän sen näkee, että olisi tämä Sapina kelvannut rouvaksikin, oli Ampru toimennut kastaessaan vehnäistä kahviin. — Herraskonsteja sillä on ihan verissä.

Äiti Karuliina oli tyrkännyt Amprua kylkeen. Hänestä oli ollut varomatonta puhua tuolla tavoin. Matti saattaisi loukkaantua.

Mutta ei ollut Matti siitä loukkaantunut. Oli virkkanut vain rauhallisesti:

— Niin... kyllä olisi Sapina Murmannin pojallekin kelvannut. Mutta — minunpa onneni oli, ettei kelvannut.

Isä Ampru oli innostunut. Hän katseli asiaa siltä kannalta, kuin olisi myynyt Matille kantakirjalehmän tavallisesta maatiaisesta.

— Niinpä niin... kiitä onneasi, Matti. Nyt jos Muurmannin poika tulisi, tulisi liian myöhään.

Mutta sitä ei Amprun olisi pitänyt sanoa. Sabina oli kalvennut ja käynyt hiljaiseksi. Matti oli katsellut häntä vaieten. Ei osannut Ampru hänen taktiikkaansa. Liian tökerösti puhui. Sabinaa oli taitavasti kohdeltava, jotta hän pääsisi irti raskasmielisyydestään.

»Sapina on herkkä kuin haavanlehti», oli isoäiti kerran sanonut ja se oli totta.

Keskustelu oli suuntautunut muille aloille. Puhuttiin pelloista ja niitynraivauksesta. Matilla oli raiviota jo jonkun verran, mutta sitä piti isontaa, jos mieli ohraa saada riittävästi.

— Meiltä sie saat siemenet, et tarvitse Kopsasta hakea. Se verran myötäjäisiä mie aina tyttärelleni annan.

Ampru oli mielestään tehnyt suurenkin lahjoituksen. Jyviä oli vähän Lunnasjärvessä. Mutta olihan aina sen verran, että saattoi uuden talon apua antaa.

Karuliina oli ihaillut Jonnen kehtoa. Sehän oli oikea mestariteos. Niin oli jalaksetkin ruusattu kauniisti... ja vielä se oli Matti sen maalannutkin.

— Sattui löytymhään hiukan sinimaalia, niin pyyhkäisin, oli Matti tuuminut. Hän olisi mieluummin maalannut sen punaiseksi, mutta sitä väriä ei ollut sattunut olemaan.

Tyytyväisinä olivat Ampru ja Karuliina sanoneet hyvästit. Heidän mielestään ei Sabina olisi voinut parempaa miestä saada. Hulluja oli silloin oltu, kun oli sitä Muurmannin poikaa odotettu. Mikä se nyt oli saanutkin aikaihmisten päät pyörälle?

Ampru arveli, että paukkeesta se johtui... siitä, kun Malmi-Muurmanni jymisytti tuntureita. Se oli temmannut heidät, erämaan lapset, tutusta hiljaisuudesta, herättänyt kuin kontion pesästään. Ei muuta kuin parhaan lypsylehmän kimppuun, heh! Sepä tietty! — Niin hekin olivat haaveilleet rautatiestä ja Lunnasjärveen virtaavasta kullasta. Ja siinä rytäkässä oli Sapinastakin tehty ministeerin rouva. Heh!

Ampru oli ollut iloisella päällä ja haastellut niin, että vaarat olivat raikuneet. Eivät ne olleet heidän muotoisilleen rautatiet eivätkä isoiset naimiskaupat. Ne kuuluivat paremmille... niille, jotka niistä paremmin ymmärsivät. Mitäpä he...

Samaa mieltä oli oikeastaan Sabinakin, vaikkeivät hänen aatoksensa niin vallattomina hypelleetkään. Hän ajatteli tyynemmin. Hänkin huomasi toiveidensa mahdottomuuden. Mitäpä olisi Muurmannin Jonne hänen muotoisellaan tehnyt. Herroja ne herrat naivat, vaikka kulkivatkin pieksuissa ja jätkämiehen plyyseissä. Eihän hän olisi osannut suurissa kaupungeissa elää. Kopsakin jo tuntui levottomalta paikalta. Entä sitten kaupunki...

Jonne oli kertonut hänelle kaupungista ja se kuva, jonka Sabina siitä oli saanut, oli hirvittävä. Kuljettiin kujia pitkin, joita kutsuttiin kaduiksi. Niillä kuhisi ihmisiä mustanaan; Hänellä oli vieläkin tallessa muuan postikortti, jonka Jonne oli lähettänyt Kristiaaniasta. Sellaisia hienovyötäisiä naisia, että ihan surku tuli. Vaikea olisi hänen ollut sellaiseksi muodostua. Ja kengät! Korot niin korkeat, että kauhistutti. Niin kävelivät kuin puujaloilla. Ei Sabina olisi koskaan tottunut sellaiseen.

Toista, jos Jonne olisi asettunut asumaan Lunnasjärvelle. Silloin hän kyllä olisi osannut mukautua. Se Jonne oli pirttielämässäkin sellainen reipas ja ryhdikäs. Seisoi suorana kuin tukki, pää hiukan takakenossa Ei istunut koskaan lynkäpäisillään niinkuin tämänpuolen miehet eikä syljeskellyt lattialle. Sabinasta se oli alussa tuntunut hassulta, mutta vähitellen hän oli oppinut huomaamaan, että se juuri oli hienoa Siinä oli jotakin ylhäistä.

Sabinasta tuntui hyvälle, kun Matti toisinaan istui selkäkenossa seinään nojaten jalka heitettynä toisen polven päälle. Se muistutit Jonnea. Ainoastaan pään asento oli toinen; Jonne nojasi päätäänkin seinää vasten, jotenka se oli pystyssä. Piippu savusi suupielessä kuin omia aikojaan. Sitä hoidettiin aivan kuin toisaalta; Jonne ei siihen juuri vilkaissutkaan. Mutta Matti — hän istui leuka rintaa vasten painuneena... ja jos silmät katsoivatkin suoraan eteensä, savusi piippu ihan nenän alla kuin ärhennellen, että »katoppas, katoppas, palaako.» Ja luonnollisesti piti Matin ruveta tuijottamaan piipun koppaan ja painelemaan sitä peukalollaan. Tuo muuttui yks' kaks' päätehtäväksi, joten ylhäinen asento oli enää vain sivuasia. Piipun peukaloiminen astui etualalle. Lynkäpääasento olisi silloin ollut paljon luonnollisempi. Joka asiassa teki Sabina havaintoja ja vertailuja. Matti röyhteli syönnin päälle ja venytteli itseään. Sitä ei Jonne ollut koskaan tehnyt. Joka kohdassa hän oli etevämpi. Ainoastaan lusikan nuolemisessa olivat he lapsina olleet taitavampia kuin Jonne.

Sabinan ajatukset retkeilevät entisiä polkuja. Joka paikassa on Jonne mukana. Jonne hankoaa heiniä tallin parvelle ja hän ottaa vastaan. Jonne on niin reippaan näköinen seistessään heinähäkin päällä. Sabina sanoo: »Veä sie taikko ajoissa pois, ettet pistä minua.» Jonne hymyilee: »Ole sie vain rauhallinen.» Hän hankoaa hyvän hetken, kunnes taikko yhtäkkiä kolahtaa luukun pieltä vasten ja piikki katkeaa. Jonne sanoo: »Jukravita!»

Se on Jonnen kirous, mutta se ei tunnu kiroukselta. Hän sanoo sitä usein — isälleenkin toisinaan. Mutta silloin hän on jo aikamies. Malmi-Muurmanni haastelee syödessään Kaltiojängästä. Siellä pitäisi olla rautamalmia pohjalla. Muurmanni todistelee. Se on juuri sen ja sen laatuinen jänkä. Silloin laskee Jonne lusikan pöydän reunalle ja sanoo: »Jukravita! Siellä ei ole muuta kuin pohjaton syvhyys.»

Katajan Matti ei kiroa koskaan. Hän on rauhallinen ja hiljainen mies. Häntä ei mikään saa tasapainosta horjumaan. Tavallaan Sabina ihailee häntäkin. Hän ihailisi vielä enemmän, jos Matti vain hiukankin muistuttaisi Muurmannin Jonnea.

Sabina puuhailee hiljaisena toimissaan. Hän kulkee navetan ja pirtin väliä. Mutta joka kerta hän pysähtyy pihalle ja unohtuu hetkiseksi katselemaan Kaamaslakea. Se on nyt aivan valkoinen. Se sädehtii ja loistaa kirkkaana. On sen näköinen, kuin noustaisiin siltä taivaan ihanuuteen.

— Mitä sie kattelet? kysyy Matti, joka tulee tallista. Hän on hankkinut hevosenkin.

— Se kun vain... ilman aikojani... Sabina ei enää halua keskustella Jonnesta.

Ensi alussa se oli tuntunut hauskalta, — varsinkin kun Matti ei koskaan osoittanut minkäänlaista kärsimättömyyttä. Ei Matti nytkään osoittaisi. Mutta — Sabinasta tuntui hauskemmalta vaellella yksikseen. Hänestä tuntui, että Matti oli liikaa niillä retkillä.

Niin kuluu syys-talvi. Sydänkuukaudet ovat käsissä. Eletään joulukuussa. Aurinkoa ei ole enää näkynyt viikkokausiin. Vain puolenpäivän aikaan se värjää Kiiluvaistunturin harjan. Se on kuin tervehdys kaukaa... sieltä, missä Jonne vaeltelee...

Sabina on käynyt yhä hiljaisemmaksi. Matti on pannut sen merkille. Hän kärsii siitä jonkun verran, mutta hän ei voi vaimoansa auttaa. Kun se edes puhuisi. Yölläkin se valvoo ja heittelehti vuotellaan.

— Mitä sie valvot? kysyy Matti.

— En mithään... se kun vain ei uni ota tullakseen.

Sitä ei Matti ymmärrä. Uni ota tullakseen... Hänelle se tuli heti, kun hän heittäytyi pitkälleen. Mutta — häntä ei vaivannutkaan mikään. Sabinalla oli nähtävästi joku vaiva...

Ajatteliko hän Muurmannin poikaa? Nähtävästi ei, koskapa ei ollut hänestä enää pitkiin aikoihin puhunut.

Mutta häntä Sabina juuri ajatteli. Hän ei saa Jonnea mielestään päivällä eikä yöllä. Muurmannin Jonne kiusaa häntä alinomaa. Hän hakee malmia. Mutta... mistään hän ei löydä niin puhdasta kuin Lunnasjärvestä. »Täällä on paras malmi», puhelee hän Sabinan sängyn yli kumartuneena ja painaa kädellä hänen rintaansa.

Sabina herää. Siinä on käsi hänen rintansa päällä. Mutta — se ei ole Jonnen; se on Matin, hänen miehensä...

Hänen miehensä —? Niin... olihan Katajan Matti hänen miehensä... Jumalan ja ihmisten edessä. Jumalankiko —? Ei — siellä oli hänen miehensä Muurmannin Jonne...

Sabina valvoo ja kuuntelee. Välistä tuntuu siltä, kuin ajaisi joku porolla pihaan. Kuuluu aivan kuin porontiuvun helinä... Oliko se Jonne, joka oli saapunut häntä noutamaan?

Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän on sidottu... toiseen mieheen sidottu. Tuossa lepäsi käsi hänen rintansa päällä ja se käsi kuuluu Katajan Matille, hänen miehellensä. Ja se käsi ei päästänyt häntä...

Sabina siirtää hiljaa Matin käden pois ja nousee vuoteesta. Hänen pitää katsoa, oliko pihalla ketään...

Hän menee ikkunaan. Kuu valaisee kirkkaasti pihaa. Sen säteet sattuvat kaivonkiulun pohjaan, joka on jäässä. Sabina ajattelee: »Matti on taas unohtanut kiulun kaivon kannelle.»

Piha on äänetön. Siellä ei liiku ketään. Vain Kiiluvaistunturin huippu sädehtii kirkkaana kuun valossa.

Musta varjo kiitää vainion poikki. Hukka!

Sabinaa värisyttää. Niitä oli taas tänä talvena paljon. Isältäkin olivat syöneet poron, kaataneet ihan navetan päähän... Matti on virittänyt rautoja, mutta vielä hän ei ole saanut yhtään. Hän on aikonut laittaa susiturkit itselleen ja Sabinalle.

Matti herää ja haparoi tyhjää paikkaa vieressään. Mihin Sabina oli hävinnyt?

Samassa hän huomaa valkoisen olennon ikkunan pielessä.

— Mitä sie kuljeskelet?

Ensi kerran särähtää hänen äänessään tyytymättömyys.

— Se kun vain... Minusta tuntui, kuin olisi joku ajanut pihaan...

— Höpsis! Kuka se nyt yösyännä ajaisi... Tai... jos on ajanutkin, on se ollut joku poromies, joka on oikaissut pihan läpi... järvelle vievälle tielle...

Sabina ei vastaa mitään, vaan hiipii sijalleen.

* * * * *

Mutta muutamana yönä, pari viikkoa myöhemmin herää Sabina siihen, että joku ajaa pihaan. Hän nukkuu huonosti. Häntä peloittaa, sillä Matti on lähtenyt pykällykseen Korusnivan kaarteelle ja Sabina on aivan yksin pikku Jonnen kanssa. Hän on tullut niin kumman levottomaksi, että säpsähtää pienintäkin risahdusta.

Nyt ajoi joku pihaan, ihan varmaan. Sabina vetäisee hameen yllensä ja rientää ikkunaan. Pirtissä on kylmä. Tällaisilla pakkasilla ei pirttikään pysynyt lämminnä.

On loppukuun aika ja aamupuoli yöstä. Kuun sakara viipottaa Kiiluvaistunturin yläpuolella. Se luo vaisua valoa ympäristöön. Pihalla seisoo mies peski päällä... sitoo parast’aikaa poroaan kantoon kiinni.

Oliko se Matti? Miten hän nyt näin pian palaisi? Hänenhän piti tuoda raitoporot tullessaan; hän oli aikonut Siosjärvelle kuormain nountiin. Lunta oli niin ylettömästi, ettei hevosella päässyt mihinkään.

Tämä ei ole Matti. Tällä on vain yksi poro. Sitäpaitsi — hän on kookkaampi Mattia.

Sabinan sydämessä sykähtää omituisesti. Hän rientää avaamaan vieraalle, joka nyt nousee pirtin portaita ylös.

Eteinen tulvahtaa kuunvaloa täyteen. Sabinan edessä seisoo — Muurmannin Jonne.

XV.

Sabina on tehnyt tulen takkaan. Se loimuaa iloisesti, valaisten tilavan pirtin vaatimattomine huonekaluineen.

Jonne on ripustanut peskinsä kuivamaan ja istuu nyt lieden ääressä käsiään lämmitellen.

Hänellä on tuo ylhäinen ryhti, jota Sabina ihailee.

Sabina puuhailee takan loukossa. Hän kaataa vettä kahvipannuun. Hän aikoo keittää kahvit.

Toki hän nyt Jonnelle kahvit keittäisi... tervetulijaiskahvit, kun tämä kerran oli tullut.

Hänen sydämensä lyö kiivaasti. Sattuikin hyvin, ettei Matti ollut kotosalla. Olisi ollut hiukan kiusallista vastakkaisessa tapauksessa. Nyt saisivat he rauhassa keskustella.

Sabina ripustaa kahvipannun keitinpuuhun ja samassa Jonne kääntyy hänen puoleensa. — Sie et oottanutkaan minua, Biina? Sabina on odottanut juuri tätä kysymystä. Hän on hengessään nähnyt Jonnen niin monta monituista kertaa istumassa noin... piippu suupielessä... ylhäisenä... hiukan luoksepääsemättömänä ja kysyvän juuri noin... tuolla äänenpainolla.

Hän tuntee tehneensä väärin, kovasti väärin. Muurmannin Jonnella oli oikeus puolellaan. Hänen sopi kysyä noin.

Hän vaikenee hetkiseksi. Polvet tuntuvat heikoilta. Hän lysähtää istumaan penkille takan kupeeseen. Häntä värisyttää. Tuntuu, kuin ei tulikaan lämmittäisi.

— Ootinhan mie... mutta sie et tullut...

Muurmannin Jonne naurahtaa omituisesti. Ei hän ollut aikonutkaan tulla. Hänellä oli tämänkaltaisia »tapauksia» useampiakin. Tätä tapausta hän vain oli erikoisesti pelännyt. Sabina omisti liian monta hänen kirjettään, joissa oli täysi nimi alla. Joutuisi maksamaan vielä lapsenruokkoa ja tiesi mitä... Mutta kohtalo oli pelastanut hänet pälkähästä toimittamalla Sabinan Katajan Matille. Kopsassa hän oli kuullut kaikki yksityiskohtia myöten... senkin, että Matti oli ristittänyt pojan omiin nimiinsä.

Hän oli käynyt Helsingissä isänsä kanssa uusia yhtiökumppaneita hakemassa. Mutta matka oli epäonnistunut. Suomalaiset rahamiehet olivat suhtautuneet kylmästi Malmi-Muurmannin hommiin. Eivät olleet enää auttaneet isän puheet. Hänen entinen vaikutusvaltansa oli mennyt. He olivat sopineet isän kanssa, että hän matkustaisi Lunnasjärven kautta. Olisi hyvä käydä katsastamassa Tunturimajaa ja pitämässä pieni inventeeraus. Hän oli ottanut kyytimiehet Siosjärveltä aikeissa sivuuttaa Lunnasjärven; hän oli peljännyt kohtausta Sabinan ja hänen omaistensa kanssa. Mutta — saatuaan Kopsassa kuulla asian oikean laidan hän oli päättänyt yöpyä Katajan Matin taloon. Olihan soma nähdä vanhaa heilaa... nyt kun ei ollut enää pelkoa siitä, että tämä vaatisi tilille. Se oikeus kuului nyt paremmin hänelle. — Muurmannin Jonne nautti tällaisista kohtauksista. Hänellä oli taipumusta romantiikkaan.

Kyytimiehet olivat jääneet Amprun taloon yöksi. Aamulla jatkettaisiin matkaa Tunturimajalle. Siellä viivyttäisiin yksi vuorokausi. Niin painettaisiin sitten Könkäälle ja sieltä uudella kyydillä pohjoisimmalle rautatie asemalle — ja niin kotiin Norjaan.

Oli siis hyvä, että tämä Sabinan juttu oli selvinnyt. Jäihän kuin kohtalon sallimasta jäljelle tällainen yökappale roihuavan takkavalkean ääressä, jolloin sopi muistella vanhoja asioita ja puhdistaa itsensä. Sabinan ei pitänyt saada sellaista käsitystä, että hänen tarkoituksensa oli ollut hyljätä. Päinvastoin — hänen piti näytellä hyljätyn osaa. Se oli romanttista.

— Minulle tuli voittamattomia esthejä. Jou'uin sellaisheen tunturiseuthuun, jonne ei kulkenut postikhaan. Ei voinut kirjoittaa...

Jonne puhui Sabinan mielestä vilpittömästi. Sehän oli ihan luonnollista. Siellä oli Jonne rytkännyt tunturissa... muistellen häntä ja odotellen aikaa, jolloin pääsisi armastaan tapaamaan, solmiakseen lopullisen liiton. Ja sillä aikaa oli hän täällä mennyt naimisiin toisen miehen kanssa, miehen, jota hän ei edes rakastanut, vaikka tämä olikin hyvä ja kunnon mies...

Kuka oli oikeastaan petturi? Hän, Lunnasjärven Sabina...

Suuri tuska valtaa Sabinan. Hän itkee, itkee katketakseen. Hänen onnensa oli nyt lopullisesti pirstaleina.

Muurmannin Jonne lohduttaa häntä. Hän siirtyy istumaan Sabinan viereen ja puhelee lempeästi:

— Älä sie itke, Sabina, minkäpä sille enää mahtaa. Se on myöhäistä nyt.

Myöhäistä, myöhäistä! Miksi piti Jonnen vielä se sanoa?

— Ajatteleppas, kuinka onnellisia met olthais oltu, kuiskaa Sabina itkunsa lomasta.

Jonne ei vastaa mitään. Onnellisia? Mahdollisesti — jos nyt yleensä naimisissa oltiin onnellisia. Hän oli sitä mieltä, että parasta oli pysyä yksin. Vain tällaisia tilapäisiä suhteita, kun ei vain ajanut auttamattomasti karille. Tässä oli sellainen onnettomuus melko pahasti uhannut, mutta saatu kuitenkin vältetyksi.

— Et sie ole näyttänyt minulle vielä... meän poikaamme.

Jonne lausuu sen hiukan väkinäisesti. Hänellä ei yleensä ollut halua nähdä — poikiaan. Sangen ymmärrettävästä syystä. Mutta — tässä oli nyt poikkeustapaus.

Sabina kuivaa kyyneleensä. Hän astuu kehdon ääreen, missä pikku Jonne nukkuu. Malmi-Muurmannin poika kumartuu kehdon ylitse.

»Sinä olet tuon isä... tuon, joka tuossa nukkuu... » kuiskaa ääni hänen povessaan. Hetkisen tuntee hän isyyden tunteita, joihin samalla sekaantuu jonkun verran itsesoimausta. »Sinun olisi pitänyt korjata se... tunnustaa omaksesi.» »Nyt on toinen mies tehnyt sen sinun puolestasi...» Mutta Muurmannin Jonne on huomannut pojan kulmat ja lujapiirteisen suun. Samassa itsesoimaus vaikenee. Kyllä tuo poika päänsä maailmassa pärjäisi — isättäkin. Se oli sen näköinen.

— Siitä se stigare tulee, sanoo Muurmannin Jonne Sabinan puoleen kääntyen. — Sillä on kaikki oikean malminetsijän tuntomerkit.

Sabinasta tuntuu hyvältä, että Jonne ennustaa heidän pojalleen suurta tulevaisuutta. Hän luo kiitollisen katseen Jonneen.

Niin —- ei ollut tämä Lunnasjärven Sabina vieläkään hullumman näköinen. Hiukan kalpea ja laihtunut kyllä, mutta sittenkin... sittenkin. Silmät päinvastoin olivat käyneet kauniimmiksi. Niiden haalakka väri oli tummunut... syventynyt. Noita silmiä Jonne oli oikeastaan ihaillutkin. Ja vartta... pehmeätä, pyöreätä vartta. Se oli nyt käynyt hiukan tukevammaksi. Mutta soman vaikutuksen se teki vieläkin.

Muurmannin Jonnen päässä vilahtaa vaarallisia ajatuksia. Se on Malmi-Muurmannin poika, tyttösankari, joka nyt seisoo tuossa keskellä pirtin lattiaa. Mutta — Sabinan arka olemus on tiellä... se ei kehoita... se pikemmin kieltää.

— Olisihan meillä ollut soma yhessä elellä, mutta kun ei, niin ei. Mitäpä siitä... Hyvä mies se kai on Mattikin...?

Kuinka Sabinaa piinaa tuollainen puhe. Hän ei tiedä, että tämä kuuluu Malmi-Muurmannin pojan romanttiikkaan. Ei ollut Jonne koskaan sellaisesta puhunut ja eipä olisi Sabina ymmärtänytkään.

Hän ymmärtää vain sen, että tuossa pirtin lattialla kävelee Muurmannin Jonne, joka vieläkin rakastaa häntä ja suree sitä, että hän, Sabina, on naimisissa toisen kanssa.

— Ethän ole vihainen, Jonne...? Malmi-Muurmannin poika naurahtaa. Yksinkertainen erämaan tyttö! Kysyi, oliko hän vihainen.

Muutamissa paikoin olisi hän saanut asettua puolustusasentoon. Siellä olisi ollut toinen ääni kellossa. Alapään tyttö Könkäältä oli kirjoittanut: »Mie revin silmät päästäsi, kunhan sinut taphaan!» Siellä oli toisenlainen tyttö. Hyvä! Alapään tyttö ei saisi siihen tilaisuutta.

Toista oli näiden kilttien lammasten seura. Ne kysyivät: »Ethän ole vihainen, Jonne?»

Ei... ei hän ollut vihainen. Mitäpä tässä vihoitteleminen auttoi. Kohtalo oli johtanut asiat näin. Hän, Muurmannin Jonne, sai nyt olla yksin... loppuikänsä.

Kuinka se vihloikaan Sabinan sydäntä. Yksin —? Niin — yksin...! Jonne vaelteli yksin kaukana maailmalla. Ja se oli hänen, Sabinan, syy. Ei ollut ketään, joka olisi laittanut hänelle evästä laukkuun tai korjannut hänen vaatteitaan.

— Nytkin oli housunpolvi pahanlaisesti revennyt... — Annapas mie korjaan sinun housunpolvesi. Jonnea huvittaa Sabinan naivi pyyntö. Se lausuttiin niin luottavaisesti, niin lempeästi. Tällaista saattoi vain korvessa tavata. Siinä olikin Sabinan suurin viehätysvoima.

Hän nilistää housut jalastaan ja asettuu istumaan takan ääreen vaaleanpunaisissa nimettömissään. Sabina hakee paikkatilkun ja ryhtyy korjaamaan.

Matti oli äsken teettänyt uuden sarkapuvun. Könkään räätäli oli sen tehnyt ja lähettänyt setä Juhanin mukana paikkatilkutkin. Kangas oli melkein samanlaista kuin Jonnen housuissa... hiukan kirkkaampaa vain...

— Tämä on Matin pukukangasta, lausuu hän vaisusti hymyillen.

— Et sie taitaisi raskia sitä Mattiasi heittää, jos mie niinkuin pyytäisin.

Samassa Muurmannin Jonne säikähtää kysymystään. Sabina oli käynyt kalpeaksi kuin palttina ja neula oli pysähtynyt hänen kädessään. Hyvä Jumala! Hän oli ajatellut juuri samaa kysymystä. Mutta pikku Jonne oli tiellä. Mihinkä hän pojan panisi?

— En tieä, Jonne... lapsi... ajattelepas, Jonne, lapsi...

— Lapsi seuraa äitiään.

Ei Muurmannin Jonne totta tarkoita. Se kun hän vain haluaa leikkiä Sabinan kanssa niinkuin, oli aina leikkinyt. Eh'kei sentään aina. Olihan hän kerran rakastanut Sabinaa... ainakin pitänyt hänestä tavallista enemmän. Mutta — siitä tuntui nyt kuluneen pitkä aika.

Sabina pudistaa päätään. Hän on papin edessä vannonut uskollisuutta Katajan Matille. Tämä oli korjannut hänet epätoivoisena hetkenä ja ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Kuinka hän Matin saattaisi pettää?

— Niin... parasta on pysyä lupaukselheen uskollisena.

Oliko se Muurmannin Jonne, joka tuossa istui alushoususillaan ja sellaista puheli? Olipa vain... ja hänellä oli oikeus puhua juuri noin, sillä hän oli pysynyt uskollisena. Mutta — olisihan hän nyt sentään saattanut hiukan sääliä Sabinaa...

Neula vapisee Sabinan kädessä. Mitäpä hänellä oli puolustuksekseen sanottavaa. Hänhän se petturi oli...

Hän tahtoi vain korvata Jonnelle tekemänsä vääryyden... korvata vaikkapa hituisenkin vain ... ommella... vaikkapa vain tämän paikan... Jonnen piti nähdä, millä mielellä hän sen teki. Rakkaudesta... palavasta rakkaudesta... Eikö Jonne tyytynet siihen, että hän rakasti?

— Mikäpä auttaa... täytyy tyytyä.

Tuska helpottaa hiukan. Sabina oli ollut sanomaisillaan: »Mie otan lapsen ja lähen kanssasti.» Mutta samassa hän oli muistanut Mattia ja Siosjärven rovastia. »Älkää koskaan unhoittako, että avioliittonne on eroittamaton ja ottakaa kiitollisuudella kaikki vastaan, mitä teille tässä pyhässä säädyssä Jumalan sallimuksesta tapahtuneekin...» Niin oli Siosjärven vanha, valkotukkainen rovasti puhunut. Hän oli ollut menossa synnin tielle jo toisen kerran. Hyvä Jumala! Olipa sentään onni, että hän sai Jonnen taipumaan...

Sabina sai työnsä valmiiksi ja ojensi housut Jonnelle.

— Kun sie siihen paikhaan kattot, niin muistat minua.

— Kyllä mie muistan.

Ei Sabina sitä epäillytkään. Se kun hän vain muuten sanoi niin. Tuntui niin somalta sanoa noin rakastetullensa... toivottomuuden takaakin. Se ikäänkuin helpotti.

Sabina laittoi Jonnelle ruokaa ja Jonne söi. Sabina seurasi häntä takan luota. Hyvä Jumala! Noin oli Jonne istunut Lunnasjärven pirtissäkin monet monituiset kerrat ja syönyt äiti Karuliinan tarjoamaa viiliä. Käsivarren koukistuskin oli ihan sama kuin ennen.

Lämmin veri virtasi Sabinan sydämeen. Tuota miestä hän rakastaisi elämänsä loppuun asti. Hän ei kyllä koskaan saisi hänen omaksensa tulla, kun oli toiseen sidottu, — mutta rakastamasta hän ei lakkaisi milloinkaan. Se ei toki ollut synti, että hän Jonnea rakasti. Pysyihän hän silti Katajan Matille uskollisena...

Jonne kiitti kauniisti. Hyvääpä viiliä Sabinalla oli. Oli varmaan oppinut äidiltään... viilitystaidon. Koko Norjan riikissä ei hän ollut koskaan sellaista viiliä saanut kuin täällä Lunnasjärvellä.

Jonne katseli seinälle ripustettuja poronvaljaita.

— Taitaa olla tekomies... se sinun Mattisti?

Jonne lausui sen lämmöllä ja se auttoi Sabinaa yhä varmemmin sille tielle, jolle hän juuri oli päässyt. Mattia ajattelemalla hän oli torjunut luotaan kiusauksen seurata Jonnea. Nyt auttoi Jonne häntä mainitsemalla Mattia hyväksi tekomieheksi. Tämänkin vuoksi Sabina Jonnea rakasti.

Kyllähän Matti tekomies oli. Hän oli tehnyt kaiken, mitä pirtissä näkyi — pirtistä puhumattakaan. Poronlänkiäkin se oli kerrassa manni muovaamaan. Könkään herratkin tilasivat niitä häneltä. Matti ruusaili ja koristeli niitä jos jollakin tavoin. Siinäkin oli seinällä yhdet, joihin Matti oli leikannut lehtiä nimittäin. Niitä oli moni ostastellut, mutta -ei ollut Matti myynyt...

Tuntui hyvältä, kun sai nyt Matista puhella ja siten torjua kiusaajaa luotaan pois. Ei Sabina halunnut hylyksi joutua. Könkään kirkolla oli muuan vaimo eronnut miehestään ja liittynyt muutamaan etelän jätkään. Nyt häntä ei kukaan enää kunnioittanut... ei annettu edes huonettakaan. Jokainen osoitteli sormellaan ja sanoi: »Polkkapari, polkkapari!»

Sabina oli aina inhonnut polkkapareja. Sellainen vielä menetteli, että tyttö lankesi, kun sen jälkeen eli kunniallisesti. Mutta polkkapari — se oli rietasta ajatellakin. Oliko kauaksi mennyt Matti? Kuinka Sabina oli Jonnelle kiitollinen. Tämä tukahutti polttavan kaipauksensa ja puheli Matista auttaaksensa Sabinaa pysymään kunniallisten ihmisten kirjoissa.