Part 3
Taas avautuivat, epäinhimillisillä ponnistuksilla, muutamat suut, mutta mielenliikutus oli ylivoimainen. Se salpasi hengityksenkin.
Ei ääntä... ei äännähdystäkään, ei hiljaisinta huokausta...
Olisi voinut kuulla neulan putoamisen lattialle. Mutta yhtään neulaa ei pudonnut.
Pitkä äänettömyys.
Vihdoin alkoivat valtuutetut toipua.
He uskalsivat jo katsahtaa toisiinsa... jopa uskalsivat hiukan hymyilläkin.
Puheenjohtaja yhä odotti vastausta.
Vihdoin voitti »ei»-ehdotuksen tekijä luontonsa. Hänen tahdonvoimansa saavutti vallan äänielimien ylitse. Hän avasi suunsa. Valtuusto kuunteli, puheenjohtaja kuunteli, sanomalehtireportterit höristivät korviaan, koko ympäröivä luomakunta jännitti kuulovoimansa äärimmilleen.
Ja todellakin.
Kuului ikäänkuin pieni kuiskaus — ikäänkuin hento tuulosen henkäys — puheenjohtaja, joka jännityksellä oli kiinnittänyt katseensa puhujan huuliin, oli erottavinaan niiden kuiskaavan: »ei...»
Puheenjohtaja julisti, että _»ei» on voitolla._
Valtuusto hyväksyi suurenmoisella, monumenttaalisella vaikenemisella puheenjohtajansa tulkinnan.
Ja siten oli saatu asia onnellisesti ratkaistuksi _huutoäänestyksellä._
(1921.)
MINKÄTÄHDEN SOMERNIEMELLÄ AMMUTTIIN RAKASTAVAISIA HAULIKOLLA
Syynä ei ollut mustasukkaisuus, vaikka kertomuksemme henkilökuntaan kuuluukin kaksi naista, joista toinen talon tytär ja toinen palvelustyttö.
Syypää oli oikeastaan se piika. Kun se pudotti avaimen kaivoon. Ja juuri vilja-aitan avaimen.
Siinä talossa oli se palvelustyttö lähtenyt kahdelle asialle yhtaikaa, ja siitähän se koko vahinko oikeastaan aiheutuikin. Läksi aittaan ja poikkesi samalla kaivolle vettä noutamaan.
Siinä putosi se avain sinne kaivoon.
Tyttö katseli, että sinne se nyt sitten meni, ja mitäs minulle nyt sanotaan, jos minä sanon, että olen pudottanut avaimen kaivoon? Mutta jollen sano mitään, niin ei kai minullekaan mitään sanota.
Niinkuin ei sanottukaan.
Illemmällä oli iltamat nuorisoseuran talolla, ja sinne läksi talon tytärkin kävellen. Ja muu väki hajosi mikä minnekin.
Isäntä jäi yksin kotimieheksi ja alkoi sitten tarkastella paikkojaan ja aikoi käydä aitassakin, mutta avain ei ollut paikoillaan.
Isäntä mutisi, että minnehän se akkaväki taas on sen avaimen pannut? On se merkillistä tuo akkaväki, kun se ei osaa panna mitään paikoilleen. Kyllä tässä maailmassa menisivät asiat sekaisin yhdessä päivässä, jollei miesväkeä olisi... mutta senkö hornaan ne nyt ovat sen aitan avaimen paiskanneet?
Isäntä etsi ja etsi kaikki sellaiset paikat, joihin voi olettaa huolimattoman naisväen jättäneen aitan avaimen, sekä suuren joukon muitakin paikkoja, mutta kun ei hänen päähänsä pälkähtänyt lähteä etsimään sitä kaikkein luonnollisimmasta paikasta, mihin sellaiset talon tavarat joutuvat, joita ei mistään muualta löydy, nimittäin kaivon pohjasta, niin ei avainta tietysti löytynyt.
Isäntä lopuksi huokasi, että totta vissiin nyt ovat rosvon —keleet varastaneet aitan avaimen ja tulevat yöllä varastamaan, ja isäntä suuttui rosvoihin ja latasi haulikkonsa ja toivoi sen olevan sellaisen pyssyn, joka yhdellä laukauksella hävittäisi kaikki rosvot maan pinnalta, tai ainakin sen rosvon, joka oli vienyt hänen aitanavaimensa.
Iltamyöhällä palasi talon tytär iltamista hevosella, sillä talon tyttärellä oli n.s. mielitietty, joka myöskin oli luonnollisesti iltamissa, ja jolla luonnollisesti oli hevonen, niinkuin talontyttärien mielitietyillä melkein aina on, lukuunottamatta toistaiseksi perin harvoja poikkeustapauksia Etelä- ja Länsi-Suomesta, jolloin talontyttärien mielitietyillä on autot.
N.s. mielitietty pysäytti hevosensa tielle tyttönsä kotitalon pihan laidassa olevan vilja-aitan lähelle, minkä jälkeen ryhdyttiin hyvästelemään ja kiittämään seurasta ja niin edespäin, mikä kaikki on jossain määrin aikaaviepää toimitusta.
Isäntä vaaniskeli kammarinsa ikkunassa murtaen mustaa haventa, ja nähdessään Pohjolan kevään yöhämärässä hevosen kuormineen sen vilja-aitan vieressä, jonka avain oli kadonnut, juoksi hän ulos ja ampui, niin että talo jysähti.
Ei hän nyt sentään onneksi aivan kohdalle laskenut, täräyttipähän vain ottaakseen varkailta pois luonnon, mutta ei henkipahaista, ja tytär parkui, että älkää hyvä isä ampuko, minähän täällä olen ja tää... tää... tää toinen.
Isäntä keskeytti tulensa, ja hänen tuleva vävypoikansa kiiruhti matkoihinsa haluamatta ainakaan vielä tällä kertaa tehdä tulevan appiukon tuttavuutta. Mahdollisesti pelkäsi hän, että tulevan appiukon haulikko oli kaksipiippuinen, niinkuin haulikot tavallisesti ovat, ja hän oli kuullut vasta ainoastaan yhden pamauksen.
»Palvelustyttöön vaikutti tämä tapaus niin tärisyttävästi, että hän heti tunnusti syyllisyytensä», ilmoitetaan meille.
Joten, koska on päästy onnelliseen loppuun, mekin voimme panna pisteen toivossa, ettei tämä yöllinen kohtaus ole vaikuttanut liian tärisyttävästi herkkähermoiseen lukijaan.
(1921.)
HÄRMÄLÄISTÄ
Joku lukija ajattelee otsakkeen nähtyään, että mikä lienee taas tappelujuttu.
Minkäs me sille mahdamme.
Emme me ole tapelleet. Emme ainakaan pariin vuosikymmeneen. Emmekä mielellämme vastakaan tappele, mikäli voimme asiat rauhallisemmin järjestää. Vaikka meissäkin on porilaista verta, ja vaikka esi-isämme Puolan, Lützenin ja Narvan tanterilla antoivat selkään jos saivatkin.
Mutta Härmässä on kyllä, valitettavasti, taas kiihdytty. Viime viikolla. Ja suutari Oskari Pärpuumi on senjohdosta hieman hatarassa tilassa Lapuan kunnansairaalassa. »Yhdeksän reikää ihmisessä», sanoo sananparsi. Mutta Pärpuumissa on 39, joista 30 vasta viikon vanhoja.
Pohjolan kesäillan valohämyssä ja härmäläisten käkien kukkuessa tahtoivat renkimiehet Toivo Holstikko ja Antoni Taipale sisäänkäydä erääseen mieltäkiinnittävään aittaan, jonka haltijattarena oli eräs vielä mieltäkiinnittävämpi pohjolatar.
Aitan ovi oli suljettu, ja kuinka siinä sitten lienee selville käynyt, että Pärpuumi oli jo aitassa, hänkin.
Toivo Holstikko ja Antoni Taipale koroittivat vähän ääntään, jotta se voitaisiin kuulla aittaan sisälle, ja sanoivat, että olisiko Pärpuumi niin hyvä ja pistäytyisi hiukan ulos raikkaaseen, valohämyiseen Pohjolan kesäyöhön... meillä olisi vain vähän asiaa Pärpuumille.
Pärpuumi ei ollut mikään Dalai laama, joka ei millään ehdolla poistu Tibetin luostarista. Pärpuumi sanoi pohjolattarelle, että odota vähän, minä tulen heti takaisin.
Ja Pärpuumi astui ulos.
Toivo Holstikko tervehti häntä puukoniskulla edestäpäin, ja Antoni Taipale teki hänelle samanlaisen tervehdyksen takaapäin, koska edessäoleva paikka ei ollut vapaa.
Pärpuumi vastasi tervehdykseen suutarinveitsellä. Lukija muistanee, että Pärpuumi oli suutari. Pärpuumi koetti tasaisella puolueettomuudella leikata sekä Taipaleen että Holstikon nahkaa, sillä nahka kuin nahka ainakin suutarin mielestä, jolla on kädessään nahkaveitsi.
Mutta samoinkuin sunnuntaimetsästäjä sanoi, ettei ole mikään ihme, jollei kaksipiippuisella pyssyllä saa sattumaan nelijalkaiseen jänikseen, niin ei tämäkään taistelu, jossa toisella puolen oli kaksi puukkoa ja neljä kättä ja toisella puolen vain kaksi kättä ja yksi suutarinveitsi, ollut tasaväkinen. Pärpuumi taisteli sankarillisesti, mutta hän taisteli ylivoimaa vastaan. Ja ylivoima voittaa nahkaveitsellä aseistetun suutarinkin, vaikka sekin on peloittava miehenvastus, etenkin jos hänellä on kiire takaisin aittaan, jossa hänelle suosiollinen pohjolatar odottaa.
Pärpuumi vaipui lopuksi voitettuna maahan. Hänessä oli 30 haavaa, kasvoissa, korvissa, pääkallossa rinnassa, käsissä y.m. paikoissa. Ja käki kukkui.
Mutta eivät voittajatkaan menneet enää aittaan. Lausuivat vain halveksimisensa pohjolattarelle, joka oli pitänyt yhtä suutaria parempana kuin kahta renkimiestä ja läksivät kotiinsa. Ja käki kukkui. Seuraavana päivänä tuli nimismies ja vei heidät.
Suutari Pärpuumi ei kuollut, koska härmäläinen suutari ei kuole tästä puukonhaavasta. Hän lepäilee sairashuoneella odotellen vuoroansa.
Tällaista sitkeähenkisyyttä tavataan kuitenkin muuallakin kuin Härmässä. Me muistamme, että kymmenkunta vuotta takaperin ammuttiin erästä tappelupukaria Satakunnassa muutamassa vilkkaassa huutokauppatilaisuudessa haulikolla vatsaan. Koko panos.
Ammuttu sanoi, että tämä on siksi vakava vaurio, että se vaatii järkiperäistä lääkitsemistä.
Sanoi, ja läksi oluttehtaalle. Osti »risun» olutta ja ryhtyi juomaan.
Ja parani.
Ja runoilija sanoo:
»Siell' elää kansa niin sitkeä Kuin vaahteran latva nuori».
Eri asia on, onko vaahtera erikoisen sitkeätä puuta. Joku toinen runoilija olisi ehkä valinnut jonkin muun puun vertaukseensa.
(1921.)
ME LUULEMME VOIVAMME KATSOA
Kesän almanakan päivämääristä välittämättä ehtineen sille asteelle, jolloin maidon, tuoreen lihan ja kalan y.m. samankaltaisten elintarpeiden hallussaanpitäjien on syytä ryhtyä lisättyihin varovaisuustoimenpiteisiin taloudellisesti ja terveydellisesti vahingollisten pahentumistapausten välttämiseksi ja torjumiseksi.
Me emme tahdo todistuskappaleita esitellessämme uudelleen ryhtyä käsittelemään sorsapoikueen saapumista valitusretkelle Mikkelin läänin maaherran ja ylimmän poliisipäällikön tykö lääninhallitukseen sen johdosta, että eräs Mikkelin kaupungin poliiseista oli uhkaavalla esiintymisellään sanotun kaupungin kauppatorilla karkoittanut mainitun poikueen emon lentoon. Sitävastoin ei mikään estäne meitä viittaamasta maanviljelijä Pohjolaisen pihamaalla Hyvinkäällä kasvavaan koivukuuseen, jota meidän mielestämme kuitenkin voitaisiin yhtä kernaasti ja ehkäpä hiukan kernaamminkin nimittää, kutsua ja mainita kuusikoivuksi, koska lampeakaan, jossa on ahven, ei sanota Lampiahveneksi vaan Ahvenlammiksi. Kuusi näet kasvaa koivussa eikä koivu kuusessa. Suuren koivun yhden monilukuisista haarukoista muodostaa täydessä kasvuvoimassa oleva, n. 1 metrin mittainen ja useamman vuoden vanha kuusen taimi. Ken ei usko, pistäytyköön paikan päällä katsomassa, kehoittaa »Länsi-Uudenmaan» kirjeenvaihtaja.
Meistä on tämä tapaus liian pieni sellaiseksi uskonkappaleeksi, että sentakia kannattaisi vaivautua Hyvinkäälle, ellei mitään muuta asiaa sinnepäin satu olemaan. Meitä ei mikään estä uskomasta uutista sellaisenaan, osaksi siitä syystä, että me yleensä uskomme rehellisen miehen puhetta vaatimatta joka kerta erikseen papin ja kunnanvaltuuston puheenjohtajan todistusta, ja toiseksi osaksi sentakia, että me etenkin nuorra miessä ollessamme olemme nähneet luonnonilmiöitä, jotka vetävät vertoja jollekin Hyvinkään kuusikoivulle. Niinpä me Taipaleella näimme kerran Hovattalan koiran, jolla oli kaksi häntää, koiranhäntä takapäässä, niinkuin tavallisillakin koirilla, ja lehmänhäntä etupäässä, suussa nimittäin. Hovattalan koira tuntui murinastaan päättäen pitävän lehmänhäntää tärkeämpänä kuin omaa häntäänsä.
Pimeällä keskiajalla olisi maanviljelijä Pohjolaiselle voinut koitua ikävät seuraukset pihapuustaan. Olisi voinut tapahtua, että se olisi viranomaisten toimesta hakattu ja pilkottu rovioksi, jolla hra Pohjolainen olisi poltettu noituudesta ja velhoudesta itselleen ruumiinrangaistukseksi ja sielun pelastamiseksi ja muille hyvinkääläisille sekä varoittavaksi esimerkiksi että mielen ylennykseksi, ollen hra Pohjolainen tällöin puettuna pitkään, tunnelmalliseen yöpaitaan ja korkean sokeritopan muotoiseen ja onnistuneilla, melkeinpä iloisen näköisillä pirunkuvilla kaunistettuun paperihattuun. Nykyisenä uskonnollisesti välinpitämättömänä aikana pääsee hän koko asiasta edes ilman sakkojakin.
Näissä luonnonilmiöissä ei ole muuta erikoisen merkillepantavaa, kuin että niistä toimitetaan uutiset lehtiin aina juuri kuumimpana vuodenaikana. Niinkuin seuraavastakin:
»Pyhämaassa Kursilan Jussin talossa on tapahtunut sellainen ihme, että kissa imettää ketunpoikasia. — Talonväki on löytänyt metsästä ladon alta ketunpesän ja kuljettanut ketunpoikaset kotiin, missä kissalta oli hävitetty poikaset. Nyt tarjottiin ketunpoikia kissalle, ja tämä hetken vieroksuttuaan ottikin nämä imetettäväkseen ja hoidettavakseen. Poikaset viihtyvät uuden äidin hoidossa erinomaisesti. — Kunpa vain eivät suureksi tultuaan söisi kasvatusäitiään», huokaa lopuksi kirjeenvaihtaja.
Tästä me voimme päätellä, että kirjeenvaihtaja on varustettuna pessimistisellä luonteenlaadulla. Pessimistille ominaista on, että jos hän näkee kissan imettävän ketunpoikasia, hän heti on valmis aavistamaan kaameaa ja veristä loppua tälle herttaiselle perheidyllille. Jos hän olisi nähnyt hiiren imettävän kissanpoikasia, niin saattaisimme mekin raapaista korvallistamme, mutta kettuun nähden on käsityksenämme, että se on parempi kuin maineensa, vaikkapa se mahdollisesti ei olisikaan aivan oikea mies paikallaan kasvatuslautakunnan puheenjohtajaksi taikka pyhäkoulun tarkastajaksi.
Hyvästi taas. Kiitos seurasta.
(1921.)
KUN SÄLLIT LÄHTIVÄT REISULLE
Tutustuttuamme kertomuksiin Messukylässä vierailleesta teatteriseurueesta täytyy meidän tunnustaa, ettemme oikein voi ymmärtää messukyläläisen iltamayleisön kiihtymystä emmekä saman yleisön tuhlaavasti viljelemien kiroussanojen karkeutta ja voimaa.
Asian kulkuhan on ollut — tyynesti ja kiihkottomasti sitä tarkastellessamme — seuraava:
Messukylään on saapunut kaksi n.s. reisusälliä.
Asianomaisella luvalla ovat nämä henkilöt ilmoittaneet toimeenpanevansa Messukylän kunnantalolla iltaman vaihtelevalla ohjelmalla.
Jonka päänumerona on yleisöltä ihailtu 1-osainen näytöskappale »Kun sällit lähtee reisulle». Ja sitten yleinen tanssi.
Määrättynä iltana on Messukylän kunnantalolle kokoontunut ahdinkoon asti väkeä, sali täyteen ja enemmänkin, niin että osan iltamavieraista on täytynyt seisoa 5 mkan seisomapaikoilla eteisessä.
Seuratessamme edelleen rauhallisesti ja puolueettomasti tapahtumain kehitystä on meillä tilaisuus todeta, että sittenkuin reisusällit olivat ovella kantaneet pääsymaksut kaikilta niiltä, jotka saliin ja eteiseen mahtuivat, olivat he ryhtyneet ohjelman suoritukseen.
Tässä oikeassa ja asianmukaisessa tarkoituksessa oli väliverho vedetty pois näyttämölavan edestä, jolloin yleisölle on paljastunut suosittu suomalainen messu kyläläisille kaikista edellisistäkin näytöskappaleista tuttu kesämaisema oikealla ja vasemmalla kasvavine lyhyenläntine koivu- y.m. puineen ja taustalla olevine sinisine järvenpintoineen, jolla auringonsäteet kimmeltäen karkeloivat.
Messukyläläisen iltamayleisön ihailtua tätä tunnettua, mutta aina kuitenkin mielenkiintoista näköalaa jonkin aikaa kaulat kurkollaan, ovat iltaman järjestäneet reisusällit tulleet tavallisissa luonnollisissa pukimissaan, ilman teennäistä teatterivaatetusta, kasvojen maalausta, peruukkeja ja tekopartoja näyttämölavalle, ottaneet lavalla olevat matkapussit selkäänsä, luoneet yleisöön lyhyen, jollain tavoin erikoisen silmäyksen, ja poistuneet kulissien taakse.
Tämän jälkeen on Messukylän taiteenharrastaja- ja teatteriyleisö tuijottanut noin puolen tuntia edessään olevaa runollista järvi- ja metsämaisemaa, jopa tullut lopulta jonkinverran levottomaksikin, kun ei esiintyjiä ole kuulunut takaisin.
Tosin on eräs eturivissä istuva ukko, jolla on näyttänyt olevan hyvää aikaa, vakuuttanut, että kyllä kai ne sieltä tulevat, minne ovat menneetkin, mutta ovat messukyläläiset kuitenkin lopuksi nousseet lavalle ja menneet katselemaan kulissien taakse ja nähneet siellä ikkunan olevan auki, ja kuulleet, että noin puoli tuntia takaperin on pari sälliä, joilla on näyttänyt olevan jotenkin kiire, juossut kunnantalolta päin pussit selässä asemalle ja noussut sieltä pohjoiseen päin lähteneeseen junaan, joka pysähtyy ensi kerran vasta kahden tunnin matkan päässä Messukylästä.
Näin on tapaus kaikessa suoraviivaisessa yksinkertaisuudessaan.
Me, niinkuin jo alussa saimme kunnian huomauttaa, emme oikein käsitä, mitä syytä messukyläläisillä on ollut siihen hirvittävään neekerimetsästysmäiseen ja jumalattomaan kiroilemiseen, mikä sinä iltana ja sitä lähinnä seuraavina päivinä on kaikunut ei ainoastaan Messukylän kunnantalossa ja sen lähimmässä ympäristössä, vaan kaikkialla muuallakin tällä paikkakunnalla, ja joka kiroileminen, vannominen, sadatteleminen ja syljeskeleminen on ollut etupäässä kohdistettu puheenaolevien iltamien toimihenkilöitä ja heidän esittämäänsä näytöskappaletta vastaan.
Olivathan sällit luvanneet esittää: kun sällit lähtee reisulle. Ja he olivat sen esittäneet. Elleivät messukyläläiset saa sitä kalloihinsa mahtumaan, niin emme me mahda sille mitään, ja rauha heidän tomulleen. He eivät silloin paljoakaan käsitä nykyaikaisesta näyttämötaiteesta.
Sällit olivat mielestämme täyttäneet tehtävänsä kantaessaan pääsymaksut ja esittäessään näytöskappaleen. Tanssin suorittaminen ei enää kuulunut heille, vaan yleisölle itselleen.
Pyyntömme on, että messukyläläiset käsittäisivät nämä päivänselvät seikat ja säästäisivät kirouksensa tositarpeeseen tai vanhanpäivän varaksi.
(1921.)
KAAMEITA LUONNONILMIÖITÄ ULLAVALLA
Me emme ole kiinnittäneet erikoisempaa huomiota siihen riihimäkeläiseen rouvaan, emme hänen vatsaansa emmekä varpaaseensa. Ensiksikin olisi se vähän noin niinkuin sopimatonta, vaikkapa mainitusta varpaasta neljäkymmentä vuotta takaperin menikin sisään se silmäneula, joka näinä päivinä, vietettyään rouvassa täsmälleen yhtä pitkän ajan kuin Israel korvessa, on pujahtanut ulos mainitusta vatsasta. Ja mitäs tämä nyt sitten! Me tiedämme henkilön, jolta 30 vuotta takaperin meni suuri tukkimetsä kurkusta alas, eikä vieläkään ole tullut takaisin.
Mutta ne viimetorstaiset luonnonilmiöt Ullavalla ne vasta ovat poikaa. Ei sovi ihmetellä, että sanomalehdet ilmoittavat niiden suuresti järkyttäneen paikkakunnan ihmisten mieliä.
Lännestä lensi ilmassa suuri tulipallo, todennäköisesti ei kuitenkaan aurinko, vaikka sekin tähän aikaan vuorokaudesta oleskeli läntisellä taivaalla.
Tämä tulipallo teki käsittämättömästä syystä raivoisan hyökkäyksen Herlevin kylässä maanviljelijä Matti Yrityksen n.s. nykyajan mukavuutta vastaan. Jos laitoksessa sillä hetkellä sattui olemaan joku sisällä, niin joutui hän taivaallisen voiman vaikutuksesta istumaan paljaan taivaan alla, sillä tulipallo vei nykyajan mukavuuden katon mennessään ottaen samalla tämän seuraksi osia läheisten latojen katoista. Näytteet latojen katoista toimitti tulipallo aina Ullavan kirkonkylään asti, mutta sen erityisen laitoksen kattoa ei se viitsinyt riepoittaa muassaan kuin sata metriä pudottaen sen sitten maahan. Yrityksen talon väellä oli siis tilaisuus siirtää se takaisin paikoilleen, mikä etenkin näin vaihtelemien syksysäiden aikana on sikäli tärkeää, että laitos katottomana voi sateen sattuessa helposti muuttua nykyajan epämukavuudeksi.
Tämän kaamean mellakan sattuessa oli isäntä itse tyttönsä kanssa riihen luona. Nähdessään sen väkivaltaisen kohtelun, minkä esineeksi nykyajan mukavuus raivostuneen luonnonilmiön taholta joutui, ja huomatessaan tulipallon uhkaavana kääntyvän myöskin mukavuuden isäntää kohti, katsoi isäntä tilanteen vaatimusten mukaiseksi hävitä näyttämöltä ja kätkeytyä tyttärensä kanssa läheiseen ojaan.
Tulipallo pyöri ympäri ja ihmetteli, että mihinkäs se Matti nyt hävisi, ja muisti sitten, että sillä on toimittamista toisillakin tahoilla. Tämän johdosta se halveksivasti nakkasi nykyajan mukavuuden katon luotaan ja lähti tiehensä.
Ullavan kirkonkylään tämä ilmiö, jota paikkakuntalaiset syystä kyllä epäilevät itse siksi 6,000 vuotta vanhaksi pääpapaksi, ilmestyi savupatsaan muotoisena. Savupatsas saapui Asmundelan talon puutarhaan, havaitsi siellä olevan pihakeinun tarkoituksiinsa soveltuvaksi ja vei sen mennessään ilmaan. Kun meillä ei ole tietoa siitä, että se olisi palauttanut keinua takaisin, niin voi olla mahdollista, että asmundelaiset tänään ovat pakotetut keinumaan sahapukin päälle poikittain asetetulla lankulla. Jos sahapukki on kohtalaisen korkea ja lankku kohtuullisen pitkä, niin on se melkein yhtä hauskaa kuin pihakeinussakin heijaaminen.
Eräällä taholla on esitetty arvelu, että tämä ilmiö sietäisi lähempää tieteellistä tutkimusta. Me puolestamme kehoittaisimme luopumaan sellaisista aikeista, joista ei mitään hyvää lähde. Kristityn ihmisen on parasta karttaa niitä.
Sitäpaitsi ei tiedä, miten monta pihakeinua ja nykyajan mukavuuksien kattoa sillä on varastossaan heittoaseiksi tutkijoita vastaan. Kenties kokonaisia mukavuuksiakin.
Eikä olisi hauskaa saada sellaista niskaansa.
(1921.)
»VAARALLINEN NAINEN» VARKAUDESSA
Hiljainen huokaus kohoaa rinnastamme ajatellessamme eroa maaseudun ja pääkaupungin välillä. Meillä on täällä kaikki nykyajan mukavuudet, niin että sen kuin vain vääntää tai painaa nappia taikka vetää alaspäin nuorasta riippuvasta kahvasta, niin saa valoa taikka vettä, mitä kulloinkin tarvitaan. Ja monet muut käytännölliset laitokset, jotka useimmiten vielä puuttuvat maaseudulta, vaikka sitäkin on jo alettu sähköistää.
Mitä taas taiderientoihin tulee, niin on maaseutu valitettavasti vielä enemmän takapajulla, koska Helsinki on kuin suuri pesusieni, joka imee itseensä kaiken korkeimman ja ylevimmän taiteen jättäen maaseudun tulemaan toimeen omine seuranäytelmineen, rohtimisine tekopartoineen ja pahasti värisevine elokuvineen. Täällä Helsingissä taas on meillä joka päivä tarjolla kaikenlaista taidetta ja kaikenlaisia taidetilaisuuksia enemmän kuin Israelin lapsilla mannaa korvessa, niin että meidän käy välistä niinkuin Israelin lastenkin ja me ryhdymme yltäkylläisyydessämme napisemaan ja mutisemaan, että meidän sielumme suuttuu tähän taiteellisen ravinnon paljouteen. Me voimme sananmukaisesti vaikka piehtaroida taiteessa.
Välistä kuitenkin yksi tai toinen taiteellinen kiertue päättää armahtaa maaseutua ja lähteä ravitsemaan maaseutu-Latsarusta niillä taiteen muruilla, jotka rikkaan Helsingin pöydältä putoavat. Useimmiten se tapahtuu teatteriseurueen muodossa, koska Suomen kansa herkimmin tajuaa näyttämötaidetta.
Niinpä tapahtui, että Varkauteenkin muutama päivä takaperin saapui eräs tuollainen kiertue ilmoittaen esittävänsä Varkauden taidettaharrastavalle yleisölle murhenäytelmän »Vaarallinen nainen».
Varkauslaiset saapuivat joukolla tähän harvinaiseen taidetilaisuuteen, varustaen puhtaat nenäliinat taskuihinsa murhenäytelmän aiheuttamien itkukohtausten varalta, ja ennen esiripun nousemista vallitsi katsomossa harras hiljaisuus, niinkuin ainakin traagillisen murhenäytelmän edellä, ja jos kenellä oli jotakin sanottavaa naapurilleen, niin tapahtui se kuiskauksilla... ja nyt esirippu kohosi.
Minuutin kuluttua alkoi Varkauden taiteenharrastajien kasvoille levitä omituinen hymy, ja pienen ajan perästä kuuluivat jo ensimmäiset, aluksi hieman hillityt nauruntyrskähdykset.
Teatteriseurueen mielenmaltin kunniaksi on kuitenkin mainittava, etteivät nämä sopimattomat ilonpurkaukset sanottavasti tuntuneet saavan heitä sekaantumaan osissaan, ja primadonna, »vaarallinen nainen», lukea paukutti täyttä vauhtia osaansa, jonka hän tuntui lukeneen aika hyvin ulkoa, ja kappaleen murheellinen toiminta kehittyi tärisyttäviksi ristiriidoiksi; ja mitä surullisemmaksi toiminta näyttämöllä kehittyi, sitä iloisemmaksi kehittyi mieliala katsomossa, ja kaikkein liikuttavimmissa kohdissa puhkesi yleisö ukkosenkaltaiseen naurunremakkaan.
Vihdoin koko teatteriyleisö vääntelehti vastustamattoman, hysteerisen naurun kourissa, ja kun eräälle naurajista tuli pieni, mutta äänekäs vahinko, ulvoi koko sali naurusta. Ja lopuksi täytyi suurimman osan yleisöä poistua kesken näytännön, koska se pelkäsi kuolevansa naurusta, mutta jotkut lujarakenteisemmat kestivät loppuun asti nauraen, uikuttaen, nikotellen ja käsiään paukuttaen, joten teatterikiertue niitti Varkaudessa verrattoman »naurumenestyksen», jota se kuitenkaan ei liene murhenäytelmällään tarkoittanut.
Mutta vielä seuraavana päivänä kaikui Varkaudessa joka talosta väsynyt, sortunut nauru, ja se räjähti aina uudella voimalla, kun joku läsnäolijoista yritti matkia murhenäytelmän liikuttavimpia kohtia ja »vaarallisen naisen» eleitä.
On hauskaa, että maaseudullakin saadaan välistä taidenautintoa. Se on jalostavaa ja virkistävää, vaikka se välistä paneekin vatsa- ja naurulihakset liian kovalle koetukselle.
(1921.)
KUN RIIHTÄ TAPPAVAN HÄRJÄN SUU SIDOTAAN