Part 2

Sinä päivänä se oli vallannut hänet — tuo väkevä, voimakas intohimo. Opettajan silmissä leimahtanut valo oli sytyttänyt samanlaisen hehkun hänen omissaan. Eikä ihme, sillä tuo Amerikkaan muuttanut koulun entinen oppilas oli ollut hänen nuorin setänsä. Kullan etsintähalu oli tosin aluksi jäänyt vain koulupojan kuvitteluksi, mutta — koska se kerran oli sukuperintöä, se ei ollut jättänyt häntä. Päinvastoin se oli pukeutunut koulupoikaiälle ominaisiin muotoihin: kesäretkeilyihin tuntureille, reppu selässä ja kuokka kainalossa — tavallinen perunakuokka. Paljon hän oli saanut pilkkaa osakseen niin toverien kuin tunturitalonpoikienkin taholta. Sille saattoi nyt aikamiehenä hymähtää, sillä se oli ollut perin hassua alusta loppuun saakka. Mutta — sittenkin ilmeni tuossa kouluaikuisessa kultakuumeessa jotakin, jota ei sopinut halveksia: se oli into, palava, hehkuva into. Se sai talonpojatkin suhtautumaan häneen tavallisuudesta poikkeavalla tavalla: he tarjosivat hänelle työtä perunamaillaan. »Parempi käyttää tätä siihen tarkoitukseen, mihin se alunperin on aiottu», sanoivat he totisina, tarkastellen hänen kuokkansa terää, jonka kivet kesän pitkään olivat tylsyttäneet. Mikäpä siinä. Hän kuokki perunoita. Mutta jokainen penkin päässä piilevä peruna oli hänen mielestään ollut kultakimpale, jonka hän iski päivänvaloon. Tyttö, joka kuokki penkkiä hänen vieressään ja jonka paimenmajassa hän oli syönyt viiliä, nauroi. Mutta kun hän hehkuvin silmin kääntyi tämän puoleen ja kellervää perunakasaa osoittaen huudahti: »Ajattelepas, että nuo tuossa olisivat kultaa!» oli tyttö käynyt vakavaksi. »Keisarikruunut» olivat hänestäkin näyttäneet kullalta. Hän oli köyhän torpparin tytär eikä hänellä ollut liikoja. Koulupojan puheet rikkaudesta saivat siis hänet hiljaa kyökkäsemään tämän rinnalla ja haaveilemaan kaikenmoista. Malmi-Muurman naurahti. Tuo kaikki tuntui nyt hassunkuriselta: mutta — yhtä kaikki: sitä oli soma muistella. Tuo hänen suuri innostuksensa oli auttanut häntä suorittamaan ylioppilastutkinnon ja kestämään köyhyyden ja puutteet. Hänen vinttikamarinsa Oslossa [muuan Kristiaanin esikaupunki] oli ollut sangen kurja, mutta mineralogia, jota hän pääaineenaan oli harrastanut, oli luonut sadunomaisen valon tuohon köyhään kammioon. Hän oli halunnut valmistautua perusteellisesti tulevaa elämänkutsumustaan varten. Tulevaisuudessa hän ei enää turvautuisi perunakuokkaan, vaan hankkisi timanttiporat ja kaikki kullankaivamiseen tarvittavat kojeet. Ja sitten ylimaihin taas! Hän hämmästyttäisi vielä maailmaa löydöillään.

Tutkinnot kuitenkin jäivät. Verissä poltteleva retkeilyhalu sai hänet lyömään kurssikirjat kiinni ja jättämään Kristiaanian. Hänellä oli tarpeeksi tietoja, mitä ammattiin tarvittiin. Pääasia vain, että löytyisi rahaa, pääomaa, millä alkaa. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän sitäkin hankki. Hän nai rikkaan pankinjohtajan tyttären. Hänen silmänsä, nuo hehkuvat, omituiset silmät tekivät aivan vastustamattoman vaikutuksen. Sitäpaitsi helisi hänen naurussaan kaikki tunturien kätketyt malmiaarteet. Se johtui sydämestä, sanoivat ihmiset, ja sydämeen pankinjohtajan tytär juuri kiintyikin. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nuori rouva kuoli synnytykseen. Hän oli Jonnen äiti.

Nyt hän oli päässyt alkuun, kärsittyään tosin raskaan tappion. Hän oli kokeillut useammassakin paikassa Pohjois-Norjassa, mutta tuloksitta. Silloin hän oli heittänyt kullan ja ruvennut etsimään rautamalmia. Sillä alalla olivat onnistumisen- mahdollisuudet suuremmat. Tehtyään eri valtauksia eri paikoissa Norjaa hän oli heittänyt ne ja siirtynyt Suomeen. Ja täällä hän nyt istui korkean tunturin laella katsellen valtakuntaansa.

Hänen korviinsa kantautui omituisesti helähtävä ääni, joka tuntui tulevan jostakin syvältä. Se oli metallinen, tumma ja kimmoisa ja se soinnahti heleästi keskellä erämaan hiljaisuutta. Malmi-Muurman silmäsi järvelle. Joutsenpari ui keskellä järven selkää sulavin, kepein vedoin.

Malmi-Muurmannin silmät säteilivät ja hänen rintansa paisui. Saattoi kuvitella, että tuo hänen äsken kuulemansa ääni tuli järven pohjasta, jossa lepäsi kaupunki malmikatuineen ja -taloineen. Jättiläiset olivat sen rakentaneet joskus muinaisuudessa. Heillä oli ollut täällä suuret sulatot, joissa he keittivät rautaa. He olivat ensimmäisinä löytäneet sen ja rakentaneet siitä kokonaisen kaupungin. Mutta kun ihminen, jota eivät enää tyydyttäneet kiviaseet, oli tullut tänne metallin helinän houkuttelemana, he olivat upottaneet kaupunkinsa.

Joutsenet olivat kääntyneet järven vastakkaista kalliorantaa kohti. Pienet laineet karehtivat niiden kupeilla. Mutta jälkeensä ne jättivät kultaisen vanan, joka hehkui kuin sula metalli.

Malmi, malmi! Täällä... näissä tuntureissa sitä löytyi. Kesäyö välkähytteli sitä joka taholta esiin. Sulaa malmia, harkoiksi valettua malmia! Tuo rantajuova kallion kyljessä muistutti teräsharkkoa, jonka yläpinta oli kirkas ja sileä... sinertävän kiiltävä, kun taas alapuoli oli ryhmyinen kuin epäonnistuneen valannan jäljiltä.

Alhaalta, tunturilaaksoista rupesi nousemaan usvaa. Se leijaili järven yli, peittäen hetkeksi joutsenet hänen näkyvistään. Kauempana soilla oli sumua enemmän. Ne kääriytyivät vähitellen kokonaan sen peittoon.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Aurinko rupesi kirkastumaan ja samassa virisi tuuli. Malmi-Muurman pani lakin päähänsä. Ylhäällä tuntui kolealta. Tuuli kuljetti hänen ohitsensa vaaleita sumuriekaleita, jotka huokuivat värisyttävää kylmyyttä. Malmi-Muurman halusi kuitenkin istua ja odottaa auringon kirkastumista.

Jo syntyi alhaalla järven yläpuolella liikettä. Usvaharsot rupesivat venymään ylöspäin, muodostaen kummannäköisiä ajelehtivia kielekkeitä. Oli kuin olisi joku näkymätön olento liidellyt järven pintaa pitkin ja puhaltanut usvan hajalle. Se oli tuuli.

Jo erottautui järvenpinta sumun läpi. Joutsenet olivat pysähtyneet kallioseinän suojaan. Ne kohottelivat siipiään saaden veden pärskymään ja päästelivät samalla metallilta helähtäviä ääniään.

Yht’äkkiä rupesi läheiseltä suolta kuulumaan outoa räminää. Tuntui, kuin olisi joku rämisyttänyt suurta kattilajoukkoa. Sankojen kirkkaampi kilinä sekaantui itse patojen synnyttämään rämeämpään ääneen. Ne olivat kurkia, jotka heräsivät aamu-unestaan, vastaten tällä hiukan arkipäiväisellä tavalla joutsenten juoksevaan lauluun.

Sumu hälveni. Auringon terä loisti taas kirkkaana. Malmi-Muurman tarkkasi seutua edessään. Se oli ihmeellisesti muuttunut.

Järvenpinnan rikkoi tuulenviri, hävittäen yks' kaks' sen äskeisen kultaisen kimmellyksen, joka kuin pakoon pyrkien karehti pitkin eteenpäin kiitävien laineiden harjaa. Suo, joka värinsä puolesta oli äsken näyttänyt sulautuvan sitä reunustavaan metsään, oli saanut takaisin selvät rajansa. Siellä kimalteli ja loisteli nytkin, mutta se oli vain mättäiden kosteaa kiiltoa. Suon yläpuolella liiteli kurkiparvi pitkänä kiilana pohjoista kohti. Siellä matkasivat äskeiset rämisyttäjät uusille seuduille.

Nyt oli sumu täydellisesti haihtunut. Näköpiiri oli kirkas ja selvä. Saattoi asettaa kukkulat ja tunturit paremmin paikoilleen kuin äsken. Saattoi todeta niiden nimet.

Siellä oli Kaamaslaki oikealla. Sen kupeet hehkuivat auringon valossa. Näytti siltä, kuin olisi se antanut valomerkkejä naapureilleen, Seulakkopäälle ja Kiiluvaiselle. Samalla tavalla välkähtelivät niidenkin rinteet. Aurinko paistoi paasien kosteisiin kylkiin, jotka säteilivät kuin valtavat peilit.

Malmi-Muurman seurasi hartaana tätä värien vaihtelevaa leikkiä. Se oli oikullista ja yllätyksiä täynnä.

Hän muisti yht’äkkiä yhtiökumppaneitaan.

Nekin tuottivat hänelle yllätyksiä alinomaa. Milloin ne olivat innostuneita ja silloin tuli rahaa kuin tuhkaa. Milloin he taas yht’äkkiä selittämättömästä syystä kävivät pidättyviksi ja rupesivat vaatimaan näytteitä vuorilajeista. Niitä hän sai sitten kalkutella kaiket yöt ja toimittaa postiin. Kun hän vain olisi päässyt niille puhumaan!

Alkuhan oli aina hankalaa. Ei voinut niin äkkiä sanoa, mistä paikasta oli paras yrittää. Se oli yhtä epävarmaa kuin otaksuma, mikä väri seuraisi tuota sinertävää läikkää, joka nyt muodostui Kaamaslaen kupeelle. Voitiin väittää, että se oli sinipunerva... ja niin sen väriopin mukaan olisi pitänyt ollakin. Mutta eipäs... se olikin tummanpunainen, muuttuen yhä vaaleammaksi, kunnes se leimahti keltaiseksi, väräjöiden vielä kerran läpi kaikki spektrin eri värivivahdukset. Ja nyt... nyt vasta oli koko tunturi kirkas. — — Sellaista oli myös malminetsijän työ... siinäkin oli omat yllätyksensä...

Malmi-Muurman on noussut seisomaan. Hän vetää keuhkonsa täyteen raikasta tunturi-ilmaa seuraten katseellaan puiden latvojen yllä lainehtivan kimmellyksen leikkiä. Se pakeni eteläistä taivaanrantaa kohti sitä mukaa kuta ylemmäs aurinko nousi. Se oli kaikki voittavan innostuksen säteilevä symboli. Samanlaisella innostuksella ryhtyisi hän taas työhönsä... tunkeutumaan tunturiin. Ja samoin kuin tuo valoaalto etäisyyteen ehdittyään hulmahti takaisin yli laajan äänettömän erämaan kuin varmana lopullisesta voitostaan, — samoin julistaisi maine kerran koko maalle hänen löytönsä, hänen suunnattomat löytönsä. Ja vasta silloin olisi aika astua yhtiökumppanien keskelle ja lausua: Nyt juhlitaan!

Malmi-Muurman säpsähti. Tuntui, kuin olisivat linnut odottaneet, että hän ajatuksissaan ehtisi juuri tähän kohtaan, sillä samassa kajahti ilmoille niiden tuhatääninen laulu. Sävel monikirjava ja helkkyvä vyöryi laaksoja pitkin, kajahti tunturiseinämistä, humisi kuin tuuli yli korkeimpienkin huippujen. Koko luonto oli täynnä ääntä. Se levisi erämaan yli kuin lukemattomien hopeatiukusten soitto vaihtuen vuoroin mahtavaksi, avaruuksia vapisuttavaksi kuoroksi, vuoroin heiketen kuin rantaa vasten lyövän mainingin kohina.

Erämaa oli herännyt.

Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin, lakki kädessä ja kuuntelee laulua, joka raikuu hänen ympärillään. Se on Thule, äärimmäisen Pohjolan salamyhkäinen maa, joka tervehtii nousevaa päivää. Siihen kuoroon täytyi ihmisenkin yhtyä.

— Oi, Thule, tuntureitas en kyllin kiittää voi! Valolla yö ne verhoo ja päivä purppuroi. Kuvastuu keilahuiput veen pintaan välkkyvään. Oi, Thule, tänne, tänne ma matkamies jo jään!

Oi, Thule, tuntureitas ma palvon paljain päin! Unohduin unten teille, kun huippus kerta näin. Lumoihis loihdittua ei mailma nähdä saa. Oi, Thule, täällä, täällä Luvattu vain on maa!

Malmi-Muurman seisoo tunturilla paljain päin ja laulaa. Tuuli hulmuttaa hänen harmahtavaa tukkaansa. Hänen silmänsä säihkyvät. Totisesti! Hän ei ollutkaan mikään Mooses, joka Neebon vuorelta katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla. Hän ei ollut yhtään sen näköinen. Päinvastoin hän näytti mieheltä, joka aikoi rynnätä, valloittaa. Siis Joosua, ilmetty Joosua. Eivätkö tuolla Kiiluvaisen yläpuolella välkähdelleet auringonsäteet kuin pitkät säihkyvät säilät Ja ne osoittivat pohjoista kohti... tuonne, missä Siosjoki kapean nauhan kaltaisena kiersi sen toisella puolen kohoavaa Kumputunturia kuin mikäkin pikkuinen Jordan. Siellä, siellä oli hänen lopullinen päämääränsä, hänen suurin valtauksensa.

Yht’äkkiä tärisytti tienoota voimakas paukahdus. Se pani tunturit vapisemaan. Sen synnyttämä kaiku kiiri kauas kuin ukkosen jyminä, ponnahtaen moninkertaisena takaisin vuorten kallioseinistä.

Malmi-Muurman seisoo tunturin laella. Nyt on hänellä lakki päässä ja varsi on suoristautunut täyteen mittaansa. Kasvoilla innostuksen hohde hän katselee sinnepäin, mistä paukahdus kajahti. Hän ei ole enää Joosua. Hän on Napoleon, joka katselee Austerlitzin taistelua. Suuret kallionjärkäleet hänen ympärillään ovat hänen esikuntansa. Kautta Jupiterin! Hänen miehensä aloittivat täsmälleen.

Hän silmää kelloa. Se oli yksi. Hän työskenteli nykyisin kahdella vuorolla. Piti nostaa kiveä ilmoille mahdollisimman suuret määrät. Siksi piti käyttää tarkkaan Lapin lyhyt kesä. Saattoihan kyllä toisinaan työskennellä myöhäiseen syksyynkin, vieläpä talvellakin. Mutta lumenluonti ja suojakatosten laitto nieli paljon varoja. Sen vuoksi hän oli ottanut käytäntöön nykyisen järjestelmän.

Hän antoi katseensa liukua yli seudun. Äsken hän oli tuntenut oman pienuutensa. Nyt hän taas tunsi voimansa ja mahtinsa... tunsi, mihin hän kykeni. Totisesti! Kaamaslaki ei jaksaisi vastustaa hänen rynnäkköään. Sen täytyisi antautua. Ja sitten seuraisivat vuorossa muut, viimeksi Kumputunturi. Sen verran vain piti niissä ammuttaa, että valtaukset säilyivät. Mutta kerran hän pommittaisi niitäkin dynamiitillaan samalla tavalla kuin nyt Kaamaslakea.

Hän tarkasteli tuntureita hallitsijan ilmein. Täällä hän seisoi auringon kirkkaasti heloittaessa, voimansa tunnossa ja mittasi erämaata katseellaan. Se oli kyllä laaja, suunnattoman laaja, mutta hän valloittaisi sen sittenkin.

Hänen silmänsä säihkyivät. Tuolla alempana tunturin rinteellä seisoi hänen rakennuttamiansa »tippejä», varppikasoja.. Ne vartioitsivat kaivossuun aukkoa kuin kiviset jättiläiset. Tunturi oli laaja — olihan tämä hänen toiseksi suurin valtauksensa — ja kaivosaukko näytti myyrän kololta ympäristöön verrattuna. Mutta siitä kolosta hän, Malmi-Muurman, tunkeutuisi tunturiin ja toisi päivänvaloon, mitä sen kätkössä uinui.

Hän lähti kapuamaan tunturinrinnettä alas ja hänen sydämensä sykähti joka kerta, kun uusi paukahdus jymähti Kaamaslaesta.

Työpäivä oli alkanut.

III.

Ei ole Muurmannin Jonne tyytyväinen oloonsa. Hän kaipaa Norjaa, ennenkaikkea merta.

Hän ei voi käsittää, mitä varten isän piti venyä täällä tunturissa. Niin juuri — venyä. Se oli oikea sana ja sen oli Jonne kuullut Suomen-Huotarilta.

Hän oli kuullut paljon muutakin, — sellaistakin, mistä säännöllisissä oloissa kasvanut kymmenvuotias poika ei tiedä vielä mitään. Työmiehet, jotka melkein poikkeuksetta olivat »lentojätkiä», juttelivat sangen avomielisesti. He eivät tulleet välittäneeksi, oliko poika saapuvilla vai ei; heidän mielestään hän kuului Malmi-Muurmannin inventarioon yhtä hyvin kuin porat, nostokoneet ja lapiot. Jonne telmi heidän parissaan sunnuntaipäivät. Silloin loikoiltiin tavallisesti pihanurmikolla ja jaariteltiin kaikenmoista. Eikä puoletkaan siitä, mitä miesjoukko lasketteli, olisi sopinut kymmenvuotiaan kuultavaksi.

Malmi-Muurman ei tästä mitään tiennyt. Hän istui kamarissaan kalkutellen kiviään ja hänen ajatuksensa liitelivät mielikuvamaailmoissa. Hän oli auttamaton haaveilija, joka kasvatti poikaansa saduilla ja tarinoilla. Olisipa hän vain tiennyt, minkälaisia muotoja nämä tarinat Jonnen mielikuvituksessa saivat. Työmiesten siivottomat puheet panivat nuo satuhenkilöt liikkumaan ja toimimaan asioissa, joita isä olisi kauhistunut.

Silloinkuin hän — kaksi vuotta sitten — oli ensi kerran nähnyt Sabinan, ei hän ollut ymmärtänyt näin paljoa. Hän oli kyllä jo silloin kuullut yhtä ja toista, mutta tuo kaikki oli silloin vielä uinunut aavistelevana hänen sielussaan. Nyt hän ymmärsi enemmän. Moni hämärä seikka oli selvinnyt hänelle. Hän muisti, kuinka hän kerran oli potkaissut Sabinaa, joka nukkui hänen jalkopäässään — silloin, kun Sabina oli löydetty eksyneenä metsästä. Nyt hän ei enää potkinut; hän otti jo vyötäisiltä ja pyöritti ympäri.

Se häntä vain kummastutti, että Sabina pani vastaan. Hän oli yrittänyt kaksi eri kertaa, mutta kummallakin kerralla oli Sabina riistäytynyt irti ja katsonut häntä kauhistunein ilmein. »Se on syntiä», oli hän huudahtanut ja silloin oli Jonnestakin tuntunut, että se todella oli syntiä.

Mutta minkävuoksi Sabina sitten kertoi komeasta Maria Helenasta, joka meni naimisiin Töllin äijän kanssa? Eikö hän tiennyt, että Suomen-Huotari ja isän jätkät juttelivat sellaisesta aamusta iltaan, ja että se juuri oli niin jännittävää?

Malmi-Muurman ei siis tiennyt, minkälaisia vaikutteita hänen poikansa sai milt’ei jok'ikinen päivä. Kuten sanottu hän istui vain kamarissaan kalkutellen kiviään, joita milloin Suomen-Huotari, milloin joku muu miehistä sai kiikuttaa postiin.

Ei Jonne hyväksynyt isänsä puuhia. Hän nauroi makeasti, kun miehet naljailivat niillä. Ei hän huomannut sellaisessa mitään loukkaavaa. Hän oli vähitellen luisunut heidän joukkoonsa ja tunsi olevansa kotiutuneempi työmiesten pirtissä kuin isänsä työhuoneessa.

Tällä tavoin hän oppi suomen kahdessa vuodessa. Jokapäiväinen seurustelu miesten kanssa kehitti hänen kielitaitoaan yhä enemmän. Kun Suomen-Huotari kysyi häneltä: »Mikä se tästä meidän pikku patruunasta tulee?» vastasi Jonne: »Jätkä.» Ja se oli hänestä mainiosti vastattu, koskapa miesjoukko otti sen vastaan kovalla naurunhohotuksella.

Mutta — vaikka hän olikin mitä suurimmassa määrässä alttiina työmiesten turmelevalle vaikutukselle, oli hänen pojansielussaan säilynyt joku kolkka koskemattomanakin. Se oli se, jossa asustivat hänen varhaisimman lapsuutensa muistot.

Äidistään hän ei muistanut mitään. Tämähän oli kuollut hänen syntyessään. Mutta sitävastoin muisti hän äidinisänsä kodin, jossa hän oli kasvanut seitsemänteen ikävuoteensa saakka.

Komea huvilaa muistuttava rakennus korkean tunturin rinteellä oli selvästi piirtynyt hänen mieleensä. Tie sinne mutkitteli monissa käänteissä ja sen varteen oli istutettu orapihlaja-aita. Alapuolella oli pieni kaupunki. Sen keskeltä kohosi kirkontorni ja sunnuntaiaamuisin kantautui kellojen soitto aivan selvästi avonaisesta ruokasalin ikkunasta sisään — samoinkuin arkina vinssikoneiden räminä, jota säesti lastaustyömiesten yksitoikkoinen laulu.

Hän oli toisinaan istunut pitkät hetket avonaisen ikkunan ääressä ja katsellut merta. Tyynellä säällä se hohti niin merkillisen viheriänä, että sitä olisi luullut vastamaalatuksi avaraksi lattiaksi. Mutta eipäs. Sieltä porhalsi postilaiva vuonon suulta päin ja sen keula halkoili veden pintaa sangen sujuvasti. Silloin hänestä oli näyttänyt, että se halkoi maalia, viheriänharmaata paksua maalia. Mutta sittenkään ei sen valkoiseen keulaan tarttunut mitään.

Välistä hän oli päässyt äidinisän kanssa satamaan ja he olivat nousseet laivaan. Äidinisä oli ollut koko kaupungin tuttu, laivankapteenien erikoisesti, ja häntä oli puhuteltu sangen ystävällisesti. »Vai tämä on Bernt Muurmannin poika.» »Mikä sinun nimesi on?» Häntä oli ujostuttanut. Kaikki ihmiset kysyivät nimeä. »No tuleeko sinusta malminetsijä?» Siihen oli ollut vielä vaikeampi vastata. Mutta olisivatpa he vain kysyneet, halusiko hän merelle, niin heti hän olisi vastannut myöntävästi.

Hän oli ensin ihmetellyt laivan outoa hajua. Se oli ollut niin erilaista kuin muualla... sellaista lämmintä ja lievästi raukaisevaa, mutta kuitenkin sangen somaa. Kerran kun Suomen-Huotari paistoi vehnäsiä (sellainenkin harvinaisuus sattui toisinaan Tunturimajalla), oli hän tuntenut aivan saman hajun. Lämpimässä pirtissä leijaili rasvattujen peltien ja vasta uunista vedettyjen paistettujen vehnästen tuoksu. Mutta sittenkään se ei ollut aivan samaa. Laivan tuoksussa oli jotakin erikoista. Mutta joka tapauksessa — tuo kerta oli tuonut hänen mieleensä tutun kaupungin sataman ja sen laiturissa pihisevän suuren valkoiseksi maalatun laivan, jonka keulassa seisoi korkeilla kullatuilla kirjaimilla: Helgeland.

Hän oli jo silloin osannut tavata.

Nämä muistot, hiukan hämärät ja hajanaiset, veivät Muurmannin Jonnen ihan toiseen maailmaan. Silloin häntä eivät huvittaneet miesten jaaritukset eivätkä heidän rivot sukkeluutensa. Niissä oli jotakin limaista, niljakasta... samanlaista kuin maneetissa, jonka äidinisä oli kerran vanginnut auskariin. Hän oli silloin ihaillut sen keskellä loistavaa punaista täplää; se oli ollut hänen mielestään kaunis. Mutta nyt hänestä toisinaan tuntui, että se oli juuri se, josta Suomen-Huotari niin usein puhui: — himo. Hän ei oikein ymmärtänyt, mitä se oli, mutta joka kerta kun hän sen sanan kuuli, hän ajatteli maneerin punaista, veden alta kiiluvaa silmää.

Toisinaan häntä ihan peloitti, varsinkin syksyllä. Miehet kertoivat kummitusjuttuja pirtissä, jossa räiskyi iloinen pystyvalkea. Silloin hänestä näytti, että ahjoksessa vongerteli maneetti. Puita nuoleskelevat tulenkielekkeet näyttivät sen jaloilta ja hehkuva hiili punaiselta silmältä. Ja kun hän hiipi isän luokse kamariin, missä tämä istui kynttilänpätkän ääressä kiviänsä kalkutellen, hän oli näkevinään maneetin pimeän välihuoneen nurkassa. Se tuli häntä kohti ojennellen lonkeroitaan ja sen punainen silmä loisti julmasti häntä vastaan. Silloin hänelle selveni, että Himo oli kummitus, joka tahtoi tehdä pahaa... niellä, kuristaa. Ja parahtaen hän pakeni isänsä turviin, joka kummastellen katseli vapisevaa poikaansa.

— Isä, tekeekö Himo pahaa? kysyi hän. Malmi-Muurman katseli ihmeissään poikaansa, jonka silmät hehkuivat kuumeisina. Hän ymmärsi, että miehet olivat taas jutelleet jotakin sopimatonta ja hän syöksyi pirttiin vasara kädessä kuin vihastunut Odin.

— Mite te taas teele lorva ja seikytte poika ihan höpperö?

Miehet katselivat ihmeissään vihastunutta isäntäänsä. Eivät he ymmärtäneet, mitä tämä tarkoitti.

— Kertto taas niite roskajuttu... senkin sikat! Eivät he mitään roskajuttuja olleet kertoneet.

Se kun Mäkelä vain oli muistellut, mitä hän kerran näki Liikkuvan kiven maassa...

— Liikkuvan kiven maassa! Kylle mie näyttä senkin... Eikö te ymmärtä, ette juuri tuollainen juttu turmele poika?

Miehet olivat ymmällä. He olivat niin tottuneet siihen, että Jonne oli aina läsnä, etteivät he yhtään osanneet ottaa sitä huomioon. Sitäpaitsi he olivat toisinaan puhuneet paljon »rouvimpaa.» Mutta kyllä he vasta pitäisivät varansa.

Ja siitä sai keskustelu uuden käänteen. Noista äskeisistä lavertelijoista ja roskan puhujista tuli yks' kaks' mitä kiivaimpia moraalifilosoofeja, jotka mitä monipuolisimmin valaisivat elämästä otetuilla esimerkeillä, kuinka turmelevia sopimattomat puheet saattoivat olla. Kunnes joku heistä kertoi oikein rasvaisen esimerkin, jolle toiset yht'äkkiä räjähtivät nauramaan.

Sellaista oli elämä ja ympäristö Tunturimajalla, jossa Muurmanin Jonne oli seitsenvuotiaasta saakka elänyt. Ei siis ihme, että Malmi-Muurman rupesi vähitellen huomaamaan paikan sopimattomaksi kasvavalle pojalle. Mutta — mihinkä hän hänet lähettäisi? Appivanhempain luo hän ei halunnut häntä toimittaa. Poika olisi joutunut aivan liian kauas. Hän halusi pitää hänet lähettyvillään; hänhän aikoi kasvattaa hänestä malminetsijän, seuraajan itselleen. Sen vuoksi oli hyvä, että poika jo nuoresta tottuisi Lapin yksinäisyyteen eikä osaisi kaivata pois. Hän muisti omat vaikeutensa. Kuinka hankalalta hänestä alussa oli tuntunutkaan esim. vaatepäällä nukkuminen. Se oli ollut ihan tuskallista. Monen kuukauden kokemus ja harjaantuminen oli vaadittu, ennenkuin hän vähitellen oli tottunut. Nyt hän ei toisinaan riisuutunut viikkokausiin. Talvisin se olisi ollutkin melkein mahdotonta, siksi hatara ja kylmä oli Tunturimaja. Hän halusi siis totuttaa poikansa, kasvattaa hänestä spartalaisen. Sitäpaitsi hän halusi itse häntä opettaa. Hän ei luottanut oikein nykyajan kouluihin.

Mutta — kuten sanottu —- viime aikoina olivat hänen silmänsä ruvenneet aukenemaan. Hän oli huomannut, että jätkäseura oli pojalle kaikkea muuta kuin terveellistä. Tietysti ne kertoivat ja losottivat mitä hyvänsä... maailmanrannan kulkurit. Ja tietysti poika kätki kaikki visusti muistiinsa. Olihan hän toisinaan kuullut tämän kiroilevan ja vielä tavalla, joka häntäkin, vanhaa kiertolaista kammoksutti. Keneltä poika sellaista oppi? Miehiltä tietysti.

Malmi-Muurman päätti lähettää poikansa Lunnasjärvelle joksikin aikaa. Lunnas-Amprun väki oli yksinkertaista ja hurskasta. Siellä ei poika ainakaan mitään sopimattomia kuulisi. Ja ajan oloon ehkä haihtuisi jätkäjoukon epäterveellinen vaikutus.

IV.