Part 5

Seppä hätäpäissään kantoi puuta ja muuta portaaksi sen lehmän ympärille ja alkoi kiskoa lehmäänsä ylös vuoroin päästä ja vuoroin hännästä, mutta ei se auttanut, vaikka onkin vahva mies tämä seppä Turtiainen, ikäisekseen.

— Meneehän nyt... menee se rietas, ja minä jään lehmättömäksi, ajatteli seppä pyyhkien hikistä naamaansa nokisilla ja mutaisilla käpälillään.

Mutta samassa seppä muisti, että onhan tässä talo lähellä, kivenheiton tai parin päässä, ja seppä alkoi huutaa apua. Lehmäkin rupesi aatteen kannatukseksi mölisemään, ja seppä huusi sille välillä, että mölise nyt vietävä kerrankin, et sinä ole ennen näin totisessa asiassa mölissytkään. Levätessään seppä kuulosteli, eikö apua jo alkaisi kuulua, mutta muuta ei kuulunut kuin minkä välistä lehmän mölähdyksiä.

Sitten seppä taas huusi, että tulkaa auttamaan, täällä on kaksi sielua menossa, mutta ei tullut apua.

Silloin seppä näki, että jos apu vielä viipyy kymmenen minuuttia tai viisitoista, niin sitten saa sanoa hyvästi lehmälle ja terveisiä ja kiitoksia seurasta, ja vilkaistuaan levottomasti vielä kerran lehmäänsä, jolla silmät jo hyvin pahasti naljottivat päässä, läksi seppä hyppiä harppimaan mättäältä mättäälle ja kuivalle päästyään juoksemaan Ratilaisen poikien taloa kohti. Ja huusi vielä juostessaankin.

Parissa kolmessa minuutissa oli seppä perillä ja töytäisi tupaan, jossa istui puolenkymmentä miestä aivinaisillaan ja tupakoiden ja syljeskellen ja heinäveteläisiä asianhaaroja ja elinkysymyksiä käsitellen, ja joku huomautti, että seppähän se... mitäs tälle sepälle kuuluu?

Seppä oli niin hengästynyt, ettei aluksi saanut sanaa suustaan, mutta sitten kun alkoi saada niin sanoi, että: »tiällä työ istutta niinku hele—tissä... ettekö työ kuullunna, kun minä huusin apuu, niin jotta maha oli haleta?»

Ratilaisen talon miesväki tupakoi ja syljeskeli mietteliäänä kiinnittäen huomiota sepän kuraiseen ja mutaiseen ulkoasuun, ja vihdoin joku myönsi:

»Kyllähän myö kuultiin, kun sinä huusit, mutta myö arveltiin jotta jos ois ensin käyvä saunassa ja sitten männä kahtomaan, onko sinulla mikä hätänä, kun niin kovasti huuvat...»

Seppä ilmoitti, mikä oli hätänä, ja Ratilaisen pojat ja muut miehet sanoivat että: männään sitten nostamaan se sepän lehmä, jos se on niin kiireellinen.

Se lehmä nostettiin miesvoimalla, ja henki siinä vielä oli, ja sitten läksivät Ratilaisen miehet saunaan.

(1923.)

MÄNTYHARJUN KUMMITUS

Koska päivät tulevat yhä pidemmiksi ja illat ja yöt sikäli lyhyemmiksi, rohkenemme kertoa asiasta lukijalle. Lukija on kuitenkin ystävällinen ja koettaa olla illalla nukkumaan mennessään ajattelematta tätä seikkaa, ettei tulisi levoton yö.

Eräässä talossa Mäntyharjun Valtolassa majaili viime joulun seudussa joitakin »eri uskon lahkolaisia» noin viikon päivät, ja olisivat kernaasti olleet kauemminkin, nähtävästi mieluimmin koko ikänsä, ellei talonväki olisi lopuksi kyllästynyt heihin ja taluttanut heitä ovelle ja potkaissut heitä ahteripeiliin ja sanonut, että lahkolaiset ovat hyvät ja menevät nyt Hiiden Pisaan eivätkä tule koskaan enää takaisin.

Mäntyharjun ja naapuripitäjien kansa kertoo, että lahkolaiset tultuaan täten ulosriepoitetuiksi ja ulkonaiseen pimeyteen heitetyiksi olisivat kääntyneet vielä kerran taloon päin ja kohottaneet kätensä ja kironneet talon ja kaikki, mitä siinä oli, kivijalasta uuninpiippuun asti. Ja ilmoittaneet, että kyllä me tämän vielä kostamme, ja kyllä te tämän vielä nahoissanne tunnette, te Belialin lapset!

Olipa tämän seikan laita kuinka tahansa, niin varmaa ainakin on, että viikon kuluttua siitä, kun lahkolaiset oli ajettu kilometritehtaalle, huomasi talonväki eräänä päivänä näkymättömän olennon kantaneen saunankiukaan keskelle talon pihaa. Kun talonväki oli katsonut tätä ihmettä suu ja silmät auki, kantoi näkymätön kiuaskivet takaisin saunaan latoen ne siellä eri nurkkiin useammiksi pikku kiukaiksi.

Lukija ja suuri yleisö suvaitkoot huomata, ettei tämä ole mitään keksittyä kaunokirjallista jännitysromaania, vaan täyttä totta. Siitä puhuu tällä hetkellä ei vain koko pitäjä ja kihlakunta, vaan koko se puoli Suomea Kotkaan asti, ja me olemme nähneet asiasta aivan vakavia mainintoja materialistisen maailmankatsomuksen omaavissa sosialistilehdissäkin. Mutta jatkakaamme kertomusta.

Kerran kun kummitus taas mylläsi saunassa, sanoi talon poika, että kyllä tästä nyt loppu tehdään, ja latasi kiväärin kovilla panoksilla ja läksi saunaan.

Saunan ovella hän jonkinverran pamppailevalla sydämellä tähtäsi sinnepäin, missä kuuli kummituksen kupsehtivan, ja kummituskin ajatteli, että jokohan tuo vietävä pamauttaa?

Pamauttihan se.

Mutta samalla kuuli poika näkymättömän olennon raivostuneella äänellä karjaisevan:

— _Ampuappas toisen kerran!_

Ja se aikamiespoika ei ampunut toista kertaa, vaikka patruunoita olisi kyllä ollut, vaan peräytyi varsin kohteliaasti ja hyvässä järjestyksessä saunan luota ja meni sisään ja ripusti vähin äänin pyssyn seinälle ja rupesi nukkumaan ja veti peiton korkealle päänsä yli.

Kerran päivällä luuli talon palkkapiika nähneensä sen haamun ja kertoi silmät pystyssä ja änkyttäen, että »piru se on, sen ihon peite oli karvainen, ja ikenet olivat irvissä». Tätä selostusta ei kuitenkaan ole yleisemmin uskottu, vaan arvellaan palkkapiian peloissaan nähneen olemattomia.

Aikansa saunassa oleskeltuaan ja metelöityään siirtyi Mäntyharjun kummitus talon asuinhuoneisiin kantaen tullessaan pihasta havuja isot läjät tuvan lattialle ja ruveten sitten häiritsemään talonväkeä kaikenlaisilla koiruuksilla. Kun esim. talon emäntä keskellä päivää kirnusi, niin heitti rietas kirnun emännän käsistä lattialle, ja kirnuun ilmestyivät palvelijattaren törkyiset navettakengät, niin että vointekeminen jäi sillä kertaa sikseen. Ja taas toisen kerran, vähän myöhemmin, kun talon koko väki oli sisällä, ilmestyi voita lattialle, ja kaksi likaista kenkää hankasi sitä lattian pintaan.

Silloin isäntä pelosta vapisten turvautui raamattuun ajatellen, että jos jumalansana auttaisi, ja alkoi tärähtelevällä äänellä lukea sitä, mutta heti temmattiin kirja hänen kädestään ja paiskattiin nurkkaan, ja uunista alkoi tulla kiviä ja savea isännän silmille.

Kummituksen elämöimistä on käynyt katsomassa suuret ihmisjoukot, jotka voivat vakuuttaa kaiken tämän ja paljon muuta todeksi, ja jollei lukija vähemmällä usko, niin matkustakoon itse Mäntyharjun Valtolaan, kyllä siellä talo neuvotaan. Spiritisteillä olisi myöskin tässä kiitollinen tilaisuus, jonka pyydämme täten kiinnittää heidän huomioonsa.

Hengenmiehiäkin on pyydetty manaamaan häijyläista, ja piispallekin kerrotaan kirjoitetun, mutta mikään ei ole auttanut. Talonväki on kuluneen talven aikana saanut nukkua niukasti, kun jyrinä ja meteli on alkanut klo 7 i.p. ja kestänyt puoleen yöhön, tuonne klo 11—12 korville. Talon isäntä on nyt aikeissa myydä talonsa, jossa ei oikea omistajakaan rauhaa saa, mutta toinen asia on, onko hänen helppo saada ostajaa.

No mitäs te nyt tähän sanotte? Voitte näin matkan päästä sanoa sitä taikauskoksi, mutta menkääpäs sanomaan sitä Mäntyharjun Valtolassa, niin saatte näkymättömästä, mutta erittäin anteliaasta kädestä vasten pläsiänne savea ja poroa ja ryöttöisiä navettalapikkaita.

Mutta tulipa eräänä iltana taloon kaksi reilua reisusälliä pyrkien taloon yöksi, ja isäntä vähän melankoolisesti sanoi, että kyllähän hänen puolestaan saa yötä olla, mutta kun vieraat näkyvät olevan vieraspaikkakuntalaisia eivätkä tiedä asianlaitaa, niin kertoi isäntä, että niin ja niin se nyt on ja että kyllä täällä tulee yörauha häirityksi, niin vierailta kuin talonväeltäkin.

Reisusällit nauraa hehettivät ja katsahtivat toisiinsa, että oikeinkohan tuo tosissaan puhuu, ja selittivät sitten hyväntuulisesti, »etteivät he pelkää piruja eivätkä puruja».

No, he jäivät siis yöksi. Ja kun he olivat vähän aikaa olleet vuoteella, alkoi tulla tuhkaa heidän jalkoihinsa.

Silloin sällit suuttuivat ja kirosivat että »heitäppäs vielä, p—le!» ja silloin alkoi tulla kiviä ilmasta niin että nurkat paukkuivat, ja silloin sällit keräsivät vähän vikkelästi kamppeensa hammasten lyödessä loukkua, vaikka he olivatkin reiluja reisusällejä, jotka eivät pelkää piruja eivätkä puruja, ja sitten läksivät sällit hyvän kiiruusti siitä talosta.

Ja oli jo syvä yö ja kirkas kuutamo, ja siinä kuutamossa juoksi kaksi kalpeaa reisusälliä myttyineen ja laukkuineen pitkin Mäntyharjun Valtolan kyläntietä, vilkaisten silloin tällöin taakseen. Ja kuuhut loisti heleästi ja sällit juoksivat keveästi, ja kolkuttelivat ovelta ovelle, mutta missään ei ovea avattu, eivätkä sällit saaneet enää sinä yönä uutta kortteeria, vaan saivat juosta aamuun asti talvisessa kuutamoyössä.

Ja välistä täytyi aina vilkaista taakseen, kun tuntui ihan kuin olisi joku juosta tassutellut kevein askelin heidän perässään.

Josta saamme sen hyödyllisen opetuksen, ettei ole hyvä ruveta praakailemaan liian turskisti nykyaikaisten kummitusten kanssa.

(1923.)

KENTTIJÄRVELÄISTEN KARHU

Pari päivää ennen vappua saapui muutamaan Kuusamon pitäjän rajakylään eräs naapurikylän ukko, joka kopisteli lumet pieksuistaan, pisti tupakaksi ja ilmoitti nähneensä vereksiä karhunjälkiä Kenttijärven selkosella.

Seuraavana päivänä läksi kylästä neljä ahavoitunutta miestä ankarasti asestettuina ottamaan petoa hengiltä, ja liittyi sakkiin viidenneksi eräs patrullimatkalla oleva rajavartiosotilas.

Nämä viisi miestä painelivat hehkuvin innoin karhun olinpaikkaa kohti, mutta karhu, joka oli jo noussut talviunestaan, ei jäänyt vieraita vastaanottamaan, vaan kuullessaan miesten lähestyvän läksi pakoon, niin että puut metsässä rytisivät.

Miehet hiihtivät sen perässä minkä jaksoivat, ja karhu aina vilkaisi taakseen ja paransi vauhtia, ja hurjaa peräkkäin kiiruhtamista jatkui myöhäiseen iltaan.

Nähdessään, että oli turhaa sillä kertaa jatkaa pidemmälle takaa-ajoa, huusivat miehet karhun jälkeen eräitä loukkaavia haukkumasanoja ja poikkesivat Kenttijärven kylään yöksi jatkaakseen aamulla takaa-ajoa.

Mutta kun karhun metsästäjät aamulla varustautuivat lähtemään uudelleen liikkeelle, keräytyivät Kenttijärven miehet synkkinä heidän ympärilleen, ja kaikkein synkin kenttijärveläinen ilmoitti omasta ja muiden kenttijärveläisten puolesta:

— Saatte jättää sen karhun tappamisen silleen... teillä ei ole siihen mitään oikeutta — se on _meidän_ karhu!

Karhunhiihtäjät tuijottivat ällistyneinä toisiinsa ja vihdoin eräs heistä sanoi matalalla äänellä:

— Emme me todellakaan tienneet, että se oli teidän kotieläimenne.

— Juu, kyllä se on meidän, vakuuttivat kenttijärveläiset innokkaasti. — Täältä se meidän kylästä viime syksynäkin söi monta lammasta, ja me olemme sitä jo pari kertaa koettaneet saada kiinni, ja meiltä se jäi sinne samaan vaaraan, josta te nyt olette ajaneet sen pois.

Karhunhiihtäjät alkoivat jupista keskenään, ettei se tainnutkaan olla vahingoksi, kun se karhun pahus pääsi karkuun, mutta samalla saapui paikalle eräs kenttijärveläinen, joka oli synkemmän näköinen kuin kaikki muut kenttijärveläiset yhteensä.

Tämä kaikkein synkin kenttiläinen katseli karhunhiihtäjiä vihaisemmin kuin karhu itse, astui lopulta rajavartiosotilaan eteen ja sanoi tuimasti:

— Nämä neljä miestä minä tunnen, mutta teitä en tunne... tulin vaatimaan teiltä korvausta siitä karhusta.

Se sotilas ei oikein ymmärtänyt, mitä se vihaisesti katseleva kenttiläinen tarkoitti, ja vastasi jotain siihen suuntaan, »ettei karhusta saa tapporahaa, ennenkuin se on tapettu ja ettei hän myöskään maksa niitä lampaita, kun ei ole niitä syönytkään».

— En minä nyt sitä tarkoittanut! sanoi se kenttiläinen halveksivalla äänellä ja oli edelleenkin vihaisen näköinen. — Mutta jos te olette nyt peljättäneet sen meidän karhun rajan toiselle puolen, niin vaadin minä teille edesvastausta!

Sanoi ja sylkäisi.

Siitä oli leikki poikessa aivan tarkkaan.

Kenttiläiset seisoivat nyt uteliaassa piirissä karhunhiihtäjien ympärillä, mutta tasavallan sotilas, jonka ei ole lupa pelätä pirujakaan, ei ainakaan pienempiä, hymyili vain ja kehui tuntevansa »lakipykälät», mihin vihainen karhunpeljätyskorvauksen karhuaja ylpeästi vastasi tuntevansa hänki »omansa».

Neuvotteluja jatkamalla päästiin kuitenkin lopulta jonkinlaiseen sovintoon, eivätkä kenttiläisetkään sitten enää puhuneet vahingonkorvauksesta, vaikka heidän oma rakas karhunsa juoksikin ryssän rajalle päin, niin että pakarat hetkuivat.

Tästä asioiden suotuisammasta käänteestä rohkaistuneena ehdotti nyt eräs hiihtomiehistä, että perustettaisiin eräänlainen yhtiö ja solmittaisiin yhteinen liitto karhun tappamiseksi, koska kerran kaikki ovat ajaneet samaa karhua, mutta se vihaisesti katsonut mies sanoi valittavalla äänellä, ettei hän voi suostua siihen, koska se on niin pieni ja laiha karhu, painaneeko enempää kuin 50 kiloa, eikä niistä rahoistakaan tulisi miestä päälle kuin vaivaiset 100 mk. Ei se vetele.

— Niin, menkää te vain kotiin, sanoivat kenttiläiset, kyllä me pidämme huolen siitä karhusta, ja ne viisi miestä läksivät hiihtämään takaisin asuinsijoilleen ja neuvoivat lähtiessään kenttiläisiä, että jos saatte taas sen karhunne kierrokseen, niin rakentakaa aita sen ympärille ja pankaa aidanseipääseen taulu, mistä vieraat näkevät, että se on teidän karhunne. Sen parempi, jos merkitsisitte ne karhunne omistajien merkeillä niinkuin porotkin.

Kenttijärveläiset kuuntelivat näitä hyväntahtoisessa, mielessä annettuja neuvoja äänettöminä lausumatta niistä edes kiitoksia, minkä jälkeen he läksivät etsimään karhuaan ja kuuluvatkin löytäneen sen.

Mahdollisesti ovat he sen aidanneetkin, niinkuin kylässä käyneet vieraat neuvoivat.

(1923.)

KOVALLE SE OTTAA KUOPIOSSAKIN

Asuntotilanne nimittäin.

Tosin se on sielläkin parantunut, toteaa rahatoimikamari.

Ensi viikon perjantaista lähtien ei asunnottomiksi jää kuin 133 perhettä, yhteensä 635 henkilöä, siis ei edes Naantalin väkilukua vastaava määrä.

Nämä 133 perhettä saattavat tietysti mennä päiväksi Kallavedelle ahvenia onkimaan — siellä Kurkiharjun puolessa on hyviä ahvenpaikkoja, me voimme omasta kokemuksestamme suositella niitä — ja yöksi voi ripustaa riippumaton Puijon tukeviin puunrunkoihin. Kesä siis kyllä menee, etenkin jos hankkii riittävästi sateenvarjoja. Syksyllä on sitten aika ajatella, miten talveksi järjestytään.

Saimme jo huhtikuun loppupuolella Kuopiosta kirjeen, jossa valitettiin, että »Kuopiossa on isännät pahemmassa, kuin pulassa, sillä vuokraajat ei anna isännille hetkeksikään rauhaa, vuokraajat kulkevat useimmiten salaisi, niinkuin striin, eli viinan kauppiaat».

Murheellista on siis isännän virka Kuopiossa, jos Helsingissäkin.

Meille on kerrottu seuraava kaameaa valaistusta kuopiolaisiin asunto-oloihin luova tapaus, joka vakuutetaan todeksi.

Eräs kuopiolainen talonisäntä istui kaikessa rauhassa nojatuolissaan lukien sanomalehteään ja maistellen kahviaan, kun ovikello kilahti, ja sisään astui vähän hengästyneen näköinen laiha mies, joka katseli silmät karrillaan ympärilleen, hiipi varpaisillaan isännän luo, vilkaisi vielä kerran ympärilleen, etteihän vain kukaan olisi kuulemassa, ja kuiskasi sitten kiihkeästi isännän korvaan:

— Joko se teidän vuokralaisenne N.N:nen on valmis?

— Jaa, että kuin...? kysyi isäntä epätietoisena.

— Niin, että joko se N.N:nen on kypsä?

Isäntä raapi sänkistä leukaansa, yskähti neuvottomana ja sanoi sitten:

— Enhän minä nyt oikein ymmärrä...

Mutta laiha mies kuiskutteli:

— Älkää nyt tuossa... kyllähän te sen ymmärrätte! Ikävä juttu tietysti, mutta saanhan minä sitten hänen huoneistonsa? Eikö niin, annattehan te sen minulle? Kyllä minä maksan, mitä vain haluatte. Hyvä, kiltti isäntä, saanhan minä sen N.N:sen huoneiston?

— Niin, mutta eihän se ole vapaakaan, mutisi isäntä. — N.N:nen asuu siinä. Mitenkäs minä sitä...

— Jassoo, eikös se vielä olekaan...? Mutta _heti_ kun se tapahtuu, niin ilmoitattehan minulle?

Ja laiha mies hiipi varpaisillaan ulos ovesta iskettyään vielä lähtiessään isännälle merkitsevästi silmää salaisen yhteisymmärryksen vakuudeksi.

Isäntä palasi päätään raapien nojatuoliinsa ja ajatteli, että olikohan se hullu vai mikä?

Vähän ajan kuluttua soi isännän puhelin.

— Halloo, sanoi isäntä.

— Tämä on se ja se, kai isäntä tuntee minut? Se oli surullinen tapaus, mutta sattuuhan sitä maailmassa sellaistakin. Jaa, jaa... tuota noin, saankos minä nyt hänen huoneistonsa?

— No minkä helkkunan huoneiston nyt sitten taas? huusi isäntä kärsimättömänä.

— Sen N.N:sen huoneiston tietysti!

— Mitäs te oikein pöpisette? Ei se ole vapaa!

— Voi vietävä, kuka pakana sen nyt ennätti kahmaista?

— Ei sitä ole kukaan ottanut. N.N:nen asuu siinä itse.

— _Mitä?_ Eikö N.N:nen olekaan vielä hirttänyt itseään?!

— Häh?! huusi isäntä pelästyen. — Mitä te puhutte?

— Niin, eilenhän se kuului varmasti uhanneen hirttää itsensä... ajattelin soittaa jo eilen illalla, mutta arvelin, että on parempi lykätä tähän päivään, jotta ennättää saada asiansa kunnolla valmiiksi. Koettakaa nyt jollakin sopivalla tavalla kiirehtiä sitä... mitäs se lykkäämisestä paranee? Ei pidä koskaan lykätä huomiseksi sitä, minkä voi tänä päivänä tehdä. Sitten kun se on tapahtunut, pyytäisin minä teitä vuokraamaan hänen huoneensa minulle...

Isäntä ripusti kuulotorven paikoilleen. Hänen pintaansa karmi. Tämä oli kamala asia.

Käveltyään hetken aikaa edestakaisin levottomana huoneessaan läksi isäntä ulos ja meni soittamaan N.N:sen ovikelloa.

N.N:nen tuli itse avaamaan.

— Pä... päivää, mutisi isäntä. — Tuota... mitähän kello nyt on — mi... minun kelloni on seisattunut.

— Kello on nyt neljänneksen yli kuusi.

— Kiitoksia...

Isäntä tuijotti hämillään eteensä ja kysyi sitten:

— Kuinkas olette muuten voinut?... Kun ei ole tässä muutamaan päivään tavattu...

— Kiitos kysymästä, kyllä se hurisee vanhaan tapaan.

— Jassoo, jaha... se on hauskaa, kun voi hyvin... no hyvästi nyt sitten taas.

Kun isäntä palasi omaan eteiseensä, seisoi siellä tuntematon synkän näköinen mies päällystakin kaulus pystyyn käännettynä ja ruskeasta paperista tehty käärö kainalossa.

— N.N:nen ei siis ole vieläkään hirttänyt itseään? tiedusteli synkkä mies karmealla äänellä.

— Ei ole... tulen juuri hänen luotaan, ilmoitti isäntä.

— Se on sikamaista! sanoi synkkä mies kolkosti. — Mitä semmoisesta on, että ensin lupaa eikä sitten pidä sanaansa! Minä ajattelin, että ehkä sillä ei ole sopivaa nuoraa. Sitä olisi tässä paketissa, ja voisitte pistää sen johonkin näkyvälle paikalle hänen portaisiinsa, että hän sen helposti huomaa. Mutta minä tahdon sitten hänen huoneistonsa! Tulen aamulla tiedustelemaan, mitä tänne kuuluu...

Asuntotilanne Kuopiossa tuntuu todellakin vaikealta.

(1923.)

IKÄVÄ VÄÄRINKÄSITYS

On tapahtunut eräälle ukolle, jonka nimi ja kotipaikka saavat jäädä mainitsematta.

Sen ukon luona oli joku viikko sitten muutamia kalastusmatkalla olevia kaupungin herroja yötä, ja illallisen jälkeen heitättivät herrat kuumaa vettä ja sekoittivat siihen sokeria ja jotakin mehustetta, joka vaikutti väkevästi sokerijuomaan.

Sitten herrat törisivät keskenään myöhäiseen yöhön kaikenlaisia asioita ja uutisia, ja ukko, joka myöskin sai pari lasia mehustettua sokerivettä, kuuli yhtä ja toista herrojen puheista.

Herrojen lähdettyä seuraavana aamuna määräsi ukko väelle talon työt, mutta itsellään ei hänellä tällä kertaa ollut aikaa ottaa niihin osaa.

Hän nimittäin valjasti hevosensa ja läksi ajamaan salolle päin, jossa kylän viinankeittäjäin tyyssija oli, ja kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi, oli hänen rattaillaan täydellinen viinankeittokalusto, jonka hän oli saanut lainaksi ammattimieheltä.

Emäntä siunasi ja läiskäytti kämmeniään yhteen, mutta ukko vain naureskeli viisaan näköisenä.

Ja sitten hän ryhtyi ankaralla touhulla viinankeittoon saunan kodassa, eikä ajatellut muuta eikä puuhannut muuta kuin sitä asiaa.

Merkillisintä oli, ettei hän yrittänytkään sitä millään tavalla salata. Naapurit, jotka olivat kuulleet hänen hommistaan, pistäytyivät ohikulkiessaan taikka suorastaan asian alkaen kodan ovella ja totesivat, että niin se on kuin maine kertoo, ja huudahtivat, että mitäs juutasta sinä nyt olet ruvennut tekemään, ja kunhan et vain keittäisi itsellesi rettelöä, ja kun et edes tee salassa niinkuin muut ihmiset.

Ukko vain naureskeli ja maisteli keitoksiaan ja lisäsi puita pannun alle ja vastasi, että mitäs tämä nyt sitten muka on? Enhän minä muuta kuin viinaa keitän! Itselleni ja perheelleni. Keitän viisi litraa nokkaa kohti, mutta sitten se saa riittääkin. Eikä tämä mikään salainen asia ole. Julkisestihan minä tätä teen, ja saatte sen kertoa muillekin, että viinaa minä keitän, ja hyvää siitä tuleekin.

Naapurit vetäytyivät ällistyneinä takaisin ja pudistivat mennessään päätään. Ja ajattelivat, että on se niinkuin hullu, mutta ei se toisekseen löylynlyömältäkään tunnu.

Seuraavan viikon maanantaina seisoi se ukko sitten kirkonkylässä nimismiehen vastaanottohuoneessa. Hän ei kuitenkaan ollut saapunut sinne käskettynä, vaan omasta aloitteestaan.

Ja se ukko pyöritteli virttynyttä hattureuhkaansa ja oli vähän huolestuneen näköinen ja sanoi:

— Minä läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, että mitenkäs sitä nyt tehdään, kun sitä viinaa tulikin liian paljon?

— Mitä viinaa? kysyi nimismies kohottaen päätään.

— No sitä vain viinaa, jota minä menneellä viikolla keitin.

— Oletteko te keittänyt viinaa?!

Ukko myhäili:

— Keitinhän minä, ja hyvää siitä tulikin. Mutta enhän minä osannut sitä ihan litralleen etukäteen laskea, niin että sitä tuli yli sen laissa myönnetyn määrän.

— Mikäs se teidän mielestänne on se laissa myönnetty määrä?

— He he, tietäähän sen toki herra nimismieskin, ettei sitä saa keittää kuin viisi litraa henkeä kohti, mutta nyt kun minä sen mittasin, niin sitä tuli melkein kahdeksan litraa joka päätä kohti, vaikka otettaisiin se pienempi renkipoikakin lukuun.

Nimismies ryhtyi tutkimaan tarkemmin asiaa, ja ukko selitti, että niinhän ne kalareisulla olevat herrat keskenään juttelivat, että on tehty kieltolakiin espanjantaudin tähden semmoinen poikkeus, että jokainen saa kotonaan keittää omiksi tarpeikseen niin ja niin monta litraa perheenjäsentä kohti. Mutta sitä ei saa muille luovuttaa eikä myydä. Ja minä kun aina olen ollut rehellinen mies ja laillisuuden kannalla, jatkoi ukko, niin minä en ruvennut salaamaan sitä, että tuli vahingossa liikaa, vaan läksin tiedustamaan herra nimismieheltä, miten sen ylimääräisen kanssa lain mukaan on meneteltävä.

Nimismies raapi partaansa. Sitten hän sanoi, että kyllä te nyt olette väärinkäsityksessä. Ne herrat ovat puhuneet siitä uutisesta, joka aikoinaan oli lehdissä, että Amerikassa olisi sellainen poikkeus kieltolaista myönnetty. Olkoon sen todenperäisyyden laita miten tahansa, niin varmaa on, ettei se ainakaan Suomea koske. Kun olette silminnähtävästi toimineet yksinkertaisuudessanne, niin en minä tahdo tästä juttua nostaa sillä ehdolla, että heti kotiin palattuanne hävitätte viinankeittovehkeenne ja kaadatte koko keitoksen maahan tai järveen.

Yksi murheellisen näköinen ukko läksi kymmenen minuutin kuluttua ajelemaan allapäin kirkonkylästä kotiansa kohti.

(1923.)

PÄIJÄNTEEN LÄNSIRANNALTA

Terveisiä täältä. Täällähän me juuri nyt olemme. Lukijaa ei ehkä huvita saada siitä tietoa, mutta meitä suuresti huvittaa ilmoittaa se kuitenkin lukijalle. Meillä on, niinkuin lukija toivottavasti on lopulta tullut havaitsemaan, sellainen vitsikäs luonnonlaatu. He he he!

Täällä on myös vietetty Johannes Kastajan kaulanleikkauksen vuosipäivää. Juhannusaattona naapuritalon miehet — naisia ei isäntäväkeen kuulukaan, ja miehet ovat kaikki sitäpaitsi veljeksiä — hakkasivat juhannuskoivut ja koristelivat niillä kotitalonsa ja komensivat orjattarensa lämmittämään saunan, ja ryhtyivät sitten viettämään keskikesän suurta juhlaa kylpemällä ja ryyppäämällä. Se ei tietysti ollut laillista, mutta sellaistakin voi sattua, eikä se ollut meidän vikamme.

Veljekset kylpivät, mutta eivät kuitenkaan lyöneet alkoholilla löylyä niinkuin Jukolan veljekset — maailma viisastuu sittenkin, vaikkakin hieman hidastellen.