Part 3

Niin juosta lönkötti reen perässä vanheneva lääkäri, jolla oli oma turkkinsa ja komea lakkinsa ja joka sen vuoksi vaikutti kuin joltakin päälliköltä, vaikka hän oli hiljainen ja syrjässä pysyvä mies, eikä puhunut muuta kuin minkä toisia kohtalotovereitaan neuvoskeli parantamaan matkalla saatuja pieniä vammoja ilman lääkkeitä. Niin pinkaisi nuori poika, vasta kaksikymmentä täyttänyt, joka kuitenkin jo siihen ikäänsä oli kerinnyt tulla niin vaaralliseksi tsaarilliselle hallitukselle, että hänet oli lähetettävä jäähtymään Siperian jäiseen korpeen. Samoin työmiehiä ja keskiluokan jäseniä, jotka kaikki olivat jollakin tavoin toimineet vallitsevaa järjestelmää vastaan ja saaneet jättää kotinsa ja työmaansa. Ja siellä pisteli vangin halatissaan suomalainen venäläisen väkivallan vihollinen, ainoa sen rotuinen tässä pienessä, mutta monista kansallisuuksista kokoonpannussa joukkueessa.

Mato luikersi eteenpäin ja joskus kuului vain tuppeloista tuhahdettu äännähdys, joka ei tarkoittanut olla mitään, eikä sitä lausuttukaan kenellekään. Vain hyvin harvoin tie poikkesi pieneen yksinäiseen metsätylvästeeseen, jonka hupussa kyyhöttäjä tunsi siitä, että aroviiman vihellys yht'äkkiä lakkasi. Silloin suomalainen siirsi vangin halatin kaulusta syrjään silmiltään ja huomasi jotakin sekametsää, jonka keskeltä vilahti muuan koivun runko, mutta sekin oli harmaa ja ikäänkuin mustajuovainen, eikä puhtaan valkea kuin kotipuolen solakka koivu.

Sitten Siperian talvipäivän lyhyt valkeus painui pimeäksi illaksi.

Ja silloin reet alkoivat mukavasti nytkähdellä ja sieltä täältä kuului tiukkaan käärittyjen myttyjen sisästä heikosti toivova: Kylä, kylä!

Siinä todellakin lähestyttiin kylää. Sen oli antanut ilmi käärityille miehille nytkähtely, joka syntyi rekien liukumisesta joka kylän raiteilla katteena lojuvien jäätyneitten hevosen pallojen ylitse.

Pieniin hökkeleihin, jotka käsittivät ihmisten asunnon, navetan ja tallin tapaisen ynnä vielä kenties muitakin ulkohuoneita samassa ryhmässä, vetäytyy huurun mukana kummallisia kääröjä, noin puolikymmentä kuhunkin. Näitä vieraita ei ihmetellä, sillä niitä on kulkenut tästä jonkin verran joka talvi kymmenen vuoden aikana, ja varsinkin tänä talvena kauttakulku on ollut tavallista vilkkaampi.

Siperian talonpoika pitää näitä pakollisia kulkijoita pikemminkin ystävinään: eivät varasta, eivätkä tee muuta pahaa; jos valtiollisia lienevät, niin olkoot kuin kotonaan. Ei hän tsaaria tiedä muuta kuin kuvista; lienevät nämä sen vihollisia, ka olkoot, eivät ne talonpojalle pahaa tahdo.

Enempää hän ei ymmärrä, eikä hänen tarvitsekaan ymmärtää, osatakseen ottaa kalan joesta ja sen Tomskiin kuljettaakseen tarvikkeen vastineeksi.

Suomalainen on eräiden onnettomuustoveriensa kanssa kurkistellut ovesta ja toisesta, mutta joka paikassa on jo ollut muita, nopeampia otteiltaan, yön viettoa varten varustautumassa. Vihdoin hän löytää majan, jossa on vain neljä miestä; sinne otetaan luvun täytöksi.

Tämä on samanlainen kuin kaikki muutkin siperialaisten kylien majat; hiukan suomalaisen pirtin malliin, mutta ahdas, pimeä ja matala. Venäläinen uuni, suomalaisen kaimansa sukua, nurkassa, penkkejä, raheja ja makuulavitsoita. Perhettä monenlaista: tuo ryssänpartainen on tietysti perheen isä, keskikokoinen, kulmikas kasvoiltaan, joiden väriä on vaikea erottaa parran takaa, harmaasilmäinen, paremmin vahva rakenteeltaan. Vaimo häärii uunin luona samovaarin kanssa, romuluinen, ennen aikojaan vanhentunut, kirjavaan venäläiseen tapaan puettu nainen. Sitten lapsia, täysikasvuisesta tytöstä alkaen pieneen paraan, kuusi lie kaikkiaan.

Näillä Ihmisillä tuskin kellään on suurempaa vaatimusta elämältä kuin heidän välittömillä naapureillaan, lehmillä ja hevosilla, joita jokaisella siperialaisella talonpojalla on paljon, koska ne eivät täällä kalpaa erikoista hoitoa. Heidän kasvoistaan ja liikkeistään voi korkeintaan lukea tylsän tuijotuksen: antakaa meidän olla ja elää näissä oloissamme, sallikaa meidän pitää nuo Tomskista ostetut keisarin ja keisarinnan painokuvat ja mahdollisesti käärepapereina tänne joutuneet sotalaivoja ja muita meille yhtä käsittämättömiä asioita esittävät likaiset ja rutistuneet riekaleet tuolla seinällä. Siinä meille on maailmaa tarpeeksi, siinä ja meidän jokapäiväisessä köyhässä raatamisessamme niukan elämän ylläpidoksi.

Eikä kukaan näistä satunnaisista vieraista haluakaan heitä häiritä. He valmistautuvat käymään puolinälkäisinä lattialle levottomalle levolleen, kootakseen, jos mahdollista, voimia seuraavan päivän kamppailua varten.

Mutta siperialaisen perheen päämies sanoo:

− Ka, tsaijua juonette tässä yhdessä meidän kanssamme. Eikös nyt ala joulu?

Oikeauskoiset vieraat katsovat toisiinsa pitkään kuin kysyen: Näinkö tämä on joulun alkua, aattoiltaa; miten ihminen meneekään sekaisin vankikyydissä, etapilla?

Kunkin kasvoille häilähtää hetkeksi ikään kuin jonkin mieleen johtuneen muiston kuvastus, silmät näyttävät katsovan jonnekin kauemmaksi, mutta pian he astuvat yhteen pöytään perheen vanhinten kanssa. Suomalaisen joulu on mennyt jo aikaisemmin vankilassa, yksin, muistojen parissa; hän seuraa kuitenkin mukana.

Siinä istuu nyt aluksi ihmeellisen vaitelias seurue. Siperialainen perhe tuskin milloinkaan puhuu muuta kuin mikä tarpeellista on, ja tässähän ei ole enää mitään puhumista. Vieraat on käsketty juomaan tsaijua, tämän talon ainoaa tarjottavaa, ja siihen asia on loppunut. Talonväki tuntuu kuitenkin odottavan, että vieraat puhuisivat. Näilläkin ihmisillä on jokin vaistomainen halu kuulla uutisia siitä maailmasta, josta heillä ei ole paljon minkäänlaista käsitystä, sikäli kuin näet ovat useamman polven siperialaisia.

Ja miten ollakaan, vähitellen venäläisten karkoitettujen suu sulaa ja sydän herkistyy. He jokainen puhuvat jotakin joulusta, jolla on heille merkitystä, vaikka he ovat järjestelmän vastustajia ja vallankumouksellisia. Siperialaiset eivät taida paljon siitä puheesta ymmärtää, mutta he kuuntelevat kuitenkin mielellään. Kenties jossakin heidän sisimmässään värähtää kaukainen käsitys siitä, että tämä heidän elämänsä on tylsää ja eläimellistä.

Sitten yhtäkkiä talon isäntä kiinnittää katseensa hiljaiseen suomalaiseen ja kysyy: — Ka, miks et sinä puhu, herra, onko surua?

Joku venäläinen rientää vastaamaan.

— Häneltä huonosti kieli luonnistuu, ei ole meikäläinen, Suomesta kotoisin on.

Isäntä oikein kääntyy paremmin katsomaan suomalaista. Hän vilkastuu huomattavasti.

— Oo, tiedän, tiedän, Suomen tiedän. Minun isänikin sieltä oli tullut, suomalainen oli...

Suomalainen sävähtää. Omaa rotua... tuoko mies... ja entä tuo kirjavan likainen nainen ja lapset...?

— Mikä teidän nimenne on? suomalainen kysyy.

— Ka, Mihailov, mitä nimestä... isällä jokin toinen nimi oli, mutta täällä olivat muuttaneet, vai lie jo matkalla muutettu. Oli jotakin sopimatonta, lain vastaista tehnyt kotipuolessaan, Suomessa siellä, siksi oli tänne lähetetty...

— Osaatteko te suomea?

— Ka, mistä minä, äiti täkäläisiä oli, aina venättä haastoi, ei täällä muuta kuultukaan... minkä isä joskus jotakin outoa lauloi, pysähtyi työssään, tuijotti jonnekin ja lauloi jotakin meille käsittämätöntä. Muistan hänet tuolla halkoja pienimässä... yht'äkkiä laulun alkoi ja tuijottamaan rupesi, mutta kun huomasi meidän muiden katselevan, sellaisella voimalla kirveensä iski, että halkesi vahva halkotukki.

— Oletteko te oikeauskoinen?

− Kuinkas sitten? Olen toki oikeauskoinen. Äiti oli täkäläisiä, oikeauskoisia. Isästä tuota ei tiennyt, mikä oli... lie sillä vaikka oma jumalansa ollut. Niin sanoi, että ei minua teidän loruillanne hautaan lueta — ja niin se kerran keväisenä yönä virtaan hiihti, vahingossako lie vai tahallaan... ja sille tielleen jäi, ei edes ruumiina ole takaisin tullut.

Siperialainen isäntä tuntui mielellään kertovan isästään, mutta hänellä, omasta rodustaan niin pian luiskahtaneella, ei ehkä ole tarpeeksi kertomista suuresta yksinäisestä taistelijasta, joka eli täällä vieraitten keskellä omaa elämäänsä, ollen mielellään jättämättä muistoja itsestään.

Eikä suomalainen haluakaan kuulla enempää. Hän siirtyy uunin viereen lattialle pitkäkseen, mutta hänen silmäänsä ei tule uni pitkään aikaan. Hänen mielessään on tiukasti katsova mies, joka halkaisee yhdellä iskulla halkotukin, ja valkoisesta joesta keväisessä kuutamossa sinisenä häilähtelevä virtapaikka, jota kohti mies hiihtää kuin pelastusta hakemaan...

Pirtti sammuu hiljaiseksi ja siperialainen jouluyö hiipii varpaillaan nukkuvan väen ohi.

KUN SANOMA VALLANKUMOUKSESTA SAAPUI SIPERIAAN

Siperian sydämessä, keskellä melkein rannatonta aroa kyyhötti pahainen kaupunki. Se oli kuin suuri, leveäselkäinen sammakko, joka oli väsyneenä lysähtänyt siihen lakeuden keskelle, ja nyt koetti vain hätäisesti torjua vinhan tuulen kasaamaa lunta milloin minkin raajansa päältä.

Kuka hänelle lie ja mistä hyvästä, sille rykelmälle, kaupungin nimen antanut? No, olihan sillä kaupungin viralliset laitokset, upraavat ja muut, ja kokoontuihan siellä tuolloin tällöin piirioikeus, joka enimmäkseen käsitteli hirveitä murhajuttuja ja jonka syyttäjä, kääntynyt muhamettilainen, tattari, kävi päälle kuin ampiainen, aivan kuin hän olisi tahtonut kostaa kaikki heimonsa kärsimät vääryydet venäläiselle väestölle. Tämä kaikki siellä oli, mutta ei kaupungin henkeä eikä ryhtiä, joista esimerkiksi pienimmänkin kotoisen kaupungin tuntee.

Ja kauppaporvareita siellä oli. He kettivät köyhältä kanssaihmiseltään nahkankin päältä, ja kerran, kun Siperian rataa rakennettiin, he olivat olleet ylpeitä ja kieltäytyneet vakiintuneen tavan mukaisesti antamasta linjaa vetäneille insinööreille lahjusta, minkä vuoksi viimeksimainitut olivat sitten vitaisseet ratasuunnan hieman kieroon, toistakymmentä virstaa sivuun kaupungista. Ja niin se oli jäänyt sinne omaan oloonsa, Jumalan ja radan seljän taakse, se sammakko-kaupunki, omatekoisine laitoksineen ja oikeuskäsityksineen.

Silloin, kun tässä kerrottava asia tapahtui, asui siinä pahaisessa kaupungissa muutamia karkoitettuja, niiden joukossa kaksi valtiollista, suomalainen ja saksalainen. Saksalainen oli majaillut siellä jo sodan alusta asti, mutta suomalainen oli terveydellisistä syistä siirretty sinne vasta noin kolme kuukautta aikaisemmin. Terveydellisistä syistä — maailman vihoviimeiseen kolkkaan, jossa oikea siperialainen pyrynnujakka tuskin ennätti luoda umpeen n.s. kaduille heitettyjä likavesiä ja muita jätteitä.

Ne kaksi miestä, suomalainen ja saksalainen, istuivat päivät pitkät vuorotellen kummankin murjussa ja tutkivat myöhään ja epävarmasti saapuvien sanomalehtien mukaan sotatilannetta. He iloitsivat kumpikin yhtä sydämellisesti »Pyhän Venäjän» ilmeisistä vastoinkäymisistä. Kun nyt rusentaisivat sen kehnon lopultakin!

* * * * *

Sitten kuului eräänä päivänä kummia. Se oli maaliskuinen päivä; aurinko koetti lämmittää, mutta ei jaksanut, ja aroviima louskutteli pahanenteisesti ikkunan luukkuja. Suomalainen kyyrötti majassaan, katsellen mitään ajattelematta hiljaa murenevaa hiillosta, kun saksalainen syöksyi sisään lehden palanen kädessään.

— Siinä se nyt on! Siinä se nyt on! Matkustaja tuli äsken ja toi tämän lehden kappaleen... Vallankumous, tsaari jo vangittu...

— Älkää lörpötelkö...

— Hyvä Jumala, lukekaa!

Suomalainen otti lehden käteensä välinpitämättömänä, vastenhakoisesti. Mutta pian hän unohti ympäristön, vieraan, ja ahmi rivejä kuin nälkäinen, joka syö melkein tukehtuakseen, ennen kuin rauhoittuu ja alkaa tuntea edes ruokansa maun.

Uskooko kuka, että kaksi aikuista miestä, molemmat kovia kokeneita, karaistuneita ja jokseenkin mihin hyvänsä tottuneita, voi hypellä piirileikkiä kuullessaan sortovallan kukistuneen? Se on uskottava, sillä näiden miesten mielessä oli lähes kolmena vuotena elänyt vain yksi ainoa toive: kunpa ne sen rusentaisivat!

Nyt se oli rusennettu, järjestelmä, jonka alla kansat olivat huokailleet, maan oma kansa ehkä kaikkein enimmän.

Ja parhaaseen iloon saapuu siihen Praskovja Osipovna, suomalaisen emäntä, jonka kanssa hän ei ole monta sanaa vaihtanut. Mutta nyt on tunnelma sellainen, että täytyy puhua, täytyy sanoa vanhalle eukolle, että hänkin on nyt sitten vapaa, täysiarvoinen kansalainen, tsaari on vangittu...

Mitä haastelet? Tsaari vangittu... Järjiltäsi olet... Kuka hänet voisi vangita? Jumala on, Kristus on, Neitsyt Maaria on, mutta ne eivät vangitse tsaaria. Tsaari on Jumalan sijainen maan päällä. Kuka sitten hallitseisi, jollei tsaaria olisi?

— Duuma hallitsee toistaiseksi, sitten tulee jotakin muuta... J

− Mikä on duuma...? Tsaari vain on ja hallitsee...

— Duuma on eduskunta, se hallitsee nyt; duuma, parlaament, ymmärrättekö?

— Ja kuka tsaarin sieppasi... Jumalan asettaman...?

— Vallankumous... revoluutsia...

— Mikä se sellainen...? Tsaari on ja hallitsee, Jumala on, ja Kristus on, Neitsyt Maaria...

— Siinä nyt olet, vapaa Venäjän kansa. Sinäkö olet tehnyt vallankumouksen? Sinäkö pudistit niskaltasi ikeen, ja tarvitsitko sinä vapautusta?

Praskovja Osipovna menee matkaansa ja päivittelee:

— Hulluksi tuli... tsaari vangittu, sanoo... Tsaari on... Jumala...

* * * * *

Piirivartia kulkee kierrostaan, astuu suomalaisen murjuun. Hänellekin näytetään lehden kappale. Hän on toki lukutaitoinen, tavallaan. Tavailee uutisen, sanoo:

— Paha perii kirjoittajat, jumalallista järjestystä vastaan nousevat... A, mikäs se muka se duuma on? Näkyvät siitä välistä kirjoittavan... en ole lukenut... Mutta tsaari on ja pysyy, vallankumoukselliset pannaan linnaan... Mitähän pristav sanoisi, jos tämän näkisi...? Äreä mies on, voisi suuttua... Uskaltaneeko hänelle edes kertoa... jos vielä teidätkin kiinni panee, hiljaiset miehet... Hävittäkää mokoma lehti... ilkeyksiä puhuu...

Lähtee ja kummallisen sotamiehen hajun jälkeensä jättää. Virkavallan edustaja, kuinkas muuten, tietysti herraansa puolustaa, vaikkei asioista ymmärrä yhtään mitään.

* * * * *

Suomalainen ja saksalainen eivät saa enää sijojaan kotosalla. Täytyy lähteä ulos, upraavaa kuulemaan, mitä siellä tiedetään asiasta. Kyllä se totta on, siitä ei voi olla epäilystäkään, sillä eiväthän ankaran sensuurin alaiset lehdet uskaltaisi noin kirjoittaa, ellei jo Siperian suuremmissa keskuksissa oltaisi täysin selvillä tapahtumista. Mutta upraavaan on mentävä kuulemaan, mitä siellä sanotaan; jos tästä vihdoinkin alkaisi päästä kotimaata kohti. Sellainen ajatus kytee suomalaisen mielessä.

Portilla tulee vastaan Afanasij Pavlovitsh, posteljooni, joka reessä seisten kuin huijari ajaa ympäri pientä kaupunkia ja jakaa postin niukkoja tuomisia. Hän on tavallisesti päissään, eikä koskaan itse osaa lukea osotteita, vaan antaa kussakin talossa tarkastaa koko laukkunsa. Sillä tavalla hän joutuu monesti asiattomasti käymään. Hänellä on suomalaiselle tämän kotimaan lehtiä, mutta eihän niissä, Herra nähköön, vielä ole mitään näistä uusista tapahtumista. Pitää sentään posteljoonillekin mainita...

— Vallankumous on tullut... tsaari vankina...

Miehen pullea ja punakka naama vetäytyy soikeaksi.

— Mikä tullut...? Leikkisä mies olette, herra. Älkää sentään huiputtako vanhaa postikonia! Tsaari armeijoja johtaa, kohta voitto saadaan. Saksan kanssa kuuluu jo pian rauhan tekevän. Preussilainen on vain vastahangassa. Siitä kuuluu olevan riesa... Tsaari vangittu... Leikkiä viskoo vanhalle miehelle...

Ja posteljooni lähtee jälleen ajaa nytkyttelemään seuraavaan taloon, johon on vain puolisataa metriä...

* * * * *

Upraavassa istuu laiha, nälkiintyneen ryövärin näköinen, parrakas mies pöydän takana. Pöydällä on joskus ollut vihreä verka, mutta nyt se muistuttaa jotakin karttaa, jolla haalistunut vihreä merkitsee hedelmällistä tasankoa ja rikkeimistä paistava pöytä vuoristoa. Miehellä on edessään teelasi ja suupielessä ammoin jo poltetun savukkeen pätkä.

— Joko tänne on tullut tietoja suurista tapahtumista Pietarissa? kysyvät tulijat mieheltä, joka on kaupunginhallituksen sihteeri.

— Mistä tapahtumista?

— Vallankumouksesta, tsaarin vangitsemisesta...

— Vallankumouksesta, vatkaa mies hitaasti... Muuten, en tiedä, kysykää Ivan Petrovitshilta, kaupunginpäältä, hän on tuolla toisessa huoneessa.

Ivan Petrovitsh, arvoisa kaupunginpää, on pönäkkä ja hyvätuulinen ukko. Hänellä on aina pieni hymyn häivä kasvoilla. Hän ei koskaan naura äänekkäästi, vaan se hymy ei liioin katoa hänen naamastaan, tuskin hävinnee nukkuessakaan. Hän koettaa olla karkotetuillekin kohtelias.

— No, herra kaupunginpää, joko on tullut sähkösanomia...?

— On, on tullut, ainahan niitä tulee, kiirehtii kaupunginpää selittämään — tulee kuvernööriltä, ja tulee Pietaristakin... Hän luulee sanoneensa sukkeluuden ja hymy hiukan leviää.

— Tarkoitamme vallankumouksesta...

— Vallankumouksesta, kuka sen tekee?

— Kansa on tehnyt Venäjällä, duuma on vallankumouksen puolella, tsaari vangittu...

— So, so, pojat, teillä on täällä Siperiassa vapaampi puhevalta kuin kotipaikoillanne, mutta ei täälläkään saa mahdottomia leksotella.

Saksalainen vetää sanomalehden kappaleen taskustaan.

— Tässä kerrotaan.

Kaupunginpään kasvoilta yritti jo hymynhäive hävitä, mutta nyt se palaa takaisin. Hän lukee ja myhäilee, myhäilee ja lukee. Hänestä tämä tällainen on nähtävästi jotakin ennenkuulumattoman hauskaa. Mutta sitten hän muistaa olevansa virkamies, jonka ei sovi nähdä mitään huvittavaa mokomassa vallankumouksellisessa jutussa.

— Mistä te tämän olette saaneet? Minä en tahdo teille mitään pahaa, mutta jos pristav tai ispravnikka näkisivät. Tämä on kaiketikin jokin maanalainen julkaisu.

— Ei ole, se on omskilainen lehti...

— No, no, ei mikään julkinen lehti tämmöistä... Mutta kylläpä on sentään koomillista: tsaari vangittu... Häntä pakkaa naurattamaan, mutta hän koettaa olla vakava.

Sitten astuu sisään joku upraavan jäsen, jolle kaupunginpää ojentaa lehden sanoen:

— Lukekaa tekin, kollega, kaikkea sitä painatetaan.

Toinen tuntuu olevan vielä hyvätuulisempi kuin kaupunginpää. Hän lukee kiireesti ja purskahtaa sitten nauramaan röhöäänellä, oikein vatsaansa pidellen.

— Tsaari, Venäjän keisari, vangittu... jopa nyt jotakin, hohottaa hän. — Ja duuma... jos se rekkuloi, niin se hajoitetaan... Tämäpä on...

Ryövärinkuva tulee etuhuoneesta, lukee hänkin uutisen ja puhkeaa kuivaan, melkein ilkeään nauruun.

Sitten tulee muita upraavan jäseniä, kaikki tutustuvat lehteen... Ja kaikki nauravat. Koko huone hyllyy ja hytkyy, ja välillä kuuluu aina huudahduksia:

— Duuma vangitsee tsaarin... Onko kummempaa kuultu...! Kuka sitten hallitseisi... Eihän maa voi olla ilman hallitsijaa... Vai vallankumous...

* * * * *

Juuri parhaimpaan rähäkkään saapuu lennätinkonttorin kantaja — iso, asevelvollisuuttaan tämän toimen nojalla pakoileva miehen rumilas — tuoden sähkösanoman.

— Kuuluu olevan tärkeitä tietoja, hän sanoa jorauttaa laiskasti.

Ivan Petrovitsh, kaupunginpää, ottaa sähkösanoman ja syventyy sitä lukemaan. Hänen suunsa ympäriltä nauru katoaa kokonaan. Sähkösanoma näkyy olevan pitkänpuoleinen.

— Hyvänen aika, mutisee lukija, — tämähän on tuota samaa, jota oli lehdessä... Onko nyt koko maailma mennyt ylösalaisin...?

— Mitä, Ivan Petrovitsh, onko huonoja uutisia? kysyy joku upraavan jäsen.

— Lukekaa itse!

Upraavan jäsen lukee, ikään kuin kalpenee ja jää miettiväksi. Sitten hän antaa sähkösanoman toiselle, joka taas lukee ja käy totiseksi. Lopulta sen saa käsiinsä myös se rosvonkuva, joka sähkösanoman luettuaan melkein sähähtää suomalaiselle ja saksalaiselle:

— Siinä se nyt teille on... vallankumous...

Sähkösanoma joutuu lopulta suomalaisenkin eteen. Hän lukee siitä saman, mitä on jo ollut omskilaisessa lehdessä. Muutamia sanoja on pitkällä matkalla pudonnut pois, mutta sisältö on sentään aivan selvä, ja alla on duuman puheenjohtajan nimi.

Korkea raati, upraava, joka nyt on melkein kokonaisuudessaan koolla, on hyvin epätietoinen, mitä tehdä. Lopuksi kaupunginpää Ivan Petrovitsh sanoo:

— Meidän täytyy harkita tätä asiaa... Ankarasti harkita... Ei mitään saa tehdä summamutikassa, ei vallankumoustakaan.

Kaupungin upraava jää harkitsemaan, onko sen oltava vallankumouksellinen vai ei, mutta suomalainen painuu kohta pois koko paikkakunnalta. Hänen ei tarvitse harkita. Hän tietää muutenkin, mitä on tehtävä.

IHMINEN — MAAILMA

Oletko huomannut, että aurinko on ajanut esiin kultaisilla voittovaunuilla sinisestä riemuportista ja että sen sankarikaari on niin varma ja valloittava?

Tietysti sinä sen olet nähnyt. Sillä tämä ilmiö on niin vanha kuin maa, ja kuitenkin, se joka kerta uutuudellaan häikäisee.

Niin maa, se on ihmeellistä ihmeellisempi äiti, joka vuosi synnyttävä uuden elämän, eikä se kuitenkaan koskaan vanhene. — Tai ehkä vanhenee, mutta syntyy itse jälleen synnyttäessään.

Tämä on kevättä. Ei vielä kevään kevättä, lupauksen täyttymistä, vaan kuitenkin enemmän kuin aavistus ja suurempi kuin toivo.

Ja toivokin on jo puolet elämää, onnen kaunis kaksoissisar.

* * * * *

Oletko tuntenut, että sinun otsaasi polttaa, kasvojasi kuumentaa ja että sinun sieraimiisi pistää kummallinen kirpeys, jonka syytä sinä et ehkä tajua?

Katso: Sinäkin heräät joka kevät uudestaan, synnyt, kasvat ja nouset kukoistukseen, ja siksi elämän poltto kiertää otsallasi, kuumuus kulkee kasvojasi pitkin ja sieraimiasi kirpaisee elävä henki.

Sinähän olet auringon ja maan lapsi, niitten siittämä, synnyttämä ja sytyttämä, Sinussa asuu osa niiden voittoa ja jälleenheräämistä.

Ja sinullahan on pääsiäinen, oma pääsinpäiväsi, jonka mukana seuraa suuri ja korkea sanoma lohdutuksesta ja lunastuksesta.

Pitkäperjantai on raskas ja masentava; se kuuluisi oikeastaan jonnekin kaukaiseen painostavaan hämärään, sillä se muistuttaa Golgathaa, ristiä ja riutumista.

Se on menneisyyttä. Muistoa, jota ei kannata ajatella, sillä sen ylitse on eletty, ja nyt on tullut pääsinpäivä.

Nyt alkaa tarina riemusta ja onnesta, joille on tehtävä tiet tasaisiksi ja portit avoimiksi.

Sinuun, meihin kaikkiin, yksilöstä yksilöön, sydämestä sydämeen, sielusta sieluun.

Sillä me olemme kaikki samojen vanhempien, auringon ja maan, lapsia, me olemme ihmisiä.

Ihminen!

Jos sinä olet isäsi, siittäjäsi auringon kaltainen, niin sinä astut esiin voittajana, sankarina, joka osaa loistaa ja hymyillä.

Ja jos sinä äitiisi, maahan, tullut olet, niin sinä taidat alati syntyä uudestaan — ja synnyttää.

Sinä osaat taidon olla itse riemua täynnä ja sytyttää riemua jokaiseen rintaan, joka sinua lähenee.

Eikä silloin kukaan pysykään sinusta kaukana, sillä onnella ei ole välimatkaa, eikä antava sydän rakenna muureja, vaan siltoja, joita myöten on helppo tulla.

Ihminen!

Et sinä ole tomua ja tuhkaa, vaan suurta syntyä, sydäntä ja sielua, joilla sinä maailmaa hallitset — jos vain itse tahdot.

Sillä sinähän se juuri olet maailma!

SYDÄNSUVI — SYDÄNTEN SUVI

Maan ylle on vuotanut suvinen sade kuin Herran siunaus.

Ja katso: kaikkialta kohahtaa kuin huokaus, joka uhoaa riemua ja autuutta. Sillä ei läheskään jokainen huokaus lähde murheellisesta sydämestä, vaan tietää se usein onnen täyttymystä ja elämän yltäkylläisyyttä.

Missä on nyt se tomu, josta ihmisen sanotaan tulleen ja joksi hänen pitäisi muuttuman? Nythän on olemassa vain suuri maa, joka ei edes muista tuonneista martouttaan, vaan toteuttaa elämän pakottavaa lakia, ja ikuinen luonto, joka raskaitten hankien allakaan tuskin on toipunut siittämisen houreesta. Ja sen luonnon herra ja valtias on ihminen.

Ei siis olekaan tomua ja mitättömyyttä, vaan synnyttämisen iloa, kasvamisen onnea ja täyttymyksen himoa.

Pääsiäisen lunastus, helluntain pyhänhengen vuodatus ja juhannuksen uudestikastaminen lankeavat jokaisen osaksi. Kukaan ei jää niitä ilman muuta kuin omasta pahasta tahdostaan.

* * * * *