Part 2

— No, no, mikäs nyt tuli, kun niin vapiset, kysäsi koivu siltä vastakaatuneelta.

— Jos edes nahan repisi, mutta kun noin syviä haavoja kaluaa, tiuskasi haapa.

Koivu vilkasi ja huomasi hirven syövän haavan kuorta. Sitten se lohdutti:

— Anna syödä vaan. Ethän sinä, hyvä naapuri, näetkös enää kasvamassa ole, kuivut kuinka kuivut, et ainakaan seisovillesi kuole. Anna syödä vaan, tarvitsee se hirvikin osansa. Maa kyllä meistä tässä paikassa vielä kyllikseen saa.

— No syö sitten, kun edes sinulle kelpaan, voihkasi haapa.

Ja sen jälkeen ne vaikenivat.

Mutta itsekseen mietti joka ainoa vielä pitkän aikaa jälkeenpäin tämän maailman menoa. Suretti heitä oma kohtalonsa, mätänemään unohdetun kohtalo, mutta vielä enemmän ihmisen välinpitämättömyys. Ne näkivät metsän ympäriltään häviävän tukkilaisten matkaan, näkivät maan ylt'ympäri risujen ja paksujen puunrunkojen peittämänä — ja kuitenkin isäntä kaataa aina vaan ehjää, tervettä metsää polttopuikseenkin. Ottaisi edes viallisia. Ja uutta metsää vain vaivoin pääsee tuollaisesta ryteiköstä nousemaan. Haaskaa ja myy, mutta ei sittenkään huolta pidä maan puhdistamisesta ja siementämisestä. Ja mihin lie joutuneet ne rahatkin. Köyhtyvän kuuluu. Mutta ei silti säästää osaa. Merkillinen se on se isäntä, tyhmä ja laiska.

Näin ne sen keskustelunsa jälkeen itsekseen ajattelivat.

Ja näin ne ajattelevat varsinkin joka syksy, kun tietävät, että ihmiset silloin muilta töiltään ehtisivät hiukan metsäänsäkin hoitamaan. Edes muutamana päivänä.

Ja niin ne saavat ajatella vielä monet syksyt eteenkin päin.

Vai joko ihminen olisi metsänsä puheet kuullut ja ymmärtänyt?

Hautausmaa.

Ihmeellistä — mutta hän näki sen aivan selvästi. Kannot törröttivät jäykkinä ja harmaina, kuten ristit hautausmaalla. Sitä oli silmänkantama joka suunnalle, mihin ikinä katsoi. Ainoastaan tämän kylmän lakeuden keskessä kohosi arkana hento näre. Hän katsoi tarkemmin sitä kohti. Silloin hän erotti sen näreen latvassa vanhan kukkometson: pää siiven suojaan vedettynä ja mahtava pyrstö velttona, alaspäin riippumassa. Se näytti surevan.

Kannon päässä sen näreen juurella istui vihreäpukuinen mies, vanhus: nojasi väsyneesti sauvaansa, joka muistutti mennyttä loistoa ja uhkeata elämää, nojasi sauvaansa ja tuijotti tylsästi eteensä.

Häntä puistatti sen katseen kolkko, äänetön tuska.

Ja katso! Tuolla, tuolla aukean laidassa kiilustaa myös jotakin. Hän katsoi tarkemmin. Uh! sitä näkyä hirmuista! Siellä silmänkantaman päässä kohosivat kannot pitempinä, ja niiden päässä oli ikäänkuin — ihmisen pää. Sellainen oli jokaisen kannon jatkona siellä. Ja se pää, se oli muodottoman suuri, ja sen suupielistä näytti pursuvan ilettävä vaahto. Ainakin paloi silmissä epätoivoisen katseen hullu, peloittava hehku.

Jota kauemmin hän katsoi sitä selvemmin näki hän, mikä hätä uhosi jokaisesta tuolla kaukana turjottavan ihmispään katseesta. Oli niinkuin se olisi etsinyt ja rukoillut jotakin, mutta tultuaan varmuuteen, että tuota pyytämäänsä oli mahdoton enää saavuttaa, tuntui se jäykistyneen sanattomaksi hädäksi, kuoleman merkiksi siihen puuttoman lakeudenlaitaan.

Se oli kamala näky. Kylmä tuskanhiki nousi otsalle, valui pitkin selkää, ja kohta hän jo ui sen paleltavissa väristyksissä. Hän koetti huutaa. Ei saanut ääntä. Ja hän tunsi nääntyvänsä siihen vähitellen, raukeavansa tylsään velttouteen, silmä alati tuijottaen kohti kuoleman kantoja.

Mutta sitten hänen korviinsa hiipi hiljainen, surunvoittoisa sävele. Hän kuunteli tarkkaan, ja hän tunsi, että se oli suuren sydämen mittaamaton kaiho, joka noin itki vienoisen pillin äänessä. Ja kun hän päätänsä nosti, huomasi hän sen vihreäpukuisen vanhuksen siellä yksinäisen näreen luona sammaloitunutta torveaan soittavan. Itkuvirttä se oli. Ja suuret kyynelhelmet soittajan poskilla vierivät, vierivät kuumina ja kirkkaina, ja putosivat sitten näivettyneen kukan lehdille, joka siinä hänen jalkainsa juurella nuokkui. Ah, suuri on sen murhe, jonka sävelet noin tummina soivat.

Sitten hän näki, kuinka metso otti kauneimman sulkansa ja pudotti sen vanhuksen käteen.

— Kiitos, virkkoi vanhus, nyt minä lähden.

— Minä ymmärrän, vastasi metso.

— Jäätkö sinä?

— Jään. Tässä istun minä niin kauan kuin yksikään näre jälellä on. Tuohon sen juurelle kohta tuperrun. Mutta mene sinä. Ei sovi metsän kuninkaan autiolle kankaalle menehtyä.

— Hyvästi, soi kaihoisa ääni.

— Hyvästi. Palaatko milloin?

— Ehkä. Kun ihminen luo jälleen sen, minkä nyt on rumasti häväissyt ja hävittänyt.

Ja se vihreäpukuinen vanhus läksi.

Hän kuuli, kuinka kannot arkoina kuiskivat: "Katso, miten vanhaksi hän on käynyt. Noin vaeltaa murtunut kuningas, jonka valtakunta on tuhottu ja jonka onni on poljettu alle ahneitten jalkojen." Arkoina ne kumarsivat, ne olisivat tahtoneet vehreän oksan sen kuninkaan polulle heittää — mutta eihän heissä ollut enää mitään vehreätä.

Kun se vihreäpukuinen lähestyi niitä pitempiä kantoja, joiden jokaisen jatkona oli ihmisen pää, kääntyi hän surullisesti taaksensa katsomaan. Näytti ikäänkuin se katse olisi sanonut:

"Seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä teitä kiellettiin metsän pyhättöä raiskaamasta, ja teidän kuuroihin korviinne huudettiin viisauden sana, mutta seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä te ahneudesta nykivin suupielin ja ilakoivin katsein laskitte raiskaajan käden onnenne puistoon. Siinä te nyt hulluina, hätääntyneinä etsitte kuumien aatostenne viileätä viihdyttäjää, etsitte metsän, minun sammalpolkuisen, vehrytlehväisen valtakuntani hymisevää rauhaa. Etsitte — turhaan. Sillä nyt minä menen. Murheen lyömänä, ryöstettynä kerjäläisenä kulkee entinen kuningas, vaeltaa tietämättömiin vanhan valtasauvansa varassa."

Ja se vihreäpukuinen vanhus katosi. Katosi metsän vehreän onnen hyvä haltija, kuningas.

Mutta hän kuuli villin ulvahduksen. Ne turjottavat päät pyysivät armoa rumille töilleen.

Ja siihen epätoivoiseen ulvahdukseen hän, — uneksija, heräsi. Hänen oli kylmä, hampaat kalisivat, ja kauhulla muisti hän tuon kamalan unen. Hän vilkasi ympärilleen. Aivan oikein: aukea, kantoinen aho, vain polvenkorkuinen vesa siellä, toinen täällä, ympärillä turhanpäiväistä viitaa, mutta missään ei enää silmänkantaman ulottuvilla oikeata metsää.

Hän ymmärsi, että vihreäpukuinen metsänhaltija ei sellaisella lakeudella torveaan soita, eikä taikasauvansa viittauksella ajele komeata metsän viljaa. Pois se pakenee sinne, missä vielä oravalla on oksansa, metsolla mieluinen lepuupuunsa, missä hiljainen humina korkeitten latvojen sille laulaa valkeata virttään.

Mutta ihminen, joka metsän pyhätön on raiskannut, tehnyt upeasta honkien temppelistä kiviraunioisen, kantoisen ahon, turhaan hän ahnehtivin silmin sieltä enää uhreja vaanii, turhaan hän etsii arkeisille, väsyneille ajatuksilleen metsien viihdyttävää soittoa, niiden sunnuntai-kauniita, yleviä lepohetkiä. Hän on tehnyt kauniiden aatosten ja hiljaisen onnen laulavan temppelin kylmäksi, harmaaksi hautausmaaksi — onnensa hautausmaaksi.

Siksi hänen katseensa kerran epätoivoisena välähtää, kolkkoa kauhua se uhoo. Mutta kenties se liian myöhään ajaa takaa karkoittamaansa vihreäpukuista metsänhaltijaa.

Sillä seitsemänkymmentä kertaa seitsemänkymmentä yhäti turhaan kaikuu hänen, ihmisen, korvaan käsky:

Ymmärrä metsiesi pyhät aarteet! Älä karkoita vihreäpukuista metsänhaltijaa — muuten sinä onnesi karkoitat!

Puniken uni.

Se on Mantan kasvattama ja ristimä, Punike. Nyt se on jo vanhanpuoleinen. Tyttärentyttäret siinä jo komeina mamseleina vieressä ynisevät.

Elettiin tuossa Paavalin päivän tienoilla. Silloinhan sanotaan talven selän taittuvan. Punikekin oli jo oppinut tietämään, että saa sitä Paavalista kevääseen ainakin toisen mokoman vielä navetassa seistä; hyvä, jos sillä pääsee. — Mutta talven taittuessa taittuvat myöskin muonavarat.

Jo edellisenä kesänä oli Punike laitumella käydessään haistellut, että huono oli heinäkesä. Ylen pitkälle piti keväästä kuivia, niin että kiitti, kun korven- ja suonlaitamilta jonkinlaista heinänkortta suuhunsa löysi.

Mutta sepä häntä sitten ihmetyttikin, kun navetassa oli kaiken syksypuolen varsin runsaasti heiniä pidelty, ihan niinkuin hyvinäkin heinävuosina. Oli vallan synti katsella, miten tuokin Kailu, hänen tyttärensä Hertan tytär, puhki ja rehki heinien kera kuin havujen ikään. Huiski sinne tänne kummallekin kupeelleen ja sitten veteli jalkoihinsa. Oli sekin jumalanviljan käyttöä!

— Mutta, kylläpähän ikä opettaa ja maailma tassii, huokasi Punike ja vaipui syviin ajatuksiin, leukojen jauhaessa totuttuun, tasaiseen tahtiinsa.

Ja mieleen muistui aika kuusi talvea takaperin. Silloinkin oli edellä ollut kuiva, huono heinäkesä. Mutta syksystä oli silti silloinkin ruokittu pelkillä heinillä. Mutta sittenpä olikin taite tapahtunut. Pari viimeistä navettakuukautta, kaiken keväänkorvan, piti paljasta olkea purra. Hän oli silloin vielä nuori ja jaksoi vähän purrakin, mutta surkeata se sittenkin oli. Ihan vettä silmään kierrätti, kun katseli niitä vanhempia lehmiä, joiden vielä piti mukamas lypsääkin, vaikka edessä oli pelkkä olki ja muutama lantatunkiosta koottu heinän rippunen. Koetettiin näet lantatunkiostakin koota takaisin niitä heinäeriä, mitä syksyllä oli tuhlaten jalkoihin viskelty. Ja keväällä sitten! Ai, ai, minkä näköisiä he kaikki olivat! Ihan kuin kuoleman varjoja. Hätähätää omin voimin navetasta ulos pääsivät — ja melkein lumien sekaan sittenkin. Nuorilla männyn- ja kuusentaimilla sekä vanhalla, pakkasen kulottamalla heinällä piti pari viikkoa henkeään eteenpäin raahata. Mutta kesään sitä kuitenkin päästiin.

Näitä hän mietti. Ja kenenkään huomaamatta herahti kuuma vesikarpale hänen silmästään.

Seuraavana yönä hän sitten unensa näki.

Kevään tuoksu oli avonaisesta navetan ovesta sisään tuulahtavinaan. Mieli teki ulos, edes pihaan asti. Mutta ylös hän ei jaksanut nousta, ei keinolla millään. Joka kerta, kun hän yritti ja jo polvilleen pääsi, paiskautui hän taas takaisin, että kovat, kalseat oljet kahahtivat. Kaikkialla vain olkia, olkia! Ja katso, tuossahan hoippuu ovea kohti Kailu. Jaksoi se vielä juuri pystyssä pysyä, olihan se nuori. Mutta onnettoman näköinen oli sekin. Kas noita törröttäviä lonkkaluita!

— Kailu parka, huokasi Punike — ja heräsi.

Hän nousi heti ylös, koettaakseen, jaksoiko nousta. Jaksoipa hän sentään. Ja sitten mietti hän itsekseen näin:

Mikseivät ne heti syksyllä harkitse tarkemmin rehuvarojaan, jotta näkisivät, kuinka kunakin talvena kannattaa heiniäkin pidellä? Karjaa pyritään aina vaan lisäämään. Ja varsinkin joka syksytalvi ruokitaan niin suruttomasti, ikäänkuin ei mitään muuta maailmassa olisikaan kuin heiniä. Niin, ihan siltä nytkin on tuntunut. Laskisivat tarpeet ja tasaisivat sitten niin, että ne riittäisivät varmasti kevääseen asti. Käyttäisivät olkia heti syksystä alkaen apurehuna. Sillä tavalla päästäisiin edes tasaisella menolla talven yli.

Ja kun vanha Manta aamulla tuli navettaan ja viskasi heinätukon kunkin eteen, piti Punike sellaista yninätä, niinkuin olisi se tahtonut sanoa:

— Oletkos katsonut, Manta, että näitä riittää kevääseen saakka?

Musiikki.

Sen verran kuin pienen tupaseni ikkunasta on näköalaa, on sekin varsin lohdutonta. Tasaista koivikkokorpea, missä puut ovat jo monta viikkoa lehdettöminä törröttäneet. Elottomalta ja kuolleelta se näyttää. Ainoastaan yksinäinen vanha varis viitsii joskus sen ylitse lentää, uskoopa toisinaan itsensä muutaman latvaoksan varaan ja vaakkuu kerran pari, ikäänkuin kysyäkseen onko siellä ketään. Mutta kun ei vastausta kuulu, ei sekään siinä pitempään viihdy. Ainoa, joka viihtyy, on harmaamekkoinen Syksy. Tuolla se istuu kaatuneen haavan luona ja tuijottaa kylmästi eteensä.

Aivan koppini ikkunan edessä on pienoinen heinämaa. Kuka lie pari sarkaa korpeen raivannut, en tiedä. Enkä sitäkään tiedä, kenenkä musta lehmä siellä päivät pääksytysten on ruokaansa etsimässä. Minä olen kutsunut sitä Mustikiksi. Aamulla, kun harmaamekkoinen tuolla kaatuneen haavan luona aidan vieressä on vielä korviaan myöten mekkoonsa kääriytyneenä, silloin se jo Mustikki ensi kerran mökäsee ikkunani alla. Pojan-viikari on heittänyt pitkän vipeleensä laukun viereen ja tyttyelee paraillaan laukkua kiinni. Sumein silmin katsoo Mustikki sitä, vilkaisee sitten ikkunaani ja vihdoin harmaamekkoiseen tuolla korven laidassa. Minä näen, että Mustikki ei enää ollenkaan viihdy siinä heinämaassa. Kymmeneen kertaan joka päivä se sen kalunnut on, niin tyystin, että vihreä sammal joka askeleella vastaan vihoittaa. Niin, mutta ei yksinomaan se ole syynä, miksi ei Mustikki siinä enää viihdy. Kenties siitä vielä päivänmittaan suupalansa löytäisi, jos olisi kesä, ja olisi lämmin. Mutta nyt — harmaamekkoinen, kylmänpuhuva Syksy on alituisena vieraana siellä aidan vieressä.

Mustikkia puistattaa, kun hän näkee ja tuntee sen. Kylmää viimaa se harmaamekkoinen häntä vastaan ehtimiseen puhuu. Paljon mieluummin olisi hän jo navetassa, seinien suojassa. —

Minä olen katsellut jo parin viikon ajan tätä. Yhä tyystemmin on Mustikki heinäsarkoja kalunnut, yhä vihoittavampana sieltä sammal pilkistää. Ja yhä rohkeammaksi käy harmaamekkoinen. Kerran se jo oli yöaikaan ikkunani tykkänään peittänyt, sen jäähän puhunut. Mutta kun päivä sen jälleen sulaksi tahtoi, näin minä vieläkin Mustikin siellä tyhjillä saroilla. Mutta nyt ei se enää edes viitsinyt syödä — tai se ei tarjennut. Lähelle mökkini seinustaa oli se suojaa etsien vetäytynyt. Seisoi siinä jäykkänä, pörrökarvaisena, selkä vähän köyryssä, kuten viluinen ainakin. Ja laihtunut se oli!

Minusta tuntui ikäänkuin se olisi sanonut sille harmaamekkoiselle:

— Sinä olet nyt herra, et ainoastaan korvessa, vaan tässä minun heinämaassanikin. Mutta minun herrani ja isäntäni ei sitä näy huomaavan. Ei näy ymmärtävän, ettei heinämaitakaan sentään multia myöten syötetä, eikä sitäkään, ettei kylmän pieksemänä päiväkaudet värjötellen suurtakaan maitotilkkaa antaa jakseta. Kymmenen kertaa mieluummin minä jo navetassa, seinien suojassa olisin, ja paljon runsaampi olisi maitotilkka silloin Maijan kiulussa.

Se harmaamekkoinen näytti nyökkäävän päätään. Se oli ymmärtänyt Mustikin harmistuneet ajatukset. Ja sitten se mietti: — Marraskuu käsissä. Vuotahan. Jos se poikaviikari vielä tänne Mustikin kömyyttää, niin minä sen pitkän vipeleen otan ja laitan kotiinsa terveisillä, ettei nyt enää mikään Mustikin ulkona käyntiaika ole. Laitan kotiin! Mrr... marraskuu käsissä! — Marraskuu käsissä, huokasi Mustikkikin, ja suuri vesikarpale vierähti sen silmännurkasta, putosi kalsistuneeseen korrentynkään ja jäätyi siihen.

Sepän Kaunikki.

Seppä oli käynyt vanhaksi. Joen törmällä oleva paja oli kuukahtanut kallelleen, sen savutorvesta oli jo runsaasti toinen puoli pois pudonnut. Ja harvoinpa sieltä enää näit kipunan lentoonsa kirmahtavan. Vain pientä korjaustyötä jaksoi seppä enää tehdä, joskus sentään vielä koetti sirpin ja vesurin taivutella. Eikä ihmekään, jos pajasta oli säännöllinen kalkutus loppunut, sillä astelipa ukko jo yhdeksättäkymmentä, — eikä ollut poikaa siunautunut!

Kappaleen matkaa pajasta, aina humajavien haapojen varjossa, oli sepän asuinrakennus, ja sen takana muut pikkutalouteen kuuluvat suojat: aitta, navetta ja sauna. Eivät olleet ne kallellaan ja ränsistymään päin, sillä siellä puolen taloa piti naisväki komentoa ja huolta. Sepän emäntä, Ieva, oli vielä varsin tanea ja topakka, vaikka olikin jo puolivälissä seitsemänkymmenen, ja Saara sitten, tytär, oli vielä paraimmillaan, ei täyttä neljääkymmentä. — Niin, siihen sen oli kotio sallittu Saarankin jäädä, ei ollut ottajata sattunut.

Ja perheen jäseneksi voitiin lukea myös Kaunikki.

Sillä vaikkakin se oli vaan lehmä, oli se kuitenkin ikäänkuin koko perheen keskus. Sen sairaus toi pahan mielen — niin miltei sairauden — koko perheelle, mutta jos se terveenä ja täyteläisenä häntäänsä huiski, heiluivat silloin iloisesti kädet sepän pirtissä. Ja annas olla, kun se tässä kevättalvella varsin onnellisesti ja ilman mitään jälkilaskuja eräänä yönä oli tekaissut vahvan sonnivasikan, aika jukurin, oli tuvan puolella kuin ristiäiset ikään. Keitettiin sinä päivänä päivälliskahvitkin, ja naapurin Ulla kutsuttiin patajuustolle.

Kun nyt kesäisinä aamuina Saara sen hakaan laskee, taputtelee hän sitä portilla vielä, silittelee ja kyhnyttää otsakuoppaa. Kaunikki ynähtelee, ikäänkuin lupaisi se iltasella hakematta kotio tulla. Ja tuleekin se. Kauniina ja pulleana se jo portilla ammuu, kun Saara hakemaan menee. Eikä se tienvierustoita kuni, ei emätalon ohramaahan pyri, vaikka ei olekaan aitaa edessä. Kotio se rientää, kotio — perheen keskuuteen.

Siellä on vanha Ieva nokkoshaudetta laittanut tai tuoresta joenvarsi-heinää iltapalaksi lyönyt.

Ja kun Saaran puhdas, katajainen lypsinkiulu alkaa soida, kun maito täysistä utareista sinne väkevänä suihkuna lentää, seisoo itse seppämestari siinä vieressä tuore vasta kädessä. Milloin toiselle, milloin toiselle puolen hän rientää, kärpäsiä hosuu ja itsekseen puhelee: —

— Kas niin, Kaunikki-lehmäni, kymmenen kannua sinä nyt lypsät... ehkäpä kerran kahteentoista nouset... Niin, Kaunikki-lehmäni, poishan minä paarmat ajan... ajan minä...

Siinä he kaikki iltaisin puuhaavat Kaunikin luona. Ja he tuntevat, että sen jälkeen kun pajan savupiippu putosi ja koko paja kallelleen läsähti, on Kaunikki ollut heidän paras aarteensa. Ja siksi he häntä vaalivat kuin onneaan ikään... ja kaikki he ovat onnellisia.

Kun aurinko jo painuu Änkäsen mäen taakse ja toiset pirttiin vetäytyvät, käy Kaunikki tarhaansa pitkälleen pehmoiselle lehtivuoteelle. Ja näkee unta, että hän ensi kesänä lypsää kaksitoista kannua...

Eikä hän tiedä, että on monta lehmäraukkaa, joita paimenpojat oksaisilla vitsoillaan ja kovasti parkuen kyöhäävät laitumella ja kylän kujalla, ja joita piika vielä kotona kiululla kylkeen kolhasee tai sääreen potkaisee. Eikä hän tiedä, että ne lypsävät vain kolme kannua, eivätkä mielellään sitäkään.

Fiina.

On turha vaiva kylän poikien luulla häntä herrasväessä palvelleeksi äveriääksi vanhaksipiiaksi. Turha vaiva juosta sen luulon mukaan.

Fiina oli komea, pulska ja täyteläinen, eikä mikään vanhapiika. Perillisiä oli jo alun toisessakin polvessa.

Ja koska suku on tärkeä asia, erittäinkin jos se voidaan juontaa ulkomailta asti,, on se kaikella kunnialla mainittava. Fiinan sukukirjat olivat peräisin Skotlannista saakka, itse hänen korkea-arvoinen äitinsä oli sieltä siirtolaisena maahan tuotu suureen Laukeelan kartanoon.

Tämän ensimäisestä avioliitosta erään kotimaassa jalosti kasvatetun Bill II:sen kanssa syntyi Fiina.

Sitä oli hoidettu ja juotettu vaaka kourassa, niinkuin ainoastaan jalostetun, ulkolaisen rodun vasikoita juotetaan. Eikä voitu sanoa, ettei sen vartalo olisi ollut kaunis ja sorja. Sen kaula oli hieno, nahka suloisen venyvä ja sen jalat olivat sirot ja hyvästi seisovat. Myös hohti sen karva aina niinkuin juhannusaikuisen nuoren koivun valkea peite.

Peräkylän isäntä oli saanut sen Laukeelan paroonilta erään velan korkoina.

Siinä se nyt seisoi Peräkylän navetan katoksessa. Vanha ruotimummo ja liuma lapsia oli kilvan rientänyt ihailemaan sitä komeutta, vähän tasaisemmin ja arvokkaammin asteli sieltä lihava emäntä.

Isäntä selitti ja silitti. Sellaista rotua ei monella pojalla olekaan! Ei koko kylässä!

Fiina seisoi ja ihmetteli. Kuuli raollaan olevasta navetan ovesta pienen ammahduksen sekä tuon tuostakin toistuvaa tyytymätöntä yninää. Arvasi siitä navetan katoksessa olevansa, heitti säälivän ja halveksivan katseen ovelle päin.

Navetassa oli uudelle tulokkaalle tehty tila oven vastapäiselle seinälle lehmärivin keskelle. Oli vähän tasotettu lantaakin ja levitetty tuoreita, tuoksuvia havuja alustaksi.

— Jaa-a, haju ei ole hullumpi... mutta ohhoh!

Fiina kompastui heti kynnysalle. Ikäänkuin vahingonilosta mölähti koko navetta.

— Millaisia loukkuja ja kuoppia täällä oikeastaan onkaan! Ja rupu! Hapan ja haiseva!

Fiina vilkaisi ympäristöänsä. Takkukarvaisia, likaisia ja pieniä olivat naapurit. Hän puhahti halveksivasti, ei ollut näkevinään. Mutta silmiin lensi taas se rupu-paha. Sementtiset olivat Laukeelassa pöydät...

Isäntä, joka hänet siihen oli omakätisesti sitonut, poistui, samaten toisetkin. Navetan ovi kolahti linkkuun.

— No mikäs yö nyt yht'äkkiä tuli?

Yksikään entisistä asukkaista ei siihen saakka ollut uskaltanut mitään virkata tuolle kiiltokarvaiselle herrassisarelle, itsekseen vain puoleksi vihassa, puoleksi säälillä mölähtelivät. Mutta kun vanha, toissarvinen Akka kuuli tulokkaan ihmettelevän sitä yötä, mikä yht'äkkiä alkoi, niin ei hän malttanut enää kieltään hillitä:

— Älä yhtään ihmettele, tällaista yötä meillä riittää vähintäin puolen vuotta kerrallaan... mitä joskus ruokaa tuodessa oven auki jättävät... ja silloin kun lantaa vetävät. Teillä siellä kartanopaikoissa on kuulemma navetat kuin kirkot... toista on peräkylillä. Ei täällä edes jumalan auringolla herkutella.

— Senpä takia te sitten olettekin tuollaisia... likaisia.

— Niin, niin, kuinkahan kauan se sinunkaan juhlapukusi puhtaana pysyy!

Väsähtäneenä matkan vaivoista laskeutui Fiina pitkälleen.

— Sekös sinne utareihin pisti! Suuri kapula!

Fiinan mieleen välähti olki- ja sammalalustat Laukeelan navetassa. Nousi ylös, suuttui, ja potkasi, jotta kalikka oveen lensi.

— Siivosti vaan, siivosti, naapuri, muutoin kun Justiina näkee, niin on koipes poikki!

Ja koko navetta mölähti Justiinan muistaissaan. Siinä se on lehmän hoitaja ja lypsäjä! Milloin on kylässä lennetty — ja se ei herraparatkoon harvoin tapahdu — silloin suvaitaan tulla vasta seitsemältä navettaan. Ihan milloin mitenkin. Ja sitten se huutaa ja parkuu ja antaa kiulusta, niin että vanteet sarvissa. Sen heinänkirpaleen, minkä sitten viskaa, senkin ensin itse sotkee ja tallaa... ja hevostunkiosta kantaa lisää muonaa... niinkuin ei sitä jo kerran olisi jauhettu.

— Ja katsos tuota sorkkaa, kyntynen kuin suksenkärki; sillä minä sen vielä kerran kiuluineen päivineen nenilleen kamppaan...

Kaikkea ei Fiina jaksanut kuullakaan. Surullisen tylsästi tuijotti se eteensä, pimeään, haisevaan rupuun. Nyt se ymmärsi sen, kerran kartanon navetassa kuulemansa juorun, ettei joka talossa talvisydännä aina kahvimaitoakaan saada.

Ja kun Justiinan ruokoton haahmo oven raossa vilahti, vavahti Fiina niinkuin kaikki muutkin lehmät.

Ei Laukeelan navetassa sellaista elämää pidetty, vaikka monta lypsäjää oli. Ja jos sitten olisi lypsänyt, mutta kun puoleen maitoon Fiinankin jätti! Vähemmästäkin saadaan utarepakotuksia ja kovettumia!

Vähitellen tuli Fiina yhtä takkuiseksi ja likaiseksi kuin toisetkin.

Ei se tuskin muistanutkaan kiiltokarvaansa enää. Jalan asento muuttui, siitä tuli vielä siitäkin pihtikinttu. Eikä se, jonka nimi oli suurissa sukukirjoissa, jaksanut pimeässä navetassa luhtaheinää purren edes terveenä pysyä... lypsy oli niin ja näin. Se kuihtui ja laihtui ja ainoastaan sen suurempi koko vielä muistutti kartanoperää.

Justiina oli jo sen nimenkin oikaissut:

— Viinu!

Mitä Kankaanpään Malakias Pääsiäisenä päätti.

Pääsiäisen nurkissa on niin monta pitkää päivää, on se pitkäperjantai ja ne välipäivät ja runtupäivät siinä varsinaisten juhlapäivien lisäksi; kukapa sitä jaksaisi koko aikaa kotosella olla ja ainoastaan oman mämmin makua tunnustella. Ja mämmiä se on mämmi anopinkin tekemä. Nuuttilan Vihtori oli jo kiirastorstaina Kankaanpään pihaan karauttanut. Pitihän toki Hilmaakin kotona käyttää, kun vasta viime kesänä sen sieltä noutanut oli.

Kankaanpään Malakias oli varsin tyytyväinen vävypoikaansa, sillä olipa hän nähnyt Vihtorin oikein vantterasti ja hartiavoimin iskeneen kiinni talonsa töihin, oli havainnut, miten poika muutaman vuoden isännöityään oli taloa kohentanut, järjestänyt pellot ja nurkat, niin että Nuutila oli kylänsä ensimäiseksi taloksi noussut. Ja niin oli Malakias heti Hilmallekin sanonut, jotta mennä vaan, ei siinä tyhjän rekeen istu.