Part 6
Aapo — hänen nimensä oli todellakin Aapo — kylpi ja ryyppäsi itsensä vajaassa tunnissa niin kypsäksi, että mainitun ajan kuluttua kömpi kylpyvasta kainalossa ja aivan aivinaisillaan tupaan, missä asettui kiukaalle nukkumaan ja pani kylpyvastan päänsä alle.
Mutta toiset veljet hummasivat edelleen saunan lauteilla ollen sangen iloisia, kunnes heitä rupesi harmittamaan, ettei muu osa Suomen kansasta ensinkään aavistanut, kuinka hauskaa heillä oli.
Tämän puutteen parantamiseksi lähetettiin nuorin veljeksistä noutamaan saunaan talon kaikki pyssyt ja ampumatarpeet. Nuorin veikko juosta kippasi sisään ja toi sylyksellisen pyssyjä ja patruunoita, ja kaikki veljekset — tuvan kiukaalla nukkuvaa Aapoa lukuunottamatta — latasivat pyssynsä ja tanssivat täydellisessä ja ihanteellisessa alastomuuden tilassa ja laulaen, loikkien ja tuliaseitaan tahdissa heilutellen kolme kertaa saunan ympäri.
Sitten he pysähtyivät. Heidän kasvoilleen palasi ankara hämäläinen vakavuuden ja syvemmän elämänkäsityksen ilme.
He kohottivat pyssynperät paljaille, punertaville ja hikisille olkapäilleen, tähtäsivät taivaalle hyvin tarkasti ja laukaisivat yhteislaukauksen. Ja toisen ja kolmannen ja neljännen, ja ylipäätään niin kauan kuin patruunoita riitti.
Ja jylisevä kaiku vastasi joka kerta Päijänteeltä ja metsäisiltä vaaroilta.
Sitten loppuivat patruunat.
Vanhimman jälkimmäinen veli puhkesi kyyneleihin ja todisti, että elämä on murheen astia, ja ettei ole mitään pysyväistä Päijänteen länsirannalla, koska patruunat juhannusyönäkin loppuvat kesken, mutta vanhin veli huomautti, että onhan kellarissa vielä 3 kpl kantopommeja, ja ne paukahtaisivat varmastikin vielä kovemmin kuin pyssynrämät, ja koko Suomen paljon kärsinyt kansa iloitsisi.
— Juu, varsinkin jos ne laukaistaan kaikki yhtä aikaa, lisättiin neljännen veljen taholta.
Tietysti noudettiin kellarista ne kolme kantopommia. Aatamillisessa juhannusasussa olevat veljekset tanssivat näiden kunnioitettavien ja ajanmukaisessa uudisviljelyksessä hyödyllisten pikku velikultien ympärillä juhlallisen piiritanssin, minkä jälkeen kantopommit pistettiin erään pihamaalla olevan kiven alle ja sytytettiin yhtä aikaa.
Veljekset juoksivat pellolle navetan nurkan taakse, mistä kurkistelivat.
Hetkisen kuluttua täräytti taloa ja kylää mainio ppppppamaus.
Istualleen pudonneet veljekset kömpivät sittemmin ylös pehmeästä ja kotoiselta tuoksahtavasta peltomullasta, pyyhiskelivät maa-emon merkkejä asianomaisista paikoistaan ja olivat vakuutetut siitä, että se oli paukku, joka vissiin kuului kauemmaksikin.
Sitten he palasivat pihaan ja myönsivät, että kivi, jonka alla kantopommit olivat olleet, oli lentänyt hiiteen, eikä ainoastaan kivi, vaan myöskin kaikki talon ikkunat. Osa niistä sitäpaitsi puitteineen.
Talossa oli sivumennen sanoen kolmattakymmentä ikkunaa.
Veljekset sanoivat, että olipas se, ja ryhtyivät jälleen tanssimaan paratiisimaista piiritanssia kiven kohdalle syntyneen kuopan ympärillä, mutta eräs veljeksistä, joka muisti, että Aapo kukaties oli jäänyt osattomaksi yhteisestä ilosta, pistäytyi tupaan tiedustelemaan.
Aapo nukkui luonnollisessa ja paljaassa viattomuuden tilassa tuvan kiukaalla, kylpyvasta päänsä alla.
— Aapo! sanoi velimies.
Aapo kuorsasi.
_Aapo!_
Aapo kuorsasi.
Velihopea ravisteli Aapoa, kunnes sai hänet avaamaan toisen — vasemman — silmänsä.
— Aapo!
— Häh? Mitäh! Ku — kuka se...?
— Aapo, ooks sää kuullu mittään?
Kuorsausta.
Velimies tempasi kylpyvastan Aapon pään alta ja kylvetti Aapoa kuiviltaan, kunnes Aapo jälleen avasi vasemman silmänsä.
— Häh? Mua niin nukuttaa...
— Eks sää sitten oo kuullu yhtään mittään?
— En oo... ooks sää sitten kuullu...?
Ja samassa uinahti veli Aapo entistä makeampaan uneen.
Juhannuspäivän aamuna alkoivat veljekset juoda kaljaa ja piimää ja asettaa uusia ikkunoita paikoilleen, ja matkustaessamme eilen etelään päin tältä mukavalta paikkakunnalta alkoi talon koillispää jo olla kutakuinkin asuttavan näköisessä kunnossa.
(1923.)
TOLTAA JA LAMMI JA TEISKOLAINEN SISU
Länsi-Teiskossa on Näsijärven rannalla laivasilta. Se on yli 30 vuotta ollut siinä. Sen nimi on Toltaa. Se on nimittäin rakennettu Toltaan talon ja samannimisen lahden rantaan.
Myöhemmin on Toltaan talosta erotettu Lammi niminen kievaritalo. Se on lähellä laivasiltaa. Se tahtoo ristiä laivasillan omaksi kaimakseen.
Kesällä 1922 Lammi pystytti sillan kulmaan taulun, jossa oli: »Lammi». Sillan toiset osakkaat sanoivat Lammille: olla kiltti ja ottaa pois se nimilauta.
Eipä Lammi ottanut.
Kokoutuivat sillan osakkaat ja sanoivat: eipä se näytä ottavan sitä Lammiaan pois. Valittiin uskottu henkilö ottamaan pois uusi nimilauta. Uskottu henkilö meni laiturille, sylkäisi kouraansa, kiskaisi Lammin kyltin irti seipäästä ja heitti lepikkoon.
Seuraavana päivänä ilmestyi seipääseen uusi valkea lauta. Mustilla kirjaimilla oli siihen maalattu:
»Lammi».
Valtuutettu osakas meni sillalle, nyhtäisi laudan irti, heitti sen lepikkoon ja sylkäisi.
Seuraavana päivänä oli seipäässä uusi lauta. Siihen oli maalattu: »Lammi». Ja uskottu mies meni, repäisi sen irti, taittoi polveaan vasten ja heitti lepikkoon.
Lammi kutsui poliisin. Sitten Lammi antoi uskotulle miehelle haasteen kihlakunnanoikeuteen »ryöstöstä». Oikeus tutki ja harkitsi ja antoi vasikannahkapäätöksen. Sitäpaitsi sanoi oikeus, että osakkaiden enemmistöllä on oikeus pystyttää sillalle haluamansa nimi ja heittää muut nimet lepikkoon. Niin tuli syksy ja talvi ja uusi kesä. Laivaliike alkoi, ja sillalla oli nimi »Toltaa».
Mutta Lammillakin oltiin vielä elossa. Sieltä soudettiin paikalle, mutta ei noustu sillalle, vaan pysähdyttiin sen viereen. Järveen iskettiin seiväs laivasillan viereen. Seipääseen kiinnitettiin suurella munalukolla valkoinen lauta, johon oli maalattu mustilla kirjaimilla: »Lammi».
Oikeuden päätöksessä oli näet puhuttu vain laiturista, mutta järvestä ei oltu mitään mainittu.
Sitten tuli laiva. Ja kun laiva oli taas lähtenyt laiturista, avattiin munalukko ja vietiin nimikilpi kotiin.
Seuraavana aamuna vähää ennen laivan tuloa lukittiin »Lammi» järvessä olevaan seipääseen. Laivan lähdettyä irroitettiin nimilauta taas ja vietiin kotiin.
Näin tapahtui kauan aikaa. Kunnes tämä jokapäiväinen homma ja »Lammi»-laudan edestakaisin soutaminen alkoi raukaista soutajia. Silloin meni eräs perheen jäsenistä Kaikkarin kauppaan. Hän osti 5 markalla viistuumaisia ja naulasi niillä »Lammin» järviseipääseen.
— Siellä on taas se »Lammi», sanoivat toiset osakkaat keskenään. He olivat närkästyneen näköisiä. Sitten he järjestivät säännöllisen päivystyksen, kenen on kulloinkin vuorostaan tuhottava nimikilpi järvessä olevasta seipäästä.
Sitten souti se, jolla oli ensimmäinen vuoro, seipään luo, repi laudan irti ja tuhosi sen.
Seuraavana aamuna oli seipään nenässä uusi lauta, mutta siinä sama vanha »Lammi».
Toisella päivystysvuorolla oleva toltaalainen souti ja hävitti sen.
Seuraavana päivänä... niin, lukija ehkä voi jo itsekin sanoa, mitä seuraavana päivänä tapahtui. Ja sitä seuraavina.
Lammilla ryhdyttiin höyläämään lautoja varastoon täksi purjehduskaudeksi.
Ja Kaikkarilta on ostettu leiviskä nauloja.
Toiminta jatkuu, eikä kukaan voi sanoa, loppuuko se ja milloin, vai onko nyt syntynyt ikuinen taistelu.
Naulatehtaiden kauppamatkustajia kehoitetaan poikkeamaan ohikulkiessaan Kaikkarilla.
Siellä on nimittäin säännöllinen ja taattu menekki.
(1923.)
KIHLASORMUS
Tämä on kertomus karjakon sulhasen kihlasormuksen oudosta ja eriskummallisesta kohtalosta Kalajoella.
Tämä on hyvin harvinainen ja säälittävä tapaus. Ainoastaan kylmä ja tunteeton ihminen voi nauraa sille.
Meitäkin se tosin ensin nauratti, mutta sitten me ajattelime, miltä sulhasesta ja morsiamesta mahtoi tuntua, ja silloin meitä pyrki itkettämään. Me olemme nimittäin niin kovasti herkkä ja tunteellinen.
Kalajoella on kiertävä ja nuhteeton karjakko, joka on elämänsä keväimessä, syntynyt 1898, ja terve ja moitteeton talollisen poika, syntynyt 1900, ja niinkuin kokenut ja kirjallisuutta viljellyt lukija arvaa, niin mielistyi talollisen poika sydämestään, sielustaan ja mielestään iloluontoiseen kiertävään karjakkoon, ja asiat kehittyivät sitten luonnollista rataansa suotuisaa ratkaisua kohti.
Ja valat vannottiin elokuun kuutamossa, ja kultaiset kihlasormukset ostettiin ja oltiin kaikinpuolin onnellisia, niin että se sivullisiakin hytkäytti, niinkuin tapana on, ja Kalajoen väkäleukaisilla juoruakoilla oli taas pohtimista.
Viime lauantaina menivät sitten karjakko ja hänen sulhasensa kuulutuksille, ja ajoivat Kalajoen pappilaan niin että liinakkovarsan harja huiski ja häntä viuhki, ja kun asia oli selvillä, lähdettiin iloisin ja keventynein mielin ja kihlasormusten kauniisti kimallellessa laskevan auringon riutuvissa säteissä ajamaan takaisin kotiin.
Ja kotona jatkettiin ilonpitoa ja oltiin leikillisiä ja vallattomia, ja säteilevä morsian veti kultaisen sormuksen kultansa vasemman käden nimettömästä ja leikki sillä ja katseli sulhasensa nenänykeröä ja sai hauskan päähänpiston ja sanoi arvelevansa, että sormus mahtuisi juuri parahiksi sulhasen nenänpäähän.
Eikä sulhasen auttanut muu kuin taivuttaa päänsä taaksepäin, niin että nenä tuli kohti taivasta, ja morsian ryhtyi iloisen hälinän vallitessa asettelemaan sormusta sulhasen nokan päähän, ja sitten kun sormus oli siihen painettu, katsoi karjakko tätä humoristista näkyä sydämensä pohjasta nauraen ja keksi vertauksen omalta alaltaan ja kysyi:
— Tiedätkös, kenellä myöskin on kihlarengas kuonossa? Sonnilla!
— He he he! nauroi onnellinen sulhanen pitäen yhä nokkaansa ylöspäin.
— Sinä olet nyt minun oma mullikkani, hi hi hi!
— Ha ha ha! nauroi sulhanen. — Ha ha... hats... ätsh... klotsh... klukk... prätsh... voi taivas sentään... krätsh...!
— Jestas, mikä sulle tuli? Ja mihin sormus katosi? huusi karjakko pelästyen.
— Se putosi minun suuhuni, ja minä vahingossa nielaisin sen! huusi sulhanen syöksähtäen kalpeana ylös. — Nyt se karvastelee ja krahnaa ruokatorvessa... hyvä isä... kraa... kraa... krakakk... ei se tule ylös... kraukk... sinne se meni...
— Lääkärille! huusi morsian. — Heti lääkärille!
Ja lääkärille sitä lähdettiin, vieläpä paljoa hurjempaa vauhtia kuin äsken pappilaan.
— Jahah, sanoi lääkäri, vai sormuksen te nielaisitte. No koetetaan nyt tätä konstia.
Lääkäri antoi sormuksennielijälle kuvottavia lääkkeitä, ja sulhanen huusi: yök... yök... mutta turhaan. Sormus ei tullut ylös.
— No, ei tarvitse hätäillä, sanoi lääkäri, — Tallessapahan se siellä on. Eivät sitä ainakaan varkaat ensi yönä varasta. Ja luonto tekee tehtävänsä. Jollei sormus satu eksymään harhateille, niin tulee se kyllä neljänkolmatta tunnin kuluessa jälleen päivänvaloon. Passatkaa vain päälle...
Seuraavana päivänä kuulutettiin kirkossa ensi kerran kristilliseen avioliittoon talollisen poika ja karjakko.
Mutta sulhasen kotona vallitsi jännitys, ja nuori pari oli antautunut kullankaivajan alalle...
(1923.)
ALAKULOINEN KERTOELMA PIEKSÄMÄEN ETELÄKULMAN SONNIYHDISTYKSESTÄ
Pahamaineiseen, itaraan ja ahneeseen, mutta meille taloudellisesti kannattavaan tapaamme pyydämme taas mankua ja lainata naapurien vasikkaa kyntääksemme sillä saviliejuista perunamaatamme. Antakoot sen meille taas tämän kerran anteeksi veli Kaukoranta ja hänen »Länsi-Savonsa», josta olemme varastaneet tiedot Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen lyhyestä, mutta iloisesta ja kauniista elämästä sekä murheellisesta, varhaisesta ja valitettavasta kuolemasta.
Lehahtipa joltakin tuulensuunnalta lentämään karjanhoidon kohottamisaatteen ja suomalais-kansallisen sonnimielisyyden henki ja saapui suurella siipien havinalla erääseen kylään jonnekin Pieksämäen eteläkulmalle.
Tarttui silloin ukkoihin halu takertua maitotaloudellisiin asioihin ajanmukaisuuden ja eteenpäin ja ylöspäin pyrkimyksen katsannossa, ja kun oli poltettu monta piipullista ja töpeksitty useita syvämietteisiä sylkäyksiä, niin päättivät he keskenään, että ensimmäinen ehto on sonniyhdistys.
Kirjoitettiin tämän johdosta karjanhoidon ammattimiehelle, että tulla ja neuvoa, ja ammattimies tuli.
Ammattimies tuli ja puhui. Te olette aivan oikealla jäljellä, sanoi hän. Ihmiskunnan kehitys alkoi vanhasta Aatamista, ja karjakannan kehitys, myöskin Pieksämäen eteläkulmalla, alkaa sonnista. Siis on perustettava sonniyhdistys. Se on ajan tunnus. Se on se suuri silta, josta runoilija ennustaa ja joka kokoaa yhteen Väinämön heimon, jonka lapset nyt ovat hajallaan kuin tuulispäässä hapset.
Ja ammattimies pyyhkäisi salaa hihansuullaan kosteuden silmäkulmastaan ja rykäisi ja kysyi: onko se siis kansan tahto Pieksämäen eteläkulmalla, että perustetaan sonniyhdistys?
Johon kansa murahti yksimielisesti, että: on!
No silloin se alkoi sujua, ja ammattimies valmisti tyytyväisen hälinän vallitessa yhdistyksen perustamiskirjat ja pani sitten kynän ja paperia pöydänkulmalle ja sanoi, että tähän kirjoittavat nyt nimensä ne, jotka sonniyhdistykseen liittyvät, ja ukot niistivät vuoronperään ja kävivät piirtämässä nimensä.
Sonniyhdistys oli perustettu!
Ihastuneet ukot kysyivät: näinkö mukavasti se mennä muljahti?
Mutta, sanoi ammattimies, sonniyhdistyksen niinsanoaksemme pääkappale on sonni. Se on nyt hankittava, ja se on hankittava hyvä. Hyvä sonni on ylevä subjekti ja jaloin kaikista luontokappaleista, mutta huono sonni on alapuolella kaiken arvostelun, ja kolmen markan räätäli tekee kuuden markan vahingon.
Uusi sonniyhdistys kysyi, eikö ammattimies, jolla oli järkiperäinen kouluutus ja taiteilijan silmä sonnimaisia luonnonihanuuksia tajuamaan, ottaisi hankkiakseen myöskin sonnin. Olen tekevä, vastasi ammattimies, toivotti onnea, menestystä ja jalorotuisia vasikoita ja matkusti pois.
Ammattimies osti sonnin ja lähetti sen Pieksämäen eteläkulmalle, ja kun sonni saapui paikkakunnalle, marssi sonniyhdistys in corpore sitä vastaanottamaan lausuen sen tervetulleeksi ja katsellen sitä ihailunsekaisella kunnioituksella, sonnin mulkoillessa vastaan epäluuloisen näköisenä.
Ja sonniyhdistyksen johtokunta käänteli komeaa urosta ja huudahteli ihastuksesta ja sanoi, että se on niinkuin joku taideteos taikka muu maisema, ja ettei mitään näin viehättävää eikä mieltäylentävää ole koskaan ennen Pieksämäellä nähty.
Silloin saapui tilaisuuteen erään yhdistyksen jäsenen emäntä liittyen miesten piiriin ja alkaa katsella uutta sonnia ankaran ja arvostelevan näköisenä. Ja kun hän sitten huomasi omankin ukkonsa olevan toisten ukkojen joukossa, siirsi emäntä ankaran ja arvostelevan katseensa viimeksimainittuun ja kysyi, että mitäs sinä teet täällä? Vai luuletkos, että meidän karjamme tulee kuulumaan tähän yhdistykseen?
Niin ukko, joka oli hiukan urhoollinen toisten ukkojen joukossa, vastasi, että sehän se on tarkoitus, mikäs sitten, ja emäntä huusi, että vai ukot tässä alkavat määrätä akkaväen valtakunnasta, kuin on navetta, ja ei ikinä, ja tuommoinen sonni sitten, sarveton mullikka, tuokaapas vain lähellekään meidän karjaamme, niin meidän sarvipäät lehmät seivästävät sen siihen paikkaan, on niillä sen verran hyvää makua ja aistia ja oman arvon tuntoa.
Emäntä meni, niin että hameenhelmat läiskivät, ja hänen ukkonsa näytti nieleskelevän jotakin ja tahtovan jotakin sanoa, mutta ei saanut sanotuksi mitään, vaan läksi äänettömänä ja pää painuksissa kävelemään kotiinsa päin lapikkaanpohjien pannessa alakuloista lits... lats... vetisellä tiellä.
Mutta sonniyhdistyksen muut jäsenet seisoivat masentuneina katsoen hänen jälkeensä ja huokasivat sitten sanoen, että on se tuo akkavalta kamala asia, kuka oikein sen alle joutuu, niinkuin tuo naapurikin, hyvä mies. Se on sitten niin ikävää, että oikein.
Seuraavana päivänä saapui se ukko hämillään ja kiusautuneen näköisenä sanoutumaan irti sonniyhdistyksestä mutisten, että kun ei se eukkokaan sitä hyväksy, ja sonniyhdistyksen muut jäsenet katselivat häneen sääliväisesti ja sanoivat, että minkäs sille sitten... pyyhkäistään vain nimi pois kirjoista.
Sitten kului eräitä päiviä, ja sitten ilmestyi toinen ukko, hänkin hämillään ja kiusautuneen näköisenä lapikkaanvarsia oikoen ja huomauttaen, että yhä se vain sataa, ihme ja kumma mistä sitä riittää... olisi semmoista asiaakin, että jos pyyhkäistäisiin minun nimeni pois niistä sonniyhtiön papereista... emäntä kun sanoi, että ei meillä ruveta sellaisiin...
Ja senjälkeen tuli kolmas ukko ja neljäs, ja jokainen toinen toisensa perästä.
Muutamia päiviä takaperin nähtiin Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen sonnin kävelevän sateentuhjakassa kuraista tietä pitkin saattamaan lähetetyn naisihmisen perässä rautatieasemalle päin ammattimiehelle palautettavaksi.
Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksen toiminta oli päättynyt.
(1923.)
KAUHUN YÖ KAJAANIN »ASKEETTISESSA» KAUPUNGISSA
»Saan kunnioittaen ilmoittaa Kajaanissa muuten eletyn tavattoman hiljaista askeettista elämää, vaikka sattuikin välikohtaus — —», kirjoittaa meille eräs Kajaanin laihtuneista ja luisevista, ankarapiirteisistä askeetikoista.
Se välikohtaus, josta nyt koko Kajaanin yhteiskunta pöyristyneenä puhuu, oli semmoinen, että eräät henkilöt, joilla oli käytettävänään hyvä ja komea auto, olivat tahtoneet panna kajaanilaiset askeetit ja lihansakiduttajat pienelle nykyaikaiselle koetukselle nähdäkseen, olisivatko he oikeita pyhimyksiä myöskin kiusauksen hetkellä, vai olisiko veljeskansan perunaliemellä voimaa muuttaa maallisia nautinnolta karttavat kajaanilaiset tanssiviksi dervisheiksi. Tässä luvattomassa tarkoituksessa olivat mainitut 6,000 vuotta vanhan kiusaajan asiamiehet lastanneet autoonsa joukon kanistereita ja ajoivat vuorokauden pimeimpänä aikana, puolen yön korvissa, viime tiistaita vasten keskelle kaupunkia.
Mutta Kajaanin poliisilaitos, joka oli saanut hajua asiasta, valvoi yön pimeydessä. Se ei nähtävästi oikein luottanut sen suojelukseen uskottujen porvareitten siveellisen selkärangan taipumattomuuteen viettelyksen tässä muodossa livahtaessa heidän keskuuteensa. Se päätti levittää suojelevat siipensä vanhurskaan unessa kuorsaavien kajaanilaisten ylle ja poistaa ajoissa kiiltävät läkkipeltiset kiusausvälineet, etteivät Kajaanin askeetit syvissä ja ylevissä mietteissään ja katseensa ollessa sisäänpäin kääntyneenä kukatiesi kompastuisi niihin ja jalkaansa ja sievää nykerönenäänsä lankeemuksessa loukkaisi.
Tapahtui siis, että kun salaperäinen auto puoliyön hiljaisella hetkellä pysähtyi erään talon edustalle Kajaanin hyvämaineisessa ja ylistettävässä kaupungissa, poliisit ja sotilaat, ampuen peloittavia varoituslaukauksia, niin että nurkat paukkuivat, piirittivät auton ja ottivat haltuunsa sen sekä siinä olevat viettelijät, lukuunottamatta päämestaria itseään, jota on poliisinkin vaikea saada kiinni ja joka hulmahtaen haihtui pimeyteen, jättäen luultavasti jälkeensä asiaankuuluvan tulikiven katkun.
Sattuipa silloin, aivan samaan aikaan, kulkemaan naisineen katua pitkin jonkin matkan päässä tästä sotaisesta melusta kaksi enemmän tai vähemmän askeettista kajaanilaista, toinen suurempi ja lihavampi, toinen pienempi ja laihempi. Ja kun noin kadunkulman päästä alkoivat laukaukset pamahdella, otti se suuri ja lihava porvari jalat alleen ja läksi melkoisesta painostaan huolimatta uskomattomalla ripeydellä juoksemaan kohti kotiaan, minne saapui siunaillen ja hengästyneenä, mutta muuten ehjin nahoin.
Mutta se laihempi, joka oli ennenkin ruudinsavua haistellut, päätti pysyä naisten suojelijana ja seisoa tässä luotituiskussa järkähtämättömänä kuin hyvän silliaamiaisen syönyt Sandels, ja hänen onnistuikin aluksi rauhoittaa naiset.
Silloin tapahtui kuitenkin uusi, odottamaton tapaus, joka ajoi sisun kaulaan.
Ankaran ammunnan kauhistuttamatta syöksyi nimittäin viereisestä talosta kadulle häntä suorana _musta kissa_, joka ilmeisesti oli siinä anteeksiannettavassa harhaluulossa, että tämä sota ja meteli oli suunnattu juuri sitä kohtaan ja että poliisi- ja sotilasosaston tarkoituksena oli tehdä kaamea loppu sen mustasta elämästä.
Tämä kissa, joka kajaanilaisen syysyön pimeydessä ja pyssyjen paukkeessa näytti kirjeenvaihtajamme nimenomaisen tiedonannon mukaan erehdyttävässä määrässä pirun näköiseltä, etenkin koska se kooltaan oli suurempi kuin tavalliset luonnolliset kissat, syöksyi pökerryksissään keskelle tuota pientä ryhmää, jolloin naiset päästivät kimakan hätähuudon ja lähtivät karkuun. Mihin saakka he juoksivat, siitä ei ole varmaa tietoa, mutta otaksutaan heidän pysähtyneen »jossakin Purolan takana».
Koko Kajaanissa oli yöuni mennyttä. Kajaanin askeetit eivät näiden järkyttävien tapahtumien jälkeen voineet enää nukkua, vaan istua kököttivät valveilla, toiset lukien herättävää kirjallisuutta, toiset pannen pasianssia tai pistäen ehkä pieneksi Mylly-Matiksikin.
Aamun sarastaessa tulivat askeetit ulos erakkomajoistaan, haukottelivat ja kysyivät, mitä oli tapahtunut ja oliko paljon kaatuneita ja haavoittuneita. Kuultuaan, että pirtukuorma vain oli joutunut suojelusenkeleitten käsiin, säpsähtivät Kajaanin askeetit, jupisivat jotakin, että vai niin, vai niin... ja jäivät pitkin nenänvarttaan tuijottaen raapimaan korvantaustojaan.
(1923.)
»HONGAT NUOKKUU IMATRALLA»
Ja luonto näyttää huokaavan. Hongat nyökyttelevät murheellisina latvojaan, ja luonto huokailee imatralaisten kekkaloimista. Sillä luonto on pohjaltaan vakava, vaikka välistä puhutaankin »luonnon leikistä». Luonto voi kyllä hymyillä, mutta eivät edes kaunokirjailijat väittäne, että luonto nauraisi, hohottelisi ja hahattelisi ja päästäisi suuremmassa tai pienemmässä määrässä kaksimielisiä sukkeluuksia.
Lauantaina joku viikko sitten meni erääseen Imatran yleisistä saunoista kolme miestä kylpemään.
He olivat päättäneet kylvettää itsensä sekä sisällisesti että ulkonaisesti, ja he lätkivät vuoronperään vettä kipasta kiukaalle ja pirtua pullosta kurkkuunsa erehtymättä kertaakaan sekoittamaan kiuasta ja kurkkua toisiinsa.
Löyly kohosi sekä saunassa että miesten päässä, ja siinä oli sellainen mökä kuin kaksinkertaisessa löylyssä voikin syntyä. Saunottaja pisti päänsä ovesta sisään ja huusi, että jollette ja niin edespäin, ja kylpijät vastasivat, että sun rilikuti tilikuti j.n.e.
Saunottaja juoksi hakemaan poliiseita.
— Nyt se meni hakemaan poliisia! kuului huutoja saunan muista osista, ja nämä kolme miestä tulivat vakaviksi ja sanoivat, että mentiin nyt.
Kylpijät juoksivat pimeyteen pulloineen, eikä ollut heillä aikaa kokoilla verhoja yllensä.
Kymmenen minuuttia oli sauna tyhjänä. Kolme alastonta miestä kuunteli pimeässä nurkan takana, mutta ei mitään kuulunut.
— Se vain sä-säikytteli, nikottelivat kuuntelijat vihdoin, ja otettuaan muutamia rohkaisuryyppyjä päättivät he palata takaisin lämpimille lauteille.
He pujahtivat siis saunaan, löivät löylyä ja aloittivat:
— Sun rilikuti...
— ... tilikuti... jatkoi poliisi, pistäen päänsä sisään saunan ovesta.
Koska asia oli kiireellistä laatua, juoksivat miehet heti ikkunan ääreen ja hyppäsivät ulos ikkunasta pimeyteen, missä kuului vain honkien humina ja Imatran ikuinen, mahtava pauhu. Vaatteita ei ollut aikaa ottaa mukaan, mutta pullot he tietenkin tempasivat lähtiessään. Pitihän entinen jätkäkin, joka avattu pullo kädessä putosi laiturilta mereen ja vaipui pohjaan kuin kivi, peukaloaan pullon suulla siihen saakka, kunnes hänet oli saatu nostetuksi takaisin laiturille.
Imatran »maalle sulle kiusatulle» voitonvirttä laulaessa juoksi kolme alastonta miestä edellä ja poliisit perässä läpi metsien, yli kivien, kantojen ja piikkilankojen. Pullotkin jo putosivat, mutta pakolaisilla ei ollut aikaa ruveta niitä etsimään, mistä huomaamme todeksi Petöfin sanat, että vapaus on ihmiselle sentään kaikkein kallein.
Sitten ne alastomat miehet katosivat. Niitä ei näkynyt missään. Moni on ennenkin kadonnut Imatralla, niin ettei häntä ole näkynyt missään, mutta poliisit arvelivat, etteivät nämä miehet olleet kadonneet samalla tavalla. Poliisit eivät ruvenneet etsimään heitä vedestä Imatran alapuolelta, vaan etsivät heitä itsepintaisen uutterasti maalta Imatran yläpuolelta.