Part 1

10

MAAHENGEN USKOSSA

Kirj.

Eero Eerola

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1911.

SISÄLLYS:

Maahengen uskossa. Maa sekä maamies. Olkaa maalle uskolliset, veljeni. Metsähenki. Metsässä. Hautausmaa. Puniken uni. Mustikki. Sepän Kaunikki. Fiina. Mitä Kankaanpään Malakias pääsiäisenä päätti. Miten Heiskas-Taavetin talo nousi. Kuosmasen kaalikset. "Maahenki". Seppälän Aapo.

Maahengen uskossa.

Aikana, jolloin ihmisjärjen hurjalle lennolle alkaa näyttää miltei kaikki mahdolliselta, jolloin keksijäneron terävä huomio tunkee kirkkaana säteenä luonnon jumalallisten voimien valtakuntaan, niin aikana, jolloin ei ainoastaan inhimillinen aatos korkeuksia kiidä, vaan jopa ihminen itsekin omilla luomillaan koneilla todella lentää avaruudessa, lintuna liihoittelee ihanissa ilmoissa, aikana sellaisena pyrkii useinkin pohja ja kivijalka unohtumaan. Ollaan kuin suuren, hirvittävän korkean pilvenpiirtäjän katolla, tutkitaan katto, kestääkö se, mutta onko perustus laskettu kalliolle, onko kivijalka pettämätön, sitä tuskin kukaan enää muistaa ajatella.

Lukemattomat oudot ja hämmästyttävät keksinnöt kaikilla aloilla, ovat viimeisinä vuosikymmeninä temmanneet elämän pyörän entistään paljon kiivaampaan vauhtiin. Ne ovat suorastaan mullistaneet entiset elämän tavat ja menot. Pyrkimys elämän _onneen_ — sitä kohtihan ihmiskunta aina on tavoittamat — ei ole enää pyrkimystä astumaan yli oman kynnyksen, ihmisen korkeimpana onnena ei enää ole herttaisa, kotoinen rauha, kodin tunne oman alla orsihirren, vaan paljon näkyvämpi, paljon kouraantuntuvampi on nyt elämän arvon mittaaja. Ja sen uuden, kovan ja häikäisevän kaikkivaltiaan nimi on — raha. Jota enemmän sitä alkaa liikkeeseen joutua, jota helpommaksi sen saaminen käy, sitä suuremmaksi kasvaa halu sen tavoittamiseen, ja sitä suurempia ja mahtavampia kansanliikkeitä ja luokkataistelulta se näyttää nostavan. Ja sen houkutus on aiheuttanut arveluttavia muutoksia yhteiskunnassa, varsinkin eri elinkeinojen väliseen suhteeseen. Kauppa, teollisuus ja keinottelu riistävät työvoiman maanviljelykseltä, jossa ei irtainta rahaa niin paljon liikutella. Niiden houkutellessa keksittiin yht'äkkiä maatyön suunnaton raskaus ja maanviljelyksen kannattamattomuus. Suomen suot odottavat kuivaajia, Suomen korvet kääntäjiä ja takaavat vielä miljoonille asukkaille varman jokapäiväisen leivän. Ja kuitenkin pakkautuu suuret joukot maatyöväestöä kaupunkeihin ja tehdaspaikkoihin vaikertelemaan "työnpuutetta"! Ei suinkaan se osoita ihastusta maanviljelykseen! Ei, maahenki on sairasvuoteellaan. N.k. _yleinen mielipide_ ei tätä sairasta suinkaan nostanut ole, se on aina pyrkinyt katselemaan sitä herrahtavasti, vähän niinkuin "ylhäältä päin" ja puhuttelemaan sitä niinkuin ainakin yksinkertaista, hyväntahtoisentuhmaa "moukkaa". Eikä sen, maahengen, omassakaan talossa kaikki kynnykset puhtaita ole, itse maalaisväestön maataomistavassakin osassa havaitaan maatyötä halveksivaa henkeä. Moni talonpojan poika on ollut hyvinkin herkkä heittämään kirveen ja kuokan, ja samaten tytär lypsinkiulun, kun on ollut vähänkin vihiä jostain muusta työstä joko omassa tai vieraassa maassa. Se on enemmän vetänyt, vaikka se ehkä onkin ollut ainoastaan hetkellistä ja lyhytaikaista. Se on sitten saattanut jättää tekijänsä lakoissa ja työnseisauksissa nääntymään ja katkeroitumaan yhteiskuntaa kohtaan. Kokonaan toisellaisissa olosuhteissa, uuden elämän viekoittavissa pyörteissä kadotetaan lopulta siveellinen tarmokin. Näin syntyy yhteiskunnallinen kurjuus ja rappeutuminen.

Konelaitos ja tehdasteollisuus voi paljon siunausta tuottaa, mutta jos elämän helpoittamisen halu syöstään sen hoidosta, ja sen johtoon astuu ahneus ja muutamien harvojen nautinnon himo, on tuo siunaus muuttunut kiroukseksi. Nykyaikainen tehdasmainen elämä ei ole kestänyt vielä vuosisataa, meillä vasta muutaman vuosikymmenen, ja kuitenkin se on kerinnyt kuluttaa jo arveluttavan määrän menneitten aikojen perinnäistä terveyspääomaa. Ruumiillinen heikentyminen ja henkinen rappeutuminen ovat selvimmin havaittavissa niissä luokissa, jotka lähempänä tehtaitten höyryjä elävät. Väsymys, elämäntuska ja tylsä välinpitämättömyys ovat entisen _työnriemun ja olemassaolon-ilon_ sijalla. Ihminen on luullut luovansa vapauden aikaa alistaessaan luonnon väkevät voimat koneitaan pyörittämään ja viritellessään kauppamaailman sadat langat ympäri maanpallon, mutta aivan huomaamattaan on hän itse takertunut tuon verkon silmukoitiin ja muuttunut ainoastaan pieneksi pyöräksi tuossa suuressa koneessa.. Ja koneessa ei ole elävätä henkeä.

Mutta yksi on, jossa iankaikkisesti elävä henki asuu, joka yhä itse uudestisyntyy ja uutta luo. Se on _maa_. Jokainen solu siinä elää, uhkuu voimaa ja luomisintoa.

Maa on mahtava pääoma; mutta se unohdetaan usein maataloutta arvosteltaessa. Ja unohdetaan monta muuta siitä johtuvaa pääomaa. Unohdetaan se elämänriemu ja terveys, minkä työskentely vapaan taivaan alla tuottaa, unohdetaan nuo maamieselämän pitkät, onnelliset puhdehetket oman pirttisen lämpimässä, niin — unohdetaan ennen kaikkea tuo maamiehen kultainen vapaus. Ja se on kuitenkin se vapaus, joka on meidän kansallisenkin olemassaolomme vankin perusta. Tuolla vapaitten vainioitten vapaissa miehissä ne puhtaimpina säilyvät isien perut: kunnioitus omia kansallisia tapoja kohtaan ja rakkaus isäinmaahan. Astellessaan auransa jäljessä tuntee mies, että jokaiseen mullan hiveneen kätkeytyy isien tuskaa, jokaiseen vakoon ovat isät pettymyksiään haudanneet, siksi älköön niitä kukaan häväisemään tulko! Orjan leipä ei maista sille, jonka kulmaluilla vapaan ponnistuksen ja elämän riemun kirkkaat helmet päilyvät. Onnen tuntee ihminen ainoastaan siellä, missä hän saa tehdä luovaa työtä, missä hän ei ole vain pelkkä kone. Raivata korpi, muokata suo viljelyskuntoon, luoda uusi maailma uusine kasvineen entisen raa'an maan sijalle — eikö se ole luovaa työtä? Eikö sen tekijä ole osaltansa luoja? On, ja luojan riemu on myöskin hänen palkkansa, maamiehen, koska tähkien keinunta välkkyy siinä, missä ennen villi korpi nukkui hyödytöntä untaan. Tai katso kylvinpäivän aamua, kun se kultaisena nousee! Kiuru valkean pilven alla laulaa, tulevat leppeät tuulet suven mailta. Astua kylvinvakka harteilla silloin, tuntea maaemon lämpimät sydänlyönnit, koska siemen maahan siunaten putoo, eikö se suureksi ja onnelliseksi sykähytä miehen rintaa!

Sanotaan ehkä, että puhe onnesta ja onnellisuudesta on vain kuvittelua, runoilijain ja haaveilijain unta. Sanottakoon vaan, mutta kieltämätöntä kuitenkin on, että onnea meidän kunkin sydän täältä elämästä etsii ja kaihoo. Ja kun elämän onnea ei mitata rahassa, vaan sen vapauden ja tervehenkisen tasapainon mukaan, mikä tyydyttävän aineellisen toimeentulon ohella täällä meille voi tarjoutua, niin silloin asetetaan maatyö jälleen kunniasijalleen, silloin maahenki jälleen terveenä nousee. Herää usko omaan voimaan, herää palava rakkaus työhön. Ja missä rakkaudella työtä tehdään, missä omien kätten työ helliä katseita tekijälleen heittää, missä "hallava lantakasakin navetan ikkunalla näyttää ihanimmalta paratiisilta, oikealta onnen kukkulalta", kuten Jukolan Juhanin silmissä Jukolan ränsistyneet nurkat näyttivät veljesten jälleen sinne palatessa, missä näin on, siellä onnellisina ja kirkkain katsein kuljetaan kohti uusia keväitä, kohti yhäti uusia touontekopäiviä.

Maa sekä maamies.

Maahan, maahan!

Iske maahan, iske aurasi kärki entistä lujemmin maahan, niin entistä ehtoisammaksi elosi elpyy!

Ne ovat halveksineet sinua, maamies, pitäneet orjana sen, joka vapain on. Ne ovat huutaneet: kauppa ja kaupungit ja tehtaiden piiput! — mutta ne ovat unohtaneet, että sinä olet se, joka maasta heidän raaka-aineensa otat, ne ovat unohtaneet, että sinussa on heidän tavaransa kiertojuoksun alku ja loppu. Ne ovat unohtaneet, että sinusta lähtee koko elämän kiertojuoksun alku.

Ne ovat halveksineet sinua, maa-emo, nähneet sinussa vain kovan ja kolakan raakalaisen, mutta ne eivät ole koskaan sinun sisimpään poveesi nähdä jaksaneet. — Ne eivät ole koskaan nähneet sinun povesi kultaisia aarteita, eivätkä koskaan alkuvoiman väkevätä suonenlyöntiä kuulleet.

Siksi ne luulevat omien pikku koneittensa nakutuksen maailmanvasaran lyönneiksi, siksi ne luulevat oman muurahaishyörinänsä maailman suureksi marssiksi. Eivät ole he merkille panneet, että jos sinä lempeästi henkäiset, maa-emo, niin keväitten vihreä kukoistus kaikkialla nousee ja keinuu, kultaisten tähkien seppel sinun kulmillasi kaartuu; mutta jos sinä vihassasi vapiset, niin vuoret vaipuu, hirret harjaiset hajoaa ja tehtaitten piipuista ei ole jälellä muuta kuin sorainen muisto. — Eivät ole he elämän voimien alkupajaan pilkistää ymmärtäneet.

Katsokaa, katsokaa te, jotka ette sitä tunne, katsokaa maamiestä, maa-emon poikaa, silloin koska hän aarteitansa aukoo!

Ei etsi hän niitä rautaisista kirstuista, vaan paljon vankemmat, paljon syvemmät ovat talletuspaikat hänellä, joka _elämän takausmies_ on. Katsokaa, kuinka hän salvat päästää, lukot aukoo, karhunkämmenkäsillään satojen vuosien pihkaiset kannot korvesta kohottaa ja kuokkansa sen syvyyksiin iskee! Sitkasta se sisua kysyy, mutta kaunis on raatajan palkkakin viimein: lainehtii laiho, korpi kultatähkinä kohajaa. Laulaa se kiitosvirttänsä sille, joka sen keskellä tyynenä astuu ja lempein silmin katsoo kättensä töitä. Kaunis hänen kulkunsa on, se on mahtajan valtamarssi, juhlakulku elämän ehtymättömien aarteitten tiellä. —

Yksi on maa-emo, jonka hartioilla kaikki lepää.

Yksi on maamies, joka elämän valtavoimia taltuttaa ja viljelee, yksi on _luoja_, joka maanpoven aarteita aukoo ja etsii, uusia maailmoita maasta luo.

Olkaa maalle uskolliset veljeni!

Olkaa uskolliset maalle, minun veljeni, uskolliset maalle koko teidän ruumiinne ja henkenne voimin!

Kasvavat kaupungit, nousevat tehtaiden piiput. Mutta jyrkkien muurien ahtaissa kujissa painuu ihmisen rinta ja pienenee hänen aatostensa piiri. Ja hänen aivonsa takoo niinkuin se kone, minkä vieressä hän terveen verevyytensä tuhlaa, takoo yksitoikkoisesti ja kuolemankylmästi.

Kulkevat ihmiset maailman markkinoilla toinen toistansa kaahaten, lentäen, läähättäen. Ja heidän saavutuksensa on yhäti eteenpäin kurkoittuva ruumis sekä silmien kuumeinen kiilto.

Ja kun he väsyneinä monenkertaiset rappusensa nousevat ja käyvät sisälle huoneisiin, joita he asunnoksensa sanovat, tuntevat he ympärillänsä kylmän kolkkouden. Sillä niin suuri on vieraitten, kosteitten seinien kylmyys, niin kova niiden kivi, että eivät sitä kolkkoutta omat kotoiset esineetkään tyystin peittää taida. Niiden takaa ja niiden läpi vilkkuu kuitenkin tuo vieras, samea silmä.

Ja mihin ei aurinko mahdu, ei sinne, ystäväni, myöskään armaat, aurinkoiset ajatukset tietänsä löydä.

Murtuvat siellä ihmisen voimat, kuihtuu nuorikin kukkeus. Ja niiden, jotka vapaata ilmaa ja metsien pihkantuoksua maistaa saavat, täytyy yhä uudelleen uutta verta sinne kulutukseen lähettää. Kaikki ne sinne hupenevat, siellä pienenevät. Sillä ihminen on aina pieni korkeitten piippujen juurella.

Mutta suuri on se, joka suuruutensa mullasta luo, joka maalle uskollisena pysyy.

Olkaa uskolliset maalle, ja kuin pahaa ikään karttakaa te kaikellaisia kelmejä, jotka ketunhäntää heilutellen teitä lähestyvät suu täynnä makeita sanoja. Kuin ruttoa ja kulkutautia te heitä väistäkää!

Minä sanoin kulkutautia, sillä niinkuin tarttuma on se maata ja maamiestä vaaninut tuo ilkeä rutto: maannylkemis- ja huijaustauti.

On niitä — ja niitä on paljon — jotka sinun luoksesi tulevat, rahan turkuttavat ja talon vievät. Mutta älä luule, että he niitä maita hellien vaalivat, joita sinä ennen hartaana astuit. Ensin lehdon raiskaavat, metsän myövät, sitten peltojen viljan ja viimeksi sinun ahkeruutesi merkin: mustan ruokamullan. Ja ilosta he irvistävät koska tehty on hävityksen työ, raiskattu rakkaudella raivattu viljelys. Kaikki ruttotautien levittäjät irvistävät ilosta aina, kun rutto johonkin kalmanmerkkinsä viiltänyt on.

Ja toisia on, jotka vierasta kieltä solkaten sinua lähestyvät, etenkin sinua, sinä rajaseudun sukkela mies. Sinä tunnet niiden kolikot: eivät ne kirkkaasti kilahda, vaan niiden äänessä soi salainen uhka. Älä tartu, älä tartu niihin lunnaihin, jos sinä isiesi maata asua ja rakennella mielit! Etkö sinä ole huomannut, että päivä päivältä luisuu isäinmaa sinun jalkaisi alta. Pidä varasi, ettei sinun puheesi outona soi, ettei sinun vaatepartesi vieraaksi vaihdu ja ettet sinä itse vieraana astu maata, minkä sinun isäisi hiki hedelmälliseksi teki ja mitä sinä itse kerran valtiaana astuit. Ja sen tähden: älä hinnalla millään maasta luovu, älä maallesi uskoton ole!

Katso niitä, joiden pellolla ruokamulta alati runsii, joiden aatran kärki yhäti syvemmälle tähtää. Eivätkö he itse samalla päätään yhä ylempänä kanna! Ne ovat niitä, jotka maan vapaan mahdin ovat ymmärtäneet, niitä, jotka maa-emon voiman ja sen syvät sydänlyönnit omassa povessaan tuntevat. Ne ovat niitä, jotka alati ovat maalle uskollisina pysyneet.

Kaunis heidän osansa on, kaunis ja kallis. Ja tuon karhunrinnan alla asuu lämpimin sydän, sillä vapaana on päivä sen päällä käynyt. Ja noissa leveissä kämmenissä tutaan suurin kunto, mutta myöskin lapsen hellyys.

Syvinä, hyvinä ja sydämeltä suurina he elämänsä vaeltavat, sillä he ovat kasvatuksensa saaneet emolta koko elämän, emolta armaimmalta: maalta.

Olkaa, oi veljeni, alati uskolliset, uskolliset maalle!

Metsähenki.

Metsähenki oli aikoinaan ollut mahtava ruhtinas. Sen valtakunnan rajaviivaa ei vedetty punaisella eikä keltaisella liitupalasella eikä sen vaakunamerkki sammaloitunut missään viittä syltä leveän rajakujan neliskolkkaisessa heittokivessä. Ei. Vain laakeat kymmen- ja satapenikulmaiset, sinisen siintävät meret sen valtakunnan rajoittivat, ja korkealla pilvien päällä, lumihuippuisten vuorten tutkaimilla sen vikkelimmät viestinviejät valppaina seisoivat. Mahtava oli tämä ruhtinas, mutta varsin hyvänsuopa. Niin, totisesti seuraa oikeata mahtavuutta myös lempeys ja hyvyys. Niinpä otti tämä mahtava Metsähenki väkevään suojaansa myöskin valtakuntansa heikoimmat, otti kuljeksivan Karjahengen sekä pikkaisen myyriäisen Maahengenkin. Ja kun Metsähenki huomasi, että niistä vielä voisi nousta mahtavat apulaiset hänelle, uhrasi se toisinaan kappaleen omasta valtakunnastaankin, väistyi metsineen ja puineen pois korven notkelmasta päästäen Karjahengen siihen heinää nostattamaan, tai vetäytyi kauniilta järvenranta-rinteeltä hiukan kauvemmaksi, jotta tuo itsepäinen poika Maahenki siinä sai ruveta juurastamaan, kantoja ja kiviä vääntämään. Metsähenki näet itse rakasti perinpohjin vain penikulmaisia korpia. Siellä sillä oli korkean jättivuoren laella valtaistuimensa, joka oli verhottu karhunsammal-taljalla, mutta sen jalkoja ja alustaa kierteli kauniit useanväriset köynnökset ja nukkalaitteet. Ja sen sivuina nousivat tuhatvuotiset hongat, jotka olivat harmaantuneet aina pikkuvarvasta myöten ja jotka sen takia herättivät niin suurta arvonantoa ja kunnioitusta, ettei kokkokaan niiden harmaaseen suojaan laskeutua hennonut. Tällainen oli Metsähengen valtaistuin korpien keskessä, siellä se huoletonna oljenteli ja suuren sydämensä leppeitä säveleitä lauloi. Veipä Tuuletar sävelet metsien pimentoihin, vei jalan neljän juokseville, ja lennättipä senkin korvaan, joka turvekattoisessa majassaan asui ja jonka nimi oli ihminen. Vei Tuuletar leppeät laulut, ja leppeämmäksi suli musta mieli.

Näin vieri tuhannen vuotta ja päällekin sen. Metsähenki hallitsi ja suojasi kaikkia, ja sen apulaisina häärivät Karjahenki ja Maahenki, vaikka ne vielä olivatkin lapsia. Ja metsien syvästä sydämestä levisi lohduttava rauha ylitse maan piirin, Metsähengen mahtavan valtakunnan. Levisi myös ylitse sen, joka asui turvekattoisessa majassa ja jonka nimi oli ihminen.

Mutta sitten tapahtui odottamaton lankeemus, metsien Edeni muuttui Babelin raunioiksi.

Oli tuhatpäinen ilmestys maailmaan tullut, eikä kukaan tiedä, mistä se yht'äkkiä paiskautunut oli. Muutamat luulivat sitä itse merien tuhoisaksi Tursaaksi.

Mutta se tiedettiin pian, että sen nimi oli Tukkihuijaus.

Se tuli jauhosäkki re'essä sen luo, joka asui turvekattoisessa majassa, ja sulavin suin supisi: "Metsäsi myö, kelohongat minulle lupaa, — jauhot saat, kultien kulinat ja laiskan lihavan levon". — Välähti silloin karhukeihäs nurkanpuolella, kuului painava kirous ja sen jälkeen: "ulos, ja heti, pyhätön raiskaaja, laululehdon onnen viejä!" Ja pois riensi Tukkihuijaus, jauhosäkki reessä.

Mutta olipa sattunut metsän ehtoisa haltija uinahtamaan ja lakannut oli laulunsa ihana kaiku. Ja suurten nukkuessa hiipivät aina esiin ne pienet näkymättömät pahanpeikot, jotka muuten kuopissaan lymyävät. Nousi nyt suosta Suonakka, herätti Hallan harmaakarvan sekä Pakkasen purevan. Ja koska torkkui metsän herttaisa haltija, kävi Suonakka apureineen sen kimppuun, joka rakasti metsien pyhyyttä ja asui turvekattoisessa majassa.

Murhe ja epäilys hiipi silloin ihmisen mieleen.

Ja kun Tukkihuijaus toisen kerran tuli jauhosäkki reessään, ei karhukeihäs enää välähtänyt. Tukkihuijaus puhui ja kehui, sillä se oli suuri suupalttu ja itserakas. Eikä ihmekään, sillä pahat kielet tiesivät, että sen kasvattajana oli ollut Rahanhimo. Tukkihuijaus puhui, ja ihminen kuunteli. Ja Nälkä, joka istui ovinurkassa, huuteli sisään jauhosäkkiä.

Tukkihuijaus puhui: "Rahaa saat ilman vaivaa. Iske lujemmin maahan, peltoon — jos isket, tai laiskana ole, sama se. Hyvin elät, ilmaista rahaa".

Kahden vuoden päästä eivät enää honkien urut soineet, ei lehto laulanut.

Kuului sen jälkeisenä kesänä ryteikön itkuinen rätinä siinä, missä ennen käen kukkua kuuntelit taikkapa lahorastaan kanssa haastoit töittesi ratoksi. Ja koska syksymmällä ilta hämyyn painui, paistoi ympäriinsä alastoman alakuloiset kannon päät, niinkuin peikkojen jäiset silmät.

Mutta turvekattoisessa majassa riutui torkkuvan ihmisen veltot jäsenet.

Ja kun Nälkä sitten kymmenen vuoden päästä taas oli ilmestynyt ovinurkkaan, ei Tukkihuijaus enää tullutkaan jauhosäkki reessä. Sillä senkään ei juuri tee mieli kuljeksia autioita seutuja.

Ja silloin nuhtelivat Maahenki ja Karjahenki ihmistä: "Huonosti teit — huonoksi olet itsekin tullut. Metsähengen pois ajoit kotisi kuuluvilta. Veltto ja laiska, et meistäkään näy paljoa välittävän. Mutta Metsähengen kokonaan pois ajoit. Miksi? Nyt näet, ilman sitä ei sinulle onni kuitenkaan kukahda. Huonosti teit!"

— Huonosti tein, ajatteli ihminen, — ja katui. Ja ikäänkuin anteeksi pyytäen alkoi hän nyt pientä näreikköä vaalia. Puhdisti ja perkasi. Ja sitä tehdessään tuntui hänestä ikäänkuin laulurastas olisi kaukaa kuiskannut: Kas se, unet rapisi, heräsitpäs, heräsitpäs, oikein teet — onnea vaan, onnea teet!

Nytpä Maahenki ja Karjahenkikin ilomieliksi innostuivat, kun intoa ihmisessä jälleen näkivät. Kukin parastaan koitti, ja Metsähenki saatiin kuin saatiinkin takaisin. Ja entistä virkumpana ja ketterämpänä se nyt palasi. Ja vaikka sen valtakunnassa näytti siellä täällä arveluttavia oireita, ei se siitä suruihin heittäytynyt, vaan lujitti liittonsa entisten apulaistensa kera — jotka jo olivat miehiksi varttuneet — ja huomasi, että hän nyt vasta taitaa sentäänkin varmemman valtaistuimen saada.

Kun ovat kolme kovaa liitossa: Metsähenki, Maahenki ja Karjahenki, ja ihminen itse neljäntenä, niin turvekatto kohoaa, ja sen ylitse ojentaa petäjä kuuselle kätensä: onnea vaan, vasta ehjeni elämä!

Eikä Nälästä eikä Tukkihuijauksesta ole sen jälkeen mitään kuultu.

Metsässä.

— Vai niin sinunkin kävi. Terve tuloa vaan, terve tuloa tähän ikuiseen lepoon, mätänemään ja maatumaan. Heittäydy siihen poikellesi, siinä sitä on naapuri koivurukka jo monet vuodet lojunut päälläni sekin. Näet nyt saat oppia laiskana lojumaan, aina vaan lojumaan. Ei tuudita tuulet enää.

Korven laitaan kaatui haapa.

Se oli vanha, puoleksi lahonnut honka, joka sille kaatuvalle näin puhui. Itse se tuo honka oli kerran siinä korpimäellään ylpeänä seisonut, vanhan vartensa varassa pelotta ja uljaasti ympäristöään tarkastanut ja ollut koko sen korven kasvatti-isä ja ylpeys. Mutta tulipa kerran äkkinäinen tuulenpyörre, tempoili sinne ja taas äkkiä nykäsi tänne, kiskaisipa parrastakin ylöspäin, niin että ne vanhat juuret eivät enää jaksaneet otettaan kylliksi pitää, katkeilivat ja heltisivät, ja niin se sitten korven ylpeys paiskautui ankarasti ryskäten pitkälleen maahan pitkin korven sivua. Ja silloin vapisi ja murehti koko korpi.

Vuosisatojen alituisesta taistelusta väsyneenä se mielellään lepäili hiukan aikaa, mutta sitten se olisi odottanut jotain muuta. Ei ollut se koskaan luullut olevansa niin kehno ja huomaamatta jäänyt, että metsään mätänemään jätettäisiin. Se odotti että ihminen, tuo hänen isäntänsä, joka kerran jo oli hänen oksiaan karsinut — mihin lie havuksia vienyt — tulisi ja korjaisi nyt koko mahtavuuden, rungonkin. Laittaisi kumajavan pöydän, tai edes pitkän, pitävän penkin väsyneen matkamiehen levättäväksi. Mutta äläs vielä että tuli. Kettu ja orava siinä nyt hänen runkoaan lepuupaikkanaan pitävät, kun toisinaan päivää paistattavat.

Sitten se jo vaatimuksiaan alensi, odotti, että edes polttopuuksi korjattaisiin. Ei sitäkään. Ei edes tuo torppari tullut. Olisipa se ehkes varkain vienyt!

Siinä se sitten vähitellen alkoi unohtaa ylpeytensä ja tottua kohtaloonsa. Ja vallankin sitten, kun siihen hänen viereensä ja ylitsensä aina tuon tuostakin joku kovan onnen toveri tulla tupsahti ja siihen jäi. Seura lohdutti itse kutakin ja antoi aina silloin tällöin tilaisuuden muutaman ajatuksen vaihtoon. Niinkuin nytkin.

Hiljaa parahtaen se haapa siihen paiskautui.

Oli hetkinen osanottavaa hiljaisuutta.

— Mitäs ylhäälle kuuluu, kysäsi viimein koivu, joka vielä joskus kaihoten muisteli niitä aikoja, jolloin pehmonen tuulenhenki painoi lämpimän suukkosensa sen vehreille lehdille, ja linnut oksilla kilvan kiistivät ja iloaan pitivät.

— Onhan siellä sentään elämää, ei tällaista, vastasi huokaillen haapa.

— Jaa, jaa, älä sure ollenkaan, kaikkeen saa tottua. Olisin sitä minäkin saattanut virassa kiivetä vaikka minkälaiseen hoviin, jos eivät nuo ihmiset olisi niin perin laiskoja ja huomaamattomia. Tuolta ne vaan tien varresta ottavat kaikki kasvavat vesatkin tarve- ja yksinpä polttopuikseenkin, mutta äläs vielä, että sivummalle poiketaan. Eivät luule jälkeentulevaisten kai metsää ja puita tarvitsevankaan.

— Sanos muuta, naapuri, sanos muuta, pistää väliin se vanha honka. Niin ne elävät kuin viimeisen päivän aattona. Niin, lapsukaiset, minä sitä olen jos jotakin nähnyt. Elävältä polttaa olivat jo kerran minutkin, jo partani käristyi niin pahasti, ettei siitä sen jälkeen oikeata tietoa ollutkaan. Tuon mäen tuossa näet kaatoivat ja polttivat. Ja katsos nyt minkälaista pilanpäiväistä vesaa sekin paikka kasvaa, ennen siinä sentään oli oikeita puita! Ja tuolla toisella puolen taas ovat tukkilaiset monet kerrat ryskänneet. Viime kerralla ne sitten veivät kaikki, mitä vietävää suinkin oli. Pienet latvat ja oksat on tuo huolimaton isäntä tietysti sentään sinne jättänyt, tietysti maan kertaalleen estämään uuden tammiston nousemista. Kaunista väkeä tosiaan. Ettäs sanot! Elävät niinkuin ei enää metsiä ja puita tarvittaisikaan.

— Kai, kai tässä täytyy sentään edes hiukan toivoa hautoa, virkki haapa. Eiköhän tuo jo huomaa metsänsä vähenevän vallan pilalle ja ala kerran säästelläkin sitä. Tottahan edes polttopuikseen keräilee meidät nurin menneet. Luulisipa jo toki ymmärtävän puhdistaa metsäänsä siltäkin varalta, että siemenet ja taimet tilansa saisivat.

— Vai että se sen ymmärtäisi! Älä luule. Ja jos ymmärtääkin, niin ei viitsi. Itsehän sen olet viimeiseksi nähnyt, että sieltä se vaan rantametsästä uljaita, terveitä puita vielä haloikseenkin hakkaa. Kyllä sinä huoletta saat tottua täällä hiljakseen mätänemään. Vai että perkaisivat ja puhdistaisivat maata siemenelle itämispaikkaa varaten! Ei veikkonen, tienoheen ja kivistöön ne täällä saavat yhä ja yhä langeta. Etkös näe tuota pientä kuusen vesaa tuolla minun mädän tyveni päällä. Siinä sekin luulee raukka muka pitkällekin pötkivänsä, naurahti honka. Sitten ne taas kaikki vaikenivat.