Part 2

Haa — katsahtipas! Torppari vilkaisi, tosin hieman syrjäkariin isäntään.

Asikkalan käräjäkansa hälisi tyytyväisenä. Ja sana levisi; jo katsoivat toisiinsa.

Isäntä katsahti toisen kerran.

— Jo katsoi isäntä toisen kerran! iloitsi Asikkalan käräjäkunta.

Torpparikin vastasi myös tähän silmäykseen.

— Kurrr... vastasi torpparin liivien sisältä.

— Murrr... kuului kaiku isännän tyhjästä vatsasta.

— Suolenne kurisevat, huomautti käräjäkansa. — Lyökää kättä!

Silloin voittivat isäntä ja torppari sen vanhan Aatamin ja paiskasivat kättä.

Tähän pamahdukseen vastasi käräjäkansan ilonhuuto, joka oli niinkuin vetten pauhu ja tuhansien honkien humina, ja raivokas asikkalalainen riemunauru tärähytti käräjätaloa, niin että lautakuntakin heräsi, puhumattakaan Asikkalan harakoista, jotka pakenivat Heinolaan asti.

Tähän päättyi kirjeenvaihtajan raportti tiedonantoon, että »tuomarin oli pakko vetää avonainen ikkuna kiinni, jotta nauru ja riemu ei häiritsisi sisällä olijoita».

(1920.)

VAPAUTTA RAKASTAVA SONNI

Me jossakin hämäläisessä lehdessä tuonnottain ohimennen huomasimme sellaisenkin uutisotsakkeen.

Ja me vaivuimme lyhyeksi hetkeksi ja oikeastaan vain alitajunnassamme mietteisiin.

Me kai ajattelimme osapuilleen seuraavaan tapaan: Kaikenlaisia niitä otsakkeitakin kirjoitetaan.

Vapautta rakastava sonni... sonni, joka rakastaa vapautta...

On se jotakin erikoista, harvinaista?

Rakastavatko sonnit ylipäätään vankeutta?

Me suvaitsemme sitä jossain määrin epäillä.

Vaikka emme nimenomaan olekaan erikoinen asiantuntija sonnimaisilla aloilla. Emme ole esimerkiksi karjanhoitokonsulentti emmekä ole koskaan omistaneet sonnia.

Ja toivomme, ettemme koskaan tulisikaan sonnin omistajaksi.

Meissä ei piile mitään ahneutta siinä suhteessa.

Mutta me olemme nähneet sonneja aidan takaa, ja me olemme pysähtyneet katsomaan sonnia rohkeasti silmiin, jos aita on ollut jumalattoman vahva ja jos sonni on näyttäytynyt luonteeltaan maltilliseksi. Me olemme myöskin nähneet sonneja isojen kartanoiden navetoissa, kihlasormus nenässä.

Me emme ole kummassakaan tapauksessa olleet huomaavinamme sonnissa erityistä ja silmiinpistävää vastenmielisyyttä vapautta vastaan. Se seikka, että sonni suostuu seisomaan sormus nenässä ja sormuksesta seimeen kiinnitettyjen vitjojen toisessa päässä navetassa, ei vielä todista mitään, sillä vaikka me uskommekin, että lukija on vapauttarakastava olento ja valmis vapauden puolesta uhraamaan henkensä ja sydänverensä ja mahdollisesti yhden prosentin omaisuudestaankin, niin pidämme me luultavana, että lukijakin pysyisi kiltisti sisällä, jos hänen nenänsä lävistettäisiin rautarenkaalla ja hänet silläkeinoin kiinnitettäisiin kamarinsa seinään.

Emme myöskään siitä kirjallisuudesta, jota olemme lukutaitoon päästyämme viljelleet henkisten aarteittemme lisäämiseksi, ole missään kohden saaneet tukea sellaiselle käsitykselle, ettei sonnin olemukseen kuuluisi vapaudenrakkaus.

Päinvastoin voisimme, jos meillä olisi aikaa ja halua tästä asiasta laveammalti lörpötellä, mainita sangen pontevia päinvastaista todistavia esimerkkejä. Mutta ei ole aikaa eikä ole haluakaan.

Tiedämme kuitenkin lukijan huonosti salatulla kärsimättömyydellä odottavan, mitä siinä uutisessa sitten oikein kerrottiin, jonka otsakkeesta me olemme saaneet aiheen näin laajaan esipuheeseen.

Eikäpä siinä sen erinomaisempia. Se vain se Torkkelin talon emäntä siellä Jämsän Hassin kylässä — lukija ehkä tunteekin — laski viime tammikuun 7 p:nä sonninsa navetasta jaloittelemaan.

Sonni haisteli ilmaa ja tuulen suuntaa, ja koska hänelle tilaisuus kerran nimenomaan oli tarjottu, niin päättipä jaloitella perusteellisesti. Täysin tietoisena siitä, että raitis ilma ja ulkoilmaliikunto ovat eduksi myöskin sonnihygienian ja jämsäläisen karjajalostusaatteen kannalta katsottuina.

Sonni siis lausui Torkkelin talon emännälle hyvästi ja kiitos seurasta sekä siirtyi kesäisille laitureilleen.

Ja on siellä vieläkin.

Torkkelin talonväki ja sonni on kyllä useampaan otteeseen nähty juoksemassa jonkinlaista jämsäläistä Marathonia, joka on melkoista lyhyempi olympialaista kaimaansa, mutta sonni on aina ollut Hannes ja Torkkelin kaksijalkaiset ovat jääneet toisille ja kolmansille palkinnoille.

Piakkoin saanemme kuitenkin kuulla sonnin vapaudentarinan olevan lopussa, sillä sonni on nähtävästi joutunut huonoille jäljille, ja niin yksilö kuin kansakuntakaan ei voi kauan säilyttää vapauttaan, jos se joutuu huonoille jäljille. Torkkelin talon sonni on sanalla sanoen joutunut huonoon seuraan, ja »sano minulle, kenen kanssa sinä seurustelet, niin...» j.n.e. Torkkelin sonni on äskettäin nähty Jämsän Alhonkylässä Maahisten maalla, ja hänellä on ollut kettu seuratoverinaan.

Me emme voi vaatia Jämsän Hassin kylän Torkkelin talon sonnilta, että hän olisi perehtynyt Suomen Kansan Satuihin ja Tarinoihin. Onhan niitä vielä kaksijalkaisiakin härkäpäitä, jotka eivät niitä tunne. Mutta näistä saduista ja tarinoista, jotka sadunomaisessa muodossa sisältävät loppumattoman aartehiston esi-isäimme perintätietoa ja kokemusta, käy ilmi, että sille aina, ennemmin tai myöhemmin, käy hullusti, joka — olipa hän sitten vaikka yksinäinen poikamiessonnikin — antautuu seurustelemaan ketun kanssa.

Valitamme, mutta sisällinen aavistuksemme sanoo meille, että »vapautta rakastavan sonnin» vapaus on vakavassa vaarassa.

(1921.)

KADONNUT PARATIISI

Kun oli tapahtunut se suuri ja tumman punan koko Suomen häveliäille poskipäille nostava paljastus, että Kemin Aatamit ja Eevat kylpivät yhdessä lapsellisessa ja eedenimäisessä viattomuudentilassa Kemin meri- ja tapulikaupungin ainokaisessa saunassa, nousi tästä tapauksesta mieltäjärkyttävä hälinä ja kauhu Kemin kaupungissa, niin että meteli kuului Laitakariin asti, ja Valkonauhan tantat panivat miehensä lujille ja kysyivät ja vannottivat heitä tunnustamaan, ovatko he myöskin rypeneet, valelleet ja loiskutelleet näissä häpeällisissä olosuhteissa, ja huusivat, että jos he olisivat tienneet... mutta mistäs he olisivat voineet tietää — paljon uppoaa asioita hämäryyteen ja tietämättömyyteen Kemin kokoisessa kaupungissa.

Ja Kemin kaupungin valtuusto kokoutui otsat kureessa neuvottelemaan, millä tavoin kautta maan tavatonta huomiota herättänyt saunakysymys olisi järjestettävä.

Sillä meidän on otettava huomioon, että paitsi saunaa, on Kemin kaupungissa myöskin elokuvat — panem et circenses siis tavallaan, ollaksemme klassillisia ja nyt oli järjestettävä niin, että samalla kuin paratiisimaisuus saunasta lopullisesti hävitettäisiin, ei myöskään kenellekään rauhalliselle, lainkuuliaiselle ja veronsa säännöllisesti maksavalle kemiläiselle tehtäisi vääryyttä, vaan että heille kullekin varattaisiin mahdollisuus jokaviikkoisiin sekä saunan että elokuvien iloihin.

Tosin on Kemin valtuustossa väkeviä ja voimallisia nimiä, niinkuin Tiura ja Kippari ja Hoiva ja Harmi ja Hirmu, mutta tuntien vastuunalaisuuden vuorenraskaan painon hartioillaan ei valtuusto ottanut niskoilleen mahdollisen epäonnistumisen vaaraa, ennenkuin oli pyytänyt lausuntoa torniolaiselta auktoriteetilta, maalari Charles Ekmanilta. Sillä Kemin valtuuston tiedossa oli, että Torniossa, jossa on kaksi saunaa, oli onnistuttu ratkaisemaan saunojen ja elokuvien ankara ja ikuinen ristiriita niin täydellisesti kuin se tässä vajavaisuuksien ja puutteellisuuksien maailmassa ihmisjärjelle ylimalkaan on mahdollista, ja yksimieliset oltiin myöskin siitä, että Charles E. jos kukaan oli omansa antamaan tästä järjestelystä kristalliselkeän selvityksen kemiläisille.

Kemin kaupungin onneksi ja menestykseksi ei tämä selvitys jäänyt myöskään tulematta, ja kun lausunto oli saatu, kokoutui valtuusto käsittelemään, pohtimaan ja päättämään asiaa.

Ja nyt ovat sauna- ja elokuvaolot Kemissä lopullisessa järjestyksessään, ja kaikki paratiisimaisuus ja muu vanhatestamentillisuus on lainsäädännöllisesti hävitetty, toivottavasti ikuisiksi ajoiksi, ja elokuvien näytännöt alkavat tiistaina ja saunaillat keskiviikkona, joten ne, jotka ovat olleet tiistaina elokuvissa, pääsevät keskiviikkona saunaan, ja ne, jotka torstaina kylpevät voivat perjantaina kyynelöidä tai riemuita, kappaleen laadun mukaan, elokuvissa.

Siispä alkuviikosta on Kemin sesongin kuollein aika, koska silloin ei ole saunaa eikä elokuvia, josta Kemiin aikoville matkustajille täten huomautetaan, että he jo etukäteen tietäisivät, ettei Kemiin kannata saapua ennen tiistaita. Mutta tiistai-illasta lähtien sykkii ja pulppuaa taas elämä Kemissä viikon loppuun asti, ja matkailija, joka silloin saapuu Kemiin, tietää, että ellei hän löydä jotain etsimäänsä kaupunkilaista elokuvista, voi hän hyvällä luottamuksella lähteä tapaamaan tätä saunasta.

Kemissä tunnetaan syvää ja kunnioittavaa kiitollisuutta saunakulttuurissaan korkealla kannalla olevaa, uusia uria aukovaa ja heikompiosaisille naapureilleen tietä näyttävää Torniota kohtaan. Ja toivottavasti on meillä tilaisuus piakkoin tutustuttaa lukijakuntaa Tornion mieltäkiinnittäviin saunaoloihin.

(1921.)

POHJOISTUULEN VAIKUTUS TORNION SAUNAOLOIHIN

Kun olemme sanoneet aa, niin tahdomme myöskin sanoa pee ja koska olemme asiallisesti ja meille ominaisella maltillisuudella valaisseet Kemin kaupungin saunaolot, niin on yhtä luonnollinen kuin mieluinenkin velvollisuutemme täyttää sama tehtävä myöskin Tornioon nähden ja tapahtuu se mielestämme mukavasti ja vaivattomasti seuraavalla tavalla:

Olipa kerran — eikä se nyt ollut niin kerrankaan, taisi olla tänä talvena — yksi mies, joka matkusti melkein ympäri pohjoista pallonpuoliskoa, joutuen, niinkuin tämmöisille matkustajille välistä käy, kaikenlaisiin merkillisiin paikkoihin. Tämä mies myöskin yhtyi vaikka mihin, niinkuin sittapörö valitti aidanseipääseen lennettyään, ja saapui lopuksi aina hamaan Tornioon, ja katseli ympärilleen ja sanoi, että vai tämä se sitten on se Tornio, joo, joo.

Sitten se mies tarkasti kaikki Tornion merkillisyydet, joita emme voi tässä luetella, koska emme niitä itsekään tarkoin tiedä, ja tunsi sitten omituista syyhyämistä ihossaan, niinkuin sitä voi tuntea siistikin ihminen, kaikkea muuta kuin sika, etenkin oltuaan matkalla pitkähkön aikaa, ja alkoi kysellä sitä Tornion kuuluisaa kivisaunaa, joka on tunnettu hamassa toisessa valtakunnassakin, ainakin Haaparannan kaupungissa, minkä kaupungin herrasväet ahkeraan pistäytyvät kylpemässä Tornion saunassa ja etuilevat sillätavoin kurssierolla.

No, tämä matkamies neuvottiinkin sille saunalle, ja se on sitä helpommin löydettävissä, kun se on aivan Handolinin sillan päässä, tullipaviljonkia vastapäätä, ja se mies astui sisään ja teki kassalle hyvän iltapäivän toivotuksen ja pyysi saada yhden suomalaisen saunoituksen.

Kassa katsoi tähän muukalaiseen hyvin pitkään, niinkuin katsotaan ihmiseen, joka käyttäytyy epäilyttävästi tai ainakin omituisesti, ja kysyi sitten, että eikös herra ole selvillä viikonpäivistä ja eikös herra tiedä, että tänään on _perjantai_.

Herra sanoi tietävänsä, että perjantai on, vieläpä koko päivän, ja tottuneensa kylpemään myöskin perjantaina, kun niikseen tulee.

Kassa katsoi suoraan silmiin ja sanoi, että kyllä se tottumus on ainakin _Torniossa_ jätettävä, sillä perjantaina eivät Torniossa saa kylpeä muut kuin _naiset_.

Pääsi se herra kuitenkin kylpemään, kun nöyrästi pyysi, ja vaikutti asiaan se, että hän oli muukalainen Jerusalemissa eikä tiennyt Tornion säädöksiä ja paragraafeja, mutta hyvin hiljaa varoitettiin häntä olemaan, etteivät Tornion kylpevät Susannat älyäisi, että pukki on päässyt kaalimaahan. Mutta mellakka oli kuitenkin tulla, sillä se herra oli todellakin niin varomaton, että sytytti pukeutumishommissaan savukkeen, ja pianpa alkoi sieltä täältä Tornion suuresta saunalaitoksesta kuulua kimeitä kiljahduksia, jokseenkin samanlaisia kuin porsaat päästelevät, jos niitä pistelee parsinneuloilla, ja joku huusi, että missä on herra, täällä haisee herralta! Miten lienee saunan henkilökunta sitten saanut asian valehdelluksi, niin etteivät Tornion rouvat lähteneet luonnollisesti ja alastomassa kauneudessaan juoksemaan saunasta kotiinsa, joka olisi ollut liian huomattava tapaus Tornionkin historiassa.

No, se herra kylpi hiljaa kuin hiiri, eikä mitään kamalaa tapahtunut, vaikka olikin perjantai, ja kylvettyään se herra läksi taas jatkamaan maallista vaellustaan ja joutui Ruotsin puolelle, mikä ei enää ole erikoinen ihme, jos on kerran Tornioon joutunut.

Siellä se kulki ja puuhasi siellä Ruotsin puolellakin, mitä lienee puuhannut, me emme sitä tiedä eikä sitä ole ehdottoman välttämätön lukijankaan tietää, ja joutui taas jonkin viikon kuluttua takaisin Tornioon ja meni taas saunaan. Nyt ei muutoin sattunut olemaan perjantai, vaan jokin muu päivä.

Saunan isäntä tuli ovella vastaan ja sanoi että:

— Jaa, se on nyt sillä tavalla, että tänä päivänä ei saisi muuta kuin _vihtaa hautoa ja päätä pestä, koska on pohjoistuuli_.

Sen herran kasvot olivat taas samanlainen elävä kysymysmerkki kuin lukijankin kasvot olisivat olleet, ja saunan isäntä sanoi, että sehän on niin yksinkertainen ja sanan varsinaisessa merkityksessä luonnollinen juttu, koska se johtuu juuri luonnonvoimista. Jos on pohjoistuuli, niin ei voi pestä muuta kuin pään, mutta jos on etelätuuli, niin vaikka uisit ja sukeltaisit ammeessa, koska etelätuulella on vettä vaikka kuinka riivatusti. Mutta pohjoistuuli painaa veden helkkariin, niin ettei saunan pumpun imuputken pää yllä veteen asti. Herra sanoi, että eikös voisi jatkaa imuputkea muutamalla metrillä, niin että se yltäisi vedenpinnan alapuolelle pohjoistuulellakin, ja isäntä vastasi, että mutta entäs kun ei ole tullut jatketuksi, niin entäs sitten?

Isäntä ryhtyi kantamaan lunta ämpärillä ja sulattelemaan sitä, ja siten saatiin niin paljon vettä, että voitiin pestä vieraan pää.

Ja päähän se on sentään niinsanoaksemme pää-asia.

Elokuvissa sitävastoin pääsee Torniossa käymään pohjoistuulellakin.

(1921.)

NAISEN ONNI

Tämän kirjoituksemme päällepito on harvinaisen kaunis ja suloinen. Sitä ei taida kenkään oikeinajatteleva ja syvästi- ja terveestitunteva ihminen kieltää.

Sallikaa, että vielä kerran vaivumme ihaillen ja värähdellen katsomaan noita hienon kauniita sanoja:

_Naisen onni..._

Näihin sisältyy kaikki maallinen kaunis ja ylevä, vieläpä melkoinen osa ylimaallistakin:

Naisen onni...

Niihin sisältyy oikeastaan koko ihmiskunnan historia ainakin syntiinlankeemuksesta lähtien.

Kaikki taiteet. Kaikki kirjallisuus. Eritoten romaanikirjallisuus.

Ja paljon muuta.

Emme kuitenkaan tahdo pöyhistellä vierailla höyhenillä. Olkaamme avomielinen. Me emme ole tuota otsaketta omasta päästämme keksineet. Kuinka se olisi mahdollista? Tässä autojen ja amerikkalaisten raitiovaunujen ja ministeripulien kaupungissa eivät synny sellaiset otsakkeet. Ja tästä puheena olevasta olemme kiitollisuudenvelassa eräälle suutarinvaimolle Haapamäen Vatjusjärvellä. Taikka ei hän oikeastaan ole enää suutarin vaimo: »puusuutarin oma hän on», voisimme lausua kuvannollisesti erään toisen, kuuluisan suutarin sanoilla. Mutta joka tapauksessa on hän osoittanut meille ja vatjusjärveläisille, mikä on naisen onni.

Muutama päivä sitten, kun eräs ahkera ja hyvänluontoinen — meistä ainakin _tuntuu_ siltä, että mies on sekä ahkera että hyvänluontoinen — kun uuttera ja sopuisa suutari Haapavedellä koputteli puunauloja kengänpohjiin maistaen ensin kunkin naulan kärkeä, niinkuin suutarien tapa on ollut suutarien luomisesta asti, kapsahti hänen eteensä hänen vaimonsa ja hänen kolmen laillisen vaikka alaikäisen lapsensa äiti, ja ilmoitti vakaan aikomuksensa ja järkähtämättömän päätöksensä olevan lähteä erään aivan toisen miehen kera niinsanoaksemme »kauemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka pappilan mamselli näki unissansa».

Ja »Kaiku»-lehden valpas kirjeenvaihtaja ilmoittaa edelleen:

»Kaiken varalta vetosi hän vielä miehensä sydämeen selitellen aviopuolisolleen, ettei suinkaan mies haluaisi estää häntä lähtemästä, koska nyt on kysymyksessä — _naisen onni_».

Tässä on romaanin ja näytelmän käännekohta. Lukijakin kääntää vavisten lehteä, sillä nyt on kysymys siitä, ryhtyykö aviomies revolveriin, kuristaako hän naisensa kovilla kourillaan, leikkaako hän — jos hän on suutari — hänen päänsä poikki nahkaveitsellä, vai muuttuuko hän vain ylimalkaan mustaksi muodoltaan ja huutaa kolealla äänellä:

— Haa!

Haapaveden suutari ei tehnyt mitään ylläluetelluista, josta älyämme, että hänkin on viisas mies, niinkuin suutarit ylimalkaan ovat. Hän ei edes sanonut: haa!

Hän alistui kohtaloonsa ilman mitään suurenmoisia eleitä, joita nähdään teatterilavalla, olletikin oopperoissa ja murhenäytelmissä.

Hän vain nyökkäsi myöntävästi murheellisella päällään. Olihan vedottu hänen sydämeensä. Eikä suutarinkaan sydän ole Oulun pohjanahkaa. Ja olihan vedottu naisen onneen. Naisen onni on Suomessa miehelle pyhä. Yhtä pyhä suutarille kuin ministerillekin. Ehkä välistä pyhempikin.

»Ja niin muutti vaimo jättäen miehensä ja kolme alaikäistä lastaan, erään paikkakunnalla jonkin aikaa olleen renkimiehen kanssa Oulunsaloon ja elää nyt — onnellista avioelämää», huudahtaa haapaveteläinen kirjeenvaihtaja.

Suutari koputtelee yhä edelleen kengänpohjia matalassa majassaan Haapavedellä. Mitä hän, hyljätty mies mietiskelee puraistessaan puunaulan kärkeen, sitä me emme voi sanoa.

Mutta sen me kyllä arvaamme, mitä onnellinen renkimies Oulunsalossa lausuu.

Hän astuu vasen käsi sydämellään ja oikea taivasta kohti kohotettuna vapautetun naisensa eteen, ja jylisevin äänin hän näin lausuu:

»Jo nyt olet vapaa, äiti! Pelastukses hetki nyt lyö! Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö! Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa: ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!»

Ja se on aika komeasti sanottu.

Ainakin renkimiehen sanomaksi.

(1921.)

KEMILÄISIÄ KUULUMISIA

No niin.

Vaikkapa Kemistä.

Siis:

Kemin kaupungin poliisikomissario käveli maaliskuisena keskiviikkona iltapuolella päivä pitkin Kemin lumisia katuja, ei kuitenkaan huvikävelyllä, vaan aivan asiallisesti, ollen tulossa kotoaan ja menossa virkapaikkaansa, joka luonnollisesti on poliisikamari, ja poliisikamari taas on siellä Palokunnantalon alakerrassa.

Siellä se on kamari ja siellä ne ovat putkatkin, jos kuka sattuu niitä tarvitsemaan.

Kaduilla vallitsi rauha ja kiitettävä kemiläinen järjestys, mutta luodessaan tutkivan poliisikatseensa erääseen porttikäytävään rypisti komissario otsaansa, mistä heti arvaamme, ettei mainitussa porttikäytävässä vallinnut täysin laillinen järjestys.

Eihän siellä nyt mitään meteliäkään ollut, kapinasta puhettakaan, mutta siellä makasi sangen avuttomassa tilassa ja ilmeisesti ensiluokan kemiläisessä humalassa eräs pitkäpartainen kaupunkilainen.

Komissario, joka tietomme mukaan on raittiusmies myöskin vakaumukseltaan eikä ainoastaan viran puolesta, synkistyi nähdessään sen surkuteltavan alennustilan, johon virkaheitto, mutta silti vielä melkoisen vaikutusvaltainen kuningas Alkoholi oli pitkäpartaisen kemiläisen palvelijansa sortanut, ja joka alennustila oli sitäkin silmiinpistävämpi, kun ei mainittu pitkäpartainen kansalainen muutoinkaan ole jäsentensä puolesta täysin varustettu seisomaan lujana p—leen, maailman ja oman syntisen lihansa houkutuksia vastaan, ollen nimittäin hänen toinen jalkansa polvesta alaspäin puusta.

Koska näköalaa ihailemaan oli lähistölle pysähtynyt eräitä keskenkasvuisia pojanhölmöjä, viittasi järjestysvalta viimeksimainittuja astumaan lähemmäksi, ja kun pojanhölmöt olivat hieman hidastellen ja arkaillen noudattaneet tätä viittausta, antoi komissario heidän tehtäväkseen tuoda kelkan.

Pojanhölmöillä kaikkialla maassa on erityinen kyky hankkia kelkkoja silloin, kun kelkkoja tarvitaan, vieläpä silloinkin, kun niitä ei tarvitakaan. Kelkka siis saatiin kohta, ja sijoitettuaan pitkäpartaisen ja puujalkaisen kristiveljensä tähän hyödylliseen liikennevälineeseen niin mukavasti kuin tilaisuus myönsi ryhtyi komissario vakavasti ja päättäväisesti vetämään humalaista partahurria poliisikamaria kohti.

Täten oli jo päästy kauppias Lehdon talon kohdalle, kun matkalla tuli vastaan kokolias lumikinos, jollaiset eivät ole mitään harvinaisuuksia enemmän Kemissä kuin muuallakaan Pohjoismaissa, ja ajatellen kalliin kuormansa parasta komensi vetäjä vedettävän kohottamaan puujalkakoipeaan, jottei polventynkä kinoksen yli mentäessä viistäisi maata.

Tämä viranomaiselta taholta tullut kehoitus ikäänkuin palautti pitkäpartaisen ystävämme taivaanrannalla pyörineet hengenvoimat takaisin alhaisempiin kemiläisiin maailmoihin, ja hän kohotti vaistomaisesti koipeaan sekä huomasi samassa olonsa mukavaksi, huomasi olevansa liikkeessä ja lepäävänsä kelkassa, jota jokin voima kuljetti hyväntahtoisesti eteenpäin. Autuaallinen hymy kirkasti puujalkaurhon pitkäpartaista naamaa, ja hän kopeloi taskuaan, otti siitä taskumatin ja kaatoi kurkkuunsa pitkän ryypyn, lisätäkseen onnensa täydellisyyttä ja kohottaakseen tunnelmansa ja henkensä takaisin taivaannavalle.

Merkillinen ja harvinainen näky, kelvollinen aiheeksi vaikka William Hogarthin piirtimelle: poliisimies vetämässä kelkkaa työlään kinoksen yli ja kelkassa pitkäpartainen, puujalkainen ja onnellinen ukko kaatamassa kurkkuunsa ryyppyä.

Mutta ei ollut ketään nykyaikaista Hogarthia näkemässä. Muutamia sieluja joutilaita kemiläisiä vain, jotka huuliaan nuoleskellen seurasivat ryyppyä himokkain silmin.

Ja kun se mies oli selällään, niin se ryyppykin meni väärään kurkkuun. Pitkästä parrasta alkoi paukkua ankara yskiminen, ja komissario älysi, mitä oli tapahtunut. Ja siihen se lysti loppui.

Muuta ei tällä kertaa Kemistä.

(1921.)

KYLLÄHÄN MAAILMAAN ÄÄNTÄ MAHTUU

Ja kyllähän sitä ääntä pidetäänkin. Aina vain ollaan äänessä ja kiljutaan ja melutaan, ja jokainen skruuvaa kurkkuaan ja koettaa hihkaista kovemmin kuin naapuri.

Veturit viheltävät ja autot mölisevät ja puhujat karjuvat äänensä käheiksi valistuskokouksissa.

Ja Suomen kansan etunenässä käy hyvällä esimerkillä sen oma rakas pikku eduskunta, joka tuontuostakin ratkaisee asioita huutoäänestyksellä ja johon siitä syystä puolueet valitsevat suurimmat huutajansa, niinkuin asianmukaista ja viisasta on.

Me emme ole tulleet sukeltautuneeksi syvemmälle tähän kysymykseen, mutta meillä on se käsitys ja muisti, että eduskunta juuri on istuttanut huutoäänestyksen tähän karuun pohjoiseen maaperään, jossa se kuitenkin alkoi odottamattoman hyvin höystyä. Emme muista lapsuudessamme juuri kuulleemme puhuttavan huutoäänestyksestä. Ainakin lienee se pari kolme vuosikymmentä takaperin ollut melkoisen harvinaista.

Mutta sitten alkoi elämä edistyä ja uudistua, ja sitten tulivat paljon muun ohella myöskin huutoäänestykset.

Etupäässä viljellään niitä eduskunnassa, joka on saavuttanut korkean kehitysasteen tällä alalla. Huutoäänestys on eduskunnalle kuin hunajaa ja mannaa. Huutoäänestyksen tullessa säteilee koko kamari tyytyväisyydestä. Ja sen äänestys on kuin monen kosken pauhu pitkäisen jylinän säestämänä, »jossa usein kuuluu korkea ja kestävä huuto: älämölöö, ai älämölöö!» niinkuin Tammiston Kyöstin esityksestä vimmastuksen hetkellä.

Nyt on Joensuussakin, kaupunginvaltuuston viime kokouksessa, toimeenpantu _huutoäänestys_...

Puheenjohtaja esitti, että eräs asia ratkaistaisiin _huutoäänestyksellä!_

Valtuusto tuli hämilleen. Vai että oikein huuto...

Tuntui niin oudolta, että ihan sydänalassa hylläytti. Valtuustoa kainostutti niinkuin nuorta neitosta ensimmäisissä tanssiaisissaan.

Puheenjohtaja tiedusteli, suostutaanko siihen, että asia ratkaistaan huutoäänestyksellä?

Valtuusto punastui sisällisesti mielenliikutuksesta.

Puheenjohtaja tulkitsi vaitiolon myöntymyksen merkiksi ja lausui julki, että ne, jotka tahtovat niin ja niin, äänestävät jaa, ja ne, jotka eivät tahdo niin ja niin, äänestävät ei.

Valtuuston korvia kuumotti.

Jännitys kävi miltei tuskalliseksi.

— _Jaa tai ei!_

Se tuli kuin isku nuijalla päälakeen.

Valtuusto pökertyi.

Muutamat suut loksahtivat vähän auki, mutta mitään ääntä ei kuulunut.

Salissa vallitsi haudan hiljaisuus.

Ei kuulunut edes kärpäsen surinaa, koska oli vielä talvi.

Puheenjohtaja uudisti yrityksensä:

— _Jaa tai ei!_