Part 1

MAALAISAIHEISIA PAKINOITA

Kirj.

Tiitus [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928.

SISÄLLYS:

Talvinen tarina Jyväskylän—Haapamäen radalta Kaskisissa kaivetaan Pitäisi olleen tapahtunut Ilmajoen Huissinkylässä Kertomus suhisevasta haamusta Iisalmen kaupungissa Rauhansopimus Asikkalassa Vapautta rakastava sonni Kadonnut paratiisi Pohjoistuulen vaikutus Tornion saunaoloihin Naisen onni Kemiallisia kuulumisia Kyllähän maailmaan ääntä mahtuu Minkätähden Somerniemellä ammuttiin rakastavaisia haulikolla Härmäläistä Me luulemme voivamme katsoa Kun sällit lähtivät reisulle Kaameita luonnonilmiöitä Ullavalla »Vaarallinen nainen» Varkaudessa Kun riihtä tappavan härjän suu sidotaan Spiritistisiä istuntoja Enonkoskella Luonnollisen näköinen mustalainen Joensuun teatterissa Minkätähden Vimpelin miehiä niin hirveästi haukotutti Karvaiset pikkuäijät olleet suuressa vaarassa Sippolassa Sepän lehmä Mäntyharjun kummitus Kenttijärveläisten karhu Kovalle se ottaa Kuopiossakin Ikävä väärinkäsitys Päijänteen länsirannalta Toltaa ja Lammi ja teiskolainen sisu Kihlasormus Alakuloinen kertoelma Pieksämäen eteläkulman sonniyhdistyksestä Kauhun yö Kajaanin »askeettisessa» kaupungissa »Hongat nuokkuu Imatralla» Suomen kansa on taas ampua paukutellut Hiljainen murhenäytelmä syksyiseltä maaseudulta Rantasalmen indeksi Rantasalmen ukko ja hänen 400 mk maksanut pässinsä Nivalan seurakunta »ankaran hämmästyksen ja pelon vallassa»

TALVINEN TARINA JYVÄSKYLÄN—HAAPAMÄEN RADALTA

Oli Vihtorin päivä maalisk. 22 p:nä 1920.

Kapeana, mustana nauhana ujuttautui Jyväskylän—Haapamäen rata halki Keski-Suomen viattoman valkeiden, pulmuspuhtoisten maisemien, ja pitkin tätä nauhaa ponnisteli eräs rautateillämme niin tavallisista tavarajunista kohti Jyväskylän kaupunkia.

Tavarajunat ovat luonteeltaan hiljaisia, miettiväisiä matkustajia. Niillä on tavallisesti varattuna hyvää aikaa taipaleellensa, ja kun keli on hyvä ja pyörät kunnollisessa voiteessa, sujuu matka niiltä enimmäkseen melkein huomaamatta. Niillä on aikaa ihailla luonnonkauneutta ja tuhatjärvien maan vaihtelevia maisemia, ja niillä on aikaa vaipua runollisiin unelmiin tai filosoofisiin mietiskelyihin maailmasta ja sen menosta jarrumiehineen ja asemapäällikköineen ja ratainsinööreineen sekä radan varrella olevine pitkine, ruokahalua kiihoittavine halkopinoineen. Ja jos tuollainen miettiväinen tavarajuna olisi tutustunut Hamletiin, niin voisi se kaikessa vaatimattomuudessaan pyytää saada kannattaa hänen huudahdustaan: »Horatio, taivaassa ja maass' on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan!»

On kuitenkin olemassa eräs seikka, joka saa tavarajunankin heräämään unelmistaan ja mietteistään ja palauttamaan sen takaisin arkipäiväiseen todellisuuteen. Se seikka on _vastamäki_.

Rautatielaitoksen ylimyksillä, pikajunilla, ja porvareilla, matkustajajunilla, ei voi olla todellista käsitystä siitä työstä ja tuskasta, mikä proletäärisellä työn raskaan raatajalla, tavarajunalla, on vastamäessä. Se on tavarajunan elämän ja maallisen vaelluksen kirous ja alati ahdistava painajainen. Asemillakin seistessään ja torkkuessaan päästää tavarajuna raskaan huokauksen edessä olevien vastamäkien muistuessa sen mieleen. Ylempiarvoiset junat pyyhältävät mäen päälle entisellä vauhdillaan sitä vain jonkin verran hiljentäen, mutta hidasliikkeisellä tavarajunalla, joka päällepäätteeksi on usein raskas kuin synti ja pitkä kuin vuosisadan molemmat puoliskot yhteensä, on siinä täysi ja hikinen työ, jonka lopuksi monesti tulee nöyryyttävä mäenlasku takaperin, juuri kun väsynyt ja hengästynyt tavarajuna on pääsemäisillään mäen päälle. Jos sitäpaitsi sattuu matkassa olemaan joku kevytmielinen ja ilkivaltainen tyhjä tavaravaunu, joka saa suuruudenhulluuden kohtauksen ja kuvitellen olevansa raiteita tarvitsematon loistoauto hypähtää pois kiskoilta, niin kysytään siinä tavarajunalta sekä kestävyyttä että kärsivällisyyttä, jos mieli saada kuormansa onnellisesti lepoasemalle.

Palataksemme takaisin lähtökohtaamme ja saadaksemme kertomuksemme punaisen langan päästä kiinni sanomme, että oli maanantai maaliskuun 22 p. 1920, kun erään pitkän, synkkämielisen näköisen tavarajunan nähtiin kiskovan raskasta kuormaansa muutaman vastamäen päälle Huttulan pysäkin lähellä Jyväskylän—Haapamäen radalla. Tavarajuna oli tavallista huonommalla tuulella, sillä lukuunottamatta sitä, että voitettavana oli raskas ja harmillinen vastamäki, tunsi se saaneensa jonkin sisällisen vamman tai revehtymän, jonka laatua se tosin ei voinut tarkemmin itselleen selvittää, mutta joka erittäin kiusallisella tavalla raasti ja pudisti sen pitkää ruumista.

Jos kiusattu veturiparka olisi voinut kääntää päätään ja katsoa taakseen, niin olisi se syvällä suuttumuksella havainnut tuon raastamisen ja pudistelemisen johtuvan siitä, että eräs riivattu, henkisesti ja aineellisesti tyhjä tavaravaunu oli siinä piileviä lurjusmaisia elkeitä ja mielitekoja noudattaen hypännyt mäessä pois kiskoilta tehdäkseen veturin työn vielä raskaammaksi. Se kulkea juhmuroi nyt kytkyistään muussa junassa kiinni roikkuen pitkin radan reunaa hyppien pölkyltä pölkylle ja koettaen potkia ne irti paikoiltaan. Omalla tavallaan se ääneen hohotti ajatellessaan, miten se tuossa tuokiossa saa koko junan pysähtymään veturin suureksi mieliharmiksi, ja miten paljon junamiehistö sitten saa juosta ja puuhata ja ponnistella ja kiroilla, ennenkuin sen on onnistunut saada vaunu takaisin kiskoille.

Mutta veturimiehet olivat onnellisessa tietämättömyydessä tästä salajuonesta ja keskustelivat yhä edelleen kaikessa rauhassa kalliista ajasta ja Saksan mullistuksista, vaikka heidän partansa, mikäli heillä sitä oli, todennäköisesti tärisikin tavallista ankarammin. Ja veturi se kiskoi hampaat irvissä, jos niin saa sanoa, kuormansa mäen päälle ruveten sitten parantamaan vauhtiaan, ja raiteilta suistunut tavaravaunu alkoi hyppiä entistä kovemmin ratapölkyillä ja alkoi huomata pilansa vähemmän hauskaksi ja kaikkien sisälmyksiensä vapisevan, ja kilometrin matkan hypittyään toivoi se, ettei olisi poistunut noilta sileiltä ja mukavilta kiskoilta, ja kahden kilometrin päässä päätti se tehdä elämän parannuksen, jos tästä seikkailusta jotenkuten eheänä selviäisi, ja kolmen kilometrin matkan jälkeen se itki ja toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään.

Veturi se vain kiskoi taakkaansa ja ihmetteli, miksi ei junamiehistö ryhdy ottamaan selkoa siitä, mikä junaa vaivasi, ja ellei erästä yhtä odottamatonta kuin rautatielaitoksemme historiassa ennenkuulumatontakin tapausta olisi sattunut, niin olisi nyt Jyväskylän—Haapamäen rata Huttulan pysäkin luona olevasta mäestä hamaan Jyväskylään saakka kuin traktorilla kynnetty. Mutta sellainen ennenkuulumaton tapaus sattui.

Hengenhätään joutunut tyhjä tavaravaunu teki epätoivoisia ponnistuksia, ja neljä kilometriä pitkin pölkkyjä kuljettuaan onnistui sen hypätä takaisin kiskoille! Niin että kun juna vihdoin saapui Jyväskylän asemalle, ei siinä mitään erikoista huomattu, ei edes tuossa tyhjässä tavaravaunussa, joka tärisyttävien kokemustensa jälkeen jälleen seisoi yhtä masentuneena kuin parannuksenhaluisenakin siivosti kiskoilla.

Eikä koko tapahtumasta olisi mitään koskaan tiedetty, ellei Huttulan pysäkiltä olisi tehty Jyväskylään ilmoitus, että mikä tohelo sinne Jyväskylään päin on kulkenut, kun kaunista ja siistiä rataa on 4 kilometrin matka revitty kuin olisi paholainen ollut siellä anoppimuoreineen tukkanuottasilla, niin että muiden junien on vaarallista kulkea paikan yli, ennenkuin rata on korjattu.

Mutta myötätuntoinen kiitollisuutemme seuraa tuota vanhaa, umpimielistä veturia, joka niin uljaasti, apua saamatta, omin voimin palautti kommunistisen tavaravaunun takaisin laillisen järjestyksen ja velvollisuuden raiteille. Kiitoksia paljon.

(1920.)

KASKISISSA KAIVETAAN AARRETTA

Antakaa meille lapio ja kuokka! Me tahdomme lähteä Kaskisiin aarretta kaivamaan. Sydäntämme raatelee tieto, minkä muuten jo melkein koko maa tietää, nimittäin että Kaskisissa on aarre määrätyn matkan päässä koiranraadosta, mikä on määrätyn matkan päässä hansikkaasta. Meiltä on sitäpaitsi eräs hansikas kateissa, ja me alamme epäillä, että Kaskisissa löydetty hansikas juuri on se meidän hansikkaamme. Siinä tapauksessa pidämme aarrettakin laillisena omaisuutenamme.

Näin se asia on:

Eräs unennäkijä Kaskisissa nukkui muutamana yönä silmät kiinni ja suu auki ja näki tapansa mukaan unta, niin että seinät tärisivät ja ikkunat helisivät, ja unessa ilmestyi hänelle se henki, jota meidän kotipuolessamme sanottiin Unikakkiseksi, ja tämä Unikakkinen ilmoitti unennäkijälle, että aarteen käsittää se, joka lähtee ulos kaupungista vähän matkaa pohjoiseen päin ja löytää kiven, jolla on tyhjä sardiinipurkki, ja kävelee tältä kiveltä niin ja niin monta askelta eteläänpäin ja löytää paripuolen hansikkaan ja kävelee tältä paripuolelta hansikkaalta niin ja niin monta askelta eteenpäin ja löytää koiranraadon ja kävelee tältä koiranraadolta...???

Siihen se unennäkijä heräsi. Juuri silloin piti hänen herätä, kun hän oli saamaisillaan tiedon siitä, kuinka monen askeleen päässä koiranraadosta aarre oli.

Asiaan innostuneena yritti unennäkijä nukkua uudelleen toivossa saada myöskin koiranraadon ja aarteen välisen matkan tietoonsa, mutta kukko ei laula käskien, eikä aarteenhaltijaa väkisin saa ilmestymään unessa, ja koiranraadon salaisuuteen ei Unikakkinen enää selvitystä tuonut.

Se unennäkijä nousi ylös ja kertoi unensa kaupunkilaisille, jotka kuuntelivat kertomusta korvat hörössä ja juoksivat kotiinsa noutamaan kuokkia ja lapioita ja juoksivat sitten kuokat ja lapiot olalla ulos kaupungista pohjoiseen päin ja löysivät kiven ja tyhjän sardiinipurkin ja huusivat: »Ah»! ja alkoivat siitä lähtien lukea askeleitaan ja löysivät paripuolen hansikkaan ja huusivat »Oh!» ja kävelivät sydän läpättäen määrätyt askeleet eteen päin ja löysivät koiranraadon ja hurrasivat sille mielenkiihkosta vapisevin äänin ja alkoivat sitten katsella ympärilleen, eikö missään näkyisi aarrehautakumpua, mutta mitään sellaista ei näkynyt, vaan oli maanpinta kaikkialla yhtä salaperäisen sileätä, niin ettei auttanut muu kuin itsekunkin alkaa kaivaa umpimähkään koiranraadon tienoilta suopeaan sattumaan ja hyvään onneensa luottaen.

Siellä ne kaivavat uutterat kaskislaiset tänäkin päivänä, sillä aarretta ei ole vielä löydetty, ja kuka tietää, onko se sadan askeleen vai kilometrin päässä koiranraadosta? Ei sitä tiedä yksikään, ennenkuin aarre on löytynyt.

Epäuskoiset ihmiset, joita valitettavasti on melkein joka paikassa, Kaskisissakin, ovat liikkeellelaskeneet sen unennäkijää loukkaavan ja aarteenhaltiaa häpäisevän juorupuheen, ettei koko aarretta muka olisi olemassakaan, vaan että joku yritteliäs henkilö tahtoisi kiven ja tyhjän sardiinipurkin, paripuolen hansikkaan ja koiranraadon avulla saada itselleen hyvinmuokatun perunamaan, mutta moiselle arvottomalle puheelle kohauttavat Kaskisten aarteenkaivajat halveksivasti olkapäitään.

Ja siihen heillä on täysi oikeus.

Jos meillä olisi lapio ja kuokka ja jos Kaskinen olisi lähempänä ja jollei olisi näin lämmin vuodenaika, niin liittyisimme mekin näihin aarteenkaivajiin.

Jos nimittäin kaskislaiset hyväksyisivät ulkoseurakuntalaisia työnhaluisia joukkoonsa.

(1920.)

PITÄISI OLLEEN TAPAHTUNUT ILMAJOEN HUISSINKYLÄSSÄ

Eräs mies tullut sikäläiseen kauppapuotiin.

Seisoskellut ja katsellut kauppamiestä ja hänen monipuolista tavaravarastoaan ja raapinut takaraivoaan, ja kauppias muilta kiireiltä kerjettyään kysäissyt, että pitikös sitä teille mitä, vai?

Hm, hm, se mies ryästellyt. Onkos teillä — jos niinkuin sattuisi olemaan, sitä semmoista limonaatia, niinkuin ne sanovat?

Kauppias vastannut, että onhan sitä limonaatia. Onhan meillä. Limonaatia on ja vaikka mitä. Mitä kukin halajaa. Paljonkos pitäisi olla limonaatia?

— No, mitäs... eihän sitä paljosta. Eihän se liika lihota, jollei kohtuus elätä, hehe. Jos ottaisi putelin, kun ei ole tullut ennen maistetuksi.

— Vai niin säilynyt, ettei ole ennen limonaatia maistellut, arvellut kauppias, ja avannut pullon ja pannut sen ja lasin tiskille, jossa jo ennestään ollut joku pullo, ja ruvennut taas toisia ostajia palvelemaan.

Se mies kaatanut pullosta lasin täyteen ja juonut lasin tyhjäksi ja sanonut suoraan, että:

— Ei tää oikeen hyvvää oo, mutta kun minä kerran oon maksanu, niin täytyyhän sen juora... ja näkyyväthän sitä muutkin juovan.

Näin sanonut mies, josta ei limonaati oikein hyvää ollut.

Mutta juonut se kumminkin sen kaikki.

Välillä pysähtynyt suutaan muikistelemaan, niinkuin limonaatinjuojien tapana on, mutta sitten taas kaatanut virvoitusjuomaa naamaansa.

No, loppunut se pullo, vaikkei se oikein maistunutkaan.

Mies kysynyt, että mitäs tämä maksaa, ja maksanut sitten ja sanonut:

— Em minä enää toista kertaa osta limonaatia.

Siellä ollut puodissa ostoksillaan joku toinenkin mies, joka asiat toimitettuaan sanonut kauppamiehelle, että mihinkäs kauppias pani sen liinöljypullon, ja kauppias vastannut, että tuonne minä sen tiskille panin, ota sieltä.

Se mies etsinyt tiskiltä liinöljypulloaan, mutta ei löytänyt, ja sitten kauppiaskin ruvennut etsimään, mutta ei siellä tiskillä ollut muuta kuin yksi limonaatipullo, ja kauppias huomauttanut sille ensimmäiselle miehelle, että juokaa pois tuo limonaatinne, ennenkuin väljähtyy, kun on korkki auki.

Se mies sanonut, että jo minä siitä yhden pullollisen join, ja kauppias ja se liinöljyn ostaja katsoneet toisiaan vähän pitkään, ja kauppias ottanut tiskiltä tyhjän pullon ja haistellut sitä ja sanonut, että niinpähän joi sen teirän liinöljynne.

Se toinen mies saanut uudelleen pullonsa täyteen liinöljyä, ja sitten lähteneet molemmat miehet puodista, ja se limonaatin ostaja sanonut vielä mennessään sille liinöljynostajalle, ettei hän enää koskaan limonaatia osta. Juohan sitä, kun ottaa mies juodakseen, mutta malttaa tuota olla juomattakin.

Pitäisi olleen tapahtunut Ilmajoen Huissinkylässä.

(1920.)

KERTOMUS SUHISEVASTA HAAMUSTA IISALMEN KAUPUNGISSA

Iisalmelaiset ovat taas äskettäin toimittaneet yhden tunnetuiksi ja tunnustetuiksi tulleita pormestarinvaalejaan, ja meillä olisi kieltämättä aihetta kirjoittaa sen johdosta tälläkin kertaa muutama harkittu rivi, mutta me olemme tehneet juhlallisen päätöksen olla kirjoittamatta Iisalmen pormestarista useammin kuin kerran vuodessa, ellei joitain aivan pakottavia näkökohtia ilmene. Tämä päätös ei kuitenkaan millään muotoa estä meitä myötätuntoisesti seuraamasta Iisalmen muita rientoja.

Sivumennen voimme mainita, että samoin kuin useissa muissakin Pohjois-Suomen kaupungeissa on myöskin Iisalmessa muutamia päiviä takaperin nähty ensi kerran lentokone, jonka ilmestyminen Iisalmen taivaalle on innoittanut rakkaat virkaveljemme Iisalmen äänenkannattajassa m.m. seuraavaan lennokkaaseen huudahdukseen:

»Onhan sitä jo Iisalmessakin uuden ajan ihmeitä nähty jos joitakin: telegraahvit ja phonograahvit, telephoonit ja ihanneuunit, gramokraahvit ja votograahvit, kinematograahvit ja Enson pahvit, syykkelipyörät ja viljan lyöjät, peräruiskut ja autojen tomutuiskut, mutta tämä huhkia humiseva hykrokraahvi ensimmäistä kertaa».

Iisalmelaiset, heille suurin piirtein katsoen epäominaisella harvasanaisuudella, ovat kuitenkin karttaneet ja yhä edelleenkin karttavat puhumasta eräästä tavallista, nykyisyydessä arkipäiväiseksi lukeutuvaa lentokonetta paljon mieltäkiinnittävämmästä ilmiöstä, joka on, sikäli kuin me olemme oikein tietoomme saaneet, aiheuttanut Iisalmen kaupungissa ja ympäristössä vähintäänkin yhtä suurta mieltenkuohua kuin tuo taannoinen lentokonekin. Iisalmessa on nimittäin pitänyt peliään outo ja selkäpiitä karmiva henkimaailman ilmiö, tarkemmin tunnettu nimellä suhiseva kummitus.

Yleensä vaivaa, sikäli kuin me olemme alaan perehtyneet, haamuja ja kummituksia se pieni puutteellisuus — ikäänkuin ikiliikkujan puuttuva ratas — ettei niiden todenperäisyyttä voida aivan ehdottoman sitovasti todistaa epäuskoiselle yleisölle. Todisteluketjussa on aina joku pieni Akilleen kantapää, johon epäilijät ja pilkkaajat voivat ampua myrkyllisiä nuoliaan. Mutta Iisalmen suhisevaan kummitukseen nähden on asianlaita toinen. Sen ovat nähneet yht'aikaa melkoiset iisalmelaisjoukot, nähneet sen aivan ääreltään, niin että voivat ei ainoastaan sielunsa autuuden vaan vieläpä pormestari toivonsakin kautta vannoa, etteivät näkö- ja kuuloaistimensa ole heitä pettäneet. Asia on, niinkuin meille on täydellä syyllä huomautettu, todistettu kerrassaan ennenkuulumattoman sitovasti.

Ja oli tapahtumain kulku ja kehitys seuraava:

Eräänä viime elokuun pimeänä iltana palasi joukko kaupunkilaisia Peltosalmelta — lähimmältä asemalta — joiltakin juhlilta. Käveltiin tietysti pitkin rataa, mikä tosin oikeastaan on kiellettyä, mutta jota kieltoa ei pidetä aivan perustuslain pyhyydessä Iisalmessakaan.

Näin oli onnellisesti ja ilman mitään erinomaisemmattomuuksia päästy likelle Iisalmen kaupunkia, kun huvikävelijäin joukkue äkkiä tyrmistyneenä pysähtyi, sillä jonkin matkan päässä radan varrella, ojan reunalla, leijaili valkea haamu ja kuului omituista suhinaa.

Tämä ei ollut mikään jonkun unisen huvittelijan harhanäky, sillä sen näkivät kaikki yht'aikaa, ja haamu leijaili ojan reunalla, vaikka kuinka olisi silmiä hierottu.

Muutamia kauheita, jäykistäviä silmänräpäyksiä. Sitten pamaus. Ensimmäisenä tointunut nuorukainen oli nimittäin sivaltanut revolverin housuntaskustaan ja ampua pamauttanut.

Pamaus oli kaikinpuolin onnistunut ja asiallinen revolverinpaukahdus, mutta se ei tehnyt haamuun tarkoitettua vaikutusta. Se vain leijaili aikansa ja painui sitten suhisten alas ikäänkuin olisi maa sen niellyt.

Tulivat huviretkeilijät kylmässä hiessä ja auttamaton raukeus polvitaipeiden seuduilla kukin kotiinsa ja kertoivat asian, niinkuin se oli, eikä sinä yönä Iisalmen kaupungissa paljonkaan nukuttu. Ja jokainen, jolla on ymmärrystä, ymmärtänee ilman muuta, mistä kaupungissa seuraavana päivänä puhuttiin enemmän kuin pormestarinvaalista. Ja että rohkein ja seikkailunhaluisin osa kaupungin väestöä jännityksestä hytisten varustautui toivioretkelle suhisevan haamun esiintymispaikalle.

Päivä painui iltaan. Pimeni. Äänettömänä, tai korkeintaan kuiskaillen seisoo Iisalmen kaupungin urhoollisin aines läheisellä ylikäytävällä, rohkean miessuvun edustajat eturintamassa, vaimot ja lapset häntäpäässä.

Vihdoin alkaa jono hiljalleen, hyvin hiljalleen, liikahdella eteenpäin kummituspaikalle.

Pysähdys... odotus.

Sssssssshhh...

Suhisten kohoaa haamu ojan reunalta. Pieni, tukahtunut parahdus — joku heikommista astioista lyyhistyy tajuttomassa tilassa maahan.

Ahdistavan äänettömyyden katkaisee lopuksi urhoollisimman iisalmelaisen vavahtava huudahdus:

— Mitä teet?

Jos lukijakunta olisi anteliaalla tuulella, niin se keräisi meille kolehdin, jolla voisimme yrittää lunastaa joltakin rahapulaan joutuneelta kokeilijalta Edgar Allan Poen kynän kyetäksemme tärisyttävämmin kuvaamaan tätä kysymystä seurannutta hiljaisuutta, sekä sen äänen kolkkoutta, joka vihdoin kalmankaamealla soinnulla vastasi:

— Etsin ruumiita!

Noh!

Jottako eivät iisalmelaiset yltiöpäät kirkaisseet ja lähteneet juoksemaan!

Ja nyt me, mukavuuden vuoksi, jätämme ohjakset käsistämme ja luovutamme puheenvuoron iisalmelaiselle tilapäiskirjeenvaihtajallemme:

»Sinä yönä ei nukuttu senkään vertaa kuin edellisenä. Seuraavana päivänä iltapuolella, kun tohtori Brax ja kauppaneuvos Kärkkäinen kulkivat kaupungin lähellä oleville kesäasunnoilleen, kohtaa heitä ylivoimainen este. Elävä ihmismuuri sulkee tien — koko kaupunki on liikkeellä kummitusta katsomassa. — 'Sinne ei ole hyvä mennä', ilmoitetaan ihmismuurista.

Eikä kestä kauaa, kun haamu taas kohoaa ja suhisee entistä vimmatummin. Nyt pamautettiin yhteislaukaus revolvereista, joita oli varattu mukaan. Turha vaiva... hiljalleen leijailee haamu.

Tällaista tapahtui useana iltana.

Vihdoin päästiin haamun perille, ja nyt siitä ei kukaan saa enää puhua. Iisalmelainen, tuo herttainen, suopea iisalmelainen joutuu raivon valtaan, jos joku salaisuudesta tietämätön sattuu onnettomuudekseen ottamaan puheeksi mainitut tapahtumat».

Iisalmessa on, ikävä kyllä, joku veijari, joka ansaitsee joutua kansakunnan halveksimisen esineeksi, niinkuin hän on joutunut iisalmelaisten sammumattoman vihan esineeksi. Tämä ankarasti paheksuttava henkilö oli kavalasti punonut etukäteen juonensa parin Peltosalmen juhlille menneen henkilön kanssa, ja revolverin mukaan otto oli katalasti etukäteen sovittu, samoinkuin revolverin tyhjät panoksetkin. Kaikki oli pelkkää häpeämätöntä ulkoilmateatteria, ja kummitus oli pitkään tankoon ripustettu suuri lakana. Ja kaikki ne myöhemmätkin yhteislaukauksen ampujat olivat pelkkiä häikäilemättömiä statisteja.

Viimemainituille pyydämme erikoisesti lausua halveksimisemme. Siihen yhtynee, paitsi porvarillisia puolueitamme, myöskin sosialidemokraattisen puolueen oikeisto.

Iisalmessa yhtyvät siihen myöskin kommunistit.

(1920.)

RAUHANSOPIMUS ASIKKALASSA

Isännässäkö liene vika ollut vai torpparissa. Isäntä oli luonnollisesti sitä mieltä, että vika oli torpparissa ja torppari oli tietysti syvästi vakuutettu siitä, että vikapää oli yksinomaan isäntä. Luultavinta on, että tähänkin tapaukseen olisi soveltunut tunnettu vertaus padasta ja kattilasta.

Riidan aihe oli joka tapauksessa meidänkin kaukaisen maamme vaatimattomiin oloihin katsoen niin vähäpätöinen, että jos torppari olisi ojentanut tassunsa isännälle tai isäntä etukäpälänsä torpparille ja sanonut jonkun hyvän sanan, niin olisi asia ollut sillä selvä. Mutta tassua ei tarjottu eikä ojennettu käpälääkään, ja hyvää sanaa ei sanottu, ja niin tapahtui, niinkuin tällaisissa tapauksissa Suomenmaassa suuressa tavallisesti tapahtuu, että riitapuolet jättivät asiansa jollei nyt juuri kansainvälisen lakimieskomissionin niin ainakin Asikkalan käräjäkunnan kihlakunnanoikeuden ratkaistavaksi.

Aamuhämärissä sinä päivänä, jolloin jutun piti tuleman esille, söi isäntä vankan aamiaisen, ja samoin teki torpparikin. Sitten läksi isäntä talostaan ja torppari torpastaan käräjäpaikalle, ja saapuivat sinne jokseenkin yksiin aikoihin.

Siellä oli käräjäkansaa jo koolla kaikenlaista, oikeutta etsivän Asikkalan eri kulmilta, ja isäntä niinkuin torpparikin liittyivät kumpikin omiin tuttavapiireihinsä.

Mutta sisällä käräjäsalissa istui korkea oikeus, toisessa kädessään lain miekka ja toisessa oikeuden vaakakupit, tehden asikkalaisille kohtalokkaita päätöksiä, ja jos kantaja voitti, niin valitti vastaaja, ja jos vastaaja voitti, niin valitti kantaja, ja jos tuli nahkapäätös, niin valittivat molemmat, ja tuon tuostakin tuli aina uusi tuomio ja asianosaiset käskettiin pellolle ja uusi pari sisään kuin Noakin arkkiin.

Aina kun uusi juttu huudettiin esille, tunkeutuivat isäntä ja torppari lähemmäksi ovea, mutta eipä vain tullut heidän vuoronsa. Paljon on vääryyden kärsimisen tuntua Asikkalassakin ja monta paria siis oikeuden etsijöitä. Isäntä ja torppari vetäytyivät pettyneinä takaisin koetettuaan, vaikka turhaan, siinä ohimennen musertaa toisensa silmäyksillään.

Aina korkeammalle ehti päivän kultainen kehrä Asikkalan käräjäkunnan syyskuulakalla taivaalla, saavutti puolipäivän korkeuden ja alkoi painua Tuulokseen päin. Mutta isännän ja torpparin juttua ei näkynyt ei kuulunut. Jo aikaa sitten olivat sekä isännän että torpparin keskusvirastot huomauttaneet olemassaolostaan, ja iltapäivällä alkoivat ruuansulatuskanavat pitää semmoista kurinaa ja murinaa, että syrjäisetkin sen kuulivat. Mutta järkähtämättömänä kesti vielä isäntä ja kesti torpparikin.

Ehtoo tuli.

Silloin läksivät isäntä ja torppari yksiin aikoihin tiedusteluretkelle, että milloin se heidän juttunsa huudetaan, vai huudetaanko milloinkaan.

Saivat kuulla, että heidän asiansa on kaikkein viimeisenä sinä päivänä, ja saattaa vallan hyvin siirtyä myöhään yöhön.

Isäntä katsahti salavihkaa torppariin.

Asikkalan käräjäkansa tunsi vaistomaisesti, että jotain uutta oli tulossa, ja ryhmittyi odottavaisena isännän ja torpparin ympärille.

Kaikki riippui nyt torpparista.

Katsahtaako hän vuorostaan isäntään?

Asikkalan käräjäkansa hytisi jännityksestä.