Part 7

Ja maalta ne lopuksi löytyivätkin. Metsästä läheltä Imatran asemaa, missä he lymyilivät puitten takana edelleenkin alastomina, niinkuin kolme häveliästä Aatamia. He olivat ennättäneet jo jäähtyä ja kuivaa ilman lakanoita ja hierontaa.

Esivalta laski kouransa triumviraatin paljaille olkapäille, minkä jälkeen lähdettiin kävelemään uusia kohtaloita kohti.

(1923.)

SUOMEN KANSA ON TAAS AMPUA PAUKUTELLUT

Vaihtelevalla menestyksellä. Välistä tulee oikein mestarilaukauksiakin, välistä taas menee ampu vähän vikaperäksi.

Niinpä tapahtui Ranualla, että metsämies ja poromies Vähäkuopus oli haulikkoineen metsää samoilemassa ja äkkäsi lihavan koppelon maassa mäntypuun juurella. Vähäkuopukselle tuli kiire lataamaan tuliluikkuansa, joka ei sattunut olemaan panostettu. Metsämies tunki kiireesti patruunaa paikoilleen, mutta se takeltui jotenkuten eikä tahtonut mennä piippuun. Koppelokin siinä alkoi jo levottoman näköisenä mullistella unisia silmiään, että mitäs se Vähäkuopus siinä häärää ja kunhan ei sinulla vain olisi pahat mielessä?

Siinä hötäkässä tuli Vähäkuopus temmanneeksi puukon tupestaan ja, ehtimättä tarpeeksi pohtia toimenpiteen kaikkia puolia ja mahdollisia seuraamuksia, napauttaneeksi puukon päällä patruunan päähän, nallin kohdalle.

Pyssy silloin laukesi, mutta väärinpäin, ja Vähänkuopuksen näkö ja kuulo olivat sitten jonkin aikaa sekaisin, niin ettei hänen ollut aluksi helppo saada selville, mikä hänen aistimuksistaan oli näköä ja mikä kuuloa. Otsaan sattunut hauli vei mennessään viipaleen otsanahkaa, ja patruunan peräpuolisko sekä puukko matkustivat yhdessä omin päinsä metsään, eikä niitä ole sen jälkeen nähty, enempää kuin sitä lihavaa koppeloakaan, joka myöskin otti ja läksi pois. Vähäkuopus itse oli muutamia päiviä ollut vähän huonokuuloinen, mutta alkaa nyt taas olla ennallaan.

Muolaan Pölläkkälässä taas on ollut mainitsemisen arvoiset vanhan hevosen tappajaiset.

Erään talon ikäloppu hevoskoni oli päätetty päästää työteliään elämänsä vaivoista paremmille laidunmaille kuin mitä Muolaan Pölläkkälässä on tarjottavana, ja oli päiviltäpäästämistilaisuutta saapunut läsnäolollaan kunnioittamaan eräitä läheisyyteen sattuneita mieshenkilöitä, jotka uteliaina ryhmittyivät muutaman askeleen päähän nähdäkseen, mitä konkari muka meinaa, kun saa tällin pläsiinsä.

Se arvoisa kansalainen, jolle ylipyövelin virka oli uskottu, katseli hetkisen uhriaan, kohotti sitten aseensa ja tähtäsi nelijalkaista työn raskaan raatajaa, joka puolestaan ei tuntunut olevan paljon milläänkään, pureskelihan vain kuluneilla hampaillaan heinätukkoa aavistamatta, että se oli tarkoitettu hänen viimeiseksi suupalakseen Muolaan Pölläkkälässä ja koko tässä maailmassa.

Sitten mestauksen toimittaja painoi liipasinta, tuli välähti ja tanner tärähti ja hevonenkin vähän värähti.

Ja eräs talollisenpoika, joka oli kuulunut teloitustoimikuntaan, päästi pahan möläkän, sillä hän oli saanut kuulan reiteensä. Vanhalla konilla oli suuret ja lujat luut, ja eräästä sellaisesta luusta oli kuula nähtävästi kimmonnut talollisenpojan koipeen.

Täytyi ryhtyä kiireellisiin toimenpiteisiin haavoittuneen saattamiseksi sairaalaan, koska verenvuoto oli ankara. Paikalle kutsuttiin auto, joka läksi viemään epäonnistunutta hevosentappajaa 65 kilometrin päässä olevaan Viipuriin.

Kun autonkuljettaja oli saanut haavoitetun sairaalaan ja palannut takaisin kotimaahansa Muolaan Pölläkkälään, näki hän mestauspaikan ohi ajaessaan sen ammutun hevosen kaikessa rauhassa syömässä pellolla, joten se ilmeisesti voi olosuhteisiin nähden paljon paremmin kuin kuolemantuomion täytäntöönpanijoihin kuulunut talollisenpoika.

Niin että ovat ne meilläkin omat Vilhelm Tellimme.

(1923.)

HILJAINEN MURHENÄYTELMÄ SYKSYISELTÄ MAASEUDULTA

Maaseutu lepää harmaana ja märkänä, päivät matalan taivaan alla, ja näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun vihurien kitkuttaessa tuuliviiriä ja loppumattoman sateen rapistessa sammaloituvassa pärekatossa.

Ja siellä maaseudulla pitäjässä muutamassa, kaukana pääkaupungista ja raitiovaunuista ja aseman tornin valoasäteilevästä kellosta, uinuu myöskin kauppias hra Kaskunen, joka päivisin välittää pitäjäläisilleen kaikenlaisia tavaroita ankaraa oikeamielisyyttä noudattaen ja ollen kaikkien, vieläpä kilpailijoidensakin keskuudessa rehdin miehen maineessa.

Nyt puheenaolevana yönä näki hän unta, että hän oli joutunut kaupunkiin ja Saarisen piirustaman pilvenpiirtäjän kohdalle, joten siis hänen unensa liikkui pikemminkin Amerikan kuin Euroopan mantereella, ja pilvenpiirtäjän katolta heittelivät poikaviikarit teräviä lentokonepiilejä kohti hänen päätään. Hän koetti paeta vaaraa, mutta niinkuin unessa usein käy, ei hän päässyt hievahtamaankaan, vaikka kuolemaa uhkaavat teräsnuolet hipoivat hänen jo harmaantumisen oireita näyttävää päätään, kunnes eräs niistä ilmeisesti viuhui suoraan hänen päätään kohti. Kauhu herätti Kaskusen todellisuuden rajoille. Hän hieroi silmiään ja tunsi mielihyvää sen johdosta, että oli vain nähnyt unta, sekä kääntyi toiselle kyljelleen. Mutta samassa kuului hänen korviinsa omituista liikettä, ikäänkuin olisi joku liikutellut ovia rakennuksen toisessa päädyssä.

Kaskunen piti luonnollisena asiana, että ovien liikuttelija oli syystuuli, joka nykyisin liikuttelee kaikkea, mitä tuuli yleensä saa liikkumaan, niin maalaisoloissa kuin kaupunkipaikoissakin. Hän yritti siis päästä jälleen unenpäästä kiinni.

Mutta silloin oli hän kuulevinaan ikäänkuin teräksen helinää ja herkisti uudelleen tarkkoja korviaan. Epäilyttävää liikehtimistä kuului edelleenkin samalta suunnalta, jonka johdosta kauppias nousi ylös, pukeutui välttämättömimpiinsä ja hiipi hiljaa sisätietä myymälähuoneistoonsa tarkastamaan, olisiko jollakin ja minkälaista asiaa hänen puodissaan tähän epätavalliseen puotiaikaan.

Myymälässä ei näkynyt mitään silmiinpistävää, mutta kuitenkin hätkähti kauppias Kaskunen jonkin verran, sillä hänestä kuulosti siltä, kuin olisi myymälän lattialuukku narissut. Hänen kädessään olevan lampun liekki lehahti. Hän tarkasteli lähemmin lattialuukkua. Sen alta kuului selvästi kolinaa. Mitä on kenelläkään kolistelemista minun puotini lattian alla syksyllä 1923 klo 12 yöllä? ajatteli kauppias Kaskunen. Sitten otti hän naulalaatikosta suuren rautanaulan ja pisti sen salvan reikään. Lattialuukku tuli tämän yksinkertaisen toimenpiteen kautta tehokkaasti varmistetuksi kaikkia alhaaltapäin suunniteltavia yrityksiä vastaan. Kaiken mahdollisen varmuuden vuoksi lukitsi hän lattialuukun vielä vahvalla munalukolla.

Sitten katseli kauppamies ympärilleen ja näki, että myymälän oven lukko oli murrettu auki. Hän sulki sen sisäsalvalla, katseli tiskien alle ja laatikoitten ja säkkien taakse ja ajatteli, että jos joku on puikahtanut häntä piiloon kellariin, niin kyllä se siellä pysyykin niinkauan kuin hän tahtoo, sillä myymälän lattia on tehty vahvoista palkeista, ja pienistä ilmanvaihtoreijistä ei mikään kissaa paksumpi olento voi päästä ulos.

Kaskunen istui loppuyön myymälässään tarkaten miettiväinen ilme kasvoillaan lattialuukkua.

Aamun sarastaessa avasi hän myymälänsä, mutta ei lattialuukkua. Hän puheli ostajien kanssa vilkkaasti sateesta ja muista juoksevista asioista sekä kävi kauppaa tunnetulla taidollaan. Silloin tällöin vilkaisi hän vaistomaisesti kellarinluukkuun.

Päivemmällä jotkut paikkakuntalaiset kertoivat, että kaksi pitäjänkiertäjänuorukaista oli kateissa. Niin olivat kadonneet kuin sauhu. Ei kukaan tiennyt, mihin ne olivat joutuneet.

— Vai niin, sanoi kauppias Kaskunen ja vilkaisi taas salavihkaa permantoluukkuun.

Kun kertojat olivat menneet pois ja myymälässä oli hiljaista, kuuli Kaskunen parkua kellarista. Kauppiaan vakavia kasvonpiirteitä valaisi hetkiseksi omituinen hymy.

Lattian alta kuului viimein kovaa mölinää. Kauppias meni ulos ja huusi ilmanvaihtoreiästä: »hiljaa, muuten tulee vallesmanni!» Möly vaikeni.

Kauppias myi koko päivän. Sitten sulki hän myymälänsä oven ja laski kassan. Sitten lähetti hän noutamaan poliisia ja kadonneiden poikien isiä. Poliisi tuli ja isät tulivat.

Kauppias vei heidät myymälään. Sitten avasi hän kellarin luukun.

Pojilla oli nälkä. Olihan siellä ravintoaineitakin, siirappia ja suolaa, huomautti kauppias.

Pojilla oli vilu. Ehkä te pian lämpenette, lohdutteli kauppias.

Toimeenpantiin kenttäoikeus. Kauppias sanoi, ettei hän halua jatkaa juttua, vaan jättää sen kenttäoikeuden käsiteltäväksi.

Kenttäoikeus aloitti heti toimintansa. Päätöksen toimeenpano jätettiin isien tehtäväksi. Kauppias oli ennustanut oikein. Kun asian käsittely oli päättynyt, ei pojilla ollut ensinkään kylmä.

Tämä oli se pieni, hiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudulta.

Ja maaseutu lepää edelleenkin harmaana ja märkänä, päivät matalan taivaan alla, ja näkee yöllä mustia, salamyhkäisiä unia marraskuun vihurien kitkuttaessa tuuliviiriä ja loppumattoman sateen ropistessa sammaloituvassa pärekatossa.

(1923.)

RANTASALMEN INDEKSI

Laillisen edesvastauksen uhalla kielletään täten kenenkään antamasta työtä, asuntoa ja ruokaa Rantasalmen indeksille, kuin myöskään millään muulla tavalla luonaan hyysäämästä mainittua indeksiä, joka on kadonnut kotipaikaltaan Rantasalmelta jättäen jälkeensä joukon selvittämättömiä asioita.

Sitä tai niitä henkilöitä, jotka mainitusta indeksistä jotakin tietävät, pyydetään ensi tilassa ilmoittamaan asiasta Rantasalmelle tai lähimmille poliisiviranomaisille.

Asianomaiseen aikaan syksyllä julistettiin eräässä Rantasalmen pitäjän kylässä kansakoulunopettajan paikka auki.

Mutta kun palkkaan kuuluvat tavalliset luontaisedut tällä koululla olivat puutteelliset, luvattiin maksaa opettajalle niistä korvausta rauhanaikaisen taksan mukaan, kerrottuna indeksillä.

Opettaja saatiin, ja pianpa alkoi sitten koulusta kuulua tavaamisen ja lukemisen jyräkkä.

Äskettäin kääntyi opettaja johtokunnan puoleen huomautuksella, että työmies on palkkansa ansainnut.

Aivan varmasti, myönsi johtokunta. Siitä ei tule riitaa. Tässä on palkka tämän verran, ja sitten tulee vielä korvausta niistä yhteisen ja suuren Luontoäidin antimista, lehmälaitumista ynnä muista. Se olisi rauhanaikaisten tavallisten taksojen mukaan niin ja niin paljon — se tuntuu vähältä, mutta annahan kun kerromme höyräytämme sen indeksillä... on se mukava tuo indeksikin. Se on niitä nykyajan keksintöjä, niinkuin lentokoneetkin ja muut langattomat lennättimet. Ja langatonhan se on indeksikin, ha, ha, kun nyt sitten vielä keksittäisiin langaton ompelukonekin...

Johtokunta piti semmoista leppoisen ja pilvisen syyspäivän puhetta ja kaiveli laatikoitaan ja sanoi, että missäs se sitten se indeksi on? Sitähän tässä juuri tarvittaisiin.

Indeksiä ei kuitenkaan löytynyt.

On se nyt kumma paikka, sanoi johtokunta. Numeroita on käytettävissä rajattomasti ja kertomataulukin osataan — onhan tässä sitäpaitsi opettaja kaiken varalta — mutta kun ei löydetä indeksiä!

Johtokunta lohdutti kuitenkin opettajaa, että eipä hätää mitään. Hätä pannaan säkkiin ja säkki lättiin, hi hi... kysytään kunnanvaltuuston indeksiä. Kyllä kunnanvaltuustolla indeksi on, kuinkas se tulisi ilman indeksiä toimeen?

Johtokunta teki niin.

Valtuuston puheenjohtaja sanoi, että jaa, indeksi... niinpä tietenkin. Kyllä te kohta indeksin saatte.

Valtuuston puheenjohtaja ryhtyi selailemaan papereitaan.

Vihdoin kohotti hän päätään, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi, että niin tämä on kuin jotakin romaania — koko Rantasalmen indeksi on kateissa! Ei näistä papereista ainakaan sitä löydy.

Johtokunta palasi kotiin. Kurainen tie läiskyi kengänpohjien alla, ja varikset raakkuivat pellolla aidan takana pahaenteisesti.

— Noilla se on, noilla variksilla, aina oma indeksinsä, mutta meillä ei ole mitään indeksiä, ajatteli johtokunta surunvoittoisesti.

— No indeksi löytyi? kysyi opettaja.

— Kananhäntä löytyi, mutta ei mitään indeksiä, murisi johtokunta huonotuulisesti. — Ei ole indeksiä minkäännäköistä koko Rantasalmella.

— Koettakaa nyt kuitenkin saada se jostakin käsiinne, kehoitti opettaja.

— Kyllähän sitä täytyy koettaa, huokasi johtokunta. Jos tarkastaja tietäisi jotakin indeksistä.

Johtokunta soitti kansakouluntarkastajalle.

— Eikös teillä sitten ole indeksiä? kysyi tarkastaja.

— Ei ole, lieneekö koskaan ollutkaan, vastasi johtokunta vähän alakuloisessa sävyssä.

— No en minäkään tiedä teidän indekseistänne mitään, ilmoitti tarkastaja. — Mitäs sinne Rantasalmelle muuta kuuluu?

Kun johtokunta palasi puhelimesta, pyörähtelivät silmät vähän levottomasti johtokunnan päässä.

— Ei sitä kehveliä mistään löydy! noitui johtokunta.

Hetken kuluttua soi Savonlinnan poliisilaitoksen puhelin.

Rantasalmelainen johtokunta se siellä hätäpäissään tiedusteli indeksiään.

— Ei, hyvät ystävät, vastasi Savonlinnan poliisi. — Ei meillä itsellämmekään mitään indeksiä ole. Vielä vähemmän me Rantasalmen indekseistä tiedämme.

Johtokunta soitti poikki ja istuutui sitten pyörittelemään peukaloitaan tuijottaen synkän näköisenä ulos ikkunasta.

— Ei vain löydy indeksiä? kysyi opettaja.

— Ei, vastasi johtokunta istuen peukaloitaan myötäpäivään pyörittäen ja tuijottaen ulos ikkunasta.

— Mitäs sitten tehdään? kysyi opettaja. — Minä taidan nyt jäädä ilman palkkaa?

Johtokunta ei vastannut siihen mitään.

Se vain katseli kalseasti ulos ikkunasta ja alkoi pyörittää peukaloitaan vastapäivään.

Opettaja on nyt kirjoittanut asiasta sosialiministeriöön.

Saa sitten nähdä, onko siellä varastossa jotakin vähän käytettyä, mutta vielä hyvässä kunnossa olevaa indeksiä Rantasalmelle lainattavaksi.

(1923.)

RANTASALMEN UKKO JA HÄNEN 400 MK MAKSANUT PÄSSINSÄ

Eräällä viimeisistä kulkuvuoroistaan ajoi, niinkuin lehdet ovat asiallisesti ja tyhjentävästi kertoneet, höyrylaiva »Leppävirta II» karille.

Tämä tapahtui Varkauden lähellä.

Laivalla oli paljon matkustajia, mutta vain yksi pässi, joka ajatteli, että kaikessa sitä ollaan, niinkuin nyt esimerkiksi tässä »Leppävirta II:ssa». Mutta ei se sentään puhunut mitään, mullisteli vain pässimäisiä silmiään.

Tämä pässi ei matkustanut yksin ja oman onnensa nojassa. Sen uusi isäntä ja uusi emäntä ja isännän ja emännän lapset olivat mukana. Koko perhe niin sanoaksemme, pässiä myöten.

Rantasalmelainen isäntä oli käynyt toisella paikkakunnalla pässin ostossa, koska hänen luottamuksensa Rantasalmen pässeihin oli horjahtanut. Ei kukaan ole profeetta omalla maallaan, ei edes pässikään. Hyvän pässin oli rantasalmelainen mielestään ostanut, ja hyvän hinnan oli hän siitä myös maksanut. Ja nyt matkusti hän pässeineen ja vaimoineen ja lapsineen tyytyväisin mielin takaisin kotimaahan Rantasalmelle. Eikä ajatellut muuta kuin pässiään. Hän katseli pässiään ja ajatteli, että siinä se on vasta pässi, ei ole koko Rantasalmen kihlakunnassa näin etevää ja luonnonihanaa pässiä, ja pässi katseli häntä ja ajatteli, että mikähän äijä sitä sinäkin oikein olet ja kuinkahan sinun kanssasi mahtaa tulla toimeen? Sillä isäntä tiesi pässin arvon tarkalleen ja markalleen, mutta pässi ei vielä tiennyt isäntänsä arvoa, kun ei ollut hänestä mitään maksanut. Hän ei aavistanut, millaisen helmen isäntien ja pässinomistajien joukossa kohtalo oli sille lahjoittanut.

Samassa karahti laiva karille.

Tästä syntyi tietysti, niinkuin aina, aikamoinen mökä ja meteli ja hätä ja hälinä. Matkustajat luulivat, että laivan pohjassa on ladon oven kokoinen reikä, ja että muutaman hetken kuluttua vain joukko kuplia vedenpinnalla osoittaa »Leppävirta II:n» ja sen matkustajain viimeistä märkää leposijaa...

Mutta rantasalmelainen pässinomistaja ei huutanut eikä hätäillyt.

Hän vain hyppäsi tempaamaan kaksi korkkivyötä, joista toisen hän sitoi pässin ympärille ja, kun aikaa vielä oli, toisen omille vyötäisilleen.

Ja sitten hän asettui rauhallisin mielin pässinsä viereen odottamaan tapahtumien kehitystä.

Laiva ei kuitenkaan uponnut, koska sille ei ollut tullut mitään pahempaa vauriota.

Matkustajat rauhoittuivat.

Sitten he alkoivat keventynein mielin katsella ympärilleen ja äkkäsivät pelastusvyöllä vyötetyn rantasalmelaisen ja hänen yhtä hyvästi varustetun pässinsä ja keräytyivät tämän vakavan ja asiallisen parin ympärille nauramaan ja räkättämään ja munimaan savolaisviisautta, ja kysyivät, että miksikä sinä varustit pässin pelastusvyöllä, mutta et akkaasi ja lapsiasi?

Mutta se Rantasalmen ukko loi vakavan katseen näihin tyhjänpuhujiin ja huomautti, että kyllähän niitä aina akkoja ja lapsia saa, eivät ne maailmasta kesken lopu, eivät ainakaan Rantasalmelta, ja lisäsi:

— Luulettako työ... kun oon juur'ikkään ostana niin hyvän pässin, jotta semmosta ei oo koko Rantasalamen kihlakunnassa — vai oottako millonkaan nähnä näin hyvännäköstä pässii? — ja maksana tästä neljäsattoo markkoo...

Ja pässi loi kiitollisen ja hyväksyvän silmäyksen isäntäänsä ja mäkätti:

— Hädässä ystävä tutaan!

(1923.)

NIVALAN SEURAKUNTA »ANKARAN HÄMMÄSTYKSEN JA PELON VALLASSA»

Se vanha mato ja pimeyden pääruhtinas, jonka yleisessä käytännössä ei ainoastaan hevosmiesten vaan myöskin jalankulkijain keskuudessa oleva suomalainen nimi on liian karkea tässä hiotussa ja hienotunteisessa esityksessä lausuttavaksi, näyttää viihtyvän huonosti omassa valtakunnassaan. Antaa enimmäkseen vierailunäytäntöjä täällä maanpinnalla ollen erityisesti mielistynyt pohjoismaihin. Ruotsin lehtien tietämän mukaan on se viime aikoina pitänyt pahaa mökää Pohjanlahden toisella puolen useissa Norrlannin kirkoissa, ja nyt on se, ennenkuin jääesteet ovat tehneet yli purjehtimisen vaikeaksi, siirtynyt tälle puolen. Emme kuitenkaan lausu sitä tervetulleeksi. Toivoisimme, että se menisi matkaansa. Se saa vain aikaan levottomuutta ja epäjärjestystä. Mielestämme on tämän parantumattoman rettelöitsijän vierailu sitäkin röyhkeämpi, kun se on asettunut tällä kertaa Nivalaan, itse pääministerin kotipitäjään. Se tuntuu meistä tahalliselta uhmailulta, ettemme käyttäisi pahempaa sanaa. Pyydämme saada esittää jyrkän vastalauseemme.

Asia on muutoin täyttä totta ja aivan vakavaa laatua, joten mekin tahdomme käsitellä sitä vakavassa hengessä. Siitä on »Vaasan» viime maanantain numerossa pitkä ja asiallinen uutinen, missä kirjeenvaihtaja ilmoittaa, että »seurakunta on joutunut ankaran hämmästyksen ja pelon valtaan».

Eräänä yönä joku viikko takaperin huomattiin komeiden valojen loistavan Nivalan kirkosta. Kirkko säteili kuin juhlavalaistuksessa.

Kirkon lähellä asuvat seurakuntalaiset tunsivat kylmän väristyksiä ja vetivät peiton korviinsa sekä koettivat nukkua, mutta uni oli paennut. Kun he vähän ajan kuluttua kurkistivat uudelleen peiton reunan yli ja vilkaisivat ikkunasta kirkkoon päin, loisti kirkon ilotulitus edelleen himmentymättömällä voimalla.

Mutta hetken kuluttua kuului pimeästä porstuasta kopinaa, ja ovelle jyskytettiin, jolloin kauhu valtasi mielet, ja jokainen ajatteli, että nyt »se» pyrkii tänne.

Onneksi oli tulija vain naapurin isäntä, joka pyrki sisälle tärkeän asian tähden, ja hänellä oli kivääri kädessä ja hän sanoi, että niinkuin näette, on tässä jotain outoa ja eriskummallista. Nyt jos koskaan on lähdettävä. Mies talosta ja kaksi parhaasta.

Vähän ajan kuluttua eteni kirkkoa kohti tumma miesjoukko, jonka ytimenä olivat kylän pelkäämättömimmät isäntämiehet ja joka oli varustettu kivääreillä ja ampumatarpeilla sekä kansallisilla aidanseipäillä. Se ei rientänyt juoksumarssissa, vaan liikkui olosuhteiden vaatimalla varovaisuudella kohti temppeliä, joka säteili kaameaa, kylmää ja kirkasta valoa.

Mennessä päätettiin koettaa ottaa paholainen elävänä kiinni. Siitä syystä ammuttiinkin kirkon edustalle tultua ilmaan eräitä yhteislaukauksia, niin että ikkunat helisivät. Odotettiin, että vihattu ja rietas olento ampumisen kuullessaan hyppäisi hätääntyneenä ulos tiedustelemaan, mistä oli kysymys, jolloin Nivalan riuskat ja paholaista pelkäämättömät isäntämiehet karkaisivat yksimielisesti hänen niskaansa, antaisivat hänelle eräitä tuntuvia ja hyvin ansaittuja naksauksia aidanseipäistä sekä köyttäisivät hänet ja veisivät riemusaatossa vanginkuljettajan tai nimismiehen haltuun passitettavaksi maaherran käsiteltäväksi irtolaisuudesta, luvattomasta kirkkoon tunkeutumisesta sekä pitkäaikaisesta ja osittain menestyksellisestä Suomen kansan sielujen pyydystämisestä.

Mutta ei mitään näkynyt eikä kuulunut.

Vihdoin Nivalan rohkeat isäntämiehet tunkeutuivat ladatut kiväärit sojossa ja aidanseipäät pystyssä sakariston kautta kirkkoon.

Kirkossa vallitsi sakea pimeys.

Vanha herra oli sammuttanut valot ja lähtenyt nukkumaan tai, mikä on luultavampaa, piileskeli.

— Tule esille! huusivat isäntämiehet.

— Täällä olisi miehen vastusta! ilmoittivat toiset.

Mutta se ei edes vastannut. Kirkossa vallitsi kaamea hiljaisuus.

Retkikunnan täytyi palata tyhjin toimin takaisin.

»Todellinen kammo on nyt vallannut seurakunnan», ilmoittaa kirjeenvaihtaja, »sillä odotetaan, että se yöllinen juhlavalaistusten pitäjä voi kirkosta löytää ihmisasuntoihin».

Tällä kannalla ovat asiat. Synkällä kannalla, mitä Nivalaan tulee.

Ehdottaisimme puolestamme, että Nivalan ukot luopuisivat yltiöpäisestä aiheestaan ottaa paholainen elävältä kiinni. Se pääsisi luultavasti kuitenkin karkuun. Mikäli olemme kuulleet, ei se pysy muuta kuin pullossa, jos korkki on lujasti kiinni, ja sen pulloonpujottaminen saattaisi käydä liian vaikeaksi. Ja onkohan Nivalassa enää pullojakaan?

Ampukaa se! Se on sen kyllä ansainnut. Mutta älkää ampuko nahkaa arvottomaksi. Ampukaa se taitavasti ja siististi ja lähettäkää se Helsinkiin täytettäväksi ja yliopiston kokoelmiin asetettavaksi.

Se olisi harvinaisuus, jota ei luultavasti ole millään muulla yliopistolla.

(1923.)