Part 4

— Sie jee tenne viele viikko. Seuraava sunnuntai oppasta Juhu Lunnasjervi sinut Tunturimaja.

Jonne hypähti haltioissaan pöydän päästä.

— Hei, Sabina, minun ei tarvitsekhaan lähteä! Saamme vielä pyytää kaloja ja mitata ne yhessä.

— Mitata? Mite sie mitta?

— Kaloja... siikoja ja harria. Mie ole mitannut jokhaisen kalan, jonka olemme kevhäällä saanheet, ja pannut kirjhaan.

— No, siehän... mitä vartte?—

— Mie kirjoitan Kalastuslehtheen.

— Sie!

Malmi-Muurman rupesi nauramaan ja tulkitsi pojan vastauksen vierailleen.

Nämäkin nauroivat aluksi, mutta sitten kävi toinen äkkiä vakavaksi. Jonne sai käskyn tuoda esiin päiväkirjansa.

Mutta kaikkein hämmästykseksi poika jyrkästi kieltäytyi.

Malmi-Muurman katseli häntä vihaisena.

— Etkö aio tottele?

— En!

— Mitte ihme? Malmi-Muurman nousi uhkaavana.

— Mäne hetti hakkeina peivekirja, ette härrat saa nehde. He ovat siitte intresseerattu.

Pirtissä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Kaikki katseet olivat suunnatut tuohon isokasvuiseen poikaan, joka korviaan myöten punaisena seisoi keskellä lattiaa uhmaten isäänsä katseellaan. Pojan sydämessä kohotti ensi kertaa päätänsä ajatus, että hän nyt oli puolustamassa jotakin, joka kuului yksinomaan hänelle. Hän oli kirjoitellut päiväkirjaansa joukon kauniita asioita Sabinasta ja itsestään eikä halunnut niitä vieraiden silmien katseltaviksi.

Sabinakin oli käynyt kalpeaksi kuullessaan vanhan Muurmannin käskyn. Hän oli ihan säikähtänyt. Hänestä oli tuntunut, kuin olisi häntä vaadittu riisuutumaan alasti noiden outojen herrojen edessä. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että heidän yhteisiä pikku salaisuuksiaan uhkaisi mikään vaara. Lapsensydämessään hän ihaili Jonnea, joka seisoi tuossa valmiina uhmaamaan vaikka koko maailmaa hänen puolestaan. Tänä hetkenä näytti Jonne hänestä suurenmoiselta. Hänen tunne-elämänsä oli varhain kehittynyt. Ensimmäinen lujan kiintymyksen oras pisti päänsä esiin hänen pikku sydämessään.

Malmi-Muurman astui uhkaavana poikaansa kohti, tarttui tätä niskaan ja talutti ovelle. Poika pani ensin vastaan, mutta taipui sitten.

— Sie mäne kammaris, mörisi isä, — etke neytte itses ennen aamu. Ja huomen varhhain lehte Juhu Lunnasjervi viemmä sinu Tunturimaja.

Kaikki olivat hämmästyksissään.

— Mikä poikaan meni? kysyi toinen vieraista — sama, joka oli halunnut nähdä päiväkirjaa.

Vanha Muurman huitaisi kädellään.

— Muurmannien itsepäisyys istuu hänessä, mutta minä hänet kyllä pehmitän.

Hän vilkaisi kuin moittien nurkkaan näin, missä Sabina istui. Tämä tunsi sen ja rupesi avuttoman näköisenä nyppimään esiliinansa nurkkaa.

Ampru-isä ja Karuliina-äiti eivät ymmärtäneet tästä kaikesta mitään. He olivat vain käsittäneet, että jotakin oli tapahtunut, mutta mitä, tämä meni yli heidän ymmärryksensä. Sabina näytti käsittäneen enemmän, koskapa allapäin hiipi pirtistä ulos. Sabina oli sellainen käsittämätön olento, jota eivät omat vanhempansakaan aina ymmärtäneet. Äiti Karuliina heitti huolestuneen katseen hänen jälkeensä, otti rukkinsa ja rupesi kehräämään. Herrat syventyivät asioihinsa omalla kielellään. Ampru istui penkillä, kaivellen piippunsa koppaa ja tuijotellen tylsänä eteensä.

Mutta eteisessä kamarin oven takana seisoi Sabina ja kuiski oven halkeamasta:

— Jonne, älä sie ole pahoillasi Eivätpä saanheet sitä.

Kamarista kuului kolinaa ja vihaista ähkimistä. Sitten kuulosti, kuin olisi jotakin revitty kappaleiksi.

Sabina hätääntyi.

— Jonne, älä sie revi päiväkirjhaa! huudahti hän epätoivoisena. Hän oli viime aikoina ruvennut ahkerasti harjoittelemaan kirjoitusta ja hän oli toivonut pian voivansa omin silmin lukea, mitä Jonnen kaikki kauniit koukerot merkitsivät.

Mutta kamarista kuului tukahutettu nyyhkytys. Siellä Muurmannin Jonne itki.

Sabinankin silmät täyttyivät kyynelillä. Hän juoksi navettaan ja itki siellä, itki niin, että hento ruumis vavahteli. Hän oli kokenut ensimmäisen suuren pettymyksen elämässään. Jonnen päiväkirja oli merkinnyt hänelle sadun suurta, salaperäistä aarretta, jonka omistaminen oli jo kangastanut hänelle samanlaista iloa tuottavana kuin joulun odotus. Silloin laittoi setä Juhani oljenkorsista »himmelin» pirtin kattoon ja riutuvan takkatulen hohteessa kuulsivat korret kuin hienot kultapuikot. Kerran oli pikkuveli vahingossa huitaissut suksisauvalla himmelin rikki. Silloin hän oli itkenyt katkerasti. Nyt oli Jonne repinyt päiväkirjan ja se koski yhtä kipeästi, melkein kipeämmin.

VII.

Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan.

Se on mitä ihmeellisintä soittoa, sellaista, jota kuulee vain huhtikuisena yönä, — silloin, kun lumi sulaa ja kevät saapuu Lappiin.

Kelloja, kulkusia, syvää, sointuvaa kuminaa. Hankien alla muodostuneet pienet purot lirittävät kuin leivoset. Ne juoksevat kuin hiiret lumenalaisissa käytävissään hakien ojaa, puroa, joka pauhaa tuolla keskellä aapaa kuin pienoinen koski.

Pienet purot ujeltavat iloissaan. Nuo auringon henkiin hautomat myyränpojat juoksevat ja kiemurtelevat päästäkseen pakoon laajaa valkoista kattoa, joka niitä painaa. Yks' kaks' sulkee suuri, viheriänkeltainen möhkäle niiden tien.

Pikku purot hyökkäävät sitä vastaan, niillä on kiire. Edessäpäin, jossakin lähellä laulaa suoniityn oja kuin mikäkin humalainen. Sille on kevät noussut päähän, ja se solisee voimakkaasti aivan kuin se huutaisi: »Katsokaapa minua! Enkö olekin jo aika kurkkio?»

Pikku purot ryntäävät jäämöykkyä vastaan. Mikä itsepintainen pahkula se oli, joka ei antanut tietä? No niin... kyllä heillä oli keinoja. Kun ei antanut, niin ei antanut. Kyllä pikku purot aina selvisivät.

Yksi puikahti pahkulan alitse, toinen kaivoi itselleen käytävän sen sivuitse — ja nyt alkoi taas sama iloinen pulitus, joka yhteisen neuvottelun aikana oli hetkeksi vaiennut. Sehän oli jäätynyt jäkälälimppu, saman miehen pudottama, joka nyt seisoi tuossa tienkengällä poroineen ja kallellaan olevine heinähäkkeineen. Se oli Lunnas-Ampru, joka palasi heinännounnista. Päivällä pudottivat jo tiet, joten jängille oli aivan mahdoton päästä. Yöllä saattoi sentään paremmin kulkea.

Ympärillä humahteli omituisesti. Siellä hanki painui alas kuin voimattomuudessaan hiljaa huokaillen. Se ei kestäisi enää monta päivää. Ainoastaan tienkenkä oli vielä kova. Se yksin aikoi uhmata kevään tuloa.

Metsässä jängän reunalla risehti. Kuului heikkoja humahduksia, kuin olisi joku pehmeästi hypännyt hankeen. Lunta putoili puiden oksilta. Ylhäältä kuului ronkkuvia ääniä. Ampru töllisteli sinnepäin. Kurkiparvi lensi pitkänä kiilana pohjoista kohti.

Kronk, kronk! Kesä se tuli... ihan vängällä.

Kurkiparvi painui pohjoiseen. Sinne se lensi kohti Kaamaslakea. Siellä olikin nyt koko talven vallinnut hiiskahtamaton hiljaisuus. Ei ollut yhtään paukahdusta kuulunut. Rahoja säästeli Malmi-Muurmanni...

Ampru kuunteli purojen solinaa ja hankien humahtelua. Jostakin kauempaa kantautui hänen korviinsa teeren kukerrus. Niin surrasi kuin vipukoneen hihna Muurmannin louhoksella.

Nämä olivat pettämättömiä merkkejä poraustöiden alkamisesta.

Ampru oli jo tottunut siihen, että kesän tullen alkoi jyminä. Häntä se ei enää oudostuttanut. Tulihan Muurmannin mukana rautatie ja paremmat elämisen ehdot. Ei tarvitseisi hänenkään enää porolla heiniä kiskottaa. Saisi lyödä junaan ja sanoa junankuljettajalle, että »tipautahhan nämä sinne navetan nurkalle...»

Mutta — merkillistä, kuinka näillä avaroilla jängillä, missä kevättuuli hulmahteli, tuntui toisinaan vieraalta koko Malmi-Muurmannin puuha. Niinkuin nytkin. Isä-ukko oli sittenkin oikeassa. Tyytymättömyyttä siitä vain seuraisi... ja oli jo seurannutkin.

Nyt tuntui Amprusta tuskalliselta ajatella, että kuukauden päästä alkaisi taas entinen jyminä. Ja tätä tuskallisuuden tuntoa lisäsi vielä se seikka, että hän luultavasti silloin taas muuttaisi mieltään...

Hän lähti taluttamaan heinäraitoaan. Tämä se oli oikea erämaan juna.... mies kulki edellä ja porot seurasivat perässä nilkat naksuen. Ei tässä tarvittu rautateitä, vain, niin jo huilasi.

Ampru silmäsi taaksensa. Hei, niin heilahtelivat heinähäkit kuin vaunut ikään, Muurmanni oli kertonut, että junan perässä kulki vaunuja... sellaisia kuin tavallisen kokoinen talo. Niiden sisällä istuivat ihmiset ja sitte mentiin.

Jopa vain. Mentiin sitä muutenkin, vaikka ei ollutkaan junia eikä vaunuja... tavalliset heinäkelkat vain ja porot vetureina.

Häntä oikein nauratti. Lunnas-Amprun juna! Siitäpä sopi Karuliinalle kotona kertoa.

Mutta — nyt tuli ylipääsemätön paikka. Suo-oja oli paisunut äyräittensä yli ja levinnyt tavattomasti. Metrittäin se oli sulattanut lunta laidoiltaan ja katkaissut tienkengän poikki.

Sen yli oli vaikea päästä. Ja mennessä se oli ollut vielä hiljaa lirisevä puro.

Ampru tutkii tilannetta. Jopas sattui... Ihan varmaan siinä kaatuisivat häkit. Ja miten ihmeen tavalla hän yksin selviäisi?

Ei auttanut kuitenkaan muu kuin yrittää, kävi sitten kuinka hyvänsä. Katsellessa ja tuumiessa työnsi aapa vain uutta vettä »väylään.» Olipas se nyt muka kokokin porho!

Hän kahlasi veteen ja kiskoi poroa perässään. Eläin harasi vastaan. Sitä peloitti tuo mustana pauhaava suo-oja. Mutta Ampru ei antanut perään. Koranus! Eikö aikonut tulla? Mikäs se porolla... kasteli vain karvakoipensa. Toista se oli hänellä, jonka saappaan suusta kylmä vesi hölötti sisään niin että pohkeita vihloi.

Peijakas! Olisi nyt saanut olla rautatie.

Häntä suututti ja nauratti yhtä aikaa. Nauratti tuo äskeinen kuvittelunsa junasta. Mokomakin...! Tässä tarpoi nyt »juna», »veturi» veden vallassa ja tuolla takana rimpuilivat »vaunut» vastaan.

— Hös! Mitäs siinä? Ettekö aio tulla?

Ampru seisoi ojassa reisiään myöten. Pahus sentään. Tässähän sai ihan kuolemantaudin.

Hän tempaisi hihnasta ja etumainen poro porhalsi ojaan. Vesi pärskyi korkealle, heinähäkki heilahteli arveluttavasti. Kunhan ei vain kaatuisi...

Etumainen poro oli saanut etukoparansa tielle, mutta kelkan jalas oli tarttunut ojan reunaan. Poro koetti nykiä ja tempoa, mutta kelkka ei vain irtaantunut. Keskellä ojaa makaava heinähäkki muodosti sopivan padon ja vesi rupesi arveluttavasti nousemaan.

Kyllä tämä nyt...! Kiusoja niitä oli kiveliön asukkaalla... oli... oli. Kun nyt näin...

Amprun saappaissa hölttäsi vesi, mutta hän ei nyt joutanut sitä ajattelemaan. Piti koettaa saada kelkka tielle...

Hän tarttui jalaksiin ja tempaisi voimainsa takaa. Jo nousi kuorma. Mutta juuri kun hän oli sen saamaisillaan kuiville, tempasi jäljessä tuleva poro kelkan jalakseen kiinnitettyä hihnaansa ja heinäkuorma meni nurin.

Kirous ja kadotus! Ampru silmäsi epätoivoisena ympärilleen ja häneltä oli päästä itku. Tässä nyt oltiin. Jalkoja paleli, leuat rupesivat loukkua lyömään, ja viisi poroa seisoi vielä ojan toisella rannalla.

Mutta samassa tuli apua. Malmi-Matti, joka oli ollut teeren soitimella jängän rannassa, oli huomannut Amprun hädän. Hän riensi juoksujalkaa apuun.

— Johan nyt kevi hullu! huusi hän jo kaukaa.

— Niin, kaatui heinäkelkka.

— Ele huoli, kylle met teste perje.

— Muurmanni-herra kastelee nyt ittensä, huomautti Ampru kuin anteeksipyytäen.

Hän seisoi keskellä ojaa ja nosti heinähäkin pystyyn. Sitä tehdessä hänen täytyi kyykistyä, jolloin vesi vuosi melkein hartioihin saakka.

— Paha paikka sie yritti yli.

Niinpä niin... mutta kun ei parempaa ollut.

Puolisen tuntia ponnisteltua olivat kelkat onnellisesti yli. Mutta — miehet olivat ihan märkiä. Ampru hytisi vilusta eikä ollut Malmi-Muurmanninkaan laita juuri parempi.

— Nyt jouttu yli jenge ja metsän reuna tehde tultta, komensi Malmi-Muurman. Se oli hän, joka nyt otti johdon.

Ampru hölkkäsi saappaat vettä puolillaan ja Malmi-Muurman peloitteli poroja perästä käsin. Hetkinen vain, niin jo oltiin metsässä.

Ampru ryhtyi kiireen kaupalla tekemään tulta. Pian roihusikin iloinen nuotio ja molemmat miehet hyppivät paljain säärin tulen ympärillä.

Vaatteet väännettiin kuiviksi. Pahinta oli se, että Malmi-Muurmannilta oli kastunut paitakin. Ei auttanut muu kuin riisua se pois ja panna kuivamaan. Ampru antoi lapintakkinsa Malmi-Muurmannille.

— Ele huoli... miula on lemmin aine laukkusa, sanoi Muurman, kaivaen esille alumiinisen taskumatin. — Ryyppe tost, Ambru, niin peese sulama.

Ampru ryyppäsi ja hänen ruumiissaan rupesi niin somasti kiertelemään. Varsinkin sydänalan paikkeilla. Oli Ampru ennenkin tulijuomaa maistanut, mutta ei vielä koskaan näin hyvää.

— Taitaa olla kolomen tähen haaparantalaista?

— En tiede, mut Helsinki mie sen ostis kun viime kertta kevi.

Joopa joo... Helsingistä tietysti. Amprulla rupesi jo menemään päähän. Se Helsinkihän se oli Suomen pääkaupunki? Häijy, kun saisi kerran siellä käydä.

Mikäpä siinä. Kyllähän sinne pääsi. Ajoi Ristiniemelle ja nousi siellä junaan. Kyllä se veti.

Tosi! Se poika se kyllä veti. Mutta kovin oli pitkä matka Ristiniemelle, että ihan noin hevosella turhanpäiten. Mutta — junalla... sillähän sitä kyllä... Ka se.

— Lehte miun kans yhte matka. Lehte minu kyytti.

Ampru innostui. Oli tämä Malmi-Muurmanni sentään mukava mies. Helsinkinkiin lupasi ilman muuta. Joo... miksi ei. Mikäpä se siinä, kun olisi opas mies matkassa. Kyllähän siellä passaisi... — Annahan vielä, Muurmanni-herra... tuntuu hiukan kylmäävän.

Malmi-Muurmannia nauratti. Heikkopa oli Ampru, kun kaksi ryyppyä päähän nousi. Mutta, jos sitä hyvinkin kylmäsi, niin täytyi kai antaa. Hän ojensi Amprulle taskumatin tulen yli. — Älä sie tulen yli... penäsi tämä... meistä tulee vihamiehet. — Kas näin, jatkoi hän koukistaen käsivartensa nuotion takaa taskumattia vastaanottamaan.

He ryyppäsivät taskumatin tyhjäksi. Ampru tassutteli tulen ympärillä nostellen jalkojaan kuin vikuri hevonen. Hänellä oli niin tavattoman hyvä olla. Malmi-Muurmannin juoma lämmitti... lämmitti ihan ihmeellisesti. Hän istahti kannolle tulen ääreen ja rupesi juttelemaan:

— Meiltä tet saatte maitoa ja voita ja ryynitavaraa. Niitä onkin taas riisi- ja kauranryyniä niin vietävästi. Puoli säkkiä kumpiakin toi setä Juhani viikko sitten Könkhäältä. Ajatelthiin Muurmanni-herrankin varaa Malmi-Muurman hymähti. Vai puoli säkkiä. Hänellä oli puolikymmentä kokonaista säkkiä kumpiakin, mutta hän ei siitä virkkanut mitään. Hän ymmärsi, että kun hänen joskus hätätilassa oli täytynyt ostaa Lunnasjärveltä jokunen kilo, niin Ampru luuli heidän hänen varassaan elävän.

— Hyve on, virkahti hän vain.

— Joo, meiltä saa, kehuskeli Ampru. — Meiltä saa mitä ihmisen mieli tekhee... juustoja ja leipää... piimää ja huopatossuja... mitä vain. Se on isäukko maailman parhamus tossujen tekijä.

Kyllä vain. Ukin tekemät tossut oli hänelläkin, Malmi-Muurmannilla. Tuossa kuivuivat kannon nokassa.

Ampru otti käteensä toisen Malmi-Muurmannin tossuista.

— Joo... se on sitten kenkä, joka kestää ja pitää lämmintä. Jos ei nyt suoraa päätä pudonnut sulaan, niin kuin he äsken. Siinä ei kestänyt mikään... ei hapriikin kenkäkään. Mutta — jos ei kastunut... niin jo. Siosjärven rovastikin käytti aina ukin tekemiä tossuja... ja Könkään vallesmanni ja vouti. Olipa niitä lähetetty alaskin.... Ristiniemelle... Muuan rautatieherrakin kuului käyttävän.

Mikäpäs siinä. Hyviähän ne olivat.

Joo... hyviä. Kelpasi sen Ristiniemen rautatieherrankin junia lähetellä ukin tekemät huopatossut jalassa... Ei palellut. Mutta... tuota... se junanlähetys. Muurmanni-herra oli puhunut siitä kerran. Tuota... käden pyörittämistäkö se totteli?

Niin... sillä tavalla ne tekivät Ruotsissa ja Norjassa... piirsivät rengasta ilmaan... milloin myötä- milloin vastapäivään... sen mukaan kuin kulloinkin tahtoivat eteen- tai taaksepäin. Malmi-Muurman näytti. Saakuri! Tuo nyt ei ollut konsti eikä mikään. Kyllä hänkin, Ampru, sen osasi.

Ja pyörittäen kättään vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan, näytti Ampru kerrassaan mahtavalta.

Hän oli nimittäin aikonut hakea tatsuunan hoitajan paikkaa, sillä Lunnasjärvelle tulisi tietysti sellainen. Siksi hän kysyi, jotta olisi kaikki selvillä, kun kerran rautatie valmistuisi.

Malmi-Muurman vaipui mietteisiinsä. Sellaisia ne olivat nämä yksinkertaiset sielut... ottivat kaiken ihan kirjaimellisesti. Hän oli kyllä puhunut rautatiestä — eikä hänkään pitänyt mahdottomana, etteikö se joskus näillekin seuduille tulisi. Varsinkin, jos malmia rupeaisi enemmälti löytymään. Mutta ei hän luonnollisesti ollut hetkeäkään ajatellut Amprua asemapäälliköksi. Mutta Ampru oli päässyt vauhtiin. Peijakas sentään! Ei tarvitseisi heidänkään Muurmanni-herran kanssa täällä metsässä kyyköttää paljain säärin kuin mitkäkin karvakoipiset apinat, vaan saisivat laskettaa junassa selkäkenossa sikaaria poltellen. Heinät hangottaisiin Hirvijängältä junaan ja käskettäisiin tipauttaa navetan nurkalle. Niin juuri... navetan nurkalle, sillä siitä kai se tulisi kulkemaan heidän pirttinsä editse... Vai mitä Muurmanni-herra arveli? No — kukaties.

Varmasti! Mikä pakko niillä oli metsään mennä, kun jo oli talo järvenrannassa... talo kuin hotelli! Niinpä niin — mutta eiköhän pantaisi housuja jalkaan? Saattoi tulla kylmä.

Mikäs sen nätimpi. Pannaan vain. Kyllä kai ne olivatkin jo kuivuneet. Mutta — tuo kolijatti oli sentään poikaa! Niin kierteli sydänalassa että ihan nauratti. Ja Ampru rupesi loilottamaan:

— Älä sie heilani sitä sure, jos mie joskus rälhään. Ens kerta kun mie Torniosta tulen, kihlat mä pöythään mäihään!

Uskoiko Muurmanni-herra, että hän oli tuonut Karuliinalle kihlat Torniosta? Joo-o... Torniosta... Pohjan Toorniosta.

Kyllähän Muurman sen uskoi... mutta nyt oli parasta lähteä jatkamaan matkaa.

Joo-o... se oli selvä. Kotiin Karuliinan luo. Hän keittäisi kahvit.

Ampru oli jo aivan pehmeä. Malmi-Muurmannin täytyi auttaa häntä pukeutumisessa.

— Ka se... se on jotakin. Muurmanni-herra toimittelee kamaripalvelijan töitä... auttaa herra asemapäällikkö Amproosius Lunnasjärvelle kenkiä jalkhaan. Hän tarttui Muurmannia kaulasta ja sopotti: — Sie olet hyvä mies, Malmi-Muurmanni, mie tykhään sinusta. Ja kyllä mie Sapinan Jonnelle arinan... ihan varmhaan. He näkyvät olevan naimameiningeissä... Ja mikäs siinä... Jonne jo täysi mies.

Malmi-Muurman höristi korviaan. Mitä Ampru nyt puhui? Ettäkö Jonne Sabinaa kosiskeli? Kaikkea! Niinkö sokea hän oli ollut?

Hän sai Amprun valmiiksi ja nosti tämän heinähäkin päälle. Ampru heilutteli käsiään ja puhua soperteli Jonnesta ja Sabinasta.

Malmi-Muurman tunsi olonsa koko lailla noloksi. Hänellä oli sama tunne kuin kerran koulupoikana, kun Norjan talonpojat pilkkasivat hänen malmipuuhiaan. Tämä teki vain vielä ilkeämmän vaikutuksen. Jonneko Sabinan —? Johan nyt maailma oli poissa radaltaan.

Hän rapasi reenjalakset jäästä, rakensi porot ja asettuen raidon etupäähän lähti taluttelemaan sitä Lunnasjärveä kohti.

Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan. Kevät teki tuloaan Lappiin. Mutta Malmi-Muurman ei nyt kuullut sitä. Hän ajatteli vain yhtä ainoaa asiaa, miten tekisi tyhjiksi poikansa aikeet.

VIII.

Muurmannin Jonne on lähtenyt »alas.» Isä oli ajanut tahtonsa läpi. Sen oli saanut aikaan hänen Lunnas-Amprulta kuulemansa uutinen.

Ennen hän oli vastustanut poikansa matkaa viimeiseen saakka, silloin kuin tämä itse oli sitä eniten halunnut. Mutta viime aikoina oli Jonne ruvennut viihtymään ja hän oli siitä salaa iloinnut. Hän vain ei ollut aavistanut, missä piili syy pojan mielenmuutokseen. Nyt kun hän oli saanut sen selville, oli hänen päätöksensä tehty: poika pois Sabinan lähettyviltä. Mutta silloinkos hän oli kohdannut mitä kiivainta vastarintaa. Poika oli pannut vastaan koko sielunsa voimalla. Mutta kun Malmi-Muurman oli sen kerran päättänyt, se pysyi. Hän oli nimensä arvoinen siinäkin suhteessa.

Kesäkuun alussa oli Jonne lähtenyt. Setä Juhani oli kantanut hänen tavaransa Kopsaan.

Malmi-Muurman oli ollut poikaansa saattamassa. Hän oli halunnut vartioida, ettei sattuisi mitään helliä kohtauksia. Eikä niitä ollut sattunutkaan. Sabina tosin oli itkeskellyt, mutta verrattain tyyneenä oli Jonne lähtenyt. Se oli kuitenkin tapahtunut sangen sopimattomaan aikaan. Hänen olisi välttämättä pitänyt pistäytyä Kristiaaniassa neuvottelemassa uusien yhtiökumppaneitten kanssa. Mutta nyt ei päässyt, kun ei ollut ketä jättää sijalle. Työt olivat sillä kohdalla, että asiantuntijan oli niitä välttämättä valvottava, jos mieli säästyä turhilta kustannuksilta. Jonne oli jo niin hyvin perehtynyt malmitöihin, että olisi hyvin pystynyt niitä johtamaan. Lähentelihän hän jo kahtakymmentäkahta. Mutta ei — alas oli täytynyt lähettää poika, sinne, jonne Malmi-Muurman olisi hänet kaikkein viimeksi toivonut.

Totta, että poika menisi syksyllä vuoriopistoon suorittaakseen kaivostyönjohtajan tutkinnon, mutta vanhan Muurmannin mielestä hän olisi hyvin välttänyt ilman sitäkin. Ei hänelläkään ollut tutkinnoita ja siitä huolimatta hän loihti esiin malmia.

Malmi-Muurman oli kiintynyt poikaansa, siitä huolimatta, ettei tämä ollut suinkaan hänelle iloa tuottanut. Vuosikausia erämaassa eläneenä hän oli ruvennut halveksimaan sivistystä ja hän ajatteli, että se turmelisi hänen poikaansa vielä enemmän. Hänen mielestään olisi Jonnesta sittenkin tullut mies täällä ylhäällä, jollei tuo rakkausjuttu olisi pilannut kaikkea. Hän uskoi, että Jonne oli luotu »stigareksi», joka kiipeisi huipuille... näille tuntureille, kunhan hän vain olisi pysynyt miehenä. Mutta ei. Siitä ei nyt toistaiseksi näyttänyt tulevan mitään.

Vanha Muurman oli itse opettanut poikaansa. Iltahetket Tunturimajalla oli käytetty opiskeluun. Maantiede, historia ja laskento olivat muodostaneet oppiaineiston, — puhumattakaan mineralogiasta, jossa isä oli antanut pojalleen kaikki, mitä itse aineesta tiesi. Uskonto oli jätetty papille. Rippikoulu oli siinä kohden saanut korvata opetuksen. Ainekirjoitukselle oli Malmi-Muurman kohauttanut olkapäitään. Pääasia, että osasi kirjoittaa äidinkieltään virheettömästi. Ja sitähän Jonne suunnilleen osasikin. Ainekirjoitusta eivät tarvinneet muut kuin tiedemiehet ja kirjailijat. Jonnelle riitti vain se, että pystyi kirjevaihtoon liikeasioista ja palkkalistojen tekoon. Siinä oli malminetsijän ainekirjoitus.

Mutta poika sorvasikin rakkauskirjeitä ja Suomen-Huotari oli postimiehenä. Senkin hän oli saanut selville.

Malmi-Muurman ajatteli huolestuneena poikansa alamatkaa. Hän pelkäsi etelää ja sen monikirjavaa elämää. Millä tavalla se tulisi vaikuttamaan Jonnen läikkyvään luonteeseen? Viime aikojen kokemukset Lunnasjärvellä eivät ennustaneet hyvää.

Heillä, Muurmanneilla, oli levottomat veret. Itsestään Malmi-Muurman sen parhaiten tiesi. Levoton veri oli ajanut hänet koulupoikana kesäretkeilyille tuntureille, — levoton veri ja kultakuume. Jollei tätä viimeksimainittua ominaisuutta olisi ollut, kukaties hän olisi joutunut hunningolle koko mies. Mutta malminlöytämishalu oli suunnannut hänen harrastuksensa määrättyyn suuntaan ja se oli ollut hänen pelastuksensa.

Jonnella taas ei ollut mitään varmaa päämäärää. Herkästi syttyvänä hän innostui milloin mihinkin. Mutta kestävyyttä puuttui. Olipa hän toisinaan innostunut porauksiinkin. Päiväkaudet hän oli seisonut kaivoksessa, odottaen työn tulosta. Mutta kun kivet eivät hänen mielestään olleet pelkkiä malmilohkareita, hän herpaantui ja läksi retkilleen.

Nämä Jonnen retket olivat tuottaneet isälle paljon huolta. Milloin saattoi tämä viikkokaudet oleskella Lunnasjärvellä ja ottaa osaa talontöihin. Hän kävi Amprun kanssa heinässä, pyyti kalaa setä Juhanin kumppanina ja illat kerrotti satuja. Silloin hän loikoi pirtin penkillä lakki silmillä eikä tuntikausiin puhunut halaistua sanaa. Mutta Malmi-Muurman ei ollut aavistanutkaan, että tällä kaikella oli ollut syvemmät syyt.