Part 3

Se oli Malakias aina itsekin ollut sellainen pellonmies. Keväästä alkaen, niin pian kuin sinne kyntö- ja kylvötöihin pääsi, kulki hän joka päivä kasvuaikanakin vainioitaan silmäilemässä hamaan siihen asti kuin kultatähkäiset lyhteet kuhiloissa seisoivat. Ei ollut sitä miestä, joka olisi tainnut Malakiaalle sanoa: "katsoppas kauraasi, puoleen hävinnyt on", tai: "roskan on vallassa Kankaanpäänkin perunamaa". Ei ollut sitä miestä, sillä ankara oli isäntä Malakias, työtä tehtiin Kankaanpään pelloilla, eikä niistä voimakaan uupunut. Mutta tiesipä hän sen itsekin, eikä ollut hyvä niissä asioissa hänen nenälleen hypätä, ei itse seuran konsulentinkaan. Siitä se oli peruisin Malakiaan kovakorvaisuus kaikkia kiertäviä saarnaajia kohtaan.

Mutta koska ikinä vävypoika, Nuuttilan Vihtori, taloon tuli, riittivät tuskin päiväkaudet ja pitkät puhteet heidän innokkaisiin viljelysjuttuihin. Kerrottiin siinä entiset kokemukset ja uusien yritysten alkua pohdittiin. Varsinkin nuorella miehellä, Vihtorilla, oli paljon uutta hautumassa, osaksi jo alulleenkin pantua.

Niinpä nytkin koko pitkät pyhät näissä rakkaissa asioissa askarreltiin, taas useampaan kuin yhteen kertaan tallit ja navetat kierrettiin. Otti se sitten Vihtori kerran siellä navetan ovella seistessään noin niinkuin kautta rantain puheeksi erään seikan, joka mielestään Kankaanpäässäkin oli laiminlyöty, niin vankasti kuin taloa asuttiinkin.

— Katsokaapas tuota tummanpuhuvaa sakeata lätäkköä tuossa lantatunkion ympärillä. Menee siinä voima hukkaan, lausahti Vihtori.

— Sitä minä tässä olen harmitellut, kun tuli tämä uusi navetta sementtilattiainen laitettua, parempi oli entinen lantapohjainen. Toisellaista oli se lanta. Vaikka eipä sen puolesta, ettei meidän pelloilla voima riittäisi, kehasi lopuksi Malakias.

— Riittääpä tietenkin, vaan paremmin riittäisi, jos tuokin kaikki talteen tulisi.

— No?

— Tuo tuossa, mikä kohta paksuna virtana juoksee omille teilleen, vaan ei pellolle. Tuohon lätäkköön tuossa lantatunkion ympärillä se on paras voima liuonnut. Mitähän jos olisi ensi kesänä laittaa tuohon oikea lantasäiliö.

— Niinkö arvelet... mitähän jos olisi...

Alkoi se sitten Vihtori haastella, että kyllä se sementtilattiainen navetta hyvä on jo näin tähän maailman aikaan, kun meijeritalous vaatii suurempaa puhtautta maidon käsittelyssä. Mutta kuka kerran sellaisen laittaa, sen pitäisi samalla myös sellainen lannansäilytyspaikka varata, missä ei paraat voima-aineet lannasta häviämään pääse. Varsinkin pohja pitää siinä olla tiivis ja läpäisemätön, joko kivistä tai savesta tai tykkänään sementistä laskettu. Ja joka tapauksessa pitää olla virtsakaivo sen yhteydessä, alla. Kun sitten vielä pienet syrjämät ja ympäröivä oja estävät juoksevan veden sivultapäin valumasta sinne, ja ehkä katto pannaan liikoja sadevesiä estämään, niin pakostahan siellä täytyy lannan säilyä.

— No niin pitäisi, niin pitäisi, myönnytteli Malakias. Sinähän sen tiedät, sinulla kun jo ne laitokset ovat.

— Vasta nuo viime kesänä minäkin laittamaan jouduin, ja kyllä sen nyt näkee, että eri tavalla sitä karttuu lantaa ja toisellaista se on laadulleenkin. Kun siihen lantasäiliössä vielä sekoittaa mutaa, niin ei tarvitse pellolle niin paljon sitäkään vetää tunkioita tehdessä, ja sillä tavalla mutakin paremmin ehtii muodostua lannaksi, ja kaikki vahingolliset aineet — niinkuin liialliset rauta- ja aluna-ainekset, jos niitä sattuu mudassa olemaan — palavat pois siihen mennessä, kun sitä kasvit alkavat tarvita.

— Vieläkö siinä muuta erinäistä hoitamista on? tokasi jo innokkaasti Malakias.

— Niin siinäkö lannassa siellä lantasäiliössä?

— Siinäpä siinä.

Vihtori jatkoi selvityksiään. Sanoi, että pitää sitä aina jonkun päivän perästä tasoitella siellä ja polkea vähän tiukempaan, jottei liiallinen palaminen pääse tapahtumaan. Se näet aiheuttaisi voima-aineiden, niiden kasviravintoaineiden hukkaan menon, varsinkin se typpi-niminen kasviravintoaine kuuluu olevan herkkä haihtumaan ja muutenkin häviämään.

— Kyllä on sinulla typet ja tupet, pisti Malakias, ei kuitenkaan selvityksiin kyllästyneenä, muuten vaan omia aikojaan.

Ja Vihtori ei ollut kuulevinaan, sen kun toimitti, että aina noin parin viikon päästä olisi hyvä kastella sitä lantakasaa. Virtsakaivoon on laitettava pumppu, jonka avulla tämä kasteleminen virtsavedellä voidaan ilman sen suurempia puuhia toimittaa. Se näet se kasteleminenkin osaltaan järjestää sitä palamista, jotta se voi kohtalaisesti tapahtua, niin että koko lantakasa multineen päivineen muodostuu oikein hyväksi ja voimakkaaksi lannaksi. Ja siihen ne sopii yhteen paikkaan koota hevoslannat, sianlannat ja kaikki, myöskin makkilanta, koska sekin siinä yksillä vaiheilla sattuu olemaan. Sitä kun ollaan näin tarkkoja tässä lannan kokoomisessa ja hoidossa niin saadaan ruveta taas viljelyksiäkin syventämään ja laajentamaan. Tuokin? Lakeisniitty sietäisi jo tulla käännetyksi, eipä se sellaisenaankaan enää mitään tuota, päätteli Vihtori.

— Ei tuotakaan, myönnytteli Malakias. Ja perää näissä on sinun puheissasi. Pitänee se nyt heti ensi kesänä lantasäiliön pohja varata oikein pitäväksi, ja muutenkin tehdä niinkuin puheena oli.

Yhdessä siinä sitten paikkaa tarkastelivat ja työtä suunnittelivat. —

Kun Vihtori Hilmansa kanssa sitten keskispyhänä poislähtöä teki, saatteli Malakias-ukko heitä aina kujaportille asti ja siinä kättä puristettaessa, suu naurun myhäkässä Vihtorille nyökkäsi:

— Ei nuo tyhjäntalteen menneet nämäkään pääsiäisen pyhät.

Miten Heiskas-Taavetin talo nousi.

Kahta vaille viisikymmentä oli jo Heiskas-Taavetti, eikä hän siitä lähtein kuin miestenkirjoihin tuli ollut yhtä ainoata talvea kotona ollut, vaikka jo alun kolmattakymmentä vuotta oli talon isännyyttä pitänyt. Talvet olivat jäpijärjestään menneet ajotöissä ja rahdinvedossa. Oli milloin Kronstadtissa milloin Pietarissa ajurin ammatissa oltu.

Ja sillä aikaa sai naisväki talon kaikki asiat hoitaa sekä työt toimitella. Ja vaikka ei Anna-Leenan, Taavetin muijan, ymmärryksen juoksu suinkaan ollut niitä tyhmimpiä, oli kuitenkin varsin ymmärrettävää, että talo vähä-vähältä alkoi rapistua ja huonota. Varsinkin kun ei lapsilaumaankaan ollut sattunut ainoatakaan poikaa siunautumaan. Ja kun Taavetti sitten keväisin palasi kotiin muutamaan kymmeneen ruplaan nousevan säästönsä kera, oli siellä aina säännöllisesti häntä vastaanottamassa puute, — olipa toisinaan sillä välin perheen suulukukin taas yhdellä lisääntynyt. Tuo pieni kertynyt säästö tarvittiin hyvinkin makeasti leivän ja elintarpeiden hankkimiseen. Ja niukin naukin se juuri uutisen rajaan riitti, — eipä aina niinkään, ja silloin karttui kauppiaan kirjoihin lisää numeroita. Peltojen parantamisesta ja talon korjaamisesta ei uskaltanut untakaan nähdä.

Mutta olipa sitten kylään perustettu maamiesseura. Nuoremman polven isäntämiehet siinä alkuhommissa olivat, mutta vuosien varrella melkein kaikki kylän vanhat ukotkin mukaan liittyivät. Niinpä oli Heiskas-Taavettikin tullut siihen ruvenneeksi, jo useampia vuosia oli siinä jäsenenä ollut. Ja olihan hän siellä keskusteluista ja yhteisistä yrityksistä yhtä ja toista tarpeellista ohjausta ja apua saanut — ei sitä kieltää tahtonut. Mutta se häntä pakkasi hieman kismittämään, kun ne aina sitä vossikkana kulkemista siellä paheksuivat. Sanoivatpa jo kerran päin naamaa hänelle, että "ei siitä Taavetinkaan talo nouse, ellei se niitä Kronstadtin reisuja poikkeen heitä". Niin ne sanoivat. Ja siitä puheesta hän närkästyi siihen määrin, että päätti niille koiranleuvoille näyttää, kuka se keväällä ruplatukkoja selailee. Ja niin meni hän taaskin heti joulusta tuohon tavalliseen talvireisuunsa.

Mutta sepä olikin hänen viimeinen talvireisunsa. Sillä typötyhjänä hän keväällä palasi, olipa tammansakin paljoa laihempi kuin lähtiessä. Niin kehnot olivat ajot olleet.

Ja kun seuraava syksy tuli, ei hän enää kotonakaan talvireisusta mitään puhunut. Sillä olipa hänellä hiljainen aikomus jäädä nyt kerran muutteestaan kotiin koko talveksi. Ja olihan hän sitäpaitsi jo siinä iässäkin, ettei enää tehnyt niin mielikään kaikissa nurkissa rehkimään. Niin, kahta vaille viisikymmentä jo.

Eikä Taavetti talveaan hukkaan käyttänyt. Hän tahtoi koitella, oliko niissä kuulemissaan puheissa ja neuvoissa oikeata perää, antoiko tuo kotoinen työ tosiaankin paremmat päivät kuin se ainainen ajo. Niinpä ryhtyi hän heti sinä talvena vetämään savea Hanssunpohjan uutismaalle ja mutaa lantatunkioon siinä kotitontilla. Ennen ei Heiskasen talossa milloinkaan oltu talvella minkäänlaisia lantatunkioita pellolle tehty, saati sitten vielä niitä mudalla lisätty.

Keväänkorvassa hän vielä toisten ihmeeksi karhitsi vanhan heinämaansa. Poltti kirren päällä sammalen ja antoi tuolle vanhalle nurmelle pintalannoituksen.

Niinpä ne sitten sen talviset kirret sulivat. Mutta kun seuraavan kesän syyspuoli tuli, lainehti Heiskasen pellolla vilja monin kerroin uhkeampi kuin koskaan ennen. Eikä oltu sellaista heinääkään ennen Heiskasessa kaadettu.

Heti ensimäisen yrityksen onnistuttua näin hyvin, päätti Taavetti seuraavinakin talvina kotona pysyä. Sillä jopa hänkin tajusi, ettei ole pelkän akallisen väen haltuun taloa uskomista. Eikä Heiskalaan sen perästä enää puute nokkaansa pistänyt.

Ja kolmen vuoden kuluttua rakensi Taavetti karjalleen uuden navetan. Ja rakensikin sen sellaisen, että maamiesseuran toimeenpanemissa kilpailuissa heti nappasi palkinnon "hyvästä navetan sisustuksesta".

Vähin erin — kun peltojen rehusato yhä eneni, karja ja tuotanto samalla kasvoi — alkoi hän kauppiaaseen maksella niitä entisiä velkojakin.

Näin nousi Taavetin talo. Näin tuli hänestä omalla konnullaan eläjä. Ja hän melkein häpesi sitä, että oli miehuutensa parhaat päivät joutavissa talvireisuissa menettänyt.

Ja kun pitkinä talvisina iltoina perhe istui kotoisen, räiskyvän takkatulen lämpimässä loisteessa, kiertyi sydänala toisinaan niin kummasti. Silmään pakkasi väkisinkin vesi herahtamaan, kun hän katsoi lieden luona askartelevaa vaimoansa ja hänen ympärillään suloisesti puhjastavaa lapsilaumaa. Nyt vasta ymmärsi Taavetti, mikä on _koti_. Ja hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, kun hän edes vanhoilla päivillään oli havahtunut näkemään, että pellossa se on periturva.

Kuosmasen kaalikset.

— Kyllä on suuri hyöty tuostakin kaalista! Osta ensin siemen, osta toisen kerran taimet ja vihdoin viimein osta itse kerä, ennenkuin kaalin makuun pääset, pauhasi Kuosmas-Jussi tupaan tullessaan. Saa olla viimeinen niinkuin oli ensimäinenkin kerta kun mokomia reistailen, lisäsi hän, paiskasi hattunsa penkkiin ja istahti itse viereen.

Emäntä, joka niitä kaaliksia oli hopittanut ottamaan, ei virkkanut mitään, nostelihan vain leipiä lapiolle ja pisteli uuniin. Tuon nuotin oli hän monesti kuullut, aina kun Jussi sattui kaalimaan ohi käymään.

— Siinä niiden kera rimpuiltiin kaiken kevättä, ja siellä ne nyt ovat — yhtenä ruotona, tohahti taas isäntä.

— No kerrankos vahinko sattuu, uskalsi jo emäntä. Entäpä me emme osaa niitä vielä oikein hoitaa, äkkinäisiä kun ollaan.

— Vai ei ole hoidettu! Sinne vedin keväällä parhaat kullat — tyhjän takia.

— Mikäs siellä nyt sitten hätänä?

— Kävisit joskus katsomassa sinäkin. Parast'aikaa...

Lause jäi kesken, sillä samassa astui tupaan kirkonkylän miehiä, Tupala ja Rantamäki.

Sanoivat kulkevansa maamiesseuran puolesta tarkastamassa juuri- ja kyökkikasviviljelyksiä. Ja kun Kuosmanenkin oli kilpailuun ilmoittautunut, poikkesivat taloon.

— Lie ilmoitettu, mitä lie, vaan eipä noista kaikista ilmoittelemisista. Ei nuo ole ottaneet meillä menestyäkseen.

Mutta vaikka Kuosmanen kielteli lähtemästä koko kasvismaalle, tahtoivat Tupala ja Rantamäki kuitenkin mennä. Eikä siinä muu auttanut kuin lähteä vaan. Emäntäkin pyörähti jälestä, pistettyään kiireen kaupalla uunista pois jo paistuneet suloisesti tuoksahtavat leivät.

— Voi veikkonen, minkä ovat tehneet! Kirkonkylän miehet laukesivat ihmettelemään sitä matojen paljoutta. Ei ollut kaaleista varsinkaan muuta kuin ruodot jäljellä. Ja mikä vähän säilynyt oli, oli sekin tuollainen korkea, pienikeräinen pirpana.

Emäntä ei sanonut sanaakaan, sillä eipä ollut hän kaalimaatansa niin viheliäiseksi luullut, kun ei moniin aikoihin ollut käynyt siellä.

— Näin sitä minullekin kävi, pisti hyvänsävyisä Rantamäki, kun ensimäisiä vuosia näitä kaaliksia yrittelin. Mutta työ tekijänsä neuvoo.

— No sitähän minä vasta Jussille toimitin, ehätti emäntä, että mistäpä sitä äkkinäinen.

— Olisit sinä katsonut, sinulle nämä kuuluvatkin, paukkasi Jussi. Mutta kunhan turnusmaalle mennään, niin toista näette!

Selittelivät ne sitten kirkonkylän isännät, jotta ahkerasti pitää käydä kasvismaalla, joka päivä. Siellä on kitkettävä ja mullattava, jos näet madon ilmestyvän, on se pois noukastava, jopa perhosetkin haavittava. Iltahetkenä sinne pistäydyt tai opastat lapset vasiten sen huolenaan pitämään.

— On mullittamiset ja mallittamiset, mahtaako noista edes vaivojaan saada...

Sanoivat saatavan. Ja neuvoivat vielä miten tuo multaaminen on toimitettava, alimpiin lehtiin asti, sitten se paremmin kerää tekee kaali.

Punajuuri ja porkkana siinä näkyi riitelevän rikkaruohon kera. Rautanokkonen paikkapaikoin ylinnä herrasteli. Osoitti se sitä Tupala emännälle ja sanoi, että eihän se Jussin asia ole tuo, emännän ne pitää rikkaruohot perata omasta viljelystilkustaan.

Ei siihen emäntä mitään osannut, tunsi kai asian niin olevan. Läksi kyökkiään kohden ja kutsui vieraita turnusmaalta palatessa kahville poikkeamaan.

Kun miehet tulivat turnusmaan aidan luo, kehasi Kuosmanen:

— Katsokaapas tuota vartta! On siinä mittaa!

— Jaa-a, lihavata on.

Käytiin lähemmin tarkastamaan. Kyhnäsi Tupala kylkeen Rantamäkeä, osoitti turnuksen juuria. Sormea paksua!

— Niin se on, katsopa nyt Kuosmanen, alkoi Rantamäki, alotteleva juurikasvien viljelijä ei tahdo muistaa aina kaikkia töitä tehdä. Sinäkin olet tässä maan näköjään hyvin lannoittanut, hyvin siemenen kylvänyt, mutta sitten olet kokonaan unohtanut ne "pikku työt", harventanut et lainkaan ole. Ei se ole tämä viljelys sillä hyvä, että vain kylvää ja sadon korjaa.

— En minä tuota niin unohtanutkaan, arvelin vaan, että jos se siitä hyvinkin itse itsensä harventaa; enemmänhän karttuu.

— Ei, veikkonen, kartu! Katso nyt itse, sormen vahvuista juurta se vasta on tehnyt, eikä paljoa enempätä tekisikään, kun noin ihan kylki kyljessä ovat. Ota nyt vielä ja harvenna tämä, jätä ainakin miehen vaaksan verran taimien väliä, saatpa nähdä, että se sentään syksyyn mennessä vielä joltisenkin sadon antaa. Näet koko kyökki- ja juurikasviviljelyksen menestys riippuu juuri siitä, että maa tulee pidettyä vapaana rikkaruohoista ja samalla kuohkeutettua sekä juurikasvit aina aikanaan harvennettua. Voit harventaa pari kertaa, ensimäisen kerran silloin, kun taimet ovat sormen mittaisia, noin neli-, viisilehtisiä, silloin voit kuokalla lyödä osavat välimaat ja jättää vielä useamman taimen ryhmään. Kun ne sitten pari viikkoa siinä varttuvat ja toisiaan jo alkavat syrjään työnnellä, niin sen taimen, mikä vankin on, sen jätät, muut otat ihan tarkkaan pois. Yksi ainoa taimi saa paikkaaseensa jäädä.

— No no, myönnytteli Kuosmanen.

Alettiin astella taloa kohden.

— Katsotaanhan sitten tulevana vuonna.

Kun vieraat poistuivat, ajoi Kuosmanen heti kaikki muijat ja lapset kasvismaalle. Siinä kitkettiin ja harvennettiin, noukittiin matoja ja mullitettiin.

Kukin lapsista sai oman pienen osan hoitoonsa. Ja se, jonka pikku pelto paraassa kunnossa pysyisi, se saisi syksyllä oikein oman kuokan.

— Miksei isä meille ennen näyttänyt? — kysyivät lapset, tämä on niin hauskaa, kun saa peltoa hoitaa!

— No neuvotaan vasta paremmin, kunhan tässä itsekin... äitikin neuvoo sitten. Ensi vuonna saatte heti keväästä lähtein omat peltonne... siellä saatte vaikka kaiket päivät puuhata.

— Niin, ja sitten saadaan talvellakin naurista ja kaikkia!

— Ja ammutkin saavat oikein paljon nauriita, oikein suuria nauriita!

"Maahenki".

Maailma on väärällään kaikenkaltaisia "henkiä". Niitä on porsashengestä aina pomohenkeen asti, ja siihen väliin mahtuu jo koko liuta jalan neljän juoksevaista jopa siivinkin siukovaista. Eikä ne kaikki kuulu niin varsin hääviä henkiä olevankaan.

Ja henki kun syntyy, tulee se tähän maailmaan vähän salaperäisemmin, sillä ei kenkään oikeastaan taida sanoa, milloin ja mistä se ilmestynyt on.

Hämäräpä kuuluu olevan tuon nykyään jo varsin mahtavan ja kunnioitettavan Maahengenkin synty. Kuuleman mukaan olisi se löytöläinen, minkä Korvenperän torpanukko kerran oli löytänyt järveen viettävän lehdon liepeeltä entisen kaskimaan kiveltä. Kovin laihan ja pienikasvuisen sanottiin pojan silloin olleen. Vaan yhtähyvin se korpivaaralainen hänet korjannut oli, pirttiinsä hoitanut. Se siitä vielä kehenteli turvansa paisuvan. Sitkeältä näet oli eläjän alku näyttänyt.

Ja kuinka ollakaan, kun se siinä kaskimailla oli aikansa teperrellyt, paisui siitä vähitellen täysikin miehenvastus. Ei se erin pitkäksi venähtänyt, mutta hartioita oli parinkin huonon miehen osalle. Ja sisu hyvä.

Ja niinpä kävi, kuten korpivaaralainen ennustanut oli. Ei ollut poika vielä täyttä kahtakymmentä, kun jo rantaniittyyn käsiksi kävi, nurin käänsi ja pelloksi teki. Sitten uhkaili itse Suuressuon kuiville laskea ja siitä vasta oikean heinämaan penkoa. Ja niin kävi, ettei hänen aikanaan eikä jälkeensä Korpivaarassa enää pettua purtu. Ei uskaltanut hallakaan vieraaksi tulla sen Suuressuon kuivattamisen jälkeen.

Jo alkoi kulkea kylällä mainingit, millaiseksi oli elämä Korpivaarassa muuttunut. Alkoivat Maahenkeä rengikseen maanitella. Eihän se olisi raatsinut lähteä eikä kasvattiukkoaan jättää, mutta ukkokin arveli, että eipähän tuo pahemmiksi, jos vähän maailmatakin katsoo, opiksi lie. Ja niin se sitten Maahenki joutui rengiksi emätaloon Peltolaan, jota siihen aikaan asusti Työhenki. Peltolainen hyvillään lupasi vielä äijälle Korpivaaran torpan oikein olentataloksi.

Syveni siitä lähtein ruokamulta Peltolan laajoilla pelloilla; ävärtyi talo ja lujeni miesten mieli.

Se kismitti kylän siihenastista ainoata pomoa, kauppias Tukkuseteliä, jonka talo kylän keskessä punaisena paistoi ja jonka nokka kaikissa kokouksissa aina oli ylinnä loistanut. Nyt aavisti hän valtansa rajoituksen hetken lähenevän. Ne eivät olleet Peltolaan ennenkään hänen apuansa tarvinneet, ja jos tuota menoa menee, nousee koko kylä, eikä hän silloin enää olekaan kylän peljätty hallitsija. Sen tähden laittoi hän kasvattinsa Vossikkahalun houkuttelemaan Maahenkeä palvelukseensa. Ajotöihin olisi otettu. Helpot päivät ja juomarahat. — Maahenki ei moiseen edes vastata viitsinyt, koppasi kuokkansa, astahti pihalle ja mennessään mumisi: "on tuolla vielä korvessakin tarvis."

Niin se palasi Vossikkahalu tyhjintoimin kauppiaaseen. Mutta Maahengen vastauksesta ihastui Työhenki niin, että antoi ainoisen tyttärensä Kodinhaltijan Maahengelle vaimoksi, sekä hänet talonsa perijäksi teki.

Tarttui peltolaisten esimerkki. Pelto pehmeni, niitty avartui, aukeni kylän ympärillä korpi. Silloin pystymmäksi nousi myös isäntäin pää.

Mutta Tukkusetelin nokka ei enää niin punoittanut, ja sanottiin siellä muutamia vuosia sen jälkeen housunvyötäreitä lyhennetyn ja liivin leveätä tamppia tiukennetun.

Mutta Maahenki eli onnellisena Kodinhaltijan kera. Ja heidän verensä jälkeläiset asuivat paikkakuntaa vahvasti ja vauraasti. Heidän poikainsapojista siirtyi yksi sinne toinen tänne ympäri koko korpisen maamme. Ja mihin ikinä ne tulivat, oli ikäänkuin turve olisi lähemmäksi ihmistä tullut, niin ne lujittivat höltyneet siteet maan mustan mullan ja sen viljelijän välillä. Menestys seurasi heidän askeleitansa, ilo istui heidän tupansa kynnyshirrellä ja tyytyväisyys hymähteli pitkän perhepöydän päässä.

Seppälän Aapo.

Sinä yönä ei Seppälän Aapon silmääni hiipinyt.

Illalla oli isännän, veli Markun, kanssa taas sattunut yhteenotto. Niitä oli viime aikoina alkanut sattua yhä useammin.

— En penniäkään anna, ruuassa ja vaatteessa tässä olet enemmänkin kuin kylliksi saanut!

Niin oli Markku kivahtanut, ei viittä markkaa hellittänyt. Silmät vihaisesti välähtivät, kun porstuakamarinsa oven kiinni paiskasi ihan Aapon nenän edessä.

Oli hän silloin ollut näyttämäisillään sille, missä oikeus on. Veret sävähtivät kasvoille, luinen nyrkki jo ovenpieliä tapaili, mutta sentään hän luontonsa vangitsi, ei isän jättämää taloa tahtonut tappelulla hävittää.

Ei nyt kelvannut uni. Aitassaan vuoteella lojui Aapo, imi piippua ja mietti. — Sinä kesäisenä yönä kääntyi lehti hänen elämänkirjassaan.

Lyhyt on miettiä kesäöinen hetki, lyhyt, mutta selkeä. Kun linnut aamuvirtensä virittivät, kun kukko ensi kerran laulahti, oli Aapon nyytti valmis. Yllään oli hänellä ainoa paremmanpuoleinen pukunsa. Vai "vaatteessa ja ruuassa!" hymähti hän katkerasti. Missähän ne ovat ne vaatteet...!

Raskaasti astui hän aitan ovelle, kääntyi siinä ja vilkaisi vielä jokaisen orren. Värähti silloin tukeva leuka. Kenties oli se viimeinen silmäys vaari-vainaan aitan orsiin, joita hän itse oli jo yli ikänsä keskipäivän tottunut ominaan katselemaan. Oven lukkoon kiersi, avaimen nyyttiinsä pisti, sillä hän tahtoi edes sen kautta Markulle huomauttaa, mikä osa hänellä oikeastaan talon avaimiin olisi. On... olisi, jos ottaisi.

Kuin varkaan askelin, hiljaa, ettei kukaan kuulisi, poistui hän pihamaalta, kiersi riihen sivuitse metsän laitaan. Tahtoi poistua niin, ettei kukaan aavistaisi, ettei kukaan olisi nähnyt...

Läpi kotihaan kävi polku, nousi kiertäen yli Linnakallion, sitten läpi etumetsän painui korven laitaan, edelleen poikki pienen Koveroisten suon, missä monet muuramen kukat entisiä paimenaikoja muistuttivat. Tuossa on oja... oli siihen kerran vanha Kirjo hukkua... tässä poluntaipeessa tuo suuri kivi, jonka toisella sivulla olevassa pienessä luolakuopassa monet sateet oli pitänyt...

Polku teki nousua, kiipesi yli Vermasvuoren, laski taas, kiemurteli mahtavan kuusikon läpi kohti Leppälammia.

Järven rannassa on suurenlainen niitty. Kun Aapo tuli niityn laitaan, aikoi hän kiertää sen vieritse sivupolkua suuremmalle Leison kylän kirkkopolulle. Sitten oli määrä iltahämärissä painua läpi Leison oikoteitse kaupunkiin, johon tuskin on enää kahta penikulmaa sieltä. Kaupungista... niin sieltä vaikka minne, pois koko kotoisilta seuduilta, tuntemattomana tuntemattomaan maailmaan... vaikkapa iäksi menköön...

Hän oli juuri astumaisillaan syrjäpolulle, kun samassa siinä polkujen risteyksessä vilahti silmiinsä ladon suu, sen niittyladon, mihin hän monet vuodet oli kerpoja tehnyt ja heinätakkoja kantanut. Mutta ei koskaan se ladon suu siellä koivuviidan varjossa ollut niin houkuttelevalta näyttänyt! Oli kuin lämmin silmä sieltä suruisasti katsoisi häneen, kutsuisi ja pyytäisi... Hän ei voinut vastustaa haluaan pistäytyä vielä kerran katsomassa sitä. Iloisella loikkauksella oli hän yli aidan ja melkein puolijuoksua riensi suoraan niityn yli, yli sen keskeltä mustana laskevan Humalojankin, vastaisella sivulla olevaan latoon.