Part 4

Katso aurinkoa, joka on alkanut ratansa alhaalta, herättäen halua ja toiveita, noussut yhä ylemmäksi luoden voimaa ja vakavuutta, kunnes se on kiivennyt kaarroksensa korkeimmalle kohdalle ja täyttänyt työnsä, minkä jälkeen se vasta uskaltaa ajatella aikaisempaa maillensa menoa. Katso maata, joka on ojentanut utareensa jokaiselle elämän mehua anovalle eikä ole hyljännyt yhtään syntymän lahjan saanutta!

Olisi väärin nimittää näitä ihmeellisiä avuja uhrautumiseksi ja itsensä unhoittamiseksi, koska auringon ja maan tekoja on ohjannut lainalaisuus, joka on paljon painavampi kuin uhrautuminen tai itsensä unhoittaminen. Se, joka uhraa itsensä, ei aina auta toista, koska uhrautuminenkin saattaa olla itsekästä, ja itsensä unhoittaminen voi olla joskus suoranaista vääryyttä, koska silloin helposti unohtaa myöskin oman tehtävänsä ja tarkoituksensa. Eikä niin ole ajatellut se lainsäätäjä, joka on määrännyt elämän alkamisen, kehittymisen ja täyteläiseksi tulemisen.

* * * * *

Katso: luonnonvoimat pyhittävät omia tarkoituksiaan ja tehtäviään, mutta kuka uskaltaisi sanoa niitä itsekkäiksi ja tylyiksi? Ja juuri omaa kohtaloaan täyttäessään ne palvelevat parhaiten toisiaan ja —ihmistä, kaiken luonnon herraa ja valtiasta.

Näin syntyy yksilöllisestä elämän huoltamisen tahdosta yhteistahto, joka on kaikkein korkein ja pätevin voima. Ja yhdestä sydämestä laajenee yhteissydän, joka kykenee rakastamaan kaikkea ja kaikkia.

* * * * *

Nyt on maan ja auringon yhteiselämä kehittymässä kypsyyteensä: maa pursuaa oman tarkoituksensa raivossa kiireellä hedelmäänsä, ja aurinko syöksee korkeimmalta kaarrokseltaan koko tulensa sen sydämeen.

Tämä on nyt rakkauden täyttymystä, suuren ja rajattoman yhteisrakkauden. Tämä on kasteenliitto, joka uudistuu jok'ainoa ajast’aika juuri sen takia, että elämän tarkoituksen ja yhteistuntemisen voima virkeänä pysyisi.

Tämä on ihmiselle, luonnon herralle, merkkinä ja muistutuksena hänen oman, korkean tarkoituksensa pyhittämisestä, joka samalla on oikean lähimmäisen rakkauden velvoittavin vaatimus.

Tämä on sydänsuvea ja sydänten suvea, jolloin jokainen silmä näkee ja jokainen korva kuulee rakkaudenkäskyn, joka on suurin kaikista. Se käsky on ollut alati kirjoitettuna itsensä elämän katekismukseen, vaikka sitä harvat ovat taitaneet oikein lukea. Muutenhan he olisivat ottaneet itselleen rakkauden uskon ja kasteen.

Mehän olemme kaikki Johannes Kastajoita, mutta meidän ei tarvitse kulkea kamelinkarvaviitassa eikä mennä korpeen itseämme kiduttamaan, sillä meitä varten on varattu elämisen riemu ja onni, jotka odottavat valmiina kättemme ulottuvilla.

Ja jos me rakkaudella kätemme ojennamme, niin voimme saada sykimme koko maailman.

PORMESTARIN JORRI

AAMUTUNNELMA PIENESTÄ KAUPUNGISTA

No, jo se oli parahdus, voi yhden kerran!

Kello taisi olla vasta siinä puoli seitsemän tienoilla aamulla. Pienen kaupungin kaduilla oli hiljaista, niillä ikään kuin aamurauha peilaili itseään. Alkusyksyn aurinko oli ehtinyt parahiksi niin korkealle, että sen säteet yrittivät tunkeutua rakennusten itäpuolisten ikkunoiden verhojen lävitse. Se oli kuitenkin enimmäkseen turhaa vaivaa, sillä herrasväen talojen ikkunat olivat peitetyt paksuilla uutimilla, joihin aamuauringon ystävällinen tervehdys sammui. Vain jonkin matalan majan ikkunasta säde pujahti sisälle iloisena ja leikkisänä, kareili hetken nukkuvan piltin poskipäillä, ja siirtyi sitten katselemaan, missä kunnossa hella oli. Voi voi, olihan siinä muistuttamista, sillä koskapa köyhä näin arkisena aikana kerkiää jälkiänsä korjaamaan.

Kaduilla ei näkynyt muuta liikkujaa kuin yksinäinen ajuri, joka aamujunalta kyydin saatuaan ja sen suoritettuaan lönkytteli käymäjalkaa asemapaikalleen. Sekä miestä että hevosta elähdytti nähtävästi yhteinen toivo päästä vielä hetkiseksi jatkamaan kesken jäänyttä aamu-untaan. Hyvän tunnin saisi vielä pirsissä torkkua, ennen kuin tarvitsisi edes ajatellakaan kyytiä. Kyllähän tämän kaupungin tavat tiedettiin. Ne tunsivat sekä ajuri että hevonen monien vuosien kokemuksesta. Täällä he molemmat olivat syntyneet ja kasvaneet sekä sittemmin yhteistä ammattia harjoittaneet.

Muutamista piipuista nousta piiperteli savu tyyneen avaruuteen, kohosi pienenä kohtisuorana pillinä, kuten kahvisavu ainakin. Se lähti työmiesten, käsityöläisten ja hyvin vaatimattomien herrasväkien asunnoista, joissa siis jo päivän elämä hiljakseen alkoi.

Ja silloin juuri se parahdus leikkasi tätä aamuhiljaista kaupunkia. Sen kaiku vielä palasi jostakin, sitten oli tuokion tauko, kunnes yhtäkkiä seurasi toinen parahdus, ja sen jälkeen suoraa huutoa kuin olisi henkeä viety joltakin.

Erään talon ikkuna lennähti auki ja siitä pisti pörröinen naisen pää.

— Herra Jumala, mitä on tapahtunut? huudahti se pää hätääntyneenä. — Kuka täällä parkuu?

Melkein samaan aikaan avautui kadun toisella puolella ikkuna, josta niinikään näyttäytyi naisen pää, kapea, joukeamuotoinen. Sen pään päällä oli tukka niin sileä kuin nuoltu, ja kasvojen johdolla olisi ollut vaikeaa sanoa, ovatko ne miehen vai naisen, mutta ääni oli pikemmin naisen:

— Voi, hyväinen aika, mikä huuto se tuo on?

Sitten avattiin yhä useampia ikkunoita. Kohta niitä oli auki koko kadun mitan, kummaltakin puolelta. Tämä oli niin sanottua hienoston kaupunginosaa, ja arvoisat rouvat olisivat epäilemättä lojuneet vielä hyvin kauan vuoteillaan, ellei olisi sattunut mokomaa hirveätä kunnon ihmisten rauhan häirintää.

Siinä nyt oli koolla hyvä joukko kaupungin hienojen rouvien päitä, toisin sanoen melkein kaikkien niiden parempien perheiden valtijattaret, jotka asuivat pienen kaupungin tällä laidalla. Siinä riippuivat puolikyljistään kadulla pankinjohtajan, parin muun johtajan, rahatoimikamarin kamreerin, lyseon rehtorin, hotellin omistajan, kaupungin enimmän käytetyn asianajajan, vasta kauppaneuvokseksi leivotun kauppiaan, pastorin ja kaupunginlääkärin ynnä nahkuri- ja vaatturimestarien paremmat puolikkaat, joista kahta viimeksimainittua ei oikeastaan luettu säätyläisiin, koska heitä ei vielä kertaakaan oltu kutsuttu pormestarille, vaikka heidän miehensä olivat ostaneet talot tältä herrasväen kadulta. — Toinen puoli säätyläisiä, niiden joukossa pormestari ja raatimies, asui eräällä toisella hienoston kadulla kaupungin vastakkaisessa laidassa.

— Onkohan jokin onnettomuus tapahtunut, ihanhan tuo on kuin pienen lapsen huutoa, aloitti pankinjohtajan rouva mielipiteiden vaihdon. Hän oli lihava ja hyväntahtoisen näköinen ihminen, vanhemmalla puolella ikäänsä, mutta punakka ja kasvoilla terve ilme. Hän oli saanut paljon lapsia, eikä hänen elämässään ollut tarvinnut juuri muuta tehdäkään.

Kahden muun johtajan rouvat olivat nousukkaita, eivätkä he osanneet tällaiseen hienompaan keskusteluun sanoa muuta kuin: »Kyllä se on sentään kauheata!»

Rahatoimikamarin kamreerin rouva oli ulkonäöltään kuin vauraan osuusmeijerin meijerska, mutta hän valitti alituisesti vähäverisyyttä ja koetti joka kevät tehdä miehelleen uskottavaksi, että hänen täytyi välttämättä päästä kylpemään, mikä toive ei kuitenkaan vielä toistaiseksi ollut toteutunut. Hän oli harjoittanut kasvoilleen ylhäisen kärsivän ilmeen, jonka hän niille nytkin, varhaisesta hetkestä huolimatta, oli ehtinyt järjestää. Hän huudahti mahdollisimman vähäverisellä ja huonolla äänellä:

— Voi sentään, kuka kunnoton on tähän aikaan laskenut lapsensa ulkosalle?

Lyseon rehtorin rouva oli vuosien kuluessa yrittänyt oppia mieheltään pedagogista täsmällisyyttä. Hän käsitti ennen kaikkea rauhan häiritsemisen sopimattomuuden ja sanoi kuivasti:

— Kun ei nyt enää yölläkään saa rauhaa...

Hotellin omistajan rouva oli vähällä sanoa: »Kieltäkää siltä tarjoilu», mutta huomasi sitten, ettei se sopinut, ja huusi:

— Kieltäkää sitä kiljumasta!

Muiden rouvien mielipiteistä ei enää voinut saada selkoa, sillä keskustelu oli muodostunut ylen vilkkaaksi. Ainoastaan kaupunginlääkärin rouva, jolla oli hellä sydän, juoksi miehensä luokse, herätti hänet ja pyysi kiireesti pukeutumaan, sillä jossakin lähiseudulla oli varmaan sattunut kauhea onnettomuus, jonka johdosta tarvittiin lääkärin apua.

Kun keskustelu ikkunasta ikkunaan oli juuri vilkkaimmillaan, nilkutti pieni lappalaiskoiran perukka esiin nurkan takaa kolmella jalalla ja surkeasti ulvoen.

Mielipiteitten vaihto sai järkiperäisen suunnan vasta nyt, kun sen aihe tuli näkyviin.

— Oi-joi, pentu rukka, mikä sille on tullut?

— Sitä on varmaankin purrut toinen koira jalkaan.

— Eikö kellään ole päällään, että menisi auttamaan?

— Kenenkähän se on?

— Kyllä on sydämmetöntä jättää tuolla tavalla koiransa ulos revittäväksi.

— Voi, pienokaista! Pitäisi ihan suuret koirat pitää kiinni, etteivät pääsisi pienempiään repimään.

— Vaikeata on niitä isoja koiria hallita, mutta ei saisi noin pientä laskea omin nokkinsa ulos.

Tämän sanoi kaupunginlääkärin rouva, koska hänen miehellään oli suuri ajokoira.

Sen jälkeen lausuttiin selvästi, yksimielisesti ja vakuuttavasti paheksuminen kovasydämiselle pennun omistajalle, ja ihmeteltiin, kuka se mahtoi olla, kun koiraa ei kukaan tuntenut. Yleisenä mielipiteenä oli, ettei ainakaan sivistynyt ihminen laske tuollaista pientä luontokappaletta yksinään ulos.

Tapahtuma olisi kenties jäänyt arvoitukseksi, tai ainakin olisi sen pohdinta, täytynyt jättää johonkin toiseen tilaisuuteen, jollei kadulle olisi ilmestynyt huutokaupanpitäjä, vahtimestari ja lihakauppias Alfons Latvanen, joka oli menossa torille. Tämä Latvanen oli kaupungin kaikki kaikessa, hän tunsi kaikki, ja kaikki tunsivat hänet.

Latvanen ja koira tapasivat toisensa juuri kulmauksessa. Edellämainittu taputti reiteensä ja kutsui koiraa luokseen. Se vilkaisi Latvaseen ja lähestyi sitten tuttavallisesti. Saatuaan keveän silityksen se unohti kipunsa ja heilutti häntäänsä.

— Kenenkä koira se on? kuului monesta ikkunasta yht'aikaa.

— Tämä on pormestarin Jorri. Se tuotiin eilen huvilalta, jossa se on ollut jo moniaan viikon.

Jokaisessa ikkunassa hymyiltiin leppeästi ja niistä alkoi sadella ystävällisiä lauseita.

— Vai pormestarin? Kas, kun me ei tunnettu.

— Se on tietysti vasta kesällä otettu...

— Kyllä sen näkee, että se on paremmasta perheestä, kun on niin hyvin hoidettu.

— Minkä takia isoja hurttia pidetään ulkona raatelemassa pieniä?

— Se on tietysti, raukka, päässyt huomaamatta ulos. Noita pentuja on niin työlästä pitää silmällä.

— Aivan niin. Vaikka meidänkin Sakua vartioidaan, pääsee se sittenkin joskus yksinään ulos.

— Latvanen on nyt niin hyvä ja vie sen heti pormestarille, etteivät huolestu, ja sanoo samalla paljon terveisiä.

Aamullinen kohtaus oli selvitetty. Latvanen otti koiran syliinsä ja lähti pormestarille päin. Ikkunat sulkeutuivat ja kadulle palasi ainakin toistaiseksi entinen rauha.

KOHTALON SUOSIKKI

Kuka olisi uskonut, että Möykyn kylän suutarista, Hiskias Optatus Liehtosesta, kerran tulisi yhteiskunnan napa?

Niin, kuka olisi uskonut silloin, kun hän vielä istui reikäisellä rummullaan ja ompeli kirotun huonosti vettä pitäviä lapikkaita kyläkunnalle? Hän ei silloin ollut tavallista suutaria kummempi. Olipahan vain sellainen laihan kalsakka mies, hiukan kuuru hartioistaan, kuten suutarin on oltavakin, jotta kykenee sopusuhtaisesti kaartumaan neuloksensa ylitse. Filosofi ja järkimies tämä Liehtonen kyllä oli, kuten koko suutarien ammattikunta, mutta eihän lähimainkaan kaikista filosofeista ja järkimiehistä tule yhteiskunnan napoja. Eikä suutari Hiskias Optatus Liehtonen edes hapotellut eduskuntaankaan.

Sen sijaan hänellä oli kirjallisia harrastuksia, sillä hän oli lukenut moneen otteeseen Aleksis Kiven »Seitsemän veljestä» ja kertoili sen perusteella rumpunsa ympärillä istuskeleville kyläläisille ihmeellisiä juttuja. Tarinansa päätteeksi hänellä oli usein tapana sanoa:

— Sinä, Leksi, uneksit saapasnahkatornista ja kuolit sen juurelle nälkään, mutta minä laitan, jos Herra elämän päiviä suo, sinulle vielä patsaan valmiista saappaista.

Ja silloin hän katsoi pitkään ja vakuuttavasti seinällä olevaan Aleksis Kiven hiukan pölyyttyneeseen kuvaan.

Sellaisia se suutari puheli, mutta kyläläiset niille puheille vain naurahtelivat, sillä he olivat leikin tuntevaa väkeä. He eivät tietäneet, että tässä oli tosi kysymyksessä ja että korkeampi voima, itse kohtalo eli kaitselmus, oli ottanut suutari Liehtosen suurten siipiensä suojaan.

Ja niin Liehtonen eräänä kauniina päivänä jätti koko Möykyn kylän pienine leikkisine ihmisineen ja ylen vaatimattomine harrastuksineen.

Möykkyläiset silloin kovasti ihmettelivät, jotta mikähän siihen Hiski Liehtoseen oikein meni, kun otapahan ja lähde tuntemattomille teille ja suuren maailman hälinään, vaikka tässä omassa kylässäkin hyvin toimeen tuli.

Mutta se korkeampi voima, kohtalo, oli vihjaissut suutari Hiskias Optatus Liehtoselle, että kun sinä kerran olet oikea suutari koko olemukseltasi, niin mene sinä siihen kaupunkiin, jota suutarien kaupungiksi sanotaan ja jossa näppärälle ammattimiehelle aina on tie auki taivasta myöten. Mitä tästä lapikasparien neulomisesta ja puolipohjien paukuttamisesta kykymiehen työksi, voihan niitä kenkiä lyödä kokoon rossissa, ja sittenpä on ihme, jollei sinun järjelläsi maailmassa pärjää, kun siinä on pärjätty pienemmälläkin ja vielä tehty rahaa kasaan. Sinussahan asuu luomisen henki, oikea henki, joka ei ole täällä Möykyssäkään tavoitellut ikuisuutta lapikaspareihin, mikä ei olekaan tämänkaltaisen luomisen tarkoitus. Sinä olet sielultasi ja luonteeltasi tehtailija.

Hiski Liehtonen kuuli tämän kohtalon kutsun, lähti suutarien valtakuntaan ja päätti tulla suureksi suutariksi.

Harvoin kohtalo sentään keikauttaa hyvänkään suosikkinsa oikopäätä yhteiskunnan kukkuloille. Se ensin vähän tarkastelee miestä puolelta ja toiselta, tarkastelee ja antaa sen hankkia kokemuksia, joita paitsi ei maailman silmissä tulla miksikään. Kohtalo pani Hiski Liehtosenkin alkamaan pienestä. Se suhahti suutarin korvaan:

— Etköhän sinä voisi käyttää apunasi tuota muijaasi, Anna-Kaisaa? Se on kyllä hiukan heiveröisen näköinen, mutta jaksaisi se sinua pikku töissä auttaa, ja kun ei teidän taloutennekaan ole tämän suurempi: kaksi puoskaa ja nekin jo omin avuin tallustelevia... Eikä se Anna-Kaisa enää enempää saakaan; se on jo siinä suhteessa tehnyt tekemisensä.

Tietysti Hiski Liehtonen otti neuvon onkeensa. Siinä on näet suutarin työssäkin monenlaista pientä kaputusta ja naputusta, johon akkainen ihminenkin pystyy. Niin suutari Liehtonen alkoi kapsutella eukkonsa kanssa saapasta ja patiinaa, milloinhan mitäkin, ja kun kymmenenkin paria kertyi, kiikutti hän ne eräälle kenkäkauppiaalle, jonka tavara oli tunnetusti halvinta siinä kaupungissa. Pahat kielet kertoivat, että se oli tunnetusti huonointakin, mutta vähänkös ne pahat kielet pauhaavat, ja mitä se sitä paitsi Liehtoseen kuului kenenkään tavara.

Kauppias rupesi sanomaan Hiski Liehtosta mestariksi ja samalla arvonimellä häntä kunnioitettiin asuintalossaanko.

Kun liikesuhteet näin oli saatu solmituksi ja vakinaiselle kannalle, alkoi eukko käydä näillä kauppa-asioilla. Hänestä tuli niinmuodoin mestari Liehtosen liikekumppali ja kauppamatkustaja.

Pian päästiin niin pitkälle, että Hiskias Optatus Liehtonen otti itselleen miehisen apulaisen, toisenkin, osti käsikärrit, joilla eukko-kauppamatkustaja kuljetti valmista tavaraa markkinoille, ja maalautti huoneensa kulmaan kilven:

Kenkätehdas _H.O. Liehtonen_.

Mutta sitten kohtalo taas kerran puheli mestarille:

— Tokko sinä olet huomannut, että tuo sinun Anna-Kaisasi ei ole oikein terve? Usko pois, että sillä ei ole pitkiä aikoja elettävänä, koska sitä kalvaa salainen tauti, jota nyt vielä ei lääkärikään löydä. Mutta sillä on sellainen, ja se kuolee siihen. Tämä on tietysti sinulle surullinen asia, sillä Anna-Kaisa on ollut hyvä elämäntoveri, mutta minkäpä sille mahtaa. Se on tehnyt sinulle, tämä eukkosi, monta hyvää palvelusta. Voisihan se vielä tehdä yhden kuolemallaankin. Panepahan se henkivakuutukseen, niin saat piakkoisin liikepääomaa. Ja pane tukevanpuoleisesta summasta!

Tehtailija H.O. Liehtosen sydäntä vähän nipisti, kun hän katseli Anna-Kaisan tomeria liiketoimisia ja ajatteli, että vai jo siitäkin aika jättää, mutta hän oli oppinut antamaan arvoa kohtalon kehoituksille, ja niin vakuutti hän muijansa kolmestakymmenestä tuhannesta markasta, mikä siihen aikaan oli hyvä summa näin tehtailijankin puolisosta.

No, toteenhan se käin kohtalon sana. Lieneekö Liehtonen kolme kertaa kerinnyt suorittaa vakuutusmaksun, kun eukko jo oli kyönänä. Se kuoli kuumetautiin keväällä, siinä jäitten lähdön aikaan, ja saatettiin kaipauksella hautaan, ollen kuolemasta ynnä maahanpanijaisista sanomalehdessäkin tietää annettu yhteensä kolmen markan ilmoituksella.

Mutta selvää voittoa siitä eukosta tehtailija Liehtoselle jäi niin suuri summa, että hän sillä sai tyhjän tontin ja sille oikean tehtaan. Kansa, jolla ei ollut tietoa kohtalon ohjauksesta, ihmetteli tätä onnellista sattumaa ja sanoi:

— Niin se toisia luonnistaa. Liehtonenkin teki tehtaan akkansa nahkasta. Taitaa saada siitä vielä kenkiäkin monta paria.

Kansan sanantapa on joskus karkea, varsinkin jos se kadehtii toisen onnea. Tästä alkaen ruvettiin mestari Liehtosta sanomaan aivan yleisesti tehtailijaksi.

Sen jälkeen on tehtailija Liehtosen polku ollut kuin ruusuilla kukitettua, kuten runoilija sanoisi, Ystävällinen kohtalo, jonka neuvokkia H.O. Liehtonen aina on noudattanut, ei ole milloinkaan antanut hänelle väärää osviittaa, kuten se, sen pahempi, usein antaa muille.

Kun suuri naapurimaa, jonka helmoissa meidän maamme silloin vielä epäitsenäisenä oleili, joutui suureen sotaan ja tarvitsi armeijaansa varten paljon saappaita, tuli suuria tilauksia tehtailija Liehtosen suoritettavaksi. Hän tuskin olisi uskaltanut mennä siihen kauppaan, mutta kohtalo sanoi:

— Oletko sinä, Liehtonen, hassu? Pane sinä tarpeet tuntosi mukaan, kyllä virkaryssä hinnan maksaa, kun muistat sitä voidella. Kaikkienhan tässä täytyy elää.

Liehtonen muisti voidella, ja tämä saapaskauppa tuotti hänelle sodan aikana miljoonia, ja lienee se isänmaan itsenäistyttyä laskettu Liehtoselle kansalaisansioksikin, koska hän ehkä saappaillaan oli auttanut Venäjän armeijan häviötä ja Suomen vapautumista sortajastaan. Isänmaan vapauttaminen oli laajakantoinen tehtävä, jossa kansalaiset voivat antaa apuaan monilla eri tavoilla.

Kiitollinen valtiovalta antoi tehtailija Liehtoselle hänen suurten ansioittensa johdosta kauppaneuvoksen arvonimen.

Hän on nyt yleisesti arvossa pidetty, huomattu kansalainen, yhteiskunnan napa, jonka ympäri pyörii koko maan taloudellisen elämän ratas. Kunnian ja maineen sädekehä kimmeltää hänen otsallaan. Hänen tontilleen on kohonnut hirmuinen tehdasrakennus, joka täysin arvokkaasti edustaa valtakunnan teollisuutta. Se pieni, akan nahkasta tehty paja on sentään saanut armon jäädä paikoilleen, sillä sitä tarvitaan kehityksen valtavuuden mittapuuna sekä osoituksena ihmisneron ja tarmon aikaansaannoksista. Se on järjestetty museoksi, johon on koottu pari kaikkia muita tehtaan valmisteita, paitsi niitä saappaita, jotka olivat avustaneet Suomen itsenäistymistä. Ne ovat taitaneet sieltä unohtua, korvaamattomaksi historialliseksi menetykseksi.

Kauppaneuvos Liehtonen ei nyt enää kaipaa kohtalon neuvoa. Hän tulee jo omillaan toimeen. Ehkä hän, ilman kohtalon osoitusta, pitää vielä huolen siitäkin, että hänen Möykyn kylässä antamansa lupaus saapaspatsaan pystyttämisestä puutteeseen kuolleelle runoilijalle tulee aikanaan täytetyksi.

ISO RYMÄ

TARINA VANHASTAPOJASTA

Ei ole totisesti koiraa karvoihin katsomista, eikä hullua hynttyihin. Kuka olisi uskonut Muuraismäen Mikostakaan, että se oli naisiin menevä?

Sellainen kuiva miehen kääkkä, jolla on aina housut puolitangossa, ikään kuin ne olisi syntymästä siihen lupsautettu ja noiduttu koko elämän ajaksi samalle paikalle, ja ijiltäänkin jo hyvän joukon yli leikkiveristen vuosien. Ja sitten kun sillä vielä oli se vatsanpuolikin niin kehnoa tekoa, ettei se pitänyt sisällään mitään rasvaisempia ruokia. Niin, eipä paljon kannata puhua siitä Mikon sisäkunnasta, mutta olipahan vain, vaivattavalla, omat kotkotuksensa ja pyrkimyksensä naisväen pariin.

Mene tiedä, miten kauan se käppyrä lie kulkea jyystänyt Tallusjärven takana. Muuraismäessä ei oltu tiedetty asiasta mitään, se kun oli, Mikko, sellainen viekas ketale, ihan kuin kaimansa Repolainen. Se osasi vatkata langat sekalutta ja peittää jälkensä niin, jotta mikä hänestä selvän otti.

Mutta käypä se viisaskin vipuun, minkä tämä Mikkokin. Mistä lienevät renkipojat saaneet vihiä, jotta sen asiat eivät ole ihan kohdallaan. Sillä on mitä lie matkoja järven toiselle puolen. Ja lopuksi oli näitten renkipoikien toimenpiteiden kautta tullut selvitetyksi, että se miilusti yökaudet Talluksen toisella rannalla Hussolan talossa, jossa se kävi riijuulla. Pärtty vainaan lesken aitassa. Kun nyt kesä oli painumassa syksyyn päin ja yöt pimenivät oli sen iili tullut kahta hullummaksi.

Ja ne renkipojat, halavatut, päättivät, että tehdäänpä nyt Mikolle pieni kepponen, kun se ensi kerran lähtee yöjalkamatkoilleen.

Kauankos sitä tarvitsi odottaa! Kun kerran rupeaa ihmistä siltä paikalta panemaan, jotta on lähdettävä, niin sehän lähtee joksikin sassiin.

Oli syyskuun alkua, lämmintä vielä, vaikka pimeä laskeutui tavallisen aikaiseen. Talonväki oli lauantai-illan kunniaksi kylpenyt ja teki levolle menoa. Mutta renkipojat, kaksi parahiksi mieheksi saapaa nallikkaa, panivat merkille, että Mikolla riitti taas tällä kertaa kaikenlaista käpsehtimistä, vaikka se muuten oli aina ensimmäisenä uunilla kipeätä ja ronklaavaa mahaansa painamassa. Mutta annahan olla, tänä iltana ei Mikon maha tarvitsekaan hoitoa; nyt on muu miehen mielessä.

Molemmat renkipojat putkahtivat huomaamatta tuvasta pihalle.

Muuraismäestä oli Talluksen rantaan ravakka kilometri, mutta kauankopa sellainen taipale kesti nuorten pojanviikarien anturan alla. Vaikka on kokonaisen viikon töitä puskenut, ja lepokin tuntuisi hyvälle, mutta kun on muut konstit tekeillä, niin ei niitä askeleita lasketa.

Näkyi olleen jo edeltäkäsin suunniteltu, tämä poikien homma, heidän siinä juuri tien suussa olevalla Muuraismäen nuottikodalla puuhaillessaan, koska se kävi niin kätevästi. Eivät ne edes jutelleetkaan keskenään, minkä vähän nauraa kihahtehvatt ja toisilleen tavantakaa silmää iskeä nirauttivat. Se oli sellaista uteliasta ja odottavaa tirskahtelemista, jotta saahan nähdä, miten tässä ottaa ja käy sen sulhasmiehen, tahi mikä tuo lienee, väjökki.

Hetkisen nuottikodalla hääräiltyään pojat putkahtivat puskan taakse piiloon.

Kohtapuoleen alkoi louhikkoiselta tieltä kuulua jalankapsetta, ähkimistä, puhkamista, ja vähin hiljaista kiroamistakin, kun kulkijan jalka lipesi kiveltä ja aiheutti hänelle tuontuostakin pienen tahtomattoman pysähdyksen.

Mikkohan se sieltä vääntäytyi, kukas muu. Eihän niitä tähän vuorokauden aikaan ja vielä lauantai-iltana yleensä tännepäin kulkijoita ollut.

Se työnsi köysiveneen vesille ja lähti soutaa luikuttelemaan yli järven Hussolaa kohti.

Kylläpäs nyt Mikolle soutu kelpaa, tuumivat viikarit puskansa takana, vaikka se aina ruikuttaa, kun on työhön lähtö. Taitaa siinä olla miehen mieli kovin höpläkällään; ja mitä, eikö se peijuoni pistä lauluksikin. Hiljaa hyrisee, mutta jotakin laulun nuottia se on. Katsopahan tätä, hyväkästä! Mutta odotahan, taitaa siinä aikaa pikkuisen vierähtää, ennen kuin perille pääset!

Mikko oli edennyt jo useampia kymmeniä metrejä rannasta, kun hänen mieleensä johtui, jotta pitäisi tässä vetää vielä henkisavutkin. Väleenhän tämä taival tästä Hussolaan katkeaa; olisiko tuo paljon päälle kilometrin, ja riittääpä sitä aikaa aamunkoittoon tämän aikuisena yönä.

Mikko antaa veneen lipua omalla vauhdillaan järven rasvatyyntä pintaa ja rupeaa täyttämään piipun nykeröään.

Mutta silloin jutkahtaa vene yhtäkkiä kuin kiveen ja seisahtuu.