Part 7

Sabina vavahti. Hänen täytyi myöntää, että isoisä oli oikeassa. Sekaisin oli mennyt hänenkin valoisa maailmansa. Hän oli aina luottanut Jonneen. Mitään sellaista ei hän olisi koskaan hänestä uskonut. — Olivatko kaikki miehet sellaisia?

Hän oli ajatellut noita asioita joskus kuin kaukaisia unia. Ne kuuluivat avioliiton pyhitettyyn piiriin. Niin oli Siosjärven rovasti rippiluvussa selittänyt ja lisännyt, että kirous seurasi kuudennen käskyn rikkomista.

Pihalta kuului äänekästä juttelua. Pirtin väki kavahti ikkunaan. Siellä seisoi Muurmannin herra pitkävartiset pieksusaappaat jalassa. Varusteista päättäen hän oli valmistautunut pitkälle matkalle.

— Siinä on äijä itte, sanoi Ampru ja rupesi siirtämään poronkelkkaa syrjään. — Nyt saahaan kuulla, millä kannalla ovat asiat.

Muurman työntyi pirttiin leveänä kuten tavallisesti.

— Peive! sanoi hän reippaaseen tapaansa. Arasti, kuin ujostellen vastattiin hänen tervehdykseensä.

Sabina oli istunut levottomana. Oliko Jonnekin matkassa?

Ei ollut nähtävästi, koska ei muita kuulunut kuin Suomen-Huotari, joka nyt työntyi pirttiin.

— Nyt on sakrament! sanoi Muurmanni, istahtaen penkille ja ruveten täyttämään piippuaan. — Uhkava riistä miehelte kahdeksan vuuden yhtemittaise ponnistukse hedelme — puhumattaka alkkuvalmistukset, jotka neekin ova nielheet vuusia.

Vanhan Muurmannin sana vaikutti omituisesti Sabinaan. Hänen mieleensä muistui kevät, jolloin Jonne oli toista kertaa heillä. Siitä oli nyt kulunut kahdeksan vuotta. Herkässä lapsenmielessään hän oli jo silloin tuntenut kiintymystä Jonnea kohtaan. Tuo kiintymys oli kasvanut rakkaudeksi, — miten, sitä ei Sabina osannut itselleen selittää. Mutta koko kuluneen kesän hän oli tuntenut rakastavansa Jonnea palavasti. Aina tuohon surulliseen hetkeen saakka...

Muurmanni-herra selitteli laajasti asioitaan. Hän aikoi matkustaa Kristiaaniaan ottamaan selkoa, oliko totta, että yhtiökumppanit noin vain aikoivat sanoutua irti sitoumuksistaan. Heillähän oli paperit.

— Mutta... jos niiltä on usko loppunut, uskalsi Tahvo huomauttaa.

— Usku! kivahti Muurmanni. — Sellainen usku, joka ei sen vertta keste, mie anta palttu!

Se oli niin Muurmannien tapaista. He antoivat palttua kaikelle.

— Missä Jonne nyt on?

Se oli äiti Karuliina, joka sen sanoi. Sabina kalpeni.

— Lehetin poika Könkhäle telegrafeerama Kristiaaniaan, että mie tulen. Niin — en ymmärtä, mike poika vaiva. Murjotta ja on vihane. Nukkumaski puhu ja höpsi.

Sabina tunsi poskiensa kuumenevan. Mitä oli Jonne unissaan puhunut?

— Ei se ole täälläkhään käynyt sen koommin kuin viimeksi lähti. Milloin se nyt olikhaan... joo, Perttulin aattona. Sapinan kanssa vielä yhessä lähethiinkin.

Hyvä Jumala! Puhuivat aivan kuin luonnollisesta asiasta.

— Ja mitä kummia se oli siellä Nooakin arkin maassa tehnyt. Heitellyt kalliopaaen kappalheja muutamhaan kurhuun. Mie satuin viime viikolla paikalle, niin eikös ollutkin kuru melkhein puolilhaan... Kukapa se muu kuin Jonne... haanhan se reistaili toisinhaan, jos mitä.

Sabina olisi halunnut vaipua maan alle. Hyvä Jumala! Vielä ne kertoisivat koko asian. Kukatiesi oli joku ollut näkemässä. Ehkä Katajan Matti...?

Hän oli toivonut, että Jonne olisi käynyt häntä katsomassa. Minkä vuoksi, sitä hän ei oikein ymmärtänyt. Hänhän olisi kuitenkin tuntenut vain inhoa Jonnea kohtaan. Mutta siitä huolimatta hän oli häntä kaivannut. Rakastiko hän Jonnea vieläkin? Nyt tuntui melkein siltä, kun hän katseli Jonnen isää, joka istui tuossa ikkunalautaan nojaten ja puhalteli paksuja savuja ilmaan. Heillä oli samanlainen nenä... isällä ja pojalla. Jonnen oli vain vielä hienopiirteisempi. Samoin kuin alahuuli oli Jonnella paksumpi kuin isällään.

Sabina olisi suonut, että Jonnekin olisi tullut. Ehkä hän sittenkin rakasti Jonnea vielä. Ehkä kävisi vielä päinsä unhoittaa tapahtunut. Olihan Jonne luvannut ottaa hänet...

Könkäällä oli kosolta kauniita tyttöjä. Ja ne olivat kilvan Muurmannin Jonnen perään. Ampru-isä oli siitä kertonut. Sekin Alapään tyttö oli ihan hulluna. Kirjoittelikin vähän väliä. Oli Jonnekin maininnut siitä...

Mustasukkaisuus nosti päätään Sabinan sydämessä. Hän ei ymmärtänyt nyt itseään yhtään. Hänenhän olisi pitänyt inhota ja halveksia Jonnea. Rovasti oli rippiluvussa selittänyt, että sellainen hävitti molemminpuolisen kunnioituksen. Ei Sabina siitä paljon ymmärtänyt... mitäpä kunnioitusta heidän välillään tarvittaisiinkaan. Rakkaus — se oli toista.

Apeaksi painui mieli, kun Muurmanni-herra lähti. Olisi tehnyt mieli kysäistä, aikoiko Jonne tulla täälläpäin käymään. Mutta uskallusta puuttui. Setä Juhani oli lähtenyt Muurmannin taakkoja kantamaan.

Suomen-Huotari jäi jäljelle. Hänen piti vielä ennen yötä palata Tunturimajalle. Siellä ei nyt ollut ketään, kun se »pojan huipparikin» oli Könkäällä.

Suomen-Huotarin Jonnesta käyttämä nimitys pisti Sabinaa.

— Onkopa se Jonne sen pahempi huippari kuin siekhään?

Asianomainen vain nauroi.

— Kas, kas... onpa tainnut tämänkin talon tyttö jo iskeä silmänsä Muurmannin poikaan. No... ensimmäinen et liene... jollet viimeinenkään. Sillä on morsiamia viisi joka sormelle. Norjassakin kolme...

— Se on valhe!

Sabina oli kavahtanut seisomaan ja katseli nyt Suomen-Huotaria vihan puna poskillaan.

— Sie mokomakin rutale tulet tänne leksottelemhaan tyhjänpäiväisiä!

— No mitäs Sapina nyt...? Ampru katseli ällistyneenä tytärtään.

— Ei se mitään, jutteli Suomen-Huotari rauhallisena, äänessä entinen kiusoitteleva sävy. — On tainnut Sapinakin sotkeutua Muurmannin pojan verkkoihin.

— Se on valhe, valhe!

Sabina seisoi Suomen-Huotarin edessä kuin raivotar. Hänen silmissään välkkyi ja hän ihan kähisi.

— No älä nyt leikistä suutu.

— Rietas! karjaisi Sabina ja syöksyi pirtistä ulos.

Tuvassa vallitsi hiljaisuus. Vihdoin katkaisi Ampru vaitiolon.

—- Ne ovat vähän... sopimattomia... leikkipuheiksi.

Hän höyläsi kelkan jalaspuuta ja katseli sitä, painaen toisen silmänsä kiinni. Sitten leväytti hän silmänsä auki ja katsahti Suomen-Huotariin kuin anteeksipyytäen. Hän tunsi kunnioitusta kaikkea kohtaan, mikä koski Muurmannia.

Sabina oli rientänyt järven rantaan. Siellä oli vene. Hän työnsi sen vesille ja läksi soutamaan. Nyt hän toteuttaisi aikomuksensa...

Hänen povensa nousi ja laski. Silmissä paloi kuumeinen hehku. Käsisuonet paisuivat hänen soutaessaan.

Ilkimys, rietas! Hänen täytyi sanoa niin, vaikka Suomen-Huotari olikin pelastanut hänen henkensä kerran. Nuo soimaukset vapauttivat hänet kaikesta kiitollisuuden velasta.

Niin oli, kuin olisi riisunut hänet alasti hänen oman isänsä ja äitinsä nähden. Että saattoikin joku ihminen olla niin paha! Jonne oli enkeli Suomen-Huotarin rinnalla. Se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei kuulunut kenellekään.

Vene töksähti kivelle ja käännähti ympäri. Missä hän nyt oli? Ah, kosken niskassa. Veneen molemmin puolin kuohuivat aallot uhkaavina.

Tänne hän ei ollut aikonut. Täällä se ei kävisi päinsä. Kuolema teki täällä liian ahnaan vaikutuksen. Hän ei rakastanut tuollaista nielevää... ikäänkuin irvissä hampain huutavaa... väkisten vievää. Hän halusi heittäytyä itse... pehmeästi, mukavasti... ikäänkuin äidin avaraan syliin. Järven toisessa päässä sen saattoi tehdä. Siellä oli pohjattomia hautoja, joihin upposi syvälle. Siellä oli hyvä levähtää...

Hän mieli jo tarttua airoon työntääkseen veneen irti, mutta jäikin katselemaan kuohuja sivullaan. Ne lauloivat, ne ärjyivät. »Phyi! phyi! phyi!...» ne sanoivat. Sabinan silmistä vierivät vuolaat vedet. Oli rauhoittavaa kuunnella kuohujen nuhtelua.

Sabina nojasi päätään polviansa vasten ja itki. Miksi piti kaiken päättyä näin —?

Kuinka onnellinen hän olisi ollutkaan, jos kaikki olisi käynyt hänen toivomustensa mukaan. He olivat onkineet tässä Jonnen kanssa monen monituista kertaa veneen ollessa kiinni tällä samalla kivellä. Jonne oli istunut perässä ja nostellut laidan yli kirkkaan kiiltäviä purolohia. Se oli ollut onnellista aikaa. He olivat silloin vielä viattomia kumpikin. Ei pimentänyt heidän sieluaan pieninkään varjo. Jonne nauroi kirkkaasti joka kerta, kun kala kopsahti veneen pohjalle. Siinä ne sätkivät hetken, kunnes hiljenivät vähitellen...

... »Nyt mie ongin onnen kalan», oli Jonne sanonut ja katsonut häntä naurussa suin. Hetken päästä hän olikin saanut kookkaan purolohen. »Katsopas... tuossa se nyt on!» Mutta — yks' kaks' oli kala potkaissut itsensä yli laidan. Hän oli heikosti huudahtanut.

»Älä sie ole milläsikhään, Biina, mie ongin sen takaisin.»

Hän oli jännityksellä odottanut, saisiko Jonne. Mutta — ei ollut saanut.

Oliko heidänkin onnensa mennyt samalla tavoin kuin tuo purolohi kerran... yli laidan, muutamana elämän varomattomana hetkenä —?

Onnistuisiko heidän saada siitä kiinni enää milloinkaan?

Hänestä tuntui, että hänen onnistuisi — sittenkin.

Olisipa Jonne nyt ollut täällä, olisi kaikki ollut hyvin. Olisi lähdetty Siosjärvelle kuulutusta ottamaan. Nyt kun Muurmanni-herraltakin olivat rahat loppuneet, hän ehkä olisi suostunut heidän liittoonsa...

Suomen-Huotarin ilkeämielinen viittaus oli avannut Sabinalle uuden tien. Se oli herättänyt hänet puolustamaan Jonnea. Ja siinä samassa oli rakkaus uudestaan leimahtanut liekkiin. Nyt hän ei enää halunnut hukuttautua. Mitäs siitä, jos he olivatkin langenneet. Peittihän rakkaus heidän syntinsä...

»Rakkaus peittää syntien paljouden», oli Siosjärven rovasti kerran sanonut.

Sabina ei huomaa ajan kulkua. Hän istuu veneen keulatuhdolla ja aatokset vaeltavat surullisia teitään. Aurinko laskee Kiiluvaisen taa. Hämärä hiipii maille. Aaltojen harjat kosken kuohuissa rupeavat näyttämään kummituksilta. Ne muistuttavat hevosten harjoja, jotka hulmuavat tuulessa.

... Sieltä... kosken nielusta ratsastaa häntä kohti Muurmannin Jonne... ratsastaa samalla tavoin kuin kerran muutamana kesänä... ilman satulaa Riimitievaa alas. Hevosen harja oli hulmunnut kuin laineiden vaahtopääpärskyt.

Nyt kulki hänen tiensä ylös... ylös kosken kuilusta. Hevosen harja hulmuaa. Jonne yrittää yhdellä... yrittää toisella, mutta ei pääse. Hän vaihtaa ratsua alinomaa. Niiden harjat painuvat vain alemmaksi kuta ylemmäs hän nousee... ne uppoavat aaltoihin. Tuossa ihan veneen vieressä on yksi vinhempi muita. Sen harja on käynyt ihan siloiseksi kiivaasta vauhdista. Saisipa Jonne siitä kiinni... silloin hän olisi kohdalla ja hän, Sabina, ojentaisi hänelle kätensä ja auttaisi veneeseen.

Samassa kolahtaa veneen perässä. Sabina säpsähtää. Kuka kumma sieltä tuli?

Se oli Katajan Matti. Hän oli ollut noutamassa kiviä kosken alta... kiuaskiviä saunaansa. Hän aikoi kylpeä ensi lauantaina uudessa saunassaan.

Matti auttaa Sabinaa saamaan veneen irti. Hän vetäisee omansa muutaman vesikiven varaan, astuu koskeen ja auttaa. Sabina saa sauvoimen käteensä ja työntää veneen virran vuolteesta syrjään.

— Miten te Muurmannin pojan kanssa saitte sen irti?

Niin... Jonnen kanssa. Ei Sabina sitä oikein muista. Välistä oli Jonnen täytynyt astua koskeen ja auttaa.

— Se on hiukan vaarallinen paikka. Siitä voi helposti suljahtaa koskheen.

Niin... ei Katajan Matti tiennyt, että heidän veneensä oli jo kerran suljahtanut...

Katajan Matti soutelee tyynenä edellä ja Sabina perässä. On jo melkein pimeä.

Merkillistä, että Katajan Matti jo toista kertaa saattaa hänet kotiin... Viimeksi oli Matti tuonut hänet Nooakin arkin maasta sen surullisen tapauksen jälkeen. Hän oli itse pyytänyt sitä. Matti oli sattumalta löytänyt heidän kesäporonsa, joka oli päässyt karkuun, ja lähtenyt sitä tuomaan. Sillä matkalla oli Matti heidät tavannut...

Sabinaa puistattaa. Hän muistaa jyrinän, joka metsässä kaikui, kun he Matin kanssa kävelivät kotiin päin. »Se suuttui, kun mie lähin sinua saattamhaan», oli Matti sanonut! »Ei, ei... muuta se on», oli hän hätäännyksissään sanonut. Nooakin arkin maasta käsin oli vain jyrähdellyt. Niin oli pannut, kuin olisi ukkonen käynyt. Jonne peitti kallionlohkareilla paikan, missä synti oli tehty. Niin hän, Sabina, oli sen tulkinnut...

Vene töksähti rantaan.

XII.

Muurmannin Jonne on kirjoittanut Sabinalle. Siitä on Sabina nyt iloinen.

»Minun täytyy matkustaa Norjaan, sillä meillähän ei nyt ole siellä mithään tekemistä. Sitäpaitsi minun täytyy syksyllä jälheen opistoon. Mutta vuoen päästä mie tulen takaisin ja silloin mie toivon, että voimme aloittaa uuelheen. Äläkä ole murheissasti siitä viimeisestä. Kyllä mie sinut hyvitän.»

Mitään osoitetta ei Jonne ollut ilmoittanut. Mutta — kaipa hänelle saattoi kirjoittaa Kristiaaniaan. Kyllä kai Malmi-Muurmannin poika siellä tunnettiin.

Sabina oli saanut sen käsityksen, että Jonne pyyteli anteeksi ja aikoi korjata rikoksensa.

Hän oli vastannut odottavansa. Setä Juhani oli Könkäällä käydessään itse vienyt kirjeen postiin. Postineiti oli hymähtänyt omituisesti nähdessään kankean päällekirjoituksen. Muurmannin pojan lähdön jälkeen oli tuollaisia kirjeitä mennyt useampiakin. Missä seisoi »Ristiaani», missä taas »Gristiaani.» Tässä, jonka setä Juhani työnsi postiluukusta sisään, seisoi »Kiristi Aanija.»

Mutta setä Juhani oli seissyt tärkeän näköisenä postiluukulla. He olivat ottaneet Sabinan asian omakseen — kaikki lunnasjärveläiset.

Sabina kulki kalpeana pirtin ja navetan väliä. Syrjäinenkin näki, missä tilassa hän oli. Eikä siitä enää vaiettukaan. Kun tyttö kerran oli Muurmannin pojan kihlattu morsian, sai sen jo tietää koko maailma.

Luonnolapsen avomielisyydellä jutteli Ampru asiasta Könkäällä käydessään. Hän istui voudin konttorissa paksua sikaria poltellen tyytyväisen ja onnellisen näköisenä. Olihan nyt joku hyöty siitäkin — malmihommasta. Saipahan Sapina edes miehen ja vielä vallassäätyisen.

Vouti iski rouvalleen silmää. Tässä piti pysyä tyyneenä. Ei saanut vetää suutansa nauruun. Ampru oli erämaan lapsi, jolta ei voinut vaatia kummempaa.

Siellähän se Nooakin arkin maassa oli saanut alkunsa tämä »etesotto», toimesi Ampru. Saakuri! Ei osattu Karuliinan kanssa arvatakaan, kun se Sapinakin oli vielä siihen aikaan sellainen hiljainen nuhjus. Mutta siitäkös se riippui... kun kerran asiat oli valmiiksi puhuttu.

Vouti, hiljainen mies, istui ja kuunteli. Hänen rouvansa sai yht’äkkiä asiaa kyökin puolelle.

Milloinkako odotettiin? Kuinkas se nyt olikaan? Olihan se äiti Karuliina pannut almanakkaan merkin. Siinä se oli huhtikuun puolivälin paikkeilla. Mutta sitä hän vain halusi tiedustaa, suostuisiko vouti rouvineen kummiksi.

Vouti otti tuumailevan ilmeen. No — kunhan nyt ensin katsotaan, kuinka kaikki selviäisi. Saatettaisiinhan sitten asiasta keskustella.

Ka miksikäpä ei — se kun hän, Ampru, muuten vain sattui kysäisemään. Ei ollut heillä usein Könkäälle asiaa, jotenka hän arveli, että sopisi ehkä nyt jo... niinkuin sitäkin kysäistä.

No niin. Eihän se mitään. Mutta — oliko Ampru sitten niin varma, että Muurmannin poika pysyi sanassaan?

Sanassaan? Totta kai, kun kerran asiat olivat jo sillä mallilla. Mutta kuinkas —? Hän, Ampru, oli siksi paljon seurustellut sekä isän että pojan kanssa, että kyllä ne... Viilipytystäkin maksoivat markkaa enemmän kuin muut herrat.

No niin... hyvä, jos pysyisi. Hän, vouti, oli vain kuullut, että Muurmannin pojalla pitäisi olla muitakin morsiamia.

Hehhee! Sai niitä olla. Oli hänelläkin, Amprulla, ollut yhtä aikaa kolme, mutta Karuliinan hän sittenkin oli ottanut.

Vouti naurahti. Tämä Lunnasjärven Ampru oli soma mies. Jutteli toisinaan kuin oikea maailman velikulta, mutta oli sittenkin harvinaisen viaton miehekseen.

Ampru ryyppäsi kahvit voudin konttorissa, sai sikarin liivinsä ylätaskuun ja purjehti palttoo levällään portaita alas.

Kotona Lunnasjärvellä hän kertoili matkoistaan. Tuvan väki kuunteli henkeä pidättäen. Karuliinan mielestä hän oli käyttäytynyt taitamattomasti. Mutta Ampru otti kovasimen ja rupesi hiomaan veistään. Sitten hän virkkoi suu leveässä hymyssä:

— Kestää se fouvi sentään pikkuisen suoneniskun... ja sinuahan se, Karuliina, ei yhthään haittaa. Kuppautathan sie muutenkin.

Sutkaus oli Amprun mielestä erikoisen onnistunut ja hän ryhtyi korjaamaan lypsinkiulua.

Oli vuoden pimein aika, mutta Amprun pirtissä paloi takkatuli aamusta iltaan. Lunnasjärven yksinkertaiset asukkaat elelivät onnen unelmissa. Ampru veisteli pitkiä lastuja ja ajatteli, että kun jo hänen tyttärensä herralle kelpasi. Merkillistä! Ennen hän oli salaa toivonut, että kun saisi Sabinan edes Katajan Matille naitetuksi. Se oli tuntunut jo sangen tavoiteltavalta päämäärältä. Mutta nyt — itse Malmi-Muurmannin poika tuli ja koppasi tyttären talosta. Heh!

Mikä siinä Sabinassa oli sitten niin puolensa vetävää? Tavallinen tytön hölttänähän se oli ja vielä päällepäätteeksi kesakoinen. Silmätkin sellaiset haaleat kuin vedellä sekoitettu maito. Mutta — kaipa se ymmärsi asiat... Muurmannin poika, koska oli kerta valintansa tehnyt.

Elettiin kuin unimaailmassa. Sabinaa odottava onni heitti kajastuksen koko pirttiin. Setä Juhani oli mitä parhaimmalla sadun kertomapäällä. Hän kertoi Tuonka-raukasta, lappalaisnoidasta, joka kerran oli asustanut Lunnasjärven ja Kopsan välillä, jutteli Piessa-rosvosta, joka palveli renkinä Kaunismaassa ja nai talontyttären. Siinä kävi niinpäin; tässä, Sabinan historiassa, taas näinpäin... vaikka eihän Sabina mitään huonoa lähtöä ollut niinkuin Piessa-raukka, vaan kunniallisen uutistalon tytär.

Lapset kuuntelivat silmät pyöreinä, vilkaisten silloin tällöin Sabinaan, joka kehräsi takan kupeella. He eroittivat vain rukin pyörän ja Sabinan kädet, jotka pitelivät lankaa. Sabina itse istui pimennossa.

Setä Juhani rupesi laulamaan:

— »Prinsessa Kunigunda hän istui linnassaan ja kultakehrävarrella niin valkoista kuin lunta hän kehräs lankaa.

Sanoivat saattoneiet: »On meille kerrottu: prinsessa lähtee luostariin. — Se totta liene ei, ett' tuo hunnuks tehdään?»

Prinsessa Kunigunda nyt tuohon vastas näin: »On prinssi Rikhard uljas mies, uneksii häistä unta. — Tää hunnuks tehdään.»

Niin — rinsessa Kunikuntastahan se tämä Sapina aina halusi niin hartaasti kuunnella. Se sanoi toisinaan itsekin olevansa rinsessa Kunikunta.

Sabina ei vastannut mitään. Hänen sormensa vain hiukan vapisivat, kun hän kumartui ottamaan kehruupaloja kopasta. Morsiushuntu... niin, sellaisia käyttivät rikkaat. Köyhälle riitti vain tavallinen puku. Mutta — yhtäkaikki tuntui somalta kuulla setä Juhanin laulavan prinsessa Kunigundan morsiushunnusta. Ja... kukaties vaikka Jonne hänellekin sellaisen hankkisi...

Äiti Karuliinakin oli muuttunut puheliaammaksi, kun Sabinan asioista oli selvä saatu. Tosin hän toisinaan pelkäsi ja epäusko pakkasi päälle. Mutta olihan sellaista ennenkin sattunut, että herra nai talonpoikaisen. Niinkuin se sama Piessa-raukan eukkokin, joka sittemmin joutui vaimoksi Inarin papille.

— Entäs Ponnin Sohja? toimesi Ampru. Muistihan isä Tahvokin, että Ponnin Sohja keikkui emäntänä Könkään pappilassa sen Junnu-papin aikana?

Kyllähän Tahvo-vaari sen muisti, vaikka olikin hiukan epäuskoinen Muurmanneihin nähden. He olivat hänen mielestään liiaksi kulun päällä olevia... sellaisia ajelehtijoita, ettei hän oikein tiennyt. Mutta... saattoi hyvinkin... ei hän halunnut vastaankaan panna, vaikka toisinaan vahvasti epäilikin.

— Mikäs siinä, toimesi Ampru. — Kyllä Sapina rouvaksi kelpaa... varallakin yhtä hyvin kuin Ponnin Sohjakin.

Sabina istui takan kupeella pimennossa ja kehräsi. Häntä hiukan kiusasi omaisten vapaa juttelu. Isä varsinkin oli sellainen... kummallinen. Otti kaikki niin verisen vakavasti... vaikka tässä tapauksessahan tuon nyt sai ottaakin. Kyllä hänkin luotti Jonneen.

Ettäkö ylpeäksi —? Sabina pysäytti rukkinsa ja kuulosti. - Mitä se isä nyt taas oikein puhui? — Niin... tässä vain tuli mielheen, että kun sie tietysti reissaat sinne Ristiaaniin, kuninkhaan kaupunkhiin, ja saat nähhä kaiken sen komeuen, tulet ehkä ylpeäksi etkä enää muista köyhiä vanhempiasi.

Pyh! Isä taas joutavia. Minne Ristiaaniin se hän... Tännehän Jonne asettuisi heidän naapurikseen. Uutistalokas hänestä tulisi, korvenraivaaja ja karhunkaataja. Ei hän Ristiaaneista välittänyt.

Mutta nyt rupesi isä Ampru panemaan vastaan oikein voimainsa takaa. Hän oli kerran saanut ajatuksesta kiinni eikä halunnut sitä noin vain jättää. Muurmannin Jonne oli herra, kouluja käynyt ja puhui kahta kieltä. Vahinko olisi sellaisia lahjoja korpeen haudata. Niiden piti joutua käytäntöön. Ei hän, Ampru, hyväksynyt koko uutistalohommaa. Se kuului heille, oppimattomille, tämä metsässä möyriminen. Herra oli herra ja hänen piti hankkia herran paikka. Tiesi vaikka vielä ministeerinä pohottaisi Muurmannin Jonne. Sabinan täytyi väkistenkin hymyillä. Olihan hänkin joskus sellaista ajatellut, vaikka olikin sitten lyönyt sen mahdottomaksi. Mutta hiveli sentään hänen lapsenomaista sieluaan kuulla isän tuollaisia juttelevan.

Nyt otti setä Juhani sananvuoron. Hän oli kerran lukenut muutamasta työmiehestä, josta tuli ministeeri. Missä se nyt tapahtuikaan... siellä jossakin Eklannin maassa. Ja hän oli sentään tavallinen työmies. Oli kannellut jauhosäkkejä laivahaminassa selkä jauhossa. Mutta sitten kun pääsi kuninkaan lähimmäksi mieheksi, löi pitkän takin selkäänsä ja käyttäysi kuin herra. Koska raa'asta runtotyömiehestä saattoi tulla ministeeri, miksei sitten Jonnesta, jonka äitikin oli kuulemma ollut Ruijan hienointa aatelia — opsysmannin tytär Vesisaaresta.

Setä Juhani oli oikeassa. Peijakas — oli sitä tuota tiedon roskaa Lunnasjärvelläkin! Se jos olisi tuo Juhani saanut kouluja käydä, olisi se pappi taikka rohvessoori.

Juhani setä pyyhkäisi pitkää partaansa. Olihan sitä elämän varrella tullut opituksi yhtä ja toista. Harva se taisikin niin tarkkaan präntätyn käyttää kuin hän, joka luki yksin uistinpaketin kuoretkin. Kerrankin oli sattunut käteen eklanninkielinen lappu. Senkin hän oli lukenut, vaikkei ollutkaan ymmärtänyt muuta kuin »Lonton.» Se kuului olevan sen niminen kaupunki... jossakin siellä Tanskan takana.

Näin kuluivat talvi-illat takkavalkean ääressä. Sabinasta ja häntä odottavasta onnesta lähtivät puheet matkaan, kierrellen kaiken maailman meret ja maat ja päätyen aina lopuksi Sabinaan ja hänen onneensa. Se oli kuin maan pyörintää auringon ympäri. Niin — siitäkin oli keskusteltu muutamana iltana. Sitä pani Ampru ensin jyrkästi vastaan. Mutta kun hän sai kuulla, että Muurmannin Jonne oli sen kerran Tunturimajalla juurta jaksaen selittänyt, niin täytyi Amprun uskoa. Hollannin juusto oli ollut maapallona ja kattolamppu aurinkona. Sen ympäri oli Jonne kuljettanut juustoa, näyttäen, mille puolen maapalloa päivä kulloinkin paistoi. Se oli ollut hyvin järkeen pystyvä asia.

Mutta — se rautatie jäi sittenkin tulematta ja se pakkasi hiukan harmittamaan. Isä Ampru innostui vanhaan unelmaansa. Olisi se nyt ollut mukavaa Lunnasjärveltäkin piipahtaa Sabinaa katsomaan.

— Ei kaikki hyvät yhellä kertaa, huomautti Karuliina.

Eipä ei... mutta olisi se nyt ollut tavattoman lystiä rautahevosella jyryyttää. Ei muuta kuin istua selkäkenossa ja antaa huhkia vain. Kyllä kruunun voima veti.

Näin he keskustelivat nuo erämaan hurskaat sielut ja aina palasi keskustelu Sabinaan ja hänen onneensa.

Oliko tullut kirjettä vieläkään?

Ei ollut tullut ja sehän juuri Sabinaa huolestutti. Liekö mennyt perille sekään ensimmäinen kirje?

Ojah, perille oli mennyt. Se kun vain Jonne ei muuten joutanut kirjoittamaan. Sillä oli lukuja paljon.

Mutta — tiesikö kukaan, minne ukko Muurmanni oli hävinnyt? Hänestä ei oltu kuultu pitkään aikaan. Oliko setä Juhani kuullut?

Olihan hän jotakin. Ristiaanissa kuului viime tietojen mukaan oleskelleen kuningasta puhuttelemassa. Aikoi perustaa oikean rautavalimon jonnekin Ruijan rantaan.

Siltä äijältä ne eivät neuvot loppuneet. Jos yhdessä maassa tie nousi pystyyn, niin aloitapas toisessa. Ja rahoja se aina sai. Liekö vielä Jonnen äidin perintöön koskenut.

Eihän äijällä ollut siihen oikeuttakaan. Siitähän kuului olevan oikein kirjakin. Ei ollut Jonne koskaan kertonut, kuinka suuri summa oli?

Ei ollut Sabinakaan kuullut; ei ollut tullut kysytyksi. Mutta kaipa sitä oli jonkin verran, koskapa Jonne oli kerran kertonut, että sillä oli turvattu tulevaisuus.