Part 2

Kylällä hän sai mielinmäärin noudattaa suurta intohimoaan, piipun perskojen imeskelemistä. Liekö hän sen tavan oppinut renkien kanssa tuvan nurkissa viereksiessään, niissä rengeissäkin kun oli monenlaista eläjää, vai olisiko hän sen saanut viimeisen edellisen huutopaikkansa eläkevaarilta, joka ei enää kyennyt juuri muuta tekemäänkään kuin perskoja imemään ja jonka kanssa hän makasi kaksi vuotta samassa vuoteessa? Sivulliset sanoivat heistä silloin, että nuo ukot taitavat olla samanikäisiä ja niillä näkyy olevan samat tavatkin.

Kirkonkylä, Ierin maailman toinen puoli, hallitsi punaiseksi, vihreäksi ja keltaiseksi maalattuna soukan lahdensuikelon perukkaa. Se oli nuori ja kaino, sekaisesti rakennettu, eikä sillä ollut vielä edes taajaväkiseksi yhteiskunnaksi paisumisen unelmia. Mutta Ierille, joka oli syntynyt syrjäisen virran rantatalossa ja sitten kulkenut koko pienen ikänsä huutolaisena saloseudun harmaahirsisissä, ikävissä rakennuksissa, tämä kirkonkylä oli alituisten toivojen ja halujen määränpää. Sitä paitsi vallesmanni ja lääkäri, jälkimmäinen tosin joistakin Ierille käsittämättömistä terveydellisistä vaaroista varoitellen, antoivat puolen peukalon mittaisia sikarin pätkiä, jotka Ieri korjasi ja vei ystävälleen ja suosijalleen Raatikkalan vanhalle eläkevaarille ensin piipulla poltettaviksi. Sen jälkeen niistä vasta tuli sopiva tyydyke hänen elämänsä ainoalle intohimolle.

* * * * *

Siinä nyt talsii hiljan sataneen nuoskalumen peitossa olevaa maantietä pitkin pikkuinen kyttyrä mies, jolla näyttää olevan kaasunaamari päässä. Varsinkin kauempaa katsojasta siltä näyttää, mutta lähemmäksi tultua havaitsee kyllä, että on sillä oikeat silmät, vaikka ne ovat niin suuret ja pyöreät, kosteana loistona palavat. Kauempaa katsoen tämä mies myöskin muistuttaa aseman kantajaa, joka hilaa kahta matkalaukkua, toista selkänsä ja toista rintansa päällä. Ja oikeastaanhan ne ovatkin matkalaukkuja, ja tämä mies, Ieri, on riiputtanut niitä koko ikänsä. Ne olivat aluksi pieniä ja keveämpiä kantaa, mutta iän mukana niihin on kertynyt tavaraa niin paljon, että ne ovat paisuneet ja pullistuneet, joten nuorella miehellä nyt on täysi työ niitä hilatessa. Jalka lipeää nuoskasta jokaisella askelella, ja kulku edistyy hitaasti.

Mutta Ierillä on aikaa. Hän on nyt kunnan hoidokki, ja sellaisella virkamiehellä ei ole mihinkään kiirettä. Hän sopottaa itsekseen:

— Kohta minä olen maailman toisella puolella. Ensin minä menen vallesmannille, sitten tohtorille ja sitten minä vien ne sikarin päät Raatikkalan vaarille; se ne polttaa ja minä saan piipun kahvit...

Näin häntä pakottaa elämänsä ainoa suuri intohimo, joka arkina elää vain haluna ja toivomuksena, mutta pyhäisin purskahtaa tyydytystä vaativaksi voimaksi.

Ja Ieri nähtävästi vain ajattelee tätä tyydytystään, koska ei huomaa mitään ympärillään tapahtuvaa. Hän on nämä pari hoitolavuottansa kulkenut joka pyhäaamu tätä samaa tietä, satoi tai paistoi, pyrysi tai pakasti. Hänellä on aina sama sarkanuttu päällään ja karvareuhkana päässään, olipa vuodenaikakin mikä hyvänsä. Talvipakkasella hän hytisee vilusta ja kesällä vuotaa hikeä, mutta se on hänestä samantekevää, ruumiillista, kahden matkalaukun kantamista. Sielulla on hätä piipun kahvin perään.

Tiellä sattuu tulemaan vastaan ilomielisiä kylän poikia, jotka huutelevat:

— Kah, Ieri, hepäs tuosta natsa ja karista huuleesi; kyllä se piipun kahvista käy...

Mutta Ieri ei näe heitä, yhtä vähän kuin hän näkee talvella lumen painon raskauttamia honkia, keväällä hänen askelensa vieressä solisevaa puroa, kesällä vihreyttään värisevää lehteä ja syksyllä menneitä muistojaan levottomasti lepattavaa haapaa. Hän ei näe eikä kuule, vaan rientää eteenpäin kuin kohtaloaan tavoittaakseen.

Siinä olisi yksinäisellä, enimmäkseen vastaantulijattomalla tiellä aikaa vatvoa muistojaan ja kerrata elämänsä tapahtumia, jos olisi mitä vatvoa ja kerrata. Mutta mistäpä sitä Ierillä, jonka elämässä ei ole tapahtunut muuta kuin vaivainen syntyminen, yhtä vaivainen vaellus huutolaisena vieraiden, milloin tylympien, milloin leppoisempien ihmisten nurkissa, ja sitten hoitola, hourujen puoli, yhteinen huone, jossa saavat kuljeskella hiljaiset hullut ja lyhytjärkiset.

Sen lisäksi hänellä on tämä maailman toinen puoli, joka alkaa kirkonkylän punaiseksi maalatulta veräjältä — ainoa, minkä Ieri vaelluksellaan huomaa ja tajuaa eräänlaisena rajapyykkinä — ja päättyy Raatikkalaan, reunataloon, jossa on mukavaa, Ierille hyvätuulisesti hymyilevää väkeä ja se vanha tuttu, piippua ahnaasti polttava ja vaivaiselle pojalle auliisti perskoja tarjoava eläkevaari.

Tässäpä nyt punainen veräjä onkin. Se on näin talvella selkosen selällään, ja sen kesällä omituisesti kiljaiseva portti on nostettu aitoviereen. Siitä on nyt helppo käydä sisälle vähävoimaisen nuoren miehen.

Ja tuossa on vallesmanniin; siihen Ieri poikkeaa.

Piika häärää keittiössä. Hän tietää Ierin asian jo entuudestaan, pistää hänen käteensä kourallisen sikarin pätkiä, joita on vallesmannin kehoituksesta ja osaksi omasta armeliaisuudestaankin koonnut, Ieri tunkee ne taskuunsa melkein kuin hädissään ja hengästyneenä. Hänellä on kiire jatkamaan matkaansa.

— No, minnekä sillä Ierillä semmoinen hätä, istuisit tuossa ja juttelisit! sanoo piika.

Ierin kaasunaamari vetäytyy vähän kurttuun. Se ehkä tarkoittaa olla hymyä — tahi kuka hänen tietää. Hän menee kuitenkin, menee kuin kohtaloansa hakemaan.

Seuraavansa pysähdyspaikassaan hän tapaa tohtorin itsensä.

— Joko se Ieri taas...? sanoo tämä. — Minnekäs nyt on matka?

Tälle tohtorille hän puhuu, on aina puhunut mieluummin kuin monille muille. Kaasunaamari aukenee ja sen sisältä ynähtää hieman kitisevä ääni:

— Mihinkäpä minä... haen vain sitä samaa.

Hän saa sen saman, minkä ennenkin, ja tekee lähtöä. Tohtori haluaa vielä jutella.

— Ierin pitäisi olla varovainen. Kuuntele nyt Ieri, kun minä sanon...

Kaasunaamarin sisältä ynisee:

En minä nyt kerkiä, minä menen tämän maailman toisen puolen ihan laitaan...

Ja hän menee, hirmuisella kiireellä; himoko vain niin polttanee hänen sielussaan? Sehän se tavallisesti ihmistä ajaa, viisaampaakin kuin tämä Ieri.

Kirkonkylällä kihisee väkeä näin sunnuntaiaamuna. Se kyllä tuntee ja tietää tämän kulkijan ja ihmettelee, mitenkä vain tuossakin henki pysynee, kun se on niin muodoton ja ihan heikkouttaan tutajaa. Nuori kansa ei luonnollisesti malta olla heittelemättä omia viisauksiaan menijän perään, mutta mitä tämä siitä... Kukaan ei oikein jaksa uskoa, että sillä on sellainen kytö mokomaan herkkuun, mutta eiväthän ihmiset tajuakaan toistensa himoja — eivätkä omiaankaan.

Raatikkalan tuvassa on Ieriin totuttu ja häntä katsellaan kuin henkilöä, jota jo on odotettu, ja pitkäksyen sanottu: Kah, kun se jo ei tule. Nyt hän tulee ja rientää kiireesti eläkevaarin nurkkaan ja ojentaa tälle sikarin pätkänsä. Vaarille Ieri aina puhuu, vilkkaammin ja selvemmin kuin muille. Hän sanoo:

— Tulin taas... He, vaari, pätkiä, polta nyt! Minua raukaisee; panen vähän tuohon penkille pitkälleni ja nousen kohta piipun kahville.

— Miten sitä nyt, Ieriä, niin väsyttäneekin, ihmettelee emäntä. — Kovasti on lääpästyksissään.

Hän ottaa naulasta rengin työnutun ja tunkee sen Ierin pään alle.

— Onpahan pehmeämpi päällesi ja sopivampi levätäksesi.

Siihen Ieri nukkuu, sikeästi kuin raskaan työn tehnyt. Niskan alle työnnetty nuttu kohottaa pään kyttyrän tasalle, joten hän mahtuu parahiksi selälleen. Kohta kuuluu vain epätasaisesti nytkähtelevä kuorsaus, ja nukkujan leveä suu longistuu rehtevän avoimeksi.

Vähän ajan perästä vääntäytyy tupaan leveäharteinen tukkilainen, joka on viikolla tullut taloon ja nyt viettää ensimmäistä pyhähumalaansa. Hän aikoo panna piippuun, mutta huomaa sen olevan entisiä perskoja täynnä ja alkaa kaivaa niitä pois. Kopistettuaan kahvit kouraansa hän havaitsee nukkuvan pojan, tarkastelee tätä pitkään ja sanoo:

— Eikös tuo ole juuri se sama poika, joka kuuluu niin tykkäävän piipun kahvista. Ota nyt kerrankin himoosi...

Ja samassa hän kaataa kourallisen perskoja Ierin rentonaan auki ammottavaan suuhun.

Poika riipaisee kourauksen kuorsauksen mukana jonnekin väärään kurkkuun, sitten muutaman kerran tukahdutetusti yskäisee, mutta menee pian mustansiniseksi ja lakkaa hengittämästä.

— So, so, soso, — äännähtelee humalikas tukkilainen, — mitenkäs tässä nyt kävi?

Eläkevaari on tapauksen huomattuaan kömpinyt nurkastaan. Hän katsoo hengetöntä poikaa ja katsoo tukkilaista; sanoo sitten kirahtelevalla vanhanmiehen äänellä:

— Niin se kävi... himossa siittämäsi pojan himoonsa tapoit.

IHMEELLISET OVAT KOHTALON TIET

Tämä tapahtui alun kolmattakymmentä vuotta sitten.

Nuori suomalainen mies istui Varsovan asemalla odottaen Pietarin junan lähtöä. Hänen korvissaan karahteli ja sihahteli pitkiä puolalaisia kerakeyhtymiä, joihin hyvin usein sekautui leveämpiä ja tavallaan laulavampia venäläisiä äänteitä. Tämä kaupunki, Varsova, oli alkanut kammottaa nuorta miestä. Hänet oli aamulla vangittu eräästä ravintolasta aamiaisensa äärestä, viety jollekin poliisiasemalle, istutettu siellä monta tuntia puulaatikon päällä, sitten tutkittu, näytetty valokuvaa ja väitetty häntä sen esittämäksi henkilöksi, joksikin etsityksi vallankumoukselliseksi, ja vasta pitkien selittelyjen perästä uskottu, että hän olikin aivan toinen mies. Sitten oli kuivasti valitettu erehdystä ja käsketty hänen mennä. Kuulustelijat siellä poliisiasemalla olivat puhuneet venättä, mutta heidän suussaan kerakkeet olivat sorahtaneet puolaksi. Ne olivat olleet noita raadollisia olioita, jotka palvelivat vierasta sortajaa omaa isänmaatansa vastaan.

Suomalainen odotti nyt lähtöä tästä synkästä pesästä — Pietariin ja kotimaahan. Sieraimiin pisti kirpeä venäläinen haju, pitkin odotushuoneiden ja ravintolan lattioita virui sekalaisesti puettuja ihmisiä, joilla kaikilla oli kalpeat, väsyneet kasvot. He lojuivat suurten myttykasojen välissä, ikään kuin edeltäkäsin kyllästyneinä matkaan, joka heidän oli aloitettava.

Nuori suomalainen matkamies koetti löytää katseelleen kiinnekohtaa tästä elämänväsymyksen kyllästämästä paikasta. Kaksi sinipukuista santarmia asteli edestakaisin, hekin tympeentyneen ja happamen näköisinä. Vain joskus, kun sisälle sattui tulemaan vilkkaampi ja hälisevämpi joukko, heidän huomionsa kiintyi siihen, mutta havaittuaan, että se jäi ravintolapöydän ääreen ottamaan iltaryyppyjään, jatkoivat he jälleen entistä yksitoikkoista vaellustaan.

Sitten ilmestyi vastapäiselle penkille omituinen ryhmä. Siinä oli kummallisen jolsakasvoinen nainen ja hänen ympärillään kolme miestä. Viimeksi mainitut eivät olleet millään tavoin erikoisempia: tavallista venäläistä tai puolalaista tahi puolalaisvenäläistä apashityyppiä. Mutta nainen oli huomiota herättävä. Hän ei oikein tuntunut sopivan pukimiinsa, nyki milloin vyötäröään, milloin kaulaansa, aivan kuin vaatteet olisivat häntä ahdistaneet. Hänen kasvonsa olivat rumat ja ilkeät. Niiden päälle oli tosin vedetty harso, mutta senkin alta saattoi erottaa ulkonevat poskiluut, matalan otsan ja veltosti alaspäin venähtäneen leuan.

Joutilaana istuvan huomio kääntyy usein esineihin ja ihmisiin, joissa oikeastaan ei ole mitään erikoista mielenkiintoa. Varsinkin matkoilla seurataan usein joittenkin kanssamatkustajien pienimpiäkin liikkeitä ja eleitä ikään kuin odottaen, että tuosta kohta tulee jotakin jännittävää ja tärkeää. Näin saattaa mennä loppuun pitkäkin matka, eikä mitään sen kummempaa ole havaittu. Suomalainen jäi nyt seuraamaan tätä neliapilasta, oikeastaan tarkoituksettomana ja ajatuksettomana, mutta kiinnitti sillä tavoin puoleensa toistenkin huomion. Ryhmä näytti vilkastuvan hänen tähtensä. Se rupesi puhelemaan kovemmin, ja naisen ääni kuului ylimpänä. Se jollakin tavalla vihlaisi korvaa ja juuttui sinne ainaiseksi. Useinhan sattuu, että jokin ääni tai ulkomuoto painautuu ihmisen tajuntaan lähtemättömästi. Se ääni oli omituinen: jotakin kimakkaa piipitystä, joka ei ollut oikeastaan miehen eikä naisen ääntä, vaan siltä väliltä; sillä tavalla me tavallisesti kuvittelemme eunukkien puhuvan.

Junan lähtöaika läheni, oli vähitellen aika rientää paikkaa valloittamaan, mikä ei koskaan makuulippua omaamattomalle Venäjän pitkänmatkan junan matkustajalle ole ollut helppo tehtävä. Suomalainen oli tilannut jotakin ravintolasta ja veti nyt esiin lompakkonsa maksaakseen. Lompakko oli paksu möhkäle, ei tosin rahalliselta sisällykseltään, joka tarkasti laskien olisi riittänyt pieneen pysähdykseen Pietarissa ja sitten matkaan Suomeen, vaan pääasiassa siksi, että se oli jäänyt siivoamatta erinäisistä pienistä matkamuistoista, joita oli kertynyt Unkarista ja Itävallasta, suomalaisen matkan päätemaista. Lompakkoa käsitellessään suomalainen veti puoleensa tavallista kiinteämmän katseen puheena olevan seurueen taholta, jonka kesken syntyi levotonta liikehtimistä ja suhinaa. Naisen hunnutetuille kasvoille levittäytyi irvistys, joka kai oli tarkoitettu hymyksi, ja hänen silmänsä välähtivät omituisesti suomalaiseen päin. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä tietävinäänkään vaan kiirehti asemasillalle tunkeilevaan joukkoon.

Venäläisten junien valaistus oli siihen aikaan jokseenkin alkuperäinen. Toisen luokan vaunuissa paloi tavallisesti lyhtyyn pistetty kynttilä kummassakin päässä, joten pitkän vaunun keskusta oli pimeä kuin ryssän helvetti. Miten lienee suomalainen vahingossa astunut makuuvaunuun, johon hänellä ei ollut oikeutta, eikä sen käytävässä ollut valoa muuta kuin minkä asemasillan lyhdyt sinne heijastivat.

Tuskin matkamies oli astunut vaunun käytävään ja huomannut erehdyksensä, minkä vuoksi hän aikoi heti kääntyä takaisin, kun hänet painettiin lujasti seinää vasten, kaiken varalta tiukasti napitettu päällystakki reväistiin auki, ja vieras käsi tunkeutui hänen povitaskuunsa. Suomalaisen molemmissa käsissä oli matkalaukku, joten mikään puolustus, vieläpä selvää ylivoimaa vastaan, ei voinut tulla kysymykseen, jos se näin nopean ja tottuneen tarkastuksen aikana ylipäätäänkään olisi ollut mahdollista.

Himmeästä valosta huolimatta suomalainen kerkesi nähdä, että häntä seinään painamassa oli ainakin kaksi miestä ja taskussa käynyt oli nainen sama nainen, joka äsken ravintolassa oli piipittänyt ja jonka silmät niin omituisesti olivat välähtäneet.

Tietysti tuli paikalle suomalaisen häivytyksen johdosta poliiseja ja santarmeja, mutta heidän tutkimuksensa rajoittui pääasiassa ryöstetyn nimen ja osoitteen selville saamiseen. Oikeastaan suomalainen sai olla kiitollinen, ettei hänen matkaansa siirretty toiseen päivään tarkemman kuulustelun takia. Kun asianomainen ei kuitenkaan erikoisemmin painostanut tutkinnon tärkeyttä, sallittiin hänen lähteä, eväänään sellainen lohdutus, että he kyllä lähettävät lompakon takaisin annetulla osoitteella, kunhan se löytyy.

Muuta evästä suomalaisella ei ollutkaan puolentoista vuorokauden matkalle, sillä hänellä ei ollut enää rahaa. Kuponkilippu oli vain säilynyt, koska se oli tapaturman sattuessa toisessa taskussa.

* * * * *

Oli mennyt jokseenkin tasan seitsemän vuotta.

Suomalainen ei ollut saanut takaisin lompakkoaan, mutta hänellä oli kyllä sinä aikana ollut muita lompakkoja — ja välistä rahaakin, miten milloinkin oli sattunut. Tällä hetkellä hänellä ei kuitenkaan ollut kumpaakaan, sälä ne olivat jääneet Pietarin siirtovankilaan, ja hän itse oli valtiollisena vankina matkalla Siperian karkoitusmaille. Hän oli juuri ehtinyt pitkän ja raskaan etappimatkan jälkeen Tomskiin ja eräänä joulukuun päivänä hänet tyrkättiin lääninvankilan keskikokoiseen koppiin, jossa jo ennen häntä oli neljäneljättä miestä.

Tämä miesseura edusti hyvin monta kansallisuutta, melkein kaikkea, mitä laajan Venäjän alueelta suuren sodan ensimmäisinä kuukausina oli ehditty kerätä. Kaikki he tietysti olivat valtakunnalle vaarallisia, mikä milläkin tavalla. Kuka oli hautonut mielessään järjestelmän kumoamista ja koettanut aatettaan tarjota lähimmäisilleenkin, kuka oli varastanut joltakin jotakin, kunhan se vain ei ollut valtion omaisuutta, sillä kruununvarkaita ei lähetetty Siperiaan, vaan heitä ylennettiin virassa; kuka oli urkkija tai saksalaisystävällinen — mikäpähän mitäkin.

Siinä kopissa vietettiin hiljaisia päiviä, joina metsästettiin täitä ja keskusteltiin, sikäli kuin keskinäistä luottamusta syntyi, maailman tapahtumista, joista ei tiedetty muuta kuin huikeita otaksumia, siivekkäitä kuin ainakin paksun muurin ja kalterien taakse eristettyjen valtakuntaan tunkeutunut huhu.

Ja yöt nukuttiin levottomasti, syöpäläisten käsissä ja tiukkaan sullottuina, viimeksi tullut lähinnä yhteistä ämpäriä, jota siivoimmin voisi nimittää mukavuuslaitokseksi ja josta kopin ylikansoituksen vuoksi aina aamuyöstä lähti liukumaan nukkujia kohti ilkeä, kiemurainen viiva kuin limainen käärme.

Suomalainen oli viimeksi tullut ja loikoi yötään tämän käärmeen alituisen uhkan alaisena, kokeillen unetta ja aikansa kuluksi, millä kyljellä olisi pehmeämpää, ja koska kumpikaan kylki ei tuntunut käyvän höyhenpatjasta, rupesi hän tarkkailemaan ulkopuolisia ilmiöitä.

Kuka siinä kuorsasi kuitenkin, mikä mitenkin hiljaisesti valitteli, joku nyyhkytti, toinen ähkyi ja äsähteli itsekseen — tavallisia, ennen kuultuja ääniä. Mutta sitten korva tavoitti jotakin harvinaisempaa.

Jossakin nurkassa joku puhui ihmeellisesti vikisten. Toiset — niitä saattoi olla kaksi — murahtivat väliin muutaman sanan, pysyen kuitenkin enimmäkseen kuuntelijoina. Kieli kuulosti olevan puolaa, jota suomalainen ei ymmärtänyt. Mutta tuo ääni se ei ollut oikein miehen eikä naisen, vaan siltä väliltä. Puhuja oli kuitenkin mies, sillä Venäjän vankiloissa ei toki ollut yhteiskoppeja.

Ääni piipitti niin kauan, että suomalainen lopulta nukkui, kääntäen väsyneesti selkänsä viereen madelleelle niljakalle käärmeelle.

Sitten kului päiviä ja öitä, ja suomalainen kuuli usein saman vinkuvan äänen. Hän näki myöskin äänen haltijan. Tämä oli vartaloltaan solakka, hiukan naisellinen, samoin kuin käytökseltäänkin. Kasvot olivat pitkulaiset, rumat ja ilkeät, ja leuka omituisesti venähtänyt. Mutta ennen kaikkea ääni viilteli pahasti, tunkeutui jonnekin syvälle suomalaisen olemukseen ja ikäänkuin herätti sieltä jonkin muiston. Suomalaisen mieleen johtui, että noin mahtavat eunukit puhua.

Suomalainen oli kaksi viikkoa samassa kopissa joukeamuotoisen, naisellisen henkilön kanssa, ja tämä rupesi häntä suorastaan vaivaamaan. Kaikkein inhoittavin hän oli yrittäessään hymyillä, mikä tapahtui varsin usein. Silloin hänen naamansa kiertyi vastenmieliseen irvistykseen.

Sitten suomalainen lähetettiin lopulliseen karkoituspaikkaansa, joka oli puolen kuudettasadan virstan päässä Tomskista. Samassa matkueessa oli yksikolmatta henkeä, yhtenä se samainen visertäjä.

Kulkue kierteli Ob-joen lumista uomaa räiskyvässä pakkasessa, jossa rekitoverien oli kiinteästi nojauduttava toisiinsa yhdistääkseen vähäiseksi laskevan ruumiin lämmön. Jo toisena päivänä suomalainen tapasi eunukin kyljestään; heistä oli tullut rekikumppalit. Tämä visersi innokkaasti murteellista saksaa josta kuitenkin sai selvän. Hän oli avomielinen ja luottavainen, puheli kursailematta entisyydestään. Hänelle nähtävästi tuli, kuten joskus ihmiselle sattuu, vastustamaton halu haastaa tuntemattomallekin entisyydestään ja ammatistaan. Hän sanoi olevansa varsovalainen varas, joka nyt oli kiinni ainakin kymmenennen kerran. Venäjän lakien mukaan ei kuitenkaan pidetty lukua siitä, kuinka monennen kerran kukin varas joutui kiikkiin, ja niin hän oli aina selvinnyt verraten vähällä. Nyt hänet kuitenkin oli karkoitettu. Varsova oli näet sotatoimien läheistä aluetta, eikä siellä ollut aikaa tarkemmin lajitella rikollisia. Olivat karkoittaneet pois tieltään. Tämä onnettomuus oli johtunut hyvin haljusta syystä: miehen erikoisalana oli ollut kuljeskella naiseksi pukeutuneena, ja niin hän oli lähtenyt kadulta erään humalaisen upseerin asuntoon, poistuen sieltä myöhemmin toisen nukkuessa mukanaan upseerin kello ja rahat.

Nyt suomalaiselle valkeni. Tämä oli se sama vikisijä, jonka hän oli tavannut Varsovan asemalla seitsemän vuotta sitten ja joka eräiden toisten avustamana oli käynyt kutsumattomana vieraana hänen povitaskussaan.

Ihmeelliset ovat kohtalon tiet! Siinä he nyt lämmittivät toisiaan samassa reslassa ja ajaa kihnuttivat kohti kaukaista Siperian soppea — seitsemän vuoden perästä.

Reen jalas natisi pakkasen puremaa raidetta vasten, hevosjono solui hiljaisesti heitteistä tietä, ja suomalainen mietti mielessään, että me ollaan nyt täällä samanlaisia, yhtä voimattomia, yhtä vieraita, yhtä hyviä tai pahoja — miten vain ottaa; tuskin tuolle kehtaa sanoa, että me oikeastaan on tavattu ennenkin hiukan toisenlaisissa oloissa. Mitä se hyödyttäisi: tuo ei ole varmaankaan pitänyt kirjaa uhreistaan, eikähän hän nyt harjoita ammattiaan. Hän on nyt karkoitettu, hänkin, Siperian vanki, yhtä ikävissään ja yksinään. Jos joskus sitten myöhemmin, kun kuitenkin samalle paikkakunnalle joudutaan ja siedä tavataan, leikillään huomauttaisikin, kun se mahdollisesti oppii ymmärtämään leikkiä.

He eivät kuitenkaan tavanneet. Tai oikeastaan kylläkin, mutta sellaisissa olosuhteissa, joissa kaikki sanominen ja huomauttaminen oli mahdotonta. Varas joutui ensin johonkin toiseen kylään. Sieltä hän kyllä noin vuoden perästä tuli samalle paikkakunnalle kuin suomalainenkin, mutta kävi naiseksi puettuna ja vietti häitä jonkun Jurij Ivanovitshin kanssa.

Hänet siirrettiin Tomskin hourujen hoitolaan.

SIPERIAN JOULU

Hevosjono luikerteli halki Siperian lumisten maisemien. Tie kulki välistä joen jäätä omituisin kaarroin, kuten meillä Suomessakin. Nähtävästi Siperian pienet, mutta erinomaisen jäntevät hevoset rakastivat samanlaista kaariviivaa kuin heidän suomalaiset heimolaisensa, jotka myöskin jokaisen ensi lumen aikana joutuvat piirtämään tulevien viittateiden pohjan.

Toisinaan taas tie nousi matalaan pensaikkoon joen rannalle ja seurasi sellaista alakuloista ja tuiskun täyttämää ryteikköä virstamääriä. Joskus myöskin hevosjono puikahti laajalle arolle, jolla pyörähteli yksinäisiä tuulispäitä, nostaen lunta omituisina lieriöinä korkeutta kohti.

Juuri näillä aroilla ja noissa tuiskun lunta täyteen läjäämissä pensaikoissa tuntui asuvan se Siperian henki, joka on juurtunut meikäläisen mieleen mummojen kertomuksista ja joistakin lapsena nähdyistä painokuvista. Täällä saattoi helposti mielikuvassaan nähdä susilauman laukkaavan läähättäen ja kielet ulkona madon lailla kiemurtelevaa hevosjonoa kohti, ja mielikuvitus voi edelleen aukaista pensaikon lumivuoreen hirmuisen onkalon, johon koko jata näkymättömäksi livahti.

Tämä oli sitä Siperian talvea, jossa hevosjono luikerteli kuin ikuisuutta kohti synnyttämättä juuri mitään muuta ääntä kuin silloin tällöin reen jalaksen kirahduksen pakkasen puremaa tietä vasten. Ja sekin kuului kuin haavoittuneen suden ulvaisu.

Tässä hevosjonossa eivät näet kulkuset kilkattaneet, eikä siinä aisakello pompottanut malmista tervehdystään maisemille, kuten Suomen talvisilla metsäteillä tavallisesti tapahtuu. Tämä ei ollutkaan mikään iloinen ja asiantouhuisa matkue, vaan kauas Siperian korpiin karkoitettujen hiljainen saatto.

Hevosjonon suursiipisissä liistereissä kyyhötti vangin halatteihin ja muihin kummallisiin pukimiin käärittyjä miehiä, kaikkiaan joukon kolmattakymmentä, joista aina välistä joitakuita, kukin vuorollaan, hyppäsi reen jälkeen hölkyttämään tahdissa hevosten kanssa, taistellakseen siten liian navakasti päälle käyvää yletöntä pakkasta vastaan. Juoksijan piti siinä paljastaa lakin ja mahdollisesti kaulahuivin avulla peitetty naamansa, johon tulipalopakkanen pisti kuin ampiainen, aiheuttaen myöskin ampiaisen puremaa muistuttavan pöhötyksen. Mutta tällaisia pistoksia täytyi kestää, koska ruumiin yleislämmön säilyttäminen oli sittenkin tärkeintä.