Part 3

On paikallaan, mitä isoäiti sanoo, että Sabinaan on jäänyt metsien hiljaisuutta. Liekö se johtunut tuosta kaksi vuotta sitten sattuneesta eksymistapauksesta vai oliko se Sabinassa synnynnäistä, sitä ei isoäiti pystynyt ratkaisemaan. Joka tapauksessa hän on nyt hiljaisempi kuin ennen, kulkee unissaan, usein unohtuen pitkiksi ajoiksi lehmänhakuretkille. Mutta isoäiti ei tiedä, että Sabinassa uinunut taipumus mietiskelyyn ja omituisiin kuvitteluihin on vain päässyt oikeuksiinsa, löytänyt uomansa. Siitä tytön sisäänpäin kääntynyt katse ja hänen hiljainen olemuksensa. Äiti Karuliina tarkkaa häntä usein huolestuneena. Onko lapsi saanut vian käytyään manalaisten kaupungissa, vai mistä johtui hänen hillitty vaelluksensa. Mutta äidin kysymyksiin Sabina vastaa selvästi, katsoen samalla kirkkaasti silmiin. »Mie vain ajattelen», kuuluvat hänen sanansa. Sitä äiti ihmettelee. Ei hän muista kahdeksanvuotiaana vielä erikoisempia ajatelleensa. Vain kerran papin käydessä hän oli jäänyt miettimään, mitä varten tämä sanoi: »No jaa, no jaa.» Syömäänkin ruvetessaan sanoi: »No jaa» ja lopetettuaan ihan samoin. Oliko se jonkunlaista hyväksymisen ilmaisua siitä, että hän ylimalkaan oli tyytyväinen oloonsa ja Siosjärven suureen pitäjään. Kirkkomiehet palatessaan juhannuskirkolta kotikyliinsä puhelivat: »No jaa.» Niinpä se oli rovastikin taas saarnassaan sanonut. »No jaa, kyllä kai se tämä Johannes Kastaja oli profeetoista suurin, koskapa itse elämän Herrakin oli antanut hänestä senkaltaisen todistuksen. No jaa, no jaa.» — Sitä hän oli kerran pikkutyttönä miettinyt ja kerran kysynytkin isältään. »Se kun sillä vain on sellainen tapa.» — »Eikö mahtane viimeisellä tuomiollakin sanoa: 'No jaa, no jaa, tässä sitä nyt olhaan ja... siosjärveläisistä suuremus osa'.» Se oli isävanha sellainen leikkisä mies.

Mutta tämä Sabina... se oli muuttunut. »Ei minua mihkään vaivaa.» Niinkuin ei vaivannutkaan... erikoisesti. Söi ja joi kuten ennenkin ja sanoi: »Jumalalle kiitos» ruualta päästyään. Teki työnsä säännöllisesti... metsäänkin lähti kuten ennenkin. Ei sanonut pelkäävänsä eksymistä. »Mie olin pieni silloin.» Herranen aika! Niinkuin hän nyt olisi jo suuri ollut. Vasta kahdeksanvuotias, mutta puhui kuin aikaihminen.

Mutta — jos Karuliina olisi kuunnellut syrjästä, mitä Sabina metsässä puheli, hän olisi kauhistunut. Jutteli puille ja pensaille ja puhutteli kukkia kutakin nimeltään. Ei Karuliina olisi sellaista ymmärtänyt.

Muutenkaan ei Karuliina enää oikein tahtonut käsittää tätä nykyistä elämää. Kaikki oli muuttunut toisenlaiseksi kuin ennen. Ennen he olivat elelleet rauhassa täällä tunturin kolossa, tietämättä mitään suuren maailman tapahtumista. Heillä oli ollut oma maailmansa ja he olivat olleet oikein tyytyväisiä. Nyt oli jonkinlainen levottomuus vallannut heidät.

Sen näki Amprusta erikoisemman selvästi. Ennen hän oli istunut pirtissä reenjalaspuuta veistellen setä Juhanin kertoessa lapsille satuja. Suuret lastut olivat lennelleet ympäri ja Sabina syötti niillä toisinaan takkaa, kun setä Juhani kertoi peikoista ja jättiläisistä. Hän oli sillä tavoin koettanut pitää todellisuudesta kiinni. Mutta nyt ei Amprulla ollut joutoa puhdetöihin. Yhdet ainoat jalaspuut hän oli viime talvena tehnyt. Mutta ei yhtään saavia eikä pyttyä ollut syntynyt. Ja ne kun olisivat olleet niin haluttua tavaraa. Nyt kului aika turhaan haaveiluun »tipeistä» ja rautateistä... ja malmirikkauksista. Niinkuin niistä olisi heille, köyhille tunturitalollisille, lähtenyt mitään iloa.

Toista olivat satuillat. Niistä oli ollut todellista iloa ja nautintoa.

Setä Juhani oli ollut näiden iltojen keskipiste. Hän oli palvellut monta vuotta renkinä kirkonkylän voudilla. Voudin rouva lauloi soittokoneen säestyksellä, ja hyvällä laulukorvalla varustettu setä Juhani oli näpännyt muistiinsa suuren joukon mitä erilaatuisimpia herraslauluja. Lunnasjärven pirtissä ne oli esitetty monet monituiset kerrat... sellaiset kuin laulu »Kaaren Lintamuusta», joka hukutti itsensä tultuaan »viekkaasti vietellyksi.» Ja kun lapset pyysivät kertomaan, sepitti setä Juhani noiden laulujen mukaan mitä ihmeellisimpiä kertomuksia prinsseistä ja ritarilinnoista, kuninkaista ja herttuoista. Mitä he kaikki mahtoivat olla, sitä ei Karuliina jaksanut täysin käsittää. Mutta kun setä Juhani kertoi, muutti koko pirtti muotoaan. Siitä tuli avara linnansali, jossa he kaikki isä Amprusta alkaen näyttelivät jotakin eriskummallista osaa... kehrääviä kuninkaantyttäriä ja sen semmoisia.

Karuliina naurahti. Hän muisti, kuinka hänkin näin kehrätessään oli joutunut setä Juhanin kertomusten lumoihin. Tämä esitti parast’aikaa kertomusta prinsessa Kunigundasta, joka kehräsi lankaa nunnanhuntua varten. Sabina kyseli, millainen hän oli, tuo prinsessa Kunigunda. Silloin keskeytti setä Juhani nikarruksensa ja viittasi, häntä, Karuliinaa. »No niinkuin tuo äiti tuolla karsinan loukossa... kehräsi juuri samalla taphaa.» Hän oli silloin punastunut hiukan ja hymähtänyt itsekseen. »No, olkhoonpa sitten... mokomakin rinsessa.»

Karuliina muisteli kaipauksella näitä herttaisia, rauhallisia iltoja, jotka nyt näyttivät kokonaan loppuneen. Se oli kaikki tuon malmihomman syytä. Se tempasi setä Juhaninkin mukaansa. Paja oli jäänyt kylmille. Ei suuntautunut setä Juhanin kulku sinne niinkuin ennen. Puukot jäivät valmistamatta. Sabina kantoi metsästä löytämiään poronsarvia, mutta ei syntynyt tuppia enää niinkuin aikaisemmin. Aika kului rupatteluun Malmi-Muurmannin hommista ja niihin liittyvistä toiveista... milloin ei jompikumpi, setä Juhani tai Ampru sattunut saman herran asioille joko Kopsaan tahi Könkäälle.

Ei ollut Karuliina tyytyväinen nykyiseen elämään. Jotakin oli vinossa. Ennen oli oltu tyytyväisiä kaikki. Nyt valitteli setä Juhanikin opin puutetta. Hyvänen aika. Vaikka Karuliinan mielestä hänellä sitä oli enemmän kuin tarpeeksi. Mutta ei. Insinöörinä olisi setä Juhanin pitänyt muka olla. Olisi silloin muka maailma enemmän avoinna kuin nyt.

Karuliinan mielestä se oli liiaksikin. Ennen sai toki pitää maitonsa ja viilinsä itse. Nyt ne täytyi vieraalle syöttää. Tosi kyllä, että niistä sai rahaa, mutta ei se sittenkään Karuliinan mielestä vastannut sitä, että talossa oli olemista ja elämistä.

Ikkunan ohitse vilahtaa tumma hahmo. Karuliina vilkaisee pihalle. Malmi-Muurmanni... ja poika matkassa. Jo huomasi vieraat Amprukin, joka hakkasi puita rantteella.

Sabina, joka oli ojentanut äidilleen kehruupaloja kopasta, huomasi, että rukki pysähtyi. Mikä nyt tuli? Eihän lanka ollut katkennut. Hän oli seurannut jännityksellä kehruupalojen liukumista langaksi ja odottanut, eikö äidiltä vahingossakaan menisi poikki. Toisinaan kun hän oikein kiinteästi ajatteli, oikein otsaansa rypistäen, että rukki kehräsi lankaa prinsessa Kunigundan huntuun, loppui lanka yht’äkkiä. Mutta se ei tietenkään johtunut siitä, että hän niin ajatteli, vaan siitä, ettei hän jännitykseltään joutanut ojentamaan uutta kehruupalaa, jolloin äidin oli pakko päästää langanpää irti.

Kuului kopinaa eteisestä. Ovi aukeni ja Malmi-Muurman poikineen työntyi sisään.

— Peive! sanoi hän lyhyeen, karskiin tapaansa. Karuliina vastasi tuskin kuuluvasti. Mutta Amprun kieli lauloi sitä vilkkaammin.

— Jo mie tuossa tiirailin, että kuka se... niin jo Muurmanni-herra itte... tuota... ja Jonnekin matkassa...

Muurman kätteli Karuliinaa, nipisti Sabinaa poskesta ja istahtaen penkille ryhtyi täyttämään piippuaan.

Nyt oli kysymys siitä, että Jonne jäisi Lunnasjärveen pariksi kuukaudeksi. Siellä Tunturimajalla oli poika liiaksi omissa hoteissaan; ei muita kuin jätkiä seurana. Ei kai Karuliina-rouvalla ollut mitään sitä vastaan? Maksettaisiin tietysti nojan ylöspito.

Karuliina nauroi rukin takana. Se oli tämä Malmi-Muurmanni sellainen koiranleuka. Puhutteli häntäkin rouvaksi, vaikk'ei hän ollutkaan kuin uutistalokkaan akka. Mutta hienosti se puhui... ylöspidosta oikein. Niinkuin Lunnasjärvessä olisi sellaisia voinut tarjota.

Mutta isä Ampru otti asian paljon vakavammalta kannalta. Häntä hiukan harmitti, ettei Karuliina osannut käyttäytyä. Istui siellä karsinan loukossa nauraen kuin mikäkin Saara, kun hänelle asiaa puhuttiin. Kyllähän se passasi. Antaa Jonne-herran jäädä vain. Kyllä sille ylöspidot laitettaisiin... sikäli kuin talossa varaa oli. Ja olihan sitä — Jumalan kiitos. Lehmä oli vast’ikään poikinut. Ternimaitoa saatiin. Laitettaisiin juustoja niin vietävästi.

Sovittiin siis, että Muurmannin Jonne jäisi Lunnasjärveen. Äiti Karuliina laittaisi vain kamarin kuntoon. Siellä oli vielä vanha harmonikkasänkykin, jonka Piise-hosmestari aikoinaan kuljetti tänne ja sitten jätti. Siinäpä passasi Jonnen köljöttää.

Muurmannin herra lähti ja Jonne jäi. Hänestä oli hauskaa tällainen vaihtelu. Olihan tämä sentään toisenlainen paikka kuin Tunturimaja ja täällä oli toisenlaisia ihmisiäkin... Sabinakin. Jonnehan tunsi hänet erinomaisen hyvin.

V.

Oli sentään Lunnasjärvellä yksi paikka, johon ei Malmi-Muurmannin puuhien aiheuttama levottomuus ollut päässyt tunkeutumaan. Se oli vanhan Tahvon pirtti pihan toisella puolen.

Se oli oikea tonttujen asunto, pikkuinen ja ahdas. Suuri luonnonkivistä kyhätty muuri vei enemmän kuin puolet huoneen pinta-alasta. Peräseinällä ikkunan edessä oli pöytä ja sen molemmin puolin sänky, isoisän ja isoäidin makuusijat. Sivuseinällä seisoivat kangaspuut. Niiden ja muurin väliin jäi vain kapea kuja, josta vain vaivoin pääsi perälle tunkeutumaan. Eikä perälläkään ollut sen tilavampaa. Mutta eivätpä vanhukset isoja tiloja kaivanneetkaan.

Orsi oli täynnä kuivamaan ripustettuja vastavalmistuneita huopatossuja. Niitä oli isompia ja pienempiä, joukossa hyvinkin pieniä. Iltahetkinä tuntui siltä, kuin olisi tonttujoukko riisunut tossut jaloistaan ja pujahtanut nukkumaan mikä sängyn, mikä pöydän alle, mikä minnekin. Nuo kaksi piippua polttelevaa vanhusta olivat kuin heidän vanhempansa. Siksi iäkkäitä he olivat kumpikin.

Vanha Tahvo oli miehuusiässään paljon kulkenut. Hän tunsi Ruijan sangen tarkkaan. Hän oli näet Jäämerellä pyydystänyt liki parikymmentä vuotta, nähnyt myrskyn jos tyvenenkin. Olipa hän toisinaan palvellut renkinäkin jollakin Ruijan kauppiaalla kyllästyttyään alituiseen veneessä keikkumiseen.

Ei ollut Ruija häntä erikoisemmin viehättänyt. Jos ei hänellä jo lähtiessään olisi ollut vakaata aietta perustaa uudistalo korpeen, hän kukaties olisi jo aikaisemmin palannut. Mutta vanha Tahvo oli jo nuoruudessaan peljännyt velkaa ja sen vuoksi hän oli päättänyt koota pääoman millä alkaa. Hitaasti se tosin oli karttunut, sillä ansiot olivat olleet pienet siihen maailman aikaan, — varsinkin jos ei pystynyt omaa venettä hankkimaan. Niin paljon oli Tahvo sentään ansainnut, että oli kolmenkymmenenviiden korvissa uskaltanut lähteä paluumatkalle mentyään sitä ennen naimisiin.

Hän oli nähnyt maailmaa tarpeekseen. Hän oli laskenut liinoja, ollut »höysmannina» eri pyytäjien veneissä ja työskennellyt valaiden »läkkäyspaikalla» Vesisaaressa. Olipa hän jonkun aikaa pitänyt pikku kahvilaakin merimiehille ja kalastajille ja näppärä tarjoilija oli hänen vaimonsa Anna-Stiina ollut. Mutta maailman iloihin hän ei silti ollut isosti osaaottanut.

Kuten sanottu — hän oli siis nähnyt maailmaa tarpeekseen. Sen vuoksi hän ei ollut viitsinyt asettua Kopsaan, missä muuten hänen sukunsa asui, vaan oli muutamana päivänä lyönyt kontin selkäänsä, ottanut mukaan vaimonsa ja poikansa, joka silloin oli ollut yhdeksän vuoden vanha, ja painunut korpeen. Pilkoittaen puita kulkusuuntansa merkiksi hän oli päätynyt Lunnasjärven rannalle ja päättänyt asettua siihen.

Yhdessä vaimonsa kanssa hän oli ruvennut rakennuspuita kaatamaan. Siihen aikaan ei ollut vielä hosmestareita, ainoastaan metsäpäällysmiehiä, mutta paperit hän oli saanut uudistalolleen. Papille hän oli sanonut menevänsä metsään ja rakentavansa sinne talon. Johon pappi oli huomauttanut, että 'mene vaan'. 'Sillä tavalla se on moni muukin mennyt ennen sinua.'

Talo oli kohonnut. Vuoden päästä he olivat saaneet muuttaa uuteen pirttiin, asuttuaan sitä ennen saunassa. Mutta vähitellen vuosien vieriessä oli asumusta täytynyt ruveta laajentamaan. Pirtin päähän oli pitänyt rakentaa hellalla varustettu keittiö, oikein herraskeittiö. Siinä oli useampi hosmestari vuosien kuluessa ruokiaan laitellut. Keittiön päähän oli vielä rakennettu vierashuone, jossa Amprun lasten mielestä oli maailman kauneimmat seinäpaperit, oikein sellaiset ruusukiehkuraiset, jommoisia ei tavata edes pappiloista, saatikka sitten muista taloista. Tahvo oli ne kerran tuonut Könkäältä ja voudin rouvan kanssa niitä oli yhdessä ihailtu.

Niin olivat vuodet vierineet. Vanhin poika Ambrosius oli nainut lähimmästä väylänvarsikylästä... samoihin aikoihin kuin vierashuone sai koreat seinäpaperinsa. Karhunkaatajasukua oli Amprun vaimo, ja hän oli ollut heti valmis lähtemään uljaalle metsämiehelle, joka isänsä kanssa oli jo kaatanut kymmenkunta karhua. Ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, oli Karuliinalla pienoinen tytär ja kolmas polvi aloitti elämäänsä kirkkaan tunturijärven rannalla.

Vanha Tahvo rakasti Lunnasjärveä. Sitä ympäröivät joka puolelta korkeat tunturit. Vuosisadasta toiseen ne olivat katselleet kuvaansa erämaajärven tyvenessä pinnassa, jonka tuulenviri vain harvoin rikkoi. Vuosisadasta toiseen ne olivat vartioineet järven hiljaista rauhaa. Harvoin osui sen rannalle kulkijan jalka. Vain kontio saloa kierrellessään sammutti janonsa sen kylmällä kaltiovedellä. Vain hukka juoksi sen yli talviseen aikaan, kohoten sen läntistä, jyrkkärinteistä rantaa ylös ja kätkeytyen Kiiluvaistunturin lukuisiin luolakoihin. Joskus halkoi hirvi, kiveliön kruunupää, sen kirkasta pintaa tai ui rantaruohikon katveessa sorsaparvi poikineen. Ei muuta ääntä kuin purolohen polskahdus sen niskalta lähtevässä koskessa tai joutsenen heleä, juokseva joiunta, joka muistutti kellon ääntä ja hukkui erämaan avaraan syliin. Ne olivat ainoat merkit, joilla Luoja merkitsi ajan kulun. Sillä aurinko, joka kesäkuukausina vaelsi seudun yllä laskematta ollenkaan, osoitti pikemmin, että aika oli lakannut olemasta, kun ei päivä vaihtunutkaan yöksi. Ja talvella taas, sydänkuiden aikana retkeili kuu samoja reittejä, julistaen Lapin talviyön toivotonta pituutta. Ei tiettynyt silloin reenjalaksen jälki Seulakkopäällä moniin viikkoihin, sillä Lunnasjärvelle ei ollut kenelläkään asiaa. Vain huopatossu- ja juustokuorma vaelsi kerran talvessa yli tunturin ja silloin sai kahlauttaa hevosta mahaa myöten.

Sellainen oli seutu, johon vanha Tahvo oli sydänjuuriaan myöten kiintynyt. Erämaan rauhaa ei häirinnyt kukaan. Sillä ne muutamat metsänhoitajat, jotka joskus kesäisin käväisivät seudulla, hävisivät yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin.

Kunnes saapui Muurmanni, Malmi-Muurmanni ja kuin yhdellä iskulla rikkoi erämaan hiljaisen rauhan.

Vanha Tahvo vihasi Muurmannia. Hän ei voinut käsittää, mitä varten tämä oikein oli tullut. Malmia etsimään. Niin — Tahvokin kyllä uskoi, että tuntureissa löytyi sitä, löytyi oikein kosoltakin. Mutta se oli vuorenhaltian omaisuutta, johon ei ihminen saanut kajota. Malmirikkauksiansa katsellessaan unohtivat haltiat ihmisen, jättäen hänet rauhassa elämään. Metallin kiilto huikaisi niiden silmät niin etteivät ne nähneet. Mutta nyt aiottiin herättää kaikki tunturin haltiat ja saada kiveliö riehuvia paholaisia täyteen. Ja tämä kaikki yhden hullun ihmisen päähänpiston vuoksi.

Vanha Tahvo istuu sängyn laidalla ja tuijottaa tuleen. Hänen mustat silmänsä hehkuvat. Huonosti olisi jo käynyt, jollei hän olisi loitsuillaan estänyt onnettomuuden tuloa. Kyllä hän vuorenväen tunsi. Niiden kanssa ei ollut leikkimistä.

Yöllä, kun talo nukkuu, kulkee vanha Tahvo ympäri loitsuja lukien. Hän kiertää asuinrakennuksen ja navetan, heinäladon ja saunan. Hän uskoo, että paha vaaniskelee ympärillä joka paikassa ja että sitä vastaan piti aina olla varuillaan. Ainoastaan, jos omasta lihasta ja verestä nousi paha, niin sitä vastaan hän oli voimaton. Ja vanha Tahvo uskoi, että vuorenväki, jonka Malmi-Muurmanni ammuskelullaan herätti, saattoi silläkin tavalla kostaa.

VI.

On kulunut kaksi vuotta edelläkerrotusta. Muurmannin Jonne on viettänyt kevätkappaleen Lunnasjärvellä isän ollessa »alhaalla.» Työt Kaamaslaessa ovat olleet seisauksissa koko talven. Malminäytteet, joita oli viimeksi saatu, olivat olleet huonoja. Entiset yhtiökumppanit olivat luopuneet yrityksestä, joka näytti toivottomalta. Mutta nyt on Muurmannin herra löytänyt uusia yhtiökumppaneita, pari rikasta norjalaista. He ovat saapuneet hänen muassaan »ylös» paikan päällä todetakseen, minkä verran Malmi-Muurmannin puheissa oli perää.

Olihan niissä. Herrat olivat viikon ryskänneet tunturissa ja palanneet lauantai-illaksi Lunnasjärvelle, Malmi-Muurman halusi noutaa poikansa omaan taloonsa Kaamaslaen toiselle puolen.

Oli taas kerrankin elämää ja vilkkautta Amprun matalassa pirtissä Ukko Tahvokin oli vääntäytynyt omalta puoleltaan etelän herroja tervehtelemään. Vanhuksen ilmestyminen herätti iloisuutta herrojen kesken... Malmi-Muurman oli kertonut, että vanhus oli suuri noita ja tietäjä.

Mitä vanha isäntä arveli heidän puuhistaan? Tulivatko onnistumaan?

Malmi-Muurman tulkitsi kysymyksen vanhukselle. Tämä tuijotti hyvän aikaa lattiaan ennenkuin vastasi. Sitten hän kääntyi hitaasti Muurmannin puoleen, tarkasteli tätä pienillä ruskeilla silmillään, jotka tuuheiden kulmakarvain alta kiiltelivät kuin karhun silmät, ja vastasi yksikantaan:

— Maa pitää omansa, uskokaa, jos tahotte. Parasthaan se ei teille anna.

Mikä se parasta oli?

Malmi, oikea malmi. Eihän tähän saakka oltu saatu kuin pintaroskaa ja sehän ei kelvannut mihinkään.

Kyllä sekin kelpasi, kunhan vain saataisiin paremmat kulkuneuvot.

Siinäpä se oli — kulkuneuvot. Mutta näille maille ei Jumala ollut aikonutkaan sen parempia kulkuneuvoja kuin itse kunkin omat jalat. Niin oli hänkin paikalle tullut — omilla nappuloillaan ja niihin oli turvautuminen, jos mieli vaikka Kopsassa käydä.

Mutta nyt nosti Ampru ison hälinän. Isä se aina vänkäsi vastaan. Mitä — kun rakentavat rautatien, niin kyllähän silloin kannatti.

Tahvo-vanhus sylkäisi halveksuvasti. Vai rautatien! Hmh! Pyörälle olivat panneet jo pojankin pään. Tämä malmihomma oli ollut sitä vihoviimeistä maailman alusta asti. Eikö sitä oltu jo näillä kulmilla koettu? Paukuttivat tynämeeteillään hereille kaikki kiveliön karhut, jotka vimmoissaan hyökkäsivät karjan kimppuun, repien uutistalokkaan viimeisenkin elatuksen avun. Viisi lehmää oli viime syksynkin kuluessa joutunut Kopsan tienoilla karhun kitaan. Ainoastaan Lunnasjärvi oli säästynyt tähän saakka.

— On tainnu Taffo tehhe taikkatemppu? naureskeli Muurman.

— Vaikkapa öisinkin, vastasi tämä salaperäisenä.

Mutta Ampru oli kerran päässyt vauhtiin. Eiköhän ollut Jumalan meininki ja tarkoitus, että nämäkin seudut pääsisivät muun maailman yhteyteen? Malminetsintä se juuri avasi heillekin, lunnasjärveläisille, mahdollisuuksia parempaan toimeentuloon. Palijouvessa. Jollei muun vuoksi, niin viilin hakuun tulisivat ainakin — etelän herrat, — niillä kun siellä lannanmaassa oli jo jos jonkinlaiset maito- ja voimasiinit, jottei rehellistä viiliä enää missään.

— Juu... viilin hakku ne tule... etälän härrat. Siinä sinulla on oikke, Ambru. Viilin hakku on meekin tullu ja olis hyve, jos Karuliina panis pöythen juuri varssin.

— Näe nyt! sanoi Ampru isälleen. — Näe nyt! Seurasi yleinen nauru. Ruijan herrat nauroivat oikein sydämensä pohjasta. Ampru ei oikein ymmärtänyt, mille ne nauroivat. Kaipa sille, että hän oli niin loistavasti voittanut väittelyssä. Ei hän ollutkaan niitä tyhmemyksiä, Ampru, huihai. Ei olisi Könkään voutikaan vieraaksi kutsunut, jos olisi tyhmänä pitänyt. Eikä olisi Siosjärven pappi makuuttanut häntä virkakonttoorinsa lattialla, jos hän ei miesten kanssa olisi puheissa pärjännyt. Hevonenkin vietiin talliin niinkuin suuren herran ja samassa ruokapöydässä hän oli syönyt rovastin ja ruustinnan kanssa, kuin olisi ollut mikäkin piispa.

Pirtin loukossa istuen oli Sabina kuunnellut miesten keskustelua. Ei hänkään ymmärtänyt isoisää, minkävuoksi tämä aina pilkkasi malmiherroja ja heidän puuhiaan. »Pahan ne tuovat mukanhaan, lapsi... pahan», oli isoisä sanonut. »Katto etheesti vain!»

Sabina ei käsittänyt, mitä pahaa isoisä tarkoitti. Päinvastoin hänestä olisi ollut paha, jos Jonne olisi kokonaan muuttanut pois. Nytkin, kun tiesi hänen aamulla lähtevän, tuntui ikävältä. Heillä oli ollut hauska kevät. Yhdessä he olivat kulkeneet verkkoja kokemassa, isä kolmantena. Jonne oli saanut lainata isoisän tuumastukkia ja hän oli mitannut jokaisen siian ja harrin, pitäen niistä tarkkaa kirjaa. »Mie kirjoitan Kalastuslehtheen», oli Jonne sanonut. »Isäkin kirjoittaa toisinhaan, mutta hänellä ei ole tarkkoja mittoja; hän liioittelee ja hänelle naurethaan. Mutta mie en kärsi, että minulle naurethaan.»

Niin oli Jonne puhunut ja pitänyt kirjaa kevään saaliista. Juhani-setä oli sitonut hänelle postipaperiarkeista erityisen päiväkirjan. Se oli Sabinan mielestä ihmeellinen laitos. Jonne kirjoitteli siihen muutakin kuin kaloista — hänestäkin. Muutamallakin sivulla seisoi: »Lunnasjärven Sapina on maailman hauskin tyär. Kun mie tulen isoksi, mie nain hänet ja sitten mie rakennan huvilan Kaamaslaen huipulle ja siellä met sitten asuthaan yhessä.»

Sabinan sydänalassa sykähti. Hän oli usein ajatellut huvilaa Kaamaslaen huipulla. Se oli vain kovin korkealla. Hän ei ymmärtänyt, miten sinne vettä saataisiin. Kaivon rakentaminen oli yksi tärkeimpiä toimia taloa perustettaessa. Hän oli monesti kuullut isän matkamiehille kertovan, ettei heillä ollut oikein hyvää kaivon paikkaa. Piti kaivaa mahdottoman syvälle, ennenkuin vettä ilmestyi. Hän oli huomauttanut siitä Jonnelle, mutta tämä oli vastannut reippaasti: »Mie laitan vesijohon!»

Niin — ei Sabina sitä epäillyt. Jonne pystyi kaikkeen. Eikö hän ollut oppinut sauvomaankin jo neljä vuotta sitten. Ja ansanlaiton hän oppi käden käänteessä. Ei tarvinnut isän kuin kerran näyttää, niin jo heti osasi.

Siellä istui Jonne pöydän päässä herrojen kanssa ja söi suurella puulusikalla. Tuumastukin pää pisti housunlahkeen sivutaskusta esiin niinkuin Suomen-Huotarillakin. Sen oli äiti saanut siihen neuloa muutamana iltana, kun isoisä oli luvannut tuumastukkinsa. Äiti oli kyllä vastustellut: »Mithään pappa sanoo?» »Pappa ei sano mithään, neulokaa vain, täti.» Hän kutsui äitiä tädiksi ja sekin tuntui Sabinasta somalta. Äidin kalpeat posket aina hiukan punehtuivat. Niin oli äiti neulonut Jonnelle taskun ja tämä oli ollut tyytyväinen.

Herrat keskustelivat ruijaksi. Jonnekin sanoi aina jonkin sanan ja silloinkos toiset nauroivat. Hänen äänensä muuttui vain niin kumman laulavaksi, että Sabinan piti oikein kurkottaa nähdäkseen, oliko se todellakin Jonne, joka noin puhui. Oli kyllä. Hän nuoli parast’aikaa lusikkaansa, selittäen jotakin isälleen ja nauraen samalla kertaa.

— Eikö nuoliakin lusikka aina syönnin jälkheen? kysäisi Jonne äkkiä, kääntyen Sabinan puoleen.

Sabinaa ujostutti. Mitä hän nyt vastaisi? Jonne oli selittänyt, ettei herroissa nuoltu, mutta nuoleminen oli hänestäkin kaikkein mukavin ja yksinkertaisin keino.

— Ei ne herroissa nuole, vastasi Sabina ujostellen.

— Kuulepa nyt, mite Sabinakin sanoo, huomautti vanha Muurmanni.

— Älkhööt! Miepä en rupeakhaan herraksi.

Malmi-Muurman tulkitsi pojan vastauksen vieraille. Nämä nauroivat, silmäten tuontuostakin loukossa istuvaa Sabinaa. Tätä hävetti ja ujostutti tavattomasti.

— S' oon mies, joka lusikkansa nuolee eikä jätä sitä toisten pestäväksi, lausui vanha Tahvo verkalleen, työntyen pirtistä ulos.

— Kuulepas, mitä Sabinan ukki sanoo ja hän on senthään vanha mies, lausui Jonne, pistäen lusikkansa seinänrakoon, missä hän oli sitä koko kevään säilyttänyt.

— No niin... no niin... Malmi-Muurman oli taas juttuamassa vieraittensa kanssa. Hän selitti ja viittoili, otti välistä taskustaan muistikirjan ja puhui, puhui herkeämättä. Lopuksi hän asetti silmälasit nenälleen ja selitti oikein olan takaa.

— Ambru lehte meille huomen oppaks Kiimaspee. Neme härra epeile, ettei sinne kannatta männä. Mutta mie näyttä, ette kannatta.

— Mihinkäs mie jään? kysyi Jonne silmät pyöreinä.