Part 4

A:n pitäjässä tuolla pohjoisessa päin on luonnollisesti sielunhoito järjestetty virallisesti samalle vakiintuneelle kannalle kuin muissakin enemmän tai vähemmän kristillisissä, väkilukuisissa ja vakavaraisissa seurakunnissa kirkkoherroineen ja kappalaisineen, lukkareineen ja kellonsoittajineen ja haudankaivajineen, jotka kaikki istuvat ja hallitsevat kirkonkylässä, mutta syrjäkylillä ollaan lähemmässä kosketuksessa saarnamies Mooses Makkaraisen kanssa, joka järjestää saarna- ja herätystilaisuuksia milloin missäkin kylässä ankarasti kolistellen valveille kyläläisten omiatuntoja, jotka osoittavat arveluttavaa taipumusta vaipumaan sikeään synnin horrokseen, jos väkevä hengenmies Mooses Makkarainen pitemmäksi aikaa sattuu jäämään kylässä käymättä.

Nyttemmin ilmoittavat huolestuneet seurakuntalaiset, että Mooses Makkaraisen hiippakuntaan vakinaisesti kuuluva P:mäen kyläryhmä on vetänyt päälleen Mooses Makkaraisen vihat ja joutunut kärsimään niiden seurauksista, ja vaikka me emme voikaan asiaa auttaa, niin kerromme kuitenkin syyn, koska P:mäen kyläläisille näyttää tuottavan jonkinlaista lohdutusta, että heidän kohtalonsa tulee tunnetuksi laajemmaltikin.

P:mäen kylässä on Mooses Makkaraisen johdolla tätä ennen pidetty lukuisat seurat notkuvine pöytineen ja suurine nokikylkisine kahvipannuineen, jopa välistä rusinasoppineenkin, ynnä tuottoisine kolehteineen, jotka ovat yhdessä ravintolapuolen tuottamien tulojen kanssa langenneet Mooses Makkaraiselle sen apostolisen ohjesäännön mukaan, että evankeliumin saarnaajan pitää evankeliumista elatuksensa saaman.

Ja ovat Mooses Makkaraisen ja P:mäen kyläkuntalaisten välit aina olleet mitä parhaat, jota ei suinkaan voi sanoa kaikkien paimenien ja heidän lammaskatraittensa väleistä.

Nyt, joku viikko sitten, ilmoitti Mooses Makkarainen taas tavanmukaisesti saapuvansa P:mäen kyläkuntaan repimään rikki sielunvihollisen hämähäkinverkot p:mäkeläisten sielujen ympäriltä sekä samalla pölisyttelemään turtumuksen tomua ja hankaamaan synnin ruostepilkkuja samojen sielujen pinnalta. Ja määräpäivänä matkustikin Mooses Makkarainen tyytyväisenä myhäillen kokouspaikkaan.

Sinne olikin hänen seurakuntansa jo täysilukuisena kokoutunut kuulemaan Mooses mestarinsa voimallista ja syntisen sydämen ovelle kovasti kolkuttavaa ulosantia.

Mutta kun saarnamies Mooses Makkarainen astui sisään taloon, niin havaitsi hän, että häävieraat tosin olivat saapuneet, mutta pitoja ei oltu valmistettu. Ei ollut niin minkäännäköistä ruumiillista tarjoilua tällä kertaa tultu hommanneeksi. Puhumattakaan nyt niin korkeista asioista kuin lihapullista ja rusinasopasta, ei ollut edes kahvia ja korvapuustejakaan.

Silloin aukenivat saarnamies Mooses Makkaraisen silmät suuremmiksi kuin ne koskaan olivat saarnatessa olleet, ja hän tajusi, että hänen vanha riitaveljensä sielunvihollinen, jolle hän oli niin monet kuumat löylyt P:mäenkin kylässä valmistanut, oli päässyt voitolle ja takonut P:mäen kylän kaikki kolmisensataa sielua saituuden kahleisiin. Ja hänen haamunsa muuttui, ja hän antoi ytimekkäällä tavallaan ent. laumansa ymmärtää, että heidän välinsä ovat nyt rikki, ja että hän jättää koko kylän siihen pimeyden kuiluun, johon se taimotahallaan on syöksynyt. Pimeyden pääruhtinas saa hänen puolestaan mellastaa P:mäellä, niin että häntä huiskuu ja kaviot kopisevat, hän ei pane tikkua ristiin moisen joukon puolesta, joka ennemmin saattaa sielullensa vahingon kuin uhraa sen hyväksi pari pannullista kahvia ja korillisen korvapuusteja.

Jättäen p:mäkeläiset katselemaan pitkin nokanvarsiaan kääntyi saarnamies Mooses Makkarainen ovelta ja matkusti toiseen kylään katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Me puolestamme annamme p:mäkeläisten kernaasti jäädä pannaan. Jos me olisimme olleet Mooses Makkaraisen asemassa, niin olisimme menetelleet samalla tavalla. Sillä p:mäkeläisten nahkiintuneitten sielujen parkitseminen on varmaankin siksi ikävää hommaa, ettei siihen kukaan viitsi kuivin suin ryhtyä.

Tietysti Mooses Makkarainen tässä taistelussa kuitenkin lopuksi voittaa. Riihtä tappavan härjän suuta ei niinkään vain sidota tänä sanomalehtien ja yleisen lukutaidon aikana, ja kun ei kukaan muukaan saarnamies ole halukas ryhtymään epäkiitolliseen hommaan P:mäen kylässä, niin saavat he luvan vielä tomussa ja tuhkassa konttien anoa rauhaa Mooses Makkaraiselta.

Sekä suorittaa tuntuvan sotakorvauksen ei vain kahvissa ja korvapuusteissa vaan myöskin lihapullissa ja rusinasopassa.

(1921.)

SPIRITISTISIÄ ISTUNTOJA ENONKOSKELLA

Lukuunottamatta sitä spiritismiä, joka on lääkeopillisella nimellään tunnettu Spiritus rectificatissimuksena ja jolla käytännöllisessä elämässä on Enonkoskellakin useita erilaisia kansanomaisempia lempi- ja hyväilynimiä, eivät enonkoskelaiset ole aikaisemmin tutustuneet siihen varsinaiseen spiritismiin, jolla on paljon kannattajia niin Englannissa kuin muissakin suurissa sivistysmaissa.

Mutta äskettäin ilmestyi Enonkoskelle hieman umpimielisen ja suljetun näköinen mieshenkilö, joka tuntui katselevan aineellisen olevaisuuden rajapyykkien tuolle puolen, ja kun enonkoskelaiset maan tapaa noudattaen kysyivät, kuka vieras on ja mistä hän tulee ja kuka hänen isänsä oli ja vieläkö vanhukset elävät ja paljonko hänellä on palkkaa, niin ilmoitti muukalainen olevansa spiritistinen meedio.

Enonkoskelaiset miettivät tätä vastausta ja mutisivat, että vai niin, hm...

Spiritisti huomasi enonkoskelaisten tuijotuksesta lattianrakoon, etteivät enonkoskelaiset olleet vielä päässeet perille spiritismin aakkosista, jonka vuoksi hän lisäsi, että spiritistinen meedio on sellainen erikoisilla salaperäisillä ominaisuuksilla ja luonnonlahjoilla varustettu henkilö, joka saa pöydät ja tuolit liikkumaan tahtonsa mukaan.

— Ahaa! sanoivat enonkoskelaiset kirkastunein katsein, mutta lisäsivät hetken perästä, että kaikilla enonkoskelaisilla, alle vuoden vanhoja lapsia lukuunottamatta, oli samanlainen kyky. Enonkoskelaiset kertoivat liikuttelevansa joka päivä pöytiä ja tuoleja ja kysyivät, että olivatko siis kaikki enonkoskelaiset spiritistisiä meedioita?

Oikea spiritisti hymyili tällaisille lapsellisuuksille tosin hieman halveksivasti, mutta kuitenkin anteeksiantavasti, ottaen huomioon enonkoskelaisten materialistisen tietämättömyyden salaperäisistä henkimaailman ilmiöistä, ja ryhtyi laajemmin selittämään asiaa.

Hän ilmoitti, etteivät enonkoskelaiset suinkaan ole spiritistisiä meedioita, eivätkä nykyisellä kehitysasteellaan sellaisiksi koskaan tulekaan. Sillä oikea spiritisti on vain sellainen, joka voi liikutella pöytiä ja tuoleja ilman mitään aineellista kosketusta, yksinomaan henkisten voimien avulla.

Enonkoskelaiset katsahtivat silmät kunnioituksesta pyöreinä spiritistiin, mutta käytännöllisinä ihmisinä eivät he kuitenkaan voineet olla vielä kysymättä, mitä hyötyä sellaisesta tuolien ja pöytien liikuttelemisesta henkisten voimien avulla voisi olla.

Kärsivälliseen ja lempeään tapaansa jatkoi spiritisti asian selittämistä, ja enonkoskelaiset tulivat tietämään, että he spiritististen pöytätanssien ja koputusten avulla voisivat päästä yhteyteen henkimaailman ja edesmenneitten enonkoskelaisvainajien kanssa.

Nyt alkoivat enonkoskelaiset käsittää asian, ja talosta taloon levisi sana, että Enonkoskella on spiritisti, joka saa pöydät leijailemaan tyhjässä ilmassa ja manaa kuolleet enonkoskelaiset kertomaan koputuskielen avulla terveisiä ja kuulumisia Tuonelan tuvilta.

Enonkoskelaisista alkoi asia tuntua juhlalliselta, jopa peloittavaltakin, niin etteivät enonkoskelaiset mielellään liikkuneet lyhyen talvipäivän mailleen mentyä yksin ulkosalla edes omissa koti nurkissaan, koska heistä tuntui siltä kuin voisi joku jo ammoin haudattu sukulainen tai tuttava millä hetkellä tahansa pistää aavemaiset kasvonsa näkyviin nurkan takaa ja kuiskata: »iltaa!»

Mutta spiritisti kutsui joukon asianharrastajia spiritistiseen istuntoon, ja asianharrastajat kokoutuivat sekä uteliaina että pelokkaina tähän outoon ja kammottavaan tilaisuuteen.

Kun alkuvalmistukset oli tehty, ja spiritisti oli läsnäolijoille selittänyt, mitä heidän oli tehtävä, istuutui spiritisti läsnäolevien kera pöydän ympärille, ja enonkoskelaiset muodostivat meedion kanssa piirin tarttuen toistensa käsiin, jotka tuntuivat kylmänkosteilta.

Eikä ollut huoneessa muuta valaistusta kuin ulkona talvisella pakkastaivaalla loistavan kuun kalpea, haaveellinen valo.

Spiritisti ummisti silmänsä ja tuntui vaipuvan jonkinlaiseen horrokseen, ja tuskallisen äänettömyyden vallitessa, jossa jokainen kuuli oman sydämensä levottoman jyskytyksen, odottivat istunnon osanottajat sitä suurta ja värisyttävää hetkeä, jolloin pöytä alkaa itsestään kohota ilmaan, haamujen kädet hipaisevat läsnäolijoita ja näkymättömien soittokoneiden säveliä kuullaan katon rajasta.

Minuutti kului toisensa jälkeen, kunnes pöytä vähän liikahti. Jännityksestään huolimatta valppaat ja ovelat enonkoskelaiset huusivat kuitenkin heti, että mitäs te sillä jalallanne... tässä pitää olla rehellinen peli!

Spiritisti raotti väsyneitä silmiään ja sanoi, että hänen jalkansa oli vain vahingossa sattunut pöydänjalkaan.

Ja sitten taas istuttiin ja odotettiin pöydän kohoamista ja henkien koputuksia, mutta henget eivät tuntuneet olevan halukkaita rupeamaan ajatustenvaihtoon enonkoskelaisten kanssa, ja mitä pöytään tulee, niin ei se suostunut hievahtamaan millimetrinkään vertaa. Sillä oli arvattavasti hyvä olla juuri siinä asennossa, jossa se oli.

Vihdoin huokasi meedio ja avasi silmänsä kysyen, mitä kuuluu ja olivatko läsnäolijat huomanneet mitään erikoista, ja enonkoskelaiset vastasivat, että rauha kuuluu, kiitoksia vain kysymästä, eikä ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista.

Näin ollen julisti spiritisti istunnon päättyneeksi ja selitti sitten läsnäolijoille niitä syitä, jotka tällä kertaa olivat ehkäisseet henkimaailman yhteyttä enonkoskelais-spiritistisen ryhmän kanssa.

Ennenkuin muutkin spiritistiset istunnot Enonkoskella olivat epäonnistuneet, totesi spiritisti, että henkimaailman on erittäin vaikea päästä kosketuksiin enonkoskelaisten kanssa, ja povattuaan Enonkosken tyttärille hyvää avio-onnea poistui hän Enonkoskelta muille, toivottavasti henkevämmille paikkakunnille.

Mutta enonkoskelaiset jatkavat kuitenkin spiritistisiä harjoituksia, ja jos paikkakunnalla ilmestyy oma meedio, niin saamme kukaties kuulla vielä kummia Enonkoskeltakin.

(1922.)

LUONNOLLISEN NÄKÖINEN MUSTALAINEN JOENSUUN TEATTERISSA

Mekin olemme aikoinamme ottaneet tulisieluisesti osaa Joensuun vilkkaaseen teatterielämään, vaikka siitä on jo niin pitkä aika, ettemme viitsi sitä sanoakaan.

Ja me voisimme, jos tahtoisimme, kertoa lukijoille eräitä mojovimpia teatterimuistojamme, saada lukijan nauramaan niin, että hänen housunkannattimensa katkeaisivat, eikä hän saisi ensi yönä unta.

Mutta osaksi ovat nämä muistot sitä laatua, ettei niitä aivan kaikkia voisi kernaasti esittää painetussa sanassa muuten kuin kierrellen ja kaarrellen, ja toiseksi osaksi meillä on vähän kiire juuri tällä hetkellä, sillä me olemme lähdössä tasavallan muiden ylimysten kanssa »Väinämöisellä» Hankoon, niin ettemme ehdi pitkiin juttuihin.

Mutta hiukan kuitenkin.

Juu, Joensuun teatterissa pelattiin tammikuulla erästä »Preciosa»-nimistä laulunsekaista näytelmää. Meillä ei ole kunnia tuntea tätä draamakirjallisuuden tuotetta, mutta kovin »dundeellinen» se kuuluu olevan, ja suuri mustalaisleirikin siinä on.

Joensuulaiset saivat päähänsä, että tähän leiriin olisi saatava ainakin yksi _oikeakin_ mustalainen, ja kun Joensuunkin puolessa on kotitarpeiksi tätä tummaveristä, levotonta heimoa, niin löydettiinkin pian eräs tarkoitukseen sopivalta näyttävä mustalainen, joka oli niin mustalaisen näköinen kuin vain mustalainen voi olla.

Tästä mustalaisesta tehtiinkin sitten »Preciosan» mustalaisleirin pää-, yli- ja ukkomustalainen.

Mustalainen ryhtyi suurella asianharrastuksella ja palavalla taiteenrakkaudella harjoittelemaan osaansa, ja mikäs konsti mustalaisen olikaan esiintyä mustalaisen osassa.

Olihan hänellä siihen kieltämättä ilmeiset n.s. luonnolliset taipumukset.

Mustalaisleirin muut jäsenet olivat näitä tavallisia Joensuun valkolaisia, joiden naamat olivat jossakin määrin noetut, että hekin näyttäisivät mustalaismaisemmilta.

Sitten tuli »Preciosan» jännityksellä odotettu ensi-ilta, ja joensuulaiset vaelsivat vaimoineen ja lapsineen teatteriin.

Mustalaisleiri herätti katsojissa mieltymyksen tunteita. Tosin nämä mustalaiset esiintyivät, kävelivät lavalla ja puhuivat ja lauloivat hieman epämustalaisessa asussa, nimittäin »Simsonin ja Delilan» avohihaisissa israelilaispuvuissa, mutta menihän se mukiin niinkin, eikä pikkuseikkoihin kannata kiinnittää huomiota.

Päähuomio kiintyikin luonnollisesti itse mustalaisiin ja varsinkin siihen nimenomaiseen ukkomustalaiseen, oikeaan mustalaisten mustalaiseen, ja pian alkoikin katsomossa kuulua hillittyä sipinää:

— Kahtokeehan tuota yhtä!

— Jopa s'oon osanna laittoo ihtesä hyvästi!

— Niin s'oon kun mustalainen kuuna päivänä.

— On. Se on oikeen luonnollisen näköinen...

Mustalainen suoritti osansa kunniallisesti ja oli loppuun saakka luonnollisen näköinen, vaikka hän ei ollut ensinkään noennut naamaansa.

Suljemme kunnioittavimmin tämän joensuulaisen aatteen johtaja Kaliman suosiolliseen huomioon ja harkintaan.

(1922.)

MINKÄTÄHDEN VIMPELIN MIEHIÄ NIIN HIRVEÄSTI HAUKOTUTTI

Vimpelin miehet olivat matkalla, ja kun sitä matkaa tehtiin ja tehtiin, niin jouduttiin siten Alajärvellekin. Ja kun pimeäkin oli tullut, niin mentiin erääseen majataloon yöksi.

Siellä sitten istuttiin ja tarinoitiin toistensa ja talonväen kanssa klo 11:n tienoille, ja sitten rupesi raukaisemaan, jonka tähden mentiin nukkumaan matkustavaisille valmistettuihin vuoteisiin.

Vimpelin miehet nukkuivat kohta kuin tukit, ja heidän kuorsauksensa oli kuin myllynkivien jyrinä. Ja sikeästi nukuttuaan heräsivät he siihen, että talonväki hääri ahkerasti tavallisissa aamuaskareissaan. Sitä keitettiin kahvit ja lypsettiin lehmät ja meijeröitiin maidot ja ruokittiin elukat, niin että sen kuin yksi vilske kävi. Eivätkä Vimpelin miehetkään, vaikka heitä tuntuikin vielä nukuttavan, viitsineet esiintyä unikekolaisina vieraassa pitäjässä ja alentaa siten Vimpelin arvoa aamunvirkkujen alajärveläisten silmissä, vaan kömpivät ylös ja pukivat ylleen ja läksivät tupaan tarinoimaan taas talonväen kanssa, samalla kuin kätevä naisihminen meni kamariin korjaamaan vierasten vuoteet, niin että höyhenet vain tyynyistä pölisivät.

Sitten keitettiin puuroa ja syötiin vahvasti, ja Vimpelin miehet istuivat rahilla takan vieressä ja haukottelivat hirveästi ja ajattelivat, että mikähän heitä tänäpänä niin nukuttaa.

Mutta syötyään puuronsa katseli talonväki ulos ikkunasta ja sanoi, että mikähän lie tänään, kun kaikki tuntuu siltä, kuin olisi maailman meno vähän luiskahtanut raiteiltaan. Noissa naapuritaloissa nukkuvat kuin karhut, ei näy mistään edes valoa vielä, vaikka ylösnousun aika olisi ammoin jo ollut. Eikä tuo päiväkään näytä rupeavan lailliseen aikaan valkenemaan. Sekin on myöhästynyt. Puhumattakaan noista perhanan päivämiehistä, jotka eivät vieläkään tule kaivontekoon, vaikka tietävät, miten kiireellistä se olisi. Ja entäs palvelustyttö! Se kun meni naapuriin yöksi. Ja nyt se siellä nukkuu ja nukkuu, eikä tule koko päivänä kotiin.

Vimpelin miehet kuuntelivat näitä puheita tylsähköinä ja haukottelivat aina vähän päästä, niin että leukapielet natisivat.

Mutta viimein sanoi majatalon isäntä, että tämähän on hittoa. Koko kylä makaa, vaikka kello käy jo yhdeksättä, eikä päiväkään ala sarastaa.

Ja isäntä katsella muljotti vanhaan uskolliseen seinäkelloon, joka rauhallisena käydä raksutteli mustalla seinällä.

Silloin se talon vanha ja yhtä uskollinen Maija-Reeta, sanoi, että mahtoikohan hän pyöritellä liian paljon noita kellonviisareita. Hän kun yöllä oli herännyt, niin oli kello pysähtynyt neljännestä yli 12:n, ja kun Maija-Reeta ei voinut tietää, kuinka kauan kello oli seisonut, niin oli hän arviokaupalla vääntänyt kellon näyttämään puoli seitsemää. Ja sen mukaan sitä sitten oli noustu seitsemältä ylös.

Kuultuaan Maija-Reetan selityksen alkoi talonväki raapia päätään, ja raavittuaan tarpeeksi asti meni talonväki vielä vähän nukkumaan, mutta koska Vimpelin miesten vuoteet jo oli korjattu, niin istuivat Vimpelin miehet edelleen rahilla siellä takan luona torkkuen ja haukotellen.

Jonkin ajan kuluttua nousi talonväki taas virkistynein mielin ylös, ja talossa syntyi jälleen toimelias touhu ja elämä, ja jo alkoi päivänrantakin vähän ruskottaa Alajärven Pynttärinniemen — vai onko se niemi? — takamailta. Ja seinäkello osoitti puolta yhtä.

Emäntä justiin hämmenti maitopataa, kun naapurissa yötä ollut palvelustyttö tuli tupaan ja ihmetteli, että täälläpä ollaan varhaisia. Kun hän juuri läksi naapurista niin kello oli vasta 5 aamulla.

Emäntä hämmenti vain maitopataansa ja vastasi rauhallisesti, että mitäpä tämä... hän on jo lehmätkin lypsänyt, ja sitäpaitsi toiseen kertaan tänä päivänä. Niinkuin kaikki muutkin työt on tehty. Ja einekin on syöty. Niinkuin näet, on siellä puuroa pöydällä, ja illalla oli perunoita, niinkuin muistat.

Ystävämme Vimpelin mies kertoo, että »piika päästi helapäisen naurun ja meni ulos, ehkä vähän meitä häpesi».

Sitten arvelivat haukottelevat Vimpelin miehet, että kai tästä mekin joudamme lähtemään, ja hetken perästä jatkoivat he puolinukuksissa matkaansa eteenpäin toisia majataloja ja toisia seikkailuja kohti. Matkallaan näkivät he, että muissakin Alajärven taloissa tehtiin jo ylösnousua, joten se oli kolmas ylösnousu, minkä he joutuivat sinä aamuna näkemään.

Vimpelin miesten suu vetäytyi nauruun heidän sitä ajatellessaan, mutta hymyn keskeytti pitkällinen haukotuskohtaus.

(1923.)

KARVAISET PIKKUÄIJÄT OLLEET SUURESSA VAARASSA SIPPOLASSA

Oli siis tullut jouluaatto 1922 Suomen kansalle ja Sippolan pitäjälle, ja kansa totuuden ja runon kotimaassa ja Sippolan pitäjässä oli pystyttänyt joulukuuset ja sytyttänyt kynttilät ja ruvennut heleällä äänellä laulamaan vanhoja kauniita joululauluja.

Niin myös eräässä Sippolan pitäjän syrjäkylän talossa kylän laidassa metsän reunassa oli tehty ankarat ja perusteelliset jouluvalmistukset ja hankittu runsaasti syötävää, mutta eritoten juotavaa, ei ainoastaan kotimaista, vaan myöskin Viron veljeskansan aikaansaannoksia. Ja talon lukuisat sukulaiset olivat saapuneet näihin lupaaviin joulukesteihin, ja kun hevoset oli riisuttu ja viety talleihin syömään kauroja ja heiniä, ja vieraat olivat käyneet sisälle ja asettuneet taloksi ja saaneet tehokkaat suunavaukset ja nauttineet vielä jonkin aikaa hyvästä sydämestä ja lämpöisestä kädestä tarjottua joulukestitystä, alkoi talossa vallita jouluhumu, joka muistutti hälinää Belsasarin hovin juhlasalissa Hänen Majesteettinsa ollessa hyvällä tuulella, sillä erotuksella kuitenkin, ettei mitään irtonaista kättä ilmestynyt kirjoittelemaan tuvan seinälle mene-tekeleitä.

Ja mieliala kohosi yhä korkeammalle, ollen lopulta, ainakin orsien tasalla, ja silloin aukeni tuvan ovi, ja niitä karvaisia pikkuäijiä alkoi lappautua sisään.

Niitä tuli ensin yksi, karvainen ja pieni ja musta ja pitkäpartainen, ja sumuiset silmät alkoivat pyöriä talonväen päässä, ja meteli tuvassa vaikeni, ja sitten tuli ulkoa tunkeutuvan huurun seassa tupaan toinen pitkäpartainen ja karvainen ja musta pikkuäijä, ja kylmä hiki kohosi talon vieraitten punoittaville ja kuumille otsille levittäen niille jonkinverran viileyttä. Mutta jouluyön pimeydestä ilmestyi tuvan ovelle kolmas pitkäpartainen ja karvainen pikkuäijä, kuitenkin vaihteen vuoksi yhtä kaamean valkoinen kuin edelliset olivat olleet peloittavan mustia.

Kauhistunut talonväki vieraineen karkasi mölisten ylös ja kaatoi lasit ja aikoi ensin paeta tuvasta ikkunoista ja toisesta ovesta jättäen juhlahuoneiston karvaisten kyöpelien haltuun, ja heikoimmat vaipuivat polvilleen ja alkoivat katua syntejään ja muistella tilaisuuteen sopivia rukouksia, mutta eivät tässä hädässä saaneet kokoon muuta kuin että »lapsi olen laulavainen... viis kertaa seitsemän on kolmekymmentäseitsemän...»

Ja neljäs pieni karvainen äijä työntyi tupaan, ja koko ovensuupuoli näytti täyttyvän karvaisista, mustista ja valkeista ja kirjavista pikkuäijistä, mutta silloin eräs rohkeimmista ja eniten Viron veljeskansan virvoituksia nauttineista hyökkäsi karjuen karvaisia paholaisia kohti, ja koko talonväki vieraineen syöksyi tämän esimerkin rohkaisemana perässä ja ryhtyi häätämään pimeyden valtakunnan edustajia ulos tuvasta.

Ja hiidenväki läksi pelosta huutaen ja kaviot kopisten livistämään pakoon talonväen syöksyessä kammottavasti kiroillen ja lyhtyjä ja kirveitä ja uunikoukkuja käsiinsä temmaten ajamaan heitä takaa.

Naapuritalossa vietettiin jouluaattoa levossa ja rauhassa, kun eräs niistä pienistä koulupoika- ja tyttöjoulupukeista, jotka olivat aikaisemmin illalla kiertäneet laulellen talosta taloon ja saaneet hyvän vastaanoton ja osansa jouluhyvyyksistä, itkien ja parkuen, rohtiminen parta kyynelistä märkänä, juoksi tupaan ja rukoili, että tulkaa hyvät ihmiset auttamaan, tuossa toisessa talossa tappavat kaikki joulupukit!

Toiset joulupukit olivat sillävälin kätkeytyneet mikä minnekin. Eräs pojista oli päässyt pakoon riihen alle ja kuuli sieltä, sydän vapisten, kuinka talonväki lyhtyineen ja kirveineen ja uunikoukkuineen etsi sadatellen ja toinen toistaan kirouksilla rohkaisten karvaisia pikkuäijiä vakuuttaen, että ellei muuten piisata tapahtuvassa ratkaisevassa taistelussa, niin tuodaan kiväärit ja haulikot esille.

Mutta jo joutui apua joulupukeille naapuritalosta, mistä joukko nuoria miehiä kiiruhti paikalle pelastamaan joulupukkeja. Apujoukko tapasi talonväen vieraineen raivoissaan ja peloissaan ja hyvässä hönössä mekastamassa pihalla, eivätkä apuuntulleet tahtoneet millään saada talonväkeä uskomaan, että joulupukit olivat käyneet toisissakin taloissa ja olivat vain oman kylän nuorta väkeä.

Vihdoin saatiin talonväki senverran rauhoittumaan, että joulupukit uskalsivat ryömiä esille kätköistään ja livistää kotiinsa, ja talonväki vieraineen palasi voitollisesti sisään ryhtyen jatkamaan hetkiseksi keskeytyneitä pitojaan.

Sitten vallitsi jälleen joulurauha Sippolassa ja sen syrjäkylissä. Ainakin ulkoisalla.

(1923.)

SEPÄN LEHMÄ

Tapasimme erään heinäveteläisen ja kysyimme, että mitäs sitten muuta kuuluu? Heinäveteläinen katseli arvostelevasti pöytäämme, jolla oli taiteellisessa epäjärjestyksessä pari kiloa maaseutuäänenkannattajia ja mustepullo ja liimapullo ja musteenkuivaaja ja puolitoista kynänvartta, ja sanoi sitten rauhalliseen heinäveteläiseen tapaansa, että mitäpäs sinne muuta kuin alenevien hankien humahtelemista ja renkimiesten rekilauluja. Ei ole sattunut erikoisia... sen seppä Turtiaisen lehmä kyllä putosi suohon viime kesänä, mutta sekin saatiin lopuksi ylös, niin ettei siitäkään tulisi uutista.

Mitenkäs se seppä Turtiaisen lehmä sinne suohon?

— Ka, miten lie, vahingossa eikö lie polkaissut pehmeeseen.

Se kun on se sepän mökki ja paja siellä lammen rannalla, ja toisella rannalla on se Ratilaisen poikien talo, ja sitten lähtee, suo siitä lammen päästä.

Seppä niitä viikatteitaan kalkutteli ja alkoi sitten ounastella, että sekö lempo siinä on, kun ei se lehmä tule kotiin, vaikka johan se olisi aika.

Eikä siitä sepän auttanut muuta kuin lähteä lopuksi hakemaan lehmäänsä, ja lähtiessään kiroili, että on se kanssa yksi juutas, oikea iskariotti. Joko lienee taas yhtynyt talon karjaan...?

Suosta se seppä sen lehmänsä lopulta löysi.

Sepälle hätä käteen, sillä lehmä oli hyvä lehmä, ainakin noin niinkuin sepän lehmäksi, ja seppä ryntäsi heti suolle ja lehmän sarviin — sillä on sarvet, se on sitä rotua — ja sitten olivat ne upota yhdessä, seppä ja lehmä.

Pyörivät siinä silmät sepän jos lehmänkin päässä, mutta seppä kun sentään aina on seppä, niin se pääsi lehmän sarvista kiinnipitäen ponnistautumaan kannattavalle mättäälle, niin ettei toki vielä lähtö tullut. Mutta lehmä siinä nujakassa painui vielä syvemmälle suohon.