Part 22

Näitä käytäviä kulkivat oppaamme erehtymättä, kääntyen milloin oikeaan, milloin vasempaan, kunnes vihdoin pysähtyivät avonaisen, kultalevyllä päällystetyn oven eteen, jonka takana oli Sydämen kaupungin lähinnä pyhin paikka. Sillä huoneella oli kolmenlainen tarkoitus: se oli oikeussali, ylimysten kappeli sekä kaupungin kuolleiden päälliköiden hautakammio. Tässä kaameassa holvissa, kukin omassa komerossaan puolisonsa kera, seisoivat pyhän kaupungin muinaisten hallitsijain ruumiit, kukin oman muotonsa mukaisessa kultaisessa arkussaan, nimi, ikä, kuolinpäivä sekä lyhyt kertomus kaikesta siitä hyvästä tai pahasta, mitä hän oli eläissään toimittanut, merkittynä kuvakirjoituksin hänen rintaansa. Siinä seisoivat he ikuisesti, nuo kultaan valetut miehet ja naiset, ja heidän kulmainsa alta kimalsivat smaragdiset valesilmät. Vaikka komeroita olikin paljon huoneessa, oli kussakin jo oma asujansa; ja viimeisessä sopessa -- lähinnä ovea -- oli vastatullut. Siinä oli kultakotelossaan Zibalbayn ruumis, vaimonsa, Mayan äidin vieressä.

Hetken aikaa katseli Maya äänettä vanhempiensa ruumiita ja huoaten jatkoi matkaansa, sanoen minulle: "Katsokaa, tämä kuolleitten kammio on täynnä; siellä ei ole enään paikkaa minulle eikä minun jälkeläisilleni, ja se on varmasti paha merkki. No", hän jatkoi huoahtaen, "mitä sillä väliä, mihin he panevat meidät kuoltuamme! Minä puolestani nukkuisin mieluummin maassa tai järven pohjassa kuin seisoisin ikuisesti kultakotelossa, tuijottaen pimeyteen jalokivisilmin. Niin, jos voisin, valitsisin maan mullan, joka minut synnyttikin, sillä se kasvattaisi kukkia tomustani."

Astuimme ohi vainajain kultaisen joukon, joka näytti tuijottavan meihin, kunnes sivuutimme taustalla olevan tuomioistuimen ja pääsimme pienen oven luo, jonka päällä paloi suuria lamppuja. Tätä ovea vartioi kaksi pappia paljastetuin miekoin, jotka he nostivat meitä kohti, merkiksi että meidän oli pysähdyttävä.

Tähän asti seuranneet papit jäivät tuomioistuimen taakse ja me jäimme yksin.

"Sanokaa tunnuslause, ovenvartijat", sanoi Maya.

Silloin toinen miekkamies päästi hiljaisen, lapsen valitusta muistuttavan äänen. Kun hän puolen minuutin väliajoin oli uudistanut merkkinsä kolmasti, vastasi sisältä toinen, äänekkäämpi huuto samalla nuotilla. Samassa avautui ovi ja ankarannäköinen, kaljupää mies astui siitä.

"Keitä Te olette, jotka pyritte päästä Kaikkein Pyhimpään?" hän kysyi; "oletteko jumalia vai paholaisia, miehiä vai naisia?"

"Meitä on kaksi miestä ja yksi nainen", vastasi Maya, "Sydämen pappeja ja papittaria, ja tulemme oikeutemme mukaan kuulemaan tuomiotamme Sydämen Neuvostolta."

"Tunnetteko Sydämen tunnussanat, Veljeyden, Yksimielisyyden ja Rakkauden tunnussanat, koska uskallatte seistä Kaikkein Pyhimmän kynnyksellä, jonka yli astuminen tuo kuoleman tietämättömälle?"

"Tunnemme kyllä", vastasi Maya. Ja yksitellen me lausuimme tunnussanat.

"Tunnetteko Sydämen salaiset tunnussanat, koska uskallatte astua yli tämän kynnyksen?" hän kysyi taasen. "Muutoin saatte kääntyä takaisin ja kuulla tuomionne yleisessä tuomioistuinsalissa."

"Tunnen ne", vastasi Maya, "ja vastaan näiden seuralaisteni puolesta. Sallikaa minun astua sisään ja näiden miesten myös, sillä olen täällä vanhan lain oikeudella ja taidan sekä ulkonaiset tunnuslauseet että sisäiset salatiedot."

Silloin mies väistyi ja ovi pamahti kiinni hänen takanaan. Pian palasi hän takaisin ja sanoi:

"Olen ilmoittanut Neuvostolle, ja Neuvosto sallii teidän astua sisään."

"Seuratkaa minua", sanoi Maya meille, "ja älkää vastatko mitään, ennenkuin olen puhunut puolestanne."

Papit laskivat miekkansa, ja kun olimme kulkeneet ovien läpi -- niitä oli kaksi, välillään lyhyt käytävä -- huomasimme taaskin seisovamme Tuntemattoman jumalan naamion alla. Mutta tällä kertaa ei Kaikkein Pyhin ollut enään tyhjä.

Pienen alttarin takana oli kolme tuolia, ja niillä istui kummallisissa puvuissa, kullassa ja jalokivissä Tikal, Mattai ja Nahua, joka oli ainoa läsnä oleva nainen. Alttarin edessä oli avoin paikka ja siinä istuivat ympyrässä arvonsa mukaisesti Sydämen Veljet, luvultaan kolmekymmentäkuusi.

Mayan johdolla me astuimme alttarin edessä olevalle paikalle ja seisoimme siinä ääneti. Ei ainoakaan läsnäolija välittänyt meistä. He eivät näyttäneet huomaavan meitä, vaan istuivat pää kumarassa, kädet rinnoilla ristissä. Vihdoin nousi yksi Veli -- ovea lähinnä oleva ja sama, joka oli tehnyt kysymyksiä meille -- ja sanoi, Tikalin puoleen kääntyen:

"Sydämen Haltija, eräs oikeutensa mukaan seuraamme kuuluva seisoo edessänne, ja hänen mukanaan kaksi, jotka hän takaa ja jotka, vaikka ovatkin muukalaisia, minä tutkittuani käskynne mukaan olen huomannut Sydämen Veljiksi, vaikkenkaan mitään muuta heistä tiedä. Suvaitkaa tutkia heitä heidän takaajansa kautta, jotta heidän suunsa avautuisi ja heidän pyyntönsä tulisivat Neuvoston kuuluville."

Tällöin nousi kaksi veljeä sitomaan englantilaisen ja minun silmät, jottemme näkisi pyhiä toimituksia, joista minä kyllä olin täysin selvillä; Mayaa he eivät sitoneet. Sitten kuulimme Tikalin kysyvän:

"Mitkä ovat teidän nimenne, te muukalaiset meidän silmissämme?"

Emme vastanneet, sillä kuulimme äänen kuiskaavan ja käskevän meitä vaikenemaan.

"Meidän nimemme ovat 'Meren Poika' ja 'Ignatio Vaeltava'", vastasi Mayan ääni.

"Meren Poika ja Ignatio Vaeltava, miksi tulette tänne", kysyi Tikal, "läpi portin johon on kirjoitettu: 'Kuolema Muukalaiselle ja Tietämättömälle'?"

"Koska meillä on pyyntö pyydettävänä, tarjous tehtävänä ja koska, vaikka asuntomme onkin loitolla täältä, olemme Sydämen palvelijoita", vastasi Maya.

"Miten tulitte tänne?"

"Sydän johti, Suu kuiskasi ja me seurasimme Silmien valoa."

"Näyttäkää meille Silmien valon merkki, tai kuolkaa tähän maailmaan."

Syntyi hiljaisuus, ja vaikkemme voineet nähdä, näytti Maya puolestamme merkin.

"Näyttäkää minulle toinen merkki, Suun merkki, tai kohdatkoon teitä Suun kirous, sekä kuolema tässä ja tulevassa maailmassa."

Taaskin syntyi hiljaisuus.

"Näyttäkää minulle Sydämen merkki, kolmas ja suurin merkki, tai ajattelee Sydän tuomion teille ja te kuolette tähän ja tulevaan maailmaan sekä kaikkiin sen jälkeen tuleviin maailmoihin, taikka teidät heitetään Valon ja Pimeyden välille ja hukutetaan Taivaan ja Helvetin väliseen tulivirtaan."

Kuulimme kahinaa, kuin olisi koko seurue noussut seisomaan ja liikehtimään, ja samassa irroitettiin siteet silmiltämme.

"Muukalaiset", sanoi Tikal, "suunne on avattu puhumaan Kaikkein Pyhimmässä, vanhojen muotojen mukaisesti, ja Neuvosto on oikeutettu kuulemaan pyyntöänne. Puhukaa siis ilman pelkoa."

Silloin minä sanoin:

"Veljet -- sillä minä uskallan teitä sillä nimellä kutsua, koska minäkin, vaikka olen muukalainen, kuulun Sydämen Veljesliittoon, minkä minä voin näyttää toteen teille, jos niin tarvitaan niin! ja olen korkeampi-arvoinen kuin yksikään läsnäolija, ellei ole puhe Teistä, oi Sydämen Haltija: omasta puolestani, seuraamme kuuluvan veljeni puolesta, ja Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, teidän entisen hallitsijanne tyttären ja hänen valtansa perijättären puolesta minä esitän pyyntöni teille. Väitetään meidän kolmen, sekä kuolleen, siis tuomionne ulkopuolella olevan Zibalbayn rikkoneen tämän kaupungin lakeja -- me uskaltamalla astua sen porteista sisälle, sekä Zibalbay ja neiti Maya johtamalla meidät noiden porttien luo. Tämän rikoksen takia olisi meidät surmattu viikko sitten pyramiidin huipulla, ellei neiti Maya olisi vedonnut siihen oikeuteen, että asiamme voitiin ratkaista vain tämän korkean istuimen edessä. Mayan ja hänen isänsä suhteen tämä myönnettiinkin, ja minä anon, että sama armollisuus osoitettaisiin minulle ja veljellenikin."

"Millä perustuksella pyydätte sitä, muukalainen?" kysyi Tikal.

"Sillä perustuksella, että olemme Sydämen salaisimman ryhmän Veljiä emmekä niinmuodoin ole tehneet rikosta tullessamme tähän kaupunkiin, joka on vapaa meille arvomme ja asemamme nojalla."

Neuvoston keskuudesta takaani kuului silloin mumina "Totta", ja Tikalkin sanoi "Totta", lisäten kuitenkin: "Jos olette Sydämen salaisimman ryhmän Veljiä, olette vapaat syytöksestä; mutta ensin on teidän näytettävä tuo väite toteen, ja sitä ette toistaiseksi vielä ole tehneet. Salaisen ryhmän veli tietää kaikki salamenot ja voi vastata salaisiin kysymyksiin. Pannaanpa Teidät koetukselle, mutta valkoisen miehen on ensin poistuttava Kaikkein Pyhimmästä, sillä tässä asiassa on kunkin puhuttava itse puolestaan."

Näin ollen vietiin englantilainen pois, ja kun ovet oli suljettu ja lamput himmennetty, astui esiin vanhin ja tietorikkain neuvosmies ja tutki minua monin kysymyksin, joihin kaikkiin minä vastasin epäröimättä. Sitten käskivät he minut alttarin ääreen avaamaan Sydämen Haltijana Sydäntä. Minä seurasin käskyä, vaikka jälkeenpäin minulle kerrottiinkin, että minun juhlamenoni erosivat joissakin kohdissa heidän menoistaan. Otinpa minä silloin puhevuoron ja kyselin heiltä, kunnes lopulta ei kukaan osannut vastata minulle -- ei edes ylipappi eikä Mattaikaan. He tunnustivatkin minut nöyrästi tietorikkaimmaksi heistä kaikista, ja tämän tietoni takia pidettiin minua tästä lähtien suuressa kunniassa Sydämen Kaupungissa.

Minulle annettiin heti istuin Veljien kesken -- ylipapin ja ylivirkamiesten jälkeen korkein -- ja englantilainen tuotiin sisään.

Hän astui sisään alakuloisena ja Mayan ja minun katsellessa levottomina alkoi tutkiminen. Se ei kestänyt kauan. Jo toisella kysymyksellä hän hämmentyi, käytti kiukuissaan englantilaisia ja espanjalaisia sanoja ja sekaantui kokonaan.

"Veljet", sanoi Tikal -- ja hänen puhuessaan välähti ilo hänen silmissään -- "tuntuu siltä, ettei meidän tarvitse enään nähdä vaivaa tuon petturin takia. Uskaltamalla tunkeutua meidän kaupunkiimme on hän ansainnut kuolemanrangaistuksen; hän on lisännyt rikoksensa suuruutta väittäessään kuuluvansa Veljesliittoomme, jonka yksinkertaisinta tunnussanaa hän ei edes tiedä. Onko tahtonne että hänet surmataan? Jos on, lausukaa tuomionne."

Silloin nousi Maya peloissaan, mutta minä annoin hänelle merkin pysyä hiljaa ja sanoin:

"Kuulkaa minua, ennenkuin lausutte tuon kamalan, peruuttamattoman sanan! Tämä mies kuuluu salaiseen Veljesliittoomme, vaikkei hänelle muodollisesti ole selitetty kaikkia sisäisiä menoja, ja on unohtanut ne salatiedot, jotka hänelle opetettiin Liittoon joutuessaan. Kuulkaahan, niin minä kerron miten hän on joutunut Sydämen Liiton jäseneksi."

Sitten minä kerroin heille, miten englantilainen pelasti minut, sekä myös, miten tulimme tavanneeksi Zibalbayn, sekä matkamme Sydämen Kaupunkiin, puhuen tunnin aikaa heidän kuunnellessaan tarkkaavaisina.

Kun olin lopettanut, keskustelivat he englantilaisen kohtalosta ja päättivät -- vaikka vain yhden äänen enemmistöllä -- että ellei minulla olisi mitään muuta hänen puolustuksekseen, olisi hänen ilman muuta kuoltava.

"On minulla vielä muutakin, ennenkuin langetatte tuomionne", sanoin hädissäni ja epätoivoissani (valehdellen, pelastaakseni rakkaan ystäväni -- niin, minä joka olin soimannut Mayaa samasta syystä), "vaikkakin se läheisemmin koskee uskontonne kuin Liittomme salatietoja. Zibalbay-vainaja vakuutti, että kun vanhan taikakalun molemmat puolikkaat -- Yö ja Aamu, jotka yhdessä tekevät täyden Päivän -- pannaan paikalleen tunnusmerkkiin, jonka ne täyttivät, ennenkuin kansa hajaantui, niin silloin selviää, mikä osa kummallakin kulkurilla on tulevissa kohtaloissa. Tässä mielessä teki Zibalbay matkansa, ja katso! tässä se on, mitä hän lähti hakemaan!" Vedin näkyviin taikaesineen povestani ja jatkoin:

"Ottakaa se, Tikal, sillä minä luovun siitä, ja pankaa se vastapuolikkaansa kanssa vartavasten tehtyyn paikkaan, jotta kuulisimme, ja koko kansa kuulisi, kuinka paljon totta Zibalbayn näyissä on."

"Niin tahdomme tehdä", vastasi Tikal, ottaen smaragdi-puolikkaan, sekä Mayalta vastapuolikkaan. "Vartioitakoon valkoista miestä, Meren Poikaa, Kaikkein Pyhimmän ulkopuolella, siellä hänellä on aikaa valmistautua kuolemaan. Älkää peljätkö, neiti", hän lisäsi, huomattuaan Mayan huolestuneet kasvot, "hänelle ei tapahdu mitään pahaa siihen asti kuin tuo ennustusjuttu on selvä."

Toistamiseen vietiin englantilainen ulos. Hänen mentyään alkoi Tikal puhua, seuraten tuon ennustuksen historiaa niin kauas, kuin tiedettiin, ja kertoen sen sisällön -- että kun joskus kerran Sydämen tunnusmerkin molemmat puolikkaat liitetään yhteen Kaikkein Pyhimmän alttarin ääressä, alkaa siitä hetkestä asti kansa taas paisua.

"Tähän kaikkeen", hän sanoi, "minä uskon hyvin vähän; mutta Zibalbay, joka oli viisas tavallaan, uskoi sen, ja kun tarina pääsi leviämään, vaatii kansa koetta tehtäväksi. Onko se teidänkin tahtonne?"

"Tahdomme niin", vastasivat neuvosmiehet.

"Hyvä. Tehtäköön se siis. Vastatkaa te silloin, jos siitä aiheutuisi ikävyyksiä. Mattai, Neuvosto käskee Teitä laittamaan nämä puolikkaat tunnusmerkin loveen."

"Jos Neuvosto niin tahtoo, on minun toteltava", sanoi Mattai. "Mutta vaikkei kukaan muu olekaan vastustanut, vastustan minä, sillä tämä tuntuu minusta lapselliselta, eikä ennustuksista tietääkseni koskaan koidu hyvää." Ja hän viivytteli kuin odottaakseen vielä vastausta.

"Totelkaa! Totelkaa!" sanoi Neuvosto, sillä kaikki olivat tulleet uteliaiksi ja kurkottivat kaulaansa, nähdäkseen mitä tapahtuisi.

"Totelkaa!" toisti Tikal. "Mutta varokaa liikuttamasta Sydäntä, ettemme, kuten taru uhkaa, hukkuisi vedenpaisumukseen."

Sitten pani Mattai taikakalun molemmat puolikkaat paikalleen, ja, kuten taannoin keskellä hiljaisuutta, ihme ja kumma! tunnusmerkki aukeni kuin kukka. Kurkottaen eteenpäin näin minä sen ontossa sydämessä silmän; mutta minusta tuntui kuin olisi kiven välke himmentynyt, sillä nyt se hohti kylmästi, aivankuin kaksi tuntia sitten kuolleen miehen silmä. Luulen Mattain sen huomanneen myös, sillä hän hätkähti tunnusmerkin auetessa ja hänen kätensä vapisi.

Kun Neuvosto näki ihmeen, syntyi hämmästyksen kohina. Silloin sanoi Tikal:

"Tuntuu kuin Zibalbayn hulluudessa olisi ollut viisautta, sillä Sydän avautui ja sen sisällä, kirjoituksilla naarmutussa kultalevyssä on kivisilmä."

"Lukekaa tuo kirjoitus!" he huusivat.

Pannen pois silmän, Tikal otti kultalevyn ja tavaili sitä.

"En osaa", hän sanoi päätään pudistaen. "Se on kirjoitettu vanhemmilla kirjaimilla kuin koskaan olen nähnyt. Ottakaa Te, Mattai, lukeaksenne se, sillä Tehän olette taitava näissä kirjoituksissa."

Mattai otti levyn ja tutki sitä pitkään huolestunein katsein, kunnes hänen ilmeensä muuttui ihmettelyksi tai kummasteluksi, niin että minä, katsellessani häntä, tuntematta hänen taitavuuttaan, aloin luulla englantilaisen olleen oikeassa ja epäillä että levy oli muutettu sitten viime näkemämme.

"Lukekaa, lukekaa!" huusi Neuvosto.

"Veljet", hän sanoi: "Sanat näyttävät selviltä, mutta sisältö on niin kummallinen, että minä pelkään lukevani väärin, ja minun olisi ehkä parasta antaa se muiden tulkittavaksi."

"Ei; lukekaa, lukekaa", he huusivat taas, miltei vihoissaan.

Sitten hän luki:

"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli Kaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan sisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena hetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit liitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen, tulevan ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku vähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi valkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot yli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on sinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään, laajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä."

Mattain lukiessa kävi Tikalin naama raivosta mustaksi, ja ennenkuin Mattain äänen kaiku oli vaiennut, hypähti hän ylös istuimeltaan, huutaen:

"Kuka hyvänsä kirjoittikin tuon vale-ennustuksen, jumala tai ihminen, olkoon hän kirottu. Onko neiti Maya -- sillä häntä kai tarkoitetaan tuolla kansan nimellä -- joutuva naimisiin tuon valkoisen koiran kanssa, joka odottaa tuomiotaan oven takana, ja hallitseeko hänen poikansa meitä? Ennen tahdon heidät tappaa kummatkin!"

Silloin nousi puhumaan muuan Neuvoston vanhimpia jäseniä, mies nimeltä Dimas, joka, mikäli jälkeenpäin sain kuulla, oli ollut Zibalbayn kasvinveli, ja vastasi vihoissaan:

"Näyttää siltä, että asiain täytyy mennä tätä latua, Tikal, ja varokaa päästämästä kuoleman uhkauksia, muutoin voivat ne kohdata Teitä itseänne. Olemme kysyneet jumalan mieltä, ja jumala on puhunut selvällä kielellä. Neiti Mayasta täytyy tulla valkoisen miehen, Meren Pojan, vaimo, ja sitten saa kaikki käydä kohtalon määräämää latua."

"Mitä?" vastasi Tikal. "Tuoko kuljeksiva muukalainen joutuisi hallitsemaan meitä kaikkia?"

"Sitä en tiedä", sanoi neuvosmies, "kirjoitus ei puhu siitä; kirjoitus sanoo hänen poikansa hallitsevan meitä, ja toistaiseksi hänellä ei ole poikaa. Mutta se on varmaa, että neiti Mayan on mentävä hänen vaimokseen, ja Mayan oikeuden nojalla saa hän hallita, koska Maya on isänsä laillinen seuraaja, ettekä Te, Tikal, vaikka olettekin anastanut hänen paikkansa."

Monet äänet kutsuivat Mayaa, kunnes hän astui esiin, katse maahan luotuna.

"Mitä minä sanoisin?" hän alkoi, "muuta kuin sen, että jumalien tahto on minun tahtoni, jos kohtalo määrää minut naimisiin valkoisen miehen kanssa, suostun minä siihen. Monet vuodet kasvatettiin minua toisessa mielessä, mutta hän, josta piti tulla minun mieheni" -- ja hän viittasi Tikaliin -- "otti itselleen toisen vaimon ja minä huomaan, ettei hän tehnyt sitä täysin omasta tahdostaan, vaan asiat vaativat niin. Vielä yksi asia. Minulla, joka olen vain nainen, ei ole lainkaan halua hallita tai anastaa Ruhtinatar Nahuan paikkaa. Kirjoitushan sanoo, että kaukaisena, tulevana päivänä joku minun lapseni -- jos minä nyt olen tuo ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannan -- nousee hallitsemaan. Antaa hänen tulla aikanaan ja ottaa vastaan hänelle kuuluva kunnia, mutta sillaikaa saatte Te, Tikal, pysyä paikallanne ja antaa minun elää rauhassa."

"Armollinen neiti Maya puhuu suopeasti Teille, Tikal, ja minun tyttärelleni", sanoi Mattai, "ja jos kansa vain niin tahtoo, on teidän viisainta hyväksyä tämä tarjous ja jättää tulevaisuus oman onnensa nojaan. Hän sanoo olevansa valmis ottamaan valkoisen miehen puolisokseen, mutta emme ole vielä kysyneet, tahtooko valkoinen mies ottaa häntä vaimokseen. Saattaa olla", hän lisäsi hymyillen, "että hän mieluummin valitsee kuoleman; mutta meidän täytyy joka tapauksessa kuulla vastaus hänen omasta suustaan -- riippuen siitä, jos te tunnustatte tämän ennustuksen Taivaan lähettämäksi. Sanokaa, tunnustatteko?"

"Tunnustamme", vastasi neuvosto yhteen ääneen.

"Tuotakoon siis valkoinen mies, Meren Poika, eteemme", sanoi Mattai.

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Mayan avioliitto.

Ovi aukeni ja englantilainen tuotiin Kaikkein Pyhimpään, niinkuin hän itse luuli, kuulemaan kuolemantuomiotansa, sillä näin hänen hampaansa olevan puristuksissa ja kätensä nyrkissä kuin puolustaakseen itseään. Mutta hänen sisään astuessaan nousi suurin osa Neuvostoa seisomaan ja kumarsi hänelle, huutaen:

"Terve Teille! Meren Poika, Taivaan Suosikki, tulevan Vapauttajan ennustettu Isä!"

Silloin hän huomasi juonen onnistuneen ja päästi helpoituksen huokauksen.

"Kuulkaahan, valkoinen herra", sanoi Mattai, sillä Tikal istui hiljaa ja katseli häntä vaieten, "jumalat ovat puhuneet oraakkelinsa kautta. Zibalbayn ajatus oli oikea, ja tulollanne yli Sydämen Kaupungin rajan on tarkoitus. Kuulkaa jumalien julistus." Ja hän otti levyn ja luki hänelle väärän ennustuksen. "Valitkaa siis, valkoinen mies. Tahdotteko ottaa neiti Mayan vaimoksenne, vai tahdotteko alistua kuolemaan, jos Te, Sydämen Kaupunkiin tultuanne, kieltäydytte tottelemasta jumalien käskyä?"

Englantilainen mietti hetken ja vastasi:

"Se mies olisi mieletön, joka epäilisi valitessaan kuoleman ja näin kauniin ja suloisen morsiamen välillä. Tämä on kuitenkin sellainen asia, jota en voi yksin ratkaista. Mitä sanoo neiti Maya?"

"Hän sanoo", vastasi Maya, "vaikka tämä on odottamaton avioliitto ja on outoa Sydämen tyttärelle ottaa miehekseen nuorempaa verta oleva mies, on Taivaan tahto hänenkin tahtonsa, ja se herra, jonka Taivas valitsee, on hänen herransa." Ja hän ojensi kätensä englantilaiselle.

Englantilainen tarttui siihen ja suuteli hänen sormiansa, sanoen:

"Jospa täyttäisin toiveenne, armollinen neiti."

Luulin jo juhlamenojen loppuneen ja olin iloissani, sillä minua kyllästytti tämän ilveilyn katseleminen, mutta vanha pappi, Zibalbayn kasvinveli, nousi seisomaan ja sanoi:

"Yksi työ on vielä tehtävä, Veljet; ennenkuin lähdemme täältä kaikkein Pyhimmästä, meidän on vannotettava nämä muukalaiset Neuvostomme jäseniksi. He ovat tulleet tänne kaukaa, ja täällä meidän keskuudessamme on heidän elettävä ja kuoltava, koska he molemmat tietävät salaisuutemme ja toinen heistä on määrätty tulemaan suuren hallitsijan isäksi, hallitsijan, jonka tuloa me olemme odottaneet monta sukupolvea. Siihen asti kuin tuo lapsi syntyy, on häntä vartioitava kuin papit kaitsevat pyhää tulta."

"Niin! Se on oikein ajateltu. Heidät on vannotettava ja heidän tietoonsa on saatettava, että tuon valan rikkominen tuottaa kuoleman", oli vastaus.

Nousi silloin seisomaan Mattai, Kaikkein Pyhimmän Isäntä, ja sanoi:

"Te, valkoinen mies, Meren Poika, ja Te, Ignatio Vaeltava, Sydämen Herra, vannokaa Sydämen pyhän tunnusmerkin nimeen vala, jonka rikkominen tuo kamalan kuoleman tässä maailmassa ja ikuisen kadotuksen tulevissa maailmoissa. Vannokaa, antaen valanne pantiksi sielunne ja ruumiinne, ettei kumpikaan teistä sanoin eikä teoin paljasta hituistakaan tämän Veljesliiton salamenoista ja tiedoista, tämän Liiton, jonka uskollisia palvelijoita te olette hamaan kuolemaanne asti, pitäen sitä mahtavimpana valtana maan päällä. Vannokaa, ettette ota itsellenne tämän Sydämen kaupungin aarteita, ettekä ilman korkean Veljesliiton lupaa yritä lähteä sen rajojen ulkopuolelle tai tuoda ketään muukalaista sen muurien sisäpuolelle. Vannokaa kaikki tämä, kädet alttarilla, antaen sielunne ja ruumiinne valanne pantiksi."

Oli siinä vielä muitakin pykäliä, jotka olen unohtanut, mutta tämä oli meille sanellun valan pääsisältö. Katselimme avuttomina toisiimme, ja kun muuta pelastusta ei ollut, vannoimme, polvistuen alttarin ääreen, kädet sen päällä.

Kun valan juhlalliset sanat oli sanottu, kuulimme takaamme raskasta kivenrahinaa.

"Nouskaa", sanoi vanha pappi, "kääntykää, Veljet, ja katsokaa mitä on takananne."

Tottelimme, ja peräydyimme huudahtaen alttarin laitaan, sillä kuuden jalan päässä meistä oli lattiasta nostettu suuri kivi ja paljastettu lähde, jonka syvistä uumenista kuului kaukaista vedenloisketta.

"Katsokaa, Veljet", hän jatkoi. "Jos vannomanne lain muoto rikotaan, tietäkää millä lailla syntinne rangaistaan. Tuohon kuoppaan teidät heitetään, jotta vesi tukahuttaisi teidät ja Manalan pahat henget saisivat sielunne ijankaikkisesti. Oletteko nähneet, ja ymmärrättekö siis?"

"Olemme nähneet ja ymmärrämme", vastasimme.

"Lukittakoon kuopan suu jälleen, ja rukoilkaa sydämessänne, ettei se koskaan avautuisi nielemään teidän tai meidän kenenkään ruumista elävältä. Meren Poika ja Te, Ignatio Vaeltava, valat ovat vannotut ja juhlamenot ovat päättyneet. Tästä hetkestä hamaan kuolemaanne asti olette meidän joukkoamme, osallisia oikeuksiimme ja etuuksiimme, ja teille määrätään talot, palvelijat sekä asemanne mukaiset tulot. Menkää, Veljet, virkistymään ja valmistautumaan kansan kohtaukseen pyramiidin huipulla aamunkoitteessa; tunnin kuluttua siis. Viekää heidät pois, Lordi Mattai."

Niin me läksimme, jättäen sinne Halkaistun Sydämen taikakalun, sillä papit kieltäytyivät antamasta sitä minulle takaisin, sanoen Päivän ja Yön vihdoinkin joutuneen oikeaan paikkaansa ja pysyvän siellä ainaiseksi. Mayan, Mattain ja pappijoukon saattamana kuljimme salien ja käytävien läpi temppelin pihalle ja sieltä palatsin huoneisiin, missä vahvistimme itseämme syöden, sillä olimme jo näännyksissä.