Part 5

Sellainen velikulta, sellainen huijari! Sillä eikö hän ollut yllätyksiä täynnä koko pojan pahus. Yks' kaks' hän saattoi heittää hyvästit lunnasjärveläisille ja painua Siosjärvelle. Siellä oli mikkelinmarkkinat ja Jonne käveli pitkin raittia korviin saakka ulottuva kaulus kaulassa ja keltainen silkkinauha vasemmassa käsivarressa. Maalaiset katselivat häntä ihmeissään ja kuiskuttelivat keskenään: »Mikähän merkki sillä tuossa on? Johon joku viisaampi tiesi vastata: »Se on norjalaisen aatelismiehen merkki.» Jonne nauroi partaansa nähdessään, minkälaisen huomion silkkinauha hänelle hankki. Hän nautti siitä koko sielullaan. Maalaistytöt väistyivät hänen tieltään ja jokainen heistä tuijotti keltaiseen silkkinauhaan suu auki. »Malmi-Muurmannin poika!» supattivat he päät yhdessä. »Se on kihloissa-olemisen merkki ruijalaisilla. Sehän kuuluu naivankin sen Lunnas-Amprun tyttären.» Ja kateellisina katselivat tytöt Jonnen jälkeen, joka pysähtyi kauppakojun ääreen ostamaan kirjavaa silkkihuivia.

Silkkihuivi hartioilla hän marssi sitten kortteeriinsa, välittämättä vastaantulijoiden ilkkuvista katseista. »Kihlahuivinko se nyt on ostanut?», naureskelivat kylän pojat. »Annas kattoa, kuka sen saa... Alapään tyttökö vai Lunnas-Amprun Sapina. »Mitäs sie houkkaat!» huudahti toinen. »Alapään tyttö on rikas, ei se huiveja tarvitse.» »No, sitten se on Lunnasjärven tyttö.»

Ja aivan oikein. Sabinahan sen oli saanut.

Tämän kaiken Malmi-Muurman oli saanut kuulla viime toukokuussa Kopsassa käydessään.

Hän oli haukkunut poikansa. Kehtasikin roivata ympäri maailmaa ja tehdä itsensä naurunalaiseksi! Jokaisessa Kopsan talossa kerrottiin hänen markkinakujeistaan. Ja mikä se oli se keltainen silkkinauha?» »No, se nyt oli vain sellainen trubaduurimerkki.» »Helvetti! Minä näytän sinulle trubaduuria!» Ja hän oli ollut vähällä hyökätä poikansa päälle.

Kun hän tämän jälkeen oli kieltänyt häneltä kaikki matkat, oli Jonne äkääntynyt Tunturimajalle eikä ollut liikkunut mihinkään. Sängyssä loikoillen hän oli mietiskellyt kaikenmoista ja olipa isä illalla kotiin palattuaan saanut kuulla, mitä poika oli päivällä kehrännyt.

Eikö olisi parempi perustaa Lapin korpeen farmi kuin haaskata dynamiittia tuntureihin? Kuivata suuri suo, rakentaa talo, laittaa suunnaton karja ja meijeri, höyrymeijeri, ja viedä voi maailman markkinoille?

Vai farmi! Millähän keinoin sellainen laitettaisiin?

No, rahalla, samalla rahalla, jonka isä nyt haaskasi tunturiin. Suuri määrä kantomiehiä kesäksi, ja talveksi valtava pororaito viemään voit Siosjärvelle. Kesällä taas Könkäältä lautalla alas Ristiniemelle, rautatien päähän. Hei, voilautta alas Könkämäjoen kuohuvia koskia! Se olisi jotakin!

Tahi hansikastehdas! Oliko isä koskaan sitä ajatellut? Lappalaiset omistivat poroja tuhatmäärin. Heiltä ostettaisiin vasikoita. Lihat myytäisiin ja nahoista valmistettaisiin hansikkaita. Minkätähden niitä oli pakko ulkomailta tuottaa? Hansikastehdas Lunnasjärvelle... ruskeita hansikkaita, mustia hansikkaita, glacéhansikkaita. Hei, suomalaisia glacéhansikkaita, valmistettuja kahden päivän vanhan poronvasikan vatsanahasta! Niitä saattaisi pitää vaikka Norjan kuningas hovitanssiaisissa.

Voita ja hansikkaita. Hän oli suuttunut ja kironnut. »Totisesti lähdetkin tästä alas houraamasta tyhjiä!»

Mutta oli hänen toisinaan täytynyt nauraakin. Jonne saattoi välistä kuvitella ihan hulluja. Niinkuin sellaistakin, että perustettaisiin lentoliikenne Ristiniemen ja Jäämeren rannan välille. Se varmasti kannattaisi. Lunnasjärvi oli sangen sopiva pysähdyspaikka. (Niin tietystikin Lunnasjärvi!) Sen seljällehän olisi soma laskea vesiliu'ulla. Suomessahan löytyi lukemattomia järviä. Olisi hupaista huuasta rannalle kokoontuneelle Amprun väelle: — »Hei, kaksi pyttyä viiliä ja halstaroitu purolohi!» Se vasta olisi jotakin!

Mutta — oliko totta, että isä oli entinen norjalainen kenraali, joka pienen virkavirheen vuoksi oli menettänyt virkansa ja sitten ruvennut käräjöimään Norjan hallituksen kanssa? Oliko hän kertonut sellaista? Kyllä — viimeksi Könkään pappilassa. Ruustinna oli kuunnellut ihan pää kallellaan ja pyytänyt hänet illalliselle. Siellä oli ollut tavattoman hauska. Hän oli kertonut, että isän käräjäjuttu oli nyt kestänyt kaksikymmentä vuotta ja kuukausi sitten päättynyt — voitoksi. Kaksisataaviisikymmentä tuhatta kruunua oli Norjan hallitus tuomittu heille maksamaan.

Hän oli ollut ratketa raivosta. Sellaisia perättömiä juttuja hän meni kertomaan! Vai kaksisataaviisikymmentä tuhatta... ja kenraali! Mitä hän oikein ajatteli? Oliko hän ihan rutihullu? Ei sinnepäinkään... hän vain ajatteli, ettei se suinkaan vahingoittaisi isän luottoa, vaan päinvastoin.

Silloin hän oli lyönyt nyrkkinsä pöytään. »Ja huomisaamuna sinä lähdet!» Jonne ei ollut puhunut mitään eikä siihen olisi ollut hyvä puhuakaan, sillä hän oli ollut vihasta kalpea kuin palttina.

Seuraavana aamuna oli Jonne sitten lähtenyt.

Mutta — yhtä kaikki — hän seurasi kuitenkin suurella jännityksellä pojan elämää Norjassa ja odotteli kärsimättömänä tietoja hänestä. Vietettyään kesän sukulaisten luona oli Jonne syksyllä pyrkinyt vuoriopistoon. Pääsytutkinnon hän oli läpäissyt, vaikka yleisiä tietoja oli moitittukin heikoiksi. Mutta olisivatpa panneet valehtelemaan! Siinä olisi Jonne varmasti saanut laudatuurin.

Yksi seikka häntä kuitenkin suretti. Hän näki, kuinka Lunnas-Ampran tytär oli vakavasti kiintynyt Jonneen. Hän ilmeisesti kärsi, vaikka kotiväki ei tuntunut sitä huomaavan. Oliko Jonnen tunne yhtä syvää, sitä hän vahvasti epäili. Hän tunsi kyllä poikansa siinä suhteessa. Ainoastaan täällä erämaassa olisi rakkaus Sabinaan saattanut kehittyä vaaralliseksi. Norjassa hän varmasti unohtaisi tytön. Jonnen tulevaisuudelle oli välttämätöntä, että hän saisi rikkaan vaimon, naikoonpa sitten vaikka talontyttären. Mutta ei missään tapauksessa Suomesta ja kaikkein viimeksi Sabinaa. Sitä vastaan nousivat jo rotuvaistot.

Kahden vuoden perästä olisi Jonne tutkintonsa suorittanut ja silloin hänen olisi palattava tänne. Vanha Muurman ajatteli pelolla poikansa paluuta. Eikö olisi sittenkin ehkä viisaampaa, että hän jäisi alas? Hankkisi siellä jonkun paikan. Mutta mistä hän sitten saisi itselleen apulaisen, jota hän niin kipeästi tarvitsi?

Suo siellä, vetelä täällä. Ristiriitoja joka puolella. Sabina voisi ehkä kiinnittää Jonnen tänne koko eliniäksi. Mutta sitä vastaan nousi veren ääni... tuo vanhoilta viikingeiltä peritty voimakas veri, jota pojan suonissa ei tuntunut enää virtaavan. Tahi virtasikin, mutta ihan eri mielessä. Se oli jonkinlaista aateluutta, vanhoilta Walhallan jumalilta perittyä. Siksi kai se ei hyväksynyt ala-arvoisia avioliittoja. Etelässä-olo saattoi taas vieroittaa pojan kokonaan siltä uralta, jota hän niin hartaasti oli tälle suunnitellut. Vaikeuksia, epävarmuutta joka taholla.

Malmi-Muurman tarttuu vasaraansa. Pöytä hänen edessään on taas kivenlohkareita täynnä. Syysaurinko kultaa niiden harmaita, mustanjuovikkaita pintoja. Näytteitä piti jälleen lähettää alas... tällä kertaa Kristiaaniaan. Siellä asuivat uudet yhtiökumppanit. Mutta nämä tuntuivat samanlaisilta kuin Helsingin herratkin. Näytteitä yhä uudelleen ja taas näytteitä. Hän tarvitsi välttämättä rahaa. Työpalkkoja ei oltu voitu maksaa pariin viikkoon. Nyt kirjoittivat yhtiökumppanit, että jos malmipitoisuusprosentti saataisiin edes hiukankin kohoamaan, he olisivat valmiit luovuttamaan kymmenentuhatta kruunua heti ja sitten seuraavaan kesään mennessä lisää. Hyvä Jumala! Mitä hän tekisi, jollei prosenttimäärä osoittautuisi korkeammaksi? Työmiehet uhkasivat jo lakolla. Suomen-Huotarikin, joka oli häntä uskollisesti palvellut monta pitkää vuotta, oli ruvennut röyhkeäksi. »Miksei Kumputunturissa ammuteta? Vuosi loppuu ja lainmääräämät työt jäävät suorittamatta. Valtaus menetetään sillä tavoin.»

Malmi-Muurman laskee vasaran pöydälle ja vaipuu syviin mietteisiin. Kyllä hän ymmärsi, ettei Suomen-Huotari siitä välittänyt, vaikka valtausoikeus menetettäisiinkin. Se kun hän vain ilmaisi tyytymättömyytensä sillä tavoin. Mutta mies oli kyllä oikeassa. Kumputunturin seutu oli hänen suurin valtauksensa, lähemmäs kymmenentuhatta neliösyltä. Näihin saakka hänen oli onnistunut nostaa ilmoille se määrä kiveä, minkä valtausasetus edellytti. Mutta tänä vuonna ei oltu vielä ehditty. Päähuomio oli pitänyt kiinnittää Kaamaslakeen, joka näihin saakka oli antanut parhaat tulokset. Ja nyt oli tunturia ammutettava vielä, jotta mahdollisesti löydettäisiin rikkaampi malmisuoni.

Pahinta oli sittenkin lakko. Jos rahoja ei piakkoin alkaisi kuulua, loppuisivat työt Kaamaslaessa ja valtausoikeus Kumputunturiin menetettäisiin.

Malmi-Muurman nousee ja kävelee ovelle. Pihalla laittelee Suomen-Huotari taakkaa selkäänsä valmiina lähtemään Kaamaslakeen.

Muurman pyyhkäisee pörröistä päätänsä.

— Kuulehan, jos sentte lehtis Kumpputunturi ja nostais nuo viisi kubiikkisylttä kivi. Otta pari miestä matkaan. Teille on Kaamaslaki viiden peiven moona. Mie tulen heti pärässä, kun vain saan nuo kirottu neyttet posti.

Suomen-Huotari laskee taakan hiukan varomattomasti maahan. Hän on kärsimättömän näköinen.

— Ele helkkari! huudahtaa Muurman. — Lasketta ilmaan koko talo! Enkö mie ole sannonu sen seitsemen kertta, ette dynamiitin kans pitte ole varovainen!

Se vaikuttaa Suomen-Huotariin yhä ärsyttävämmin. Hän tikaisee:

— Koira lähteköön Kumputunturiin! Minun puolestani se saa jäädä.

— Mutta itsehen sie olet huolettinnu, ettei valtaus menette.

— Piru tässä rupesi ilman palkkaa rehkimään!

Siinä se oli taas Ilman palkkaa! Olisivatpa nyt Kristiaanian herrat olleet kuulemassa. Olisivat saaneet nähdä, millaista oli malminetsijän elämä.

Samassa Malmi-Muurmannin povessa kiehahti. Häntäkö tässä jätkä komentaa? Silmät salamoiden hän hyppäsi Suomen-Huotarin eteen, tempasi taakan maasta ja löi sen miehen selkään niin että tömähti, yhtään muistamatta, että hän äsken oli toista moittinut samanlaisesta menettelystä. — Sie mäne, kun mie kertta keske! Ja viikkon peeste saat palkka tahi ei minu nimi ole Muurman!

Suomen-Huotari säpsähti. Pahus vieköön! Olisi saattanut lennättää ilmaan koko mäen, koko tienoon... senkin äijä! Kymmenen kiloa dynamiittia laukussa.

Hän kääntyi nöyrästi herransa puoleen:

— Kukas Könkäälle lähtee... näytteitä viemään?

— Keske joku mies tenne... esimerkki Karppinen.

Suomen-Huotari lähti.

Vanha Muurman seisoo rappusilla ja katselee miehen menoa. Hän on taas terästä koko mies... oikea Malmi-Muurman.

Kaamaslaesta kuuluu jymähdys. Se johtaa Muurmannin mieleen hänen äskeisen lupauksensa. Sähkösanoma oli laitettava ja heti. Rahat tahi äkkikeskeytys! Muuta vaihtoehtoa ei löytynyt.

Hän palaa kamariin, kirjoittaa sähkösanoman ja lähtee itse viemään sitä Lunnasjärvelle. Lunnas-Juhani saisi juoksuttaa sen Siosjärvelle ja ihan tuossa tuokiossa.

IX.

Seudun yli kiirii huumaava pauke. Se panee tunturit vavahtelemaan. Kaiku kantaa sen moninkertaisena etäisyyteen, kunnes se lopulta häipyy kuulumattomiin.

Siellä Malmi-Muurman ampui tunturia, niin että maa tärähteli. Hän haluaa tunkeutua maan uumeniin, kuten isoisä sanoi, mutta ennen pitkää loppuisivat häneltä voimat ja varat.

Kahdeksan kesää oli tuota pauketta kuulunut melkein yhtämittaa. Olipa toisinaan kuulunut talvellakin. Ainoastaan sydänkuiden aikana oli ollut hiljaista. Silloin Muurman vietti »luppoaikaansa», kuluttaen sen etupäässä metsästykseen, milloin ei alamatkoja tehnyt.

Uusia ja yhä uusia insinöörejä oli paikalla käynyt, mutta kaikki ne olivat ennen pitkää kaikonneet pois. Kyllästyneen näköisinä ne sitoivat laukkujaan Amprun pirtissä, heittäen hyvästit talonväelle. Heidän oli turhaa yrittää enempää. Ampru ja setä Juhani kantoivat vuorotellen heidän taakkojaan Kopsaan. Alakuloisina he lähtivät pihamaalta matkaan. Rautatietoiveet olivat taasen häipyneet heidän mielestään. Ne matkasivat noiden outojen herrojen mukana kohti etelää kuin muuttolinnut. Isoisä katseli tupansa edustalta voitonriemuisena heidän jälkeensä. Sinne painuivat etelän herrat notkelman taa... ja painukoot. Turhaan he täältä rikkautta etsivät. Jumalan tarkoitus ei ollut, että sen, minkä hän aikojen alussa oli vuoreen kätkenyt, piti joutua ihmisen saaliiksi, nautinnon ja hekuman välikappaleeksi. Työn, tavallisen työn oli Luoja säätänyt lapsilleen — kyntämisen ja kylvämisen. Mutta muutamat kuten Muurmannikin halusivat äkkiä rikastua ja siinä innossa kuluttivat viimeiset varansa tyhjään. Tunturi piti omansa — kaikesta paukutuksesta huolimatta.

Ampru ja setä Juhani kantelivat insinöörien taakkoja Kopsaan. Matkalla ei puhuttu juuri monta sanaa. Herrat kiroilivat Muurmannia, joka oli houkutellut heidät Lapin soita rämpimään — pahimman »räkän» aikana.

Mutta paluumatkalla he vilkastuivat. Heistä tuntui, kuin olisi Kopsan kievarin pihalle herrojen kantamusten keralla jäänyt myös heidän oman epäuskonsa taakkakin. Oli helpoittanut niin ihmeellisesti heti, kun olkaremmit oli irti saatu. He ryyppäsivät kahvit kiiruusti ja riensivät tuttua polkua takaisin. He eivät halunneet niinkään vain antautua. Paluumatkalla he uskoivat taas jos jonkinlaisiin mahdollisuuksiin. Pysähtyessään pistämään piippuun jonkin maan laidassa he saattoivat kinastella, kummaltako puolen vaaraa rautatie tulisi kulkemaan. Juhani väitti, että oikealta, mutta Ampru penäsi vastaan. Ei, vaan vasemmalta! Katsopas, sillähän oli kuin luonnollinen tie tuon kurun kautta, joka aukeni Hirvijängälle. Mutta millä ihmeellä aikoi Ampru mennä jängän yli? Heh, kyllä kruunulla konsteja oli — jollei muuten, niin laittoi sillan. Sillan? Ole houraamatta! Mitäs se nyt siltoja, kun vaaran oikealla puolen kohosi kuiva kumiseva kangas. Tosin tarvittiin pieniä leikkauksia... pieniä leikkauksia, mutta nehän nyt eivät tuottaisi suuriakaan vaikeuksia...

Veljekset istuivat tupakoiden, kinastellen ja vältellen, mutta siitä he olivat yksimielisiä, että rautatie tulisi. Kuullessaan etäältä kumean paukahduksen he iskivät toisilleen silmää:

— Kuulepas, siellä se Muurmanni ampuu. Sitä poikaa ei epäusko vaivaa!

Heistä kummastakin oli ruvennut tuntumaan aivan välttämättömältä rautatien tulo. He näkivät siitä unta öisin ja päivillä he istuivat syvissä mietteissä samaa asiaa ajatellen. Muurman oli kertonut, että valtio pakkoluovuttaisi maata runsasta korvausta vastaan. Silloin saisi Ampru rahaa ihan ilmaiseksi. Ja Juhani-setä, taitava seppä, kuvitteli saavansa junankuljettajan viran. Erämaan lapsen herkin mielin he olivat eläytyneet näihin kuvitelmiinsa. Ne olivat muuttuneet heille eläväksi todellisuudeksi, jota ilman he eivät enää voineet tulla toimeen. He siis uskoivat lujasti ukko Muurmannin puuhiin ja jokainen paukahdus tunturista oli kuin taivaasta tullut vahvistus heidän ajatuksilleen.

Ampru saattoi toisinaan ihan yksityiskohtia myöten kuvitella ensimmäisen junan tuloa. Hänen talonsa olisi tietysti asema eikä se isoja muutoksia kaipaisi siksi kelvatakseen. Uudet portaat ja porstuan ovet ja joitakuita lasiruutuja rikkinäisten tilalle. Porstuan oven päälle pantaisiin kirjoitus: »Lunnasjärvi»; sen saattaisi vaikka Juhani maalata... taitava, kätevä mies. Siitäpä saisivat reisantit lukea, että se tämä nyt oli ja että täällä saakka nyt oltiin. Karuliina tarjoskelisi kahvia ja viiliä kamarissa matkustavaisille. Ampru oli jo miettinyt hinnatkin. Kahvikupista leivän kanssa piti saada kaksi markkaa ja ilman leipää markka. Viilipytty taas maksaisi viisi markkaa. Sen sai tosin nykyään neljällä, mutta markan korotus ei nyt kummia tekisi. Paljonko hän tahtoisi aseman vuokraa, oli vaikeampi ratkaista. Valtiolta saattoi saada paljonkin, jos vain osasi pyytää. Mutta — ehtipä hänestä vielä sopia. Samoin piti saada eri palkka käden pyörittämisestä. Malmi-Muurmannihan oli kertonut, että junalle piti pyörittää kättä silloin kuin se tuli ja lähti..., tehdä rengasta vasempaan ja oikeaan... ja että tuo virka kuului asemamiehelle. Palkan hän siis siitäkin ottaisi. Sekö tässä ilman rupesi renkaita ilmaan piirtämään kruunun junille... työstä ja rehkimisestä vaivaituneilla käsillään! Palkka piti saada... ja tietysti sen saisikin. Olihan Muurman niin sanonut.

Juhani-setä taas eleli junankuljettajamietteissään. Hän ei ollut koskaan junaa nähnyt paremmin kuin Amprukaan, joten hänellä ei siitä ollut minkäänlaista käsitystä. Sen hän vain oli kuullut, että se kulki rattailla. Minkälainen siinä oli se konelaitos, sitä ei Juhani-setä pystynyt tietämään. Mutta — olisikohan tuo nyt paljon kummempi kuin puimakonekaan, ja sellaisen hän oli kerran Könkäällä pannut käyntiin ihan noin vain. Oli vain ensin katsellut ja ihmetellyt, että mistä se käyntiin pantiin. Olipa lopulta kysäissyt sitä Kujalan Aapolta, joka oli konetta hoitanut. »Mistä se käynthiin pannaan?» »No tutki nyt, siehän olet seppä ja mestari.» (Se Aapokin oli toisinaan niin mahtava.) Häntä oli hiukan sapettanut. »Saako tämän sitte panna pyörimhään?» oli hän kysynyt. »No pane, jos oshaat.» Siinä oli sojottanut muuan kampi koneen etuosassa. Hän oli tarttunut siihen ja vääntänyt voimakkaasti. Silloinkos se oli riehaantunut käymään, hyrrännyt niin, että päätä oli huimannut. Rusamasiina oli kolkkaissut kuin tyhjä pärekoppa, jota miesjoukolla potkitaan, ja Aapokin oli jo huuassut: »Älä helkkarissa särje pelauksia!» Hän oli vääntänyt kammin kiinni ja kone oli asettunut.

Mahtoiko tuo juna olla paljonkaan mutkikkaampi? Senpähän näkisi sitten, kun ensimmäinen paikalle porhaltaisi. Saati vain ei reisanttien päätä rupeaisi huimaamaan, kun hän, poika, laskettaisi tunturia ylös ja toista alas. Mutta — Nooakin arkin maassa piti ajaa varovasti, sillä siellä oli maa toisin paikoin paha hylläämään.

Tällaisissa ajatusmaailmoissa elelivät Juhani-setä ja Ampru. Malmi-Muurmannin hommat olivat herättäneet heissä horjumattoman uskon: vielä se hihkuisi höyryhevonen Lunnasjärvenkin rannoilla. Ja silloin alkaisi uusi elämä erämaan vähäväkisille asukkaille.

Sabina eli myös toiveissa, vaikka hänen toiveensa olivatkin toista maata. Hänkin kuunteli jymähdyksiä levottomin tuntein. Ne ennustivat hänelle jotakin outoa ja salaperäistä, joka sai hänen povensa paisumaan. Hän toivoi näkevänsä Muurmannin Jonnen, jota hän ei ollut tavannut kokonaiseen vuoteen. Hän oli nyt kahdeksantoista vanha, kukoistava neito, jolla oli neidon ajatukset. Hän rakasti Muurmannin Jonnea. Kolme vuotta sitten he olivat yhdessä käyneet rippikoulun. Sitä aikaa muisteli Sabina erikoisella kaipauksella.

Nuo kolme Siosjärvellä vietettyä viikkoa olivat kuluneet kuin sadussa. Sabina oli istunut yhteisessä rippikoulussa toisten poikien ja tyttöjen kanssa, kun Jonne taas oli iltaisin käynyt rovastin luona lukemassa yksityisesti. Vaikka hän osasikin suomea koko hyvin, ei rippikoulunkäynti ollut silti suomeksi luonnistanut... Hän oli lukenut kirjansa ruijaksi ja senvuoksi hänen oli ollut saatava yksityisopetusta. Mutta tästä huolimatta ei Jonnessa ollut näkynyt herrastaipumuksia nimeksikään. Ne olivat hukkuneet kuin hukan jäljet lumipyryllä — kuten isällä oli tapana sanoa. Pitkävartiset pieksusaappaat jalassa hän oli harpannut iltapäivällä pappilaan... tuppipuukko vyöllä. Ja katekismus puseron ylätaskussa oli hiukan nolona katsellut paperossilaatikon takaa. Jonne oli pannut tupakaksi ja puhellut: »Jaha... me sitä nyt olhaan rippuluvussa Biinan kanssa, mutta kesällä me heistelhään taasen Lunnasjärvellä!» Hän oli tarjonnut Jonnelle makeisia ja tämä oli ottanut kiittäen: »Thak!» He olivat silloin seisseet kauppapuodin edessä ja Jonne oli katsonut kelloa. »Nyt täytyy mennä. On tiukka paikka sakramenteista.» Jonne oli nostanut lakkia ja nauranut, painuessaan pappilaan päin.

Hän oli katsellut Jonnen jälkeen. Niin se asteli kuin tukkilainen, puukko heiluen vyöllä. Ja tukkilaiseksi oli Jonne aikonutkin... ainakin aluksi. Hän ei yhtään kannattanut isän suunnitelmia. Malminetsintä oli hänen mielestään ollut hulluutta. Mutta minkä isä oli kerran saanut päähänsä, siitä hän ei luopunut, ennenkuin viimeinen penni kukkarosta loppui. Jonnella oli äidin perintöä, mutta siihen ei isä saanut koskea. Se oli määrätty pojan hyväksi; isä sai ainoastaan valvoa, millä tavalla se käytettäisiin. Jonne oli toivonut, että isä ostaisi hänelle uutistalon Lunnasjärven takamailta. Sinne hän asettuisi asumaan ja elättäisi itsensä kuten muutkin uutistalolliset. Ja Sabinan hän naisi, veisi emännäksi taloonsa.

Sen oli Muurmannin Jonne sanonut viimeksi vuosi sitten. Nyt hän oli ollut koko vuoden Norjassa vuoriopistossa kaivostyönjohtajan tutkintoa suorittamassa. Muurmanni-herra oli pakoittanut poikansa lähtemään. Suomen-Huotari oli Lunnasjärvellä kertonut isän ja pojan välillä tapahtuneista yhteenotoista. Se lohdutti sentään Sabinaa, sillä siinä hän näki vahvistuksen Jonnen rakkaudesta.

Ja siitähän Jonne kirjoittikin, vaikka kirjeet viipyivätkin matkalla kauan. Ne makasivat Kopsan kievaritalossa siksi kunnes joku sattui Lunnasjärveltä käymään. Monilla rasvatäplillä ja peukalonjäljillä varustettuina ne sitten saapuivat, mutta yhtä rakas oli niiden sisältö aina.

Sabina tavaili Jonnen kirjeitä ja riemuitsi. Oliko mahdollista, että Jonne sittenkin rakasti häntä? Olisi ollut paljon luonnollisempaa, jos tuo vieraan maan poika olisi kiintynyt johonkin oman maansa tyttäreen. Kaipa Ruijassakin oli kauniita tyttöjä... kauniimpia kun täällä. Ja mikä se nyt oli Lunnasjärvi paikka? Pahainen uutistalo erämaan kainalossa. Vaikka olihan Jonne kirjoittanut, että »se sinun kotisi on yksi maailman kaunhiimpia paikkoja. Jos se olisi siirtää lähemmäksi, kävisi siellä tyristejä enemmän kuin teiän pirthiin mahuttais. Mutta on onni, että se on niin kaukana. Silloinpahan sie säilyt siellä minulle.»

Sabina osasi ulkoa Jonnen kirjeet. Niissä oli paljon outoja ja kauniita asioita. Välistä Jonne kirjoitti »skolepestyrelsistä.» Sitä ei Sabina ymmärtänyt, paremmin kuin sitäkään, että »seitsemäs augusti mie sain reput vuoriopissa.» Se oli Sabinasta käsittämätöntä. Mutta sen hän taas hyvin käsitti, että »tytön silmät, jota rakastaa, on se kaunein maan päällä!» Sabina oli saanut Suomen-Huotarilta pellinpalasen, jota hän säilytti pirtin ikkunalistan välissä. Iltasin, kun muut jo nukkuivat, hän vaipui katselemaan kuvaansa peilistä. Ei hän oikein ymmärtänyt, mikä oli kaunis, mikä ruma; itsestään sitä oli hyvin vaikea sanoa. Silmät olivat vaalean siniset, suuret ja merkillisen miettiväiset. Jonne kirjoitti, että »niistä katseli koskematon erämaa.» Ainoastaan silloin, kun hän hymyili, tummeni niiden väri hiukan ja pinnalle ilmestyi somannäköinen kiilto. Nenä oli kaareva, hiukan herrahtava ja sen molemmilla puolin oli jokunen kesakko. Mutta Muurmannin Jonne oli kirjoittanut, että ne juuri kaunistivat häntä, ja hän uskoi sen, koska Jonne niin sanoi. Hän luotti yleensä kaikessa Jonneen. Suu oli hauskannäköinen. Jonne oli sanonut, että se hymyillessäänkin näytti ujouden tunnusmerkiltä. Se meni taas yli Sabinan ymmärryksen, mutta hän tunsi vaistomaisesti, että se merkitsi hyvää ja oli jonkinlaista kiitosta. Muuten hän ei muodostaan erikoisempia ajatellut. Hänelle riitti vain se tieto, että Jonne rakasti häntä ja hän Jonnea.