Part 4

Siihen oli peränurkkaan tukko heiniä jätetty uutta heinäaikaa odottamaan, tai ehkä päänalustaksi päivällisaikoina keväisille halonhakkaajille. Kuin nuori poikanen viskautui Aapo siihen. Hän muisti nyt yhdellä kertaa kaikki ne kisat ja kiireet, mitä sielläkin oli ollut. Kerrankin oli Mattilan Marjaana-vainaa kannattanut itseänsä heinätakan mukana latoon asti, vasta ladon kynnyksellä oli hän sen huomannut, kun Marjaana sieppasi hänetkin takkoineen päivineen kynnyksen yli... He olivat silloin parhaimmillaan kumpikin. Mutta pois oli Marjaanan lähteä pitänyt... kesken heidän kauniita toiveitaan...; niistä ei kukaan tietänyt... ei kukaan... Vasta illansuussa hän huomasi yhä olevansa vain Leppälammin ladossa. Huomasi itkeneensä vuoroin, vuoroin myhähtäen muistelleensa elämänsä aamun lentoa ja sen keskipäivän voimakasta kulkua. Ja nytkö, nyt, kun hänen päivänsä jo on alkanut alamäen, lähtenyt kellotapulin huipun kohdalta laskemaan hautuumaata kohden, niinkuin aurinko Seppälän pihasta katsoen puolissapäivin tekee, nytkö hän jättää syntymätantereet niiltä iäksi hävitäkseen? Hän melkein pelästyi nyt sitä ajatusta. Ja salamana lensi hänen päähänsä isävainajansa sanat: "Seppälän korvissa tarvitaan lujat kuokat ja kovat kourat. Tilaa on... rakentakaa sovussa ja peratkaa viljelykselle se, mikä minulta jää!" Hän tiesi isänsä tarkoittaneen Patamon korpea ja Pässinahon aukeata kaukana takamailla, missä Seppälän maat ulottuvat naapuripitäjän rajaan. Sinne oli isä ajatellut toista taloa...

Ja toiset ajatukset tulivat tulvimalla, kypsyivät ja vaativat tekoja. Hän ihmetteli, ettei ennemmin ollut löytänyt niitä. Maa veti, korpi ympärillä kutsuen humahti, ja länteen painuva aurinko lupasi kauniina päivänlaskuja.

— Tuhmasti tekee, joka kirveen ja lapion unohtaa matkalle lähteissään, ajatteli Aapo. Päätti varrota yön tuloa ja silloin noutaa työkalunsa ja vähän evästä Seppälästä.

— Se ei varkaudeksi tule... itse olen kirveenkin takonut jokisepän pajassa... ja leipä mulle pitäisi talosta aina tuleman. —

Ei ollut kukaan häntä nytkään nähnyt. Kirveen ja lapion löysi vanhasta paikastaan liiterin nurkasta. Paimenpoika ja vanha täti, ainoat, jotka pirtissä näin kesällä nukkuvat, eivät mitään tienneet koko hänen siellä käynnistään.

Nyt oli hän jälleen ladossaan, vieläpä oli levähtääkin ehtinyt. Ja nyt korpeen!

Tie alkoi heti niittyaidan takaa painua tuntuvasti vasemmalle Palanneenmäen kuloa kohden. Kiersi sen korkeimman nikaman, teki takana pienen polvekkeen oikealle, poiketen Konttihuhdan takamaaniitylle, ja pujotteli sitten jälleen milloin valkean koivikon, milloin tumman kuusikon tai aukeamman, juhlallisen ja vakavan petäjikön läpi kohti Patamon korpea.

Se on Ormajärven itäisellä puolella pitkälle pistävä korpi. Järven pohjoisella rannalla nousee jyrkkänä suoraan vedestä ja korvesta Isomäyrä, jylhänmahtava vuori, jonka mustissa halkeimissa ja rotkoissa metsäsiat ja ketut pesivät ja jonka laella kasvavien kuivalatvaisten ikipetäjien harroittavilla oksilla kotkat vaanivat metsän hyppelehtivää, arkaa jänistä. Sillä keikkuilipa moni pitkäkorva sen viettävän ahon liepeillä, joka loivasti vuoresta lähtien kaartui pitkin järven länsirantaa, aleten eteläpäässään kauniiksi tasamaaksi. Siinä missä se alkaa, on järven rannalla pienen lahdenpoukaman pohjassa kyläläisten vanha kalapirtti. Puhutaan että se entisinä sota-aikoina oli sinne kyhätty pakopirtiksi; vaimojen ja lasten sekä vanhusten suojaksi sen olivat yhteisesti tehneet. Sitten oli Seppälästä sitä korjailtu ja kunnossa pidetty, keväisin näet kalastettiin Ormajärvessä, särjenkudun aikaan. Monet viikot oli siellä Aapokin viettänyt, monta kalakonttia sieltä kotiin tuonut.

Niinkuin tuttuun taloon astui Aapo tuohon savuttuneeseen, turvekattoiseen pirttiin. Varsin hyvin saattoi siinä kesäaikana asustaa, saattoipa yli talvenkin, kunhan vähän varauksia tiivisti ja kattoa korjasi...

Sen otti Aapo nyt asuntopaikakseen.

Järven ja suon rantamilta raivasi hän lepänviitaa, sillä tavoin sai hiukan niittyä, ja kuokkamaata ensi keväistä kylvöä varten. Hakkasipa pienen navettakopposen, johon jo syksyllä naapuripitäjän lähimmästä kylästä, Kortesadosta, lehmänkin kuljetti. Omien raivaustöittensä lomassa kävi hän Kortesadossa heinässä ja elonkorjuussa. Sieltä eväänsäkin kantoi. Antoipa myös metsä ja vesi hänelle runsaasti särpimen apua.

Tullessa pimeiden, pitkien puhteiden ja sateisten hämäräpäivien, oli hänen kiuaspirttinsä, oli koko pikku taloutensa varustettu talven varalle. Kun tuuli kylmästi tohisi, kun kuusi pirtin seinustalla oksillaan seinää pieksi, tuntui Aaposta niin ihmeen hyvältä sen oman kiukaan lämpö, rakkaasti rysähtelivät ne nokiset orret. Hän tunsi nyt olevansa alussa sen työn, jota isä oli tarkoittanut.

Mitäpä minä enempi kertoisin hänen talvisista metsästysretkistään tai kesäisestä raatamisestaan.

Seuraavan kesän syksypuolella oli pirtti jo uloslämpiävä, ja oli sen päätyyn ilmestynyt akkuna järvelle päin, toisesta saatoit silmätä pitkin etelässä aukeavaa kaskimaata. Vähän sen jälkeen kun tuvan savupiippu oli kohonnut, vaelsi eräänä sunnuntaisena iltapäivänä pieni, neli-, viisihenkinen hääsaattue Kortesadosta kohden Ormajärven uutistaloa. Ihmiset sanoivat, että Ormajärvi oli saanut emännän sellaisen kuin pitikin, tyynen, mutta työtyrin ja toimellisen uurastajan.

Mutta leppymätön oli veljen kiukku. Kun Markku kuuli Ormajärven rannalla korven kohoavan ja tähkäpäistä viljaa nostattavan, kuuli siellä rakennushirsiä metsästä kaadetun, vei hän lautamiehet paikalle, ja syksyllä oli Aapon seisottava käräjätuvassa veljeänsä vastassa. Ja siellä hän sai seisoa vielä monta kertaa, ennenkuin Ormajärvi oli oma talonsa.

Sittenkuin vuosien varrella yhä useammat lujat kourat kirvesvarteen pusertuivat, kun kotkanpetäjät Isonmäyrän laelta oli kaadettu, nousivat päivät tasaisemmin sen takaa ja tasaisesti ne lännen alasmäkeä painuivat. Ne olivat työnteon auringot, varhain ne nousivat ja myöhään maata menivät.

Aapon elämä kului sitten niinkuin tuuleton elokuun päivä, jolloin tuleentumassa oleva tähkä leikkaajaa odottaa. Ei se päivä kuitenkaan tyynenä iltaansa päässyt. Tyyntä ja aurinkoista päivää seuraa usein jyrähtelevä ilta.

Eräänä myöhäsyksyn iltana ei illanrusko iloa tietänyt, verenkarvaisena, turmaa ennustavana se äkkiä taivaalle läikähti. Yöllä se jo myrskyn herätti, rymäkän hirmuisen, oli kuin raivottaret iankaikkista kuolinkamppia lyöneet olisivat. Korpi myrähteli kuin vihainen peto. Kiljahtaen silloin juoksivat ketut luoliinsa. Mutta yhä väkevämmin vinkasi vihuri... rynkäsi yli järven, nykäsi pirtin nurkkaa, paiskasi eteisen oven auki... ja kahtia seinään. Siihen hätään Aapo pihalle läksi. Aikoi samalla tallissa pistäytyä. Mutta silloin jylhempi vinkuna ja vonkuna... tempaus tuima... kortena maahan rymähti pirtin vierellä seisova mahtava kuusi, paiskautui voimalla hirmuisella ja pimeässä yössä allensa hengettömäksi löi iäkkään miehen.

Vasta päivän valjetessa se jumalanilma asettui, vasta aamun surullisessa koitossa löysi valkea vaimo alta valtaisen kuusen Aapon jäykistyneen ruumiin. Eikä hänen kasvoillaan katkeran kirouksen merkkiä nähty, vaan työnsä tehneen työmiehen syvän unen rauha niillä oli ikuisen asumuksensa ottanut...

Mutta hänen jälkeensä asutaan Ormajärveä samoisssa ahkeran uurastuksen merkeissä kuin ennenkin. Työnteon halu näkyy perintönä kulkevan siinä talossa.

Yhä kohoaa Patamon korpi, nousee Ormajärven talo nurkka nurkalta, sillä aikaa kuin aukealla, vanhassa Seppälässä, juodaan ja laiskistutaan suurten metsärahojen varassa.

Tämä oli tarina siitä hiestä ja verestä, millä korpi on viljelykselle ostettu.

Tämä oli tarina siltä ajalta, jolloin maa veti enemmän kuin ilma —