Part 2

Metsän tyynell' lammikolla Kesä-yön ol' hauska olla; Siimojain ma syvään viskoin, Aallon harjaa purteen kiskoin. Mutta rannall' laulurastas Lauloi, jotta metsä vastas, Kunnes närkästyin ja huusin: "Pistä siipes alle suusi! Älä virttä enää päästä, Huomiseenkin jotain säästä!" Mutta kuules, rohkee vastaa: "Poika, lakkaa onkimasta! Maita, vettä katseleisit -- Itsei yöllä laulaneisit." Ja ma nostin ylös silmän, Kirkkahan näin maan ja ilman. Oman kultain kuvan esiin Loihti taivas, maa ja vesi. Lintu, aivan niinkuin luuli, Laulun tään mult' oitis kuuli.

Rauha.

Usein lausuu äiti mulle: "Kaks' soi lahjaa Luoja sulle Turvakses, kun mailma pauhaa -- Viattomuus ja tunnon rauha." Rauha, äit', on hukkatiellä; Jos se löyttävä on vielä, Älä vaadi, että heitän Hänet, joka multa vei tän. Yksin hänen vaimonansa Saan ma rauhan uudestansa.

Muuttunut.

Ennen mua ne pitkin päivää torui, Milloin retkui kaulus, milloin kaulakoru, Hiukset olin asetellut väärin, Peilin eessä liian vähä häärin. Nyt jo kaikki muuttui. "Mik' on sulla, Tyttö, kun et tahdo valmiiks tulla? Hirveää, noin kauan peilaella, Silmiään silailla, kaunistella!" -- Mikä näin nyt entis-tavat kumos? Mikä tenho mieli raukan lumos? "Tiesi ken", soi sydämmeni kuisku, "Ellei ehkä sulhanen ja muisku."

Pitkä päivä.

Kultani kun tääll' ol', Pian suvipäivä lens'; Nyt hänen mentyään, Syyspäivä pitkä on. "Voi, mikä päivän vei?" Voikkavat toiset nyt. Mie: kun se vitkaan käy! Jospa se rientäis vaan! Eikö jo iltaa näy, Yö tule rauhoineen?

Sulot.

Luon silmäni impien parveen, Ja vaanin ja aina ma vaanin; Valikoitava ois ihanaisin, Vaan horjuva oon valitessa. Yks' neitonen on helosilmä, Ja toisella on rusoposket, On kolmannen suu sulosampi, Ja neljännen on sydän lämmin. Ei keltänä siis sulo puutu, Mi mieltäni tenhota voisi. En yhtänä hyljätä saata; Josp' kaikkia suudella saisin!

Amor.

Ei hän haavoittanut syöntäin, Ei, kuin kuolleet kirjat kertoo. Hiipinyt hän jousi käissään. Viattomuutta ol' sen juoni, Kauneus ol' sen ainut ase. "Poika, jos sa mielit tulla, Auki rintan' on ja lämmin." Het' hän totteli -- ja sitte Yhtä mielellään kuin jäi hän, Mielelläin mä suojin häntä.

Herkästi taipuva.

Sidellessäin pelloll' lyhtehiä Seisoi nuori Aatu rinnallani, Sirppi kädessään, vaan pyörtänöllä Kannon nojass' oli hällä pyssy; Mutta lammikosta pellon alla, Rannan kaislistossa kirkui sorsa.

Oitis poika reipas ryhtyi pyssyyn. Vaan sen käteen sain ma kiinni lausuin: "Aatu, anna sorsa raukan olla! Jättäös se rauhaan minun vuoksein!" Kohta pyssynsä hän laski pois ja Sirppiin tarttui mielellään kuin ennen.

Tästä monta mietelmää on mulla: "Kummallainen on tuo kaunis Aatu. Lempeästä suuni lauselmasta Mielityönsä hauskimmat hän heittää; Lämpimästä silmäin katsehesta Sen nyt tekee hän, mit' ennen vieroi; Maireen muiskun, hellän halailuksen Vuoksi vois hän mennä vaikka tuleen."

Ainoa hetki.

Mä yksin istuin, Hän yksin astui; Mun tieni viertä Sen retki kulki Ei viipynyt hän, Mutt' aikoi jäädä, Ei virkkanut hän, Mut silmä virkkoi, Sa outo ollut, Sa tuttu tullut! Peräkkäin päivät, Ja vuodet vierii, Ja toinen muisto Ajaapi toista; Jäi lyhyt hetki Ijäksi mulle, Tuo hetki karvas, Tuo hetki armas.

Orjanruoska.

Orjanruoska [= Orjantappura] siskokasvi, Talvihyisna hyljitään sä, Okaverhoos vihataan. Vaan ma mietin: "Kesän tullen, Heristyt sä hedelmöimään, Vartes verhot ruususilla, Eikä ilman all' oo kukkaa Armast', ihanaa kuin sie. -- Oi, kuin mont' on maailmassa Orjanruoskaa ruusutonta. Jotk' ei tarvitsis kuin hiukan Hempeyttä hellän syömmen, Ruusuverhoon versoakseen Ihanteeksi ihmisten!"

Kolme ja kolme.

Tornin huipust' tähysteli Kolme neittä ulapalle; Kaukaa kolme laivaa loisti, Silloin vanhin sisko virkki: "Siskot, tuolla isän laivat Saapuu mailta kaukaisilta! Kolme meit' on siskoo tässä, Kolme laivain päällysmiest' on. Satamaan ken ensin ehtii. Ruususeppelen saa multa. Jos hän siihen tyytyneepi." Sitte toinen sisko virkki: "Satamaan ken sitte saapuu, Sille annan kukkaiskimpun, Jos hän siihen tyytyneepi." Sitte kolmas sisko virkki: "Satamaan ken viimeks' saapuu, Saa mult' armaan syleilyksen, Jos se on tuo sorja Santtu."

Pohjola.

Lehdet ne lentää. Järvi jo jäätyy. -- Muuttava joutsen, Kiidä jo kiidä Murheilla mielin Lämpimän maille! Siell' ikävöiden Syö hätäleipääs! Ui meri siellä, Kaivaten Suomen Aaltoa tyyntä! Sielläpä muuan, Sun äkätessään, Palmujen alla Lausuva lienee: "Riutuva joutsen, Kummako tenho Pohjan on mailla! Ken etelästä Pois ikävöi, hän Taivasta toivoo."

Outo lintu.

Poian illall' astuessa pirttiin, Nuhdellen hänt' äiti vanha virkkoi: "Poika, käyt jok' aamu pyydyksilles, Ehtooll' aina saavut saalihitta; Huoleton tai toimeton sa lienet, Koska saavat muut, ja sie jäät ilman." Hälle vastas huima poika: "Entäs, Vaikk' ei yksi onni ookaan meillä, Yksiä kun lintuj' emme pyydä? Tuolla kankahalla, äiti kulta, Suojaa pikku tölli oudon linnun, Syksykauden vaaninut oon tuota, Talvell' oon nyt saanut linnun kiinni, Kevääll' ehkä tuon sen tänne kotiin. Outo on se lintu; siipilöitä Sill' ei oo, vaan niiden eestä syli, Höyheneit' ei oo, vaan silkkitukka, Noukkaa ei, vaan kaksi simahuulta."

Etkö vaihda onnee?

"Kukka, kuohuvaisen Kosken partahalla, Kun sua hyrsky huhtoo, Kosken ryöppy ruhtoo, Eikö olos liene Varsin vaivalloista?" Kukka vastaan kuiski: "Jos mua koski säästää, Taikka koski ruhtoo, Kauan tuot' ei kestä, Kesäkauden vainen. Etkö vaihda onnee, Tyttö, jota sulhon Syömmen tyrskyt tempoo?"

Tytön viesti.

Valju pohjatuuli, Tuullos! tuullessaispa Tuot sa kullan viestit. Leyhkänä kun lennät, Tuot sen huokaukset; Viimana kun vingut, Tuot sen vaikerrukset; Hyrskynä kun mylvit, Tuot sen voivotukset: "Voi, ma sanansyöjä, Voi, ma yksin-jäänyt! Vanhan syleilystä, Hallasuudelmista Oi, ken veis mun vielä Arman nuorukaisein, Ensi-lempein luokse?"

Vuokko.

Vuokko, kevään ensi kukka, Entä jos sun taitan, vien sun Kylmäkkäälle kultaselle? Taittaisinko, kyllä veisin, Jos sun veisin, virkkaisinpa: "Tyttö, hangen reunakkeella Kasvoi kevään ensi kukka, Niinkuin syömmes jäätiköllä Lempen' uskollisna kukkii, Viluissansa värjähdellen, Jäihin sortumatta sentään."

Yhtymys.

Kesä-illall' istui impi Kuvastellen lähtehessä: "Armias! kuin oonkin kaunis! Vaan mit' ompi kauneudesta, Kun ei oo mun poika kultain Katsomass', ei kuulemassa? Kuules, ruusu kukkivainen, Vie sa multa huulten hohto! Rusko pilvi taivahalla, Posken ruusut ryöstä multa! Kalvas tähti pilven päällä, Vie sa multa silmäin säihky! Mit' on muut', oi hauta, korjaa!"

Tuonpa kuuli viekas poika Pensikossa piileskellen; Harppas siitä neidon luokse Etsitynsä, löytämänsä; Sievään suikkas sille suuta: "Nyt vei ruusu huultes hohdon!" Poskensa sen poskeen painoi: "Pilvi poskes ruusut ryösti!" Katsoi siitä neidon silmiin: "Nyt vei tähti silmäis säihkyn!" Neidon sulki sylihinsä: "Hauta vei mit' ompi muuta! Sillä, tyttö, tää on hauta, Jost' et enää pois sa pääse!"

Hymy.

Ol' hymy huoneiton. Harhasi allapäin, Korkean suulle sai: "Täälläkö suojan saan?" -- "Täällä jo on kopeus!"

Ol' hymy huoneiton. Harhasi allapäin. Viisahan suulle sai: "Täälläkö suojan saan?" -- "Täällä jo on vakavuus!"

Ol' hymy huoneiton, Harhasi alla päin. Impeni suulle sai: "Täälläkö suojan saan?" -- "Lempi jo täällä on, Suutelo äsken tul', Sua ikävöitiin vain."

Kyynelet.

Jo metsän latvain takaa noussut päivä Kastetta laaksoss' välkytti, miss' impi Kultaansa kohtas, silmäss' onnen kyynel. Hän vilkais immen silmähän ja lausui: "Sä eilen ehtooll' itkit mennessäin, ja Taas tullessain sa itket, tyttö kulta; Mit' erotust' on näillä kyynelillä?" -- "Sam' erotus" -- niin kuiski neitonen -- "kuin Yökasteella ja aamukastehella: Valostaa päivä toista haihdutellen, Ja toinen valju jääpi kaikeks' yötä."

Eros-jumalaisen muutos.

"Eros, ilkee poika," sanoi Pallas, "Halustaisi haavoitella rinnat Ryöstölinnuks' oisit muutettava, Kotkaks' koukkukynneks', siivekkääksi, Turhaan lintuliumaa ajellakses." Eros hymysuin vain lausui: "Koitas! Jos sa Lemmen ryöstölinnuks' muutat, Kaikki linnut revittäväks' rientää."

Pieni kohtalo.

1.

Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

Köyhäks' äitiäs ne sanoo, Köyhäks' sua, pienokainen. Lietkö, lapsi kulta, köyhä, Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

Äitis pirtin ympärillä Nurmet kukkii, lehdot kasvaa; Nurmill' läikkyy lähteen silmät, Lehdot päilyy lammikoissa, Kaikkialla päivä paistaa, Kultasateen kylvää maille.

Lietkö, lapsi kulta, köyhä, Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

Kun sa kuulet äitis laulun, Suljet silmäluomes hiljaa, Sielun helmet kuoriin kätket; Kun ne kätket, uno joutuu, Unta seuraa Untamoinen Unten enkel' lempimieli. Untamo sun hiljaa nostaa, Nostaa silkkisulkasilleen, Lennättää sun ruusutarhaan, Kukkain kanssa kukkimahan, Lennättää sun lehtoloihin Livertämään lintuin kanssa, Suistaa sävelvirran sieluus, Kylvettää sun auringossa, Sielus puhtolainehissa.

Lietkö, lapsi kulta, köyhä? Niinkö vaivainen, kuin luullaan?

Kun sa silmäs jälleen avaat, Äitis helmasessa istut; Aavistaapa hento henkes, Arveleepi hämärästi: "Mieluisaa ol' ruusustoissa, Lehdon lintuloiss' iloista, Hauskaa läikkylainehilla, Lämmin auringossa kylpy, Paras on tok' äidin helma."

2.

Oman äidin hauta peittää.

Kodiss' äitipuoli määrii, Oman äidin hauta peittää; Vainajanpa luokse vaiti Oikaisen ma kasken kautta, Juoksen joskus poikki pellon. Mutta vieras vimmastuupi, Kähiseepi kiukuissansa: "Tuopa tyttö nurmen tallaa, Pellon apiloita polkee."

Soimuut' ellös kuulko, isä! Köykäinen on tytön jalka, Monta kortt' ei juostess' sotke. Kengänpohjat ei oo kovat Neidoll', eikä korot raskaat. Kengätönnä kenttää kiittää, Paljain jaloin poikki nurmen, Niinkuin niityll' leyhkä lentää, Siipaisee kuin varjo väleen.

Joskin korsi katkeis, taimi Taittuis, marjanvarsi murtuis, Mielenmurhe jalkaa painais -- Kohta uusi taimi nousee, Monta lehvää sijaan versoo Kasteesta, min silmä vuotaa, Sinitähtein kyynelistä.

3.

Niin käyn itse kaukaisuuteen.

Miksi huokaa lähteen laine, Vaikeroipi vieriessään, Kiemuroiden kentät kiitää, Polvitellen poikki nurmen, Poikeltaa niin usein tieltä, Kulkee hiukan matkaa eespäin, Kohta taaksepäin jo kääntyy?

Niin käyn itse kaukaisuuteen, Kohti outo-kohtaloita, Askellan ja katson eespäin, Seisahdan ja katson taappäin, Mielin nähdä kodin vielä, Sauhun isän kartanosta.

4.

Muuta hoitoo ei saa tyttö.

Ei oo mulla niinkuin muilla Isää nimin kutsumassa, Emoo armastelemassa, Veljee taakkaa kantamassa, Siskoa hyväilemässä.

Kaidessaini muiden karjaa Tunturilla, korpisoilla, Kaiken päivää taivasalla, Taattonain on partakuusi, Äitinäin on käyrä koivu, Veljenäin on räivä rastas, Siskonain on orvonkukka.

Rankkasateen solistessa Mänty mulle suojan suopi, Paahtaessa päivän helteen, Koivu joskus kalveen tarjoo; Murhemielin kulkiessain Lohduttaa mua rastas virsin, Taikka kukka katseellansa. Muuta hoitoo ei saa tyttö, Siinä kaikki raukan riemu.

5.

Tyttö, voimakas on lempi.

Usein, lasna ollessani, Kuulin äitin haastelevan: "Tyttö, voimakas on lempi, Voittaa kaikki ilman alla." Näin se virkki varotellen, Kultamarjaans' suojellakseen. Josp' ois puhees totta ollut!

Usein käyn nyt rannikolla, Mistä armas lähti luotain, Muutti merten taakse tuonne, Pilvipenkereiden taakse.

Nähdessäin kuink' aallot kuohuu, Tyrskylaine riehuu rantaan, Lasken lainehelle kättäin, Sormenpääni kastan kuohuun: "Hiljaa, hiljaa, huima laine, Uinu, anna muiden maata!"

Eikö aalto tuo, mi pauhaa Laivan laitaan hurjapäisnä, Laivan missä kallis kulkee, Eikö aallon huima impi, Kaukanakin kirmatessaan, Kuulle virtein viihdytystä, Uinu kätein kosketukseen, Koska voimakas on lempi, Voittaa kaikki ilman alla?

Usein, konsa hongan latvaa Tuuli tuutii, halki metsän Löyhkä lentää, viima vinkuu, Lennätän mä kalliolta Kauas huokauksen hiljaa: "Ainokainen, palaa vielä!" Ehkä huokuu, hiljaa soipa, Onpi sentään vankkasiipi, Voi kuin pääsky tuulet viiltää. Halki ilman kullan sauttaa, Koska voimakas on lempi, Voittaa kaikki ilman olla.

6.

Sata tiet' on aatoksellain.

Suuri Luoja, anteeks' anna, Taivaan Herra, älä suutu, Että usein temppelissäs Armastainkin aattelen ma! Sata tiet' on aatoksellain, Tuhat tullakseen sen luoksi. Huonot eksyttää vain poies, Kaikki hyvät johtaa luoksi. Suoraan viepi päivän valo, Suoraan yönkin tähtiparvi. Joka kukka tietä viittaa, Joka puu se polun näyttää. Vaan kun mielein on Sun luonas, On se melkein hänen luonaan.

7.

Mikä riemu sorja olla!

Mikä riemu sorja olla, Autuus näyttää kaunihilta! Tummana, kuin muut on monet, Jolsana, kuin monet immet, Katsella en saisi lampiin. Veessä kasvojain en nähdä; Siitä saastuis lammen laine, Kirkas kalvo tahraantuisi; Niityllen en tohtis tulla, Jottei pensaat peljästyisi, Kukka kuiskis kukkaselle: "Nokkonenko tuossa tulee, Ohdake vai takkiainen?"

8.

Lausuvanpa kaikki kuului.

Tuulellen ken loi nyt mielen, Ilmallen soi liukkaan kielen, Pihan pihlajalle äänen, Pikkulintusille lauseet?

Kun ma ennen aamuin astuin Vuoteelt' aitan portahalle, Tuuli tais mun suuta antaa, Pihlajat kumista hiljaa, Linnut kilvan viserrellä.

Nyt kun äsken astuin pihaan Vaivaiselta vuoteheltain, Lausuvanpa kaikki kuului; Tuuli tiuski: "kurja tyttö!" Viima viuhui: "tyttöraiska!" Pihlaa huokas: "hylkytyttö!" Pääsky: "miss' on ylpeytes?" Varpunen: "miss' on nyt riemus?"

9.

Vaan mun lintuain ei kuulu.

Joutsen ui jo salmiloita, Sotkan valkopurjeet välkkyy, Leivo laulaa korkealla, Kuikan huuto soilla vierii; Kevät kerää lintujansa, Palauttaa parviansa, Uottaa lämpimään ja valoon, Pitkin päivin houkutellen.

Ja ma tyttö parka koitan Haihdutella kaipuun yötä, Hoitaa mieltä lämpimäksi, Lempeä kuin kevät olla, Valkea kuin kesäpäivä. Iloitsen, vaikk' kalvaa murhe, Hymyilen, vaikk' kyynelsilmin, Vaan mun lintuain ei kuulu.

10.

Sitten kysellyt en enää.

Miks' on nopsa kevään riento? Miks' ei kesää kestä kauan? Näin mä ennen usein mietin, Kysyin -- vastaust' en saanut.

Sittekun mun kulta petti, Kun sen lämmin lempi kylmi, Kun sen kesä talveks' kääntyi, Sitten kysellyt en enää, Mielessäin vaan syvält' tunnen, Että kauneus katoopi, Että armaus ei kestä,

Lemmenkateen öitä.

Ensimmäinen yö.

Oi sie, ku vaivut vait' ja umpimielin Pihoilta pilvein synkin siivin, Poloisen parku kuule, armas yö, Oivalla onniheiton epätoivo! Kenenkä ääni vuoren rotkost' eksyy Kuin meren huokaus, kuin kosken huoku Sun tyyntä, murheetonta tietäs kohden? Kenenkä huuto haukan kirkunaan Oudoksi sekasoinnuksi nyt yhtyy, Sävelin särkyneisin ilkkuen Sun hiljaisuuttas, valmutuoksujais? Poloisen on se parku, armas yö, Se ompi onniheiton epätoivo.

Parempi hetki kerran aatteen toi: "Järjenpä tulee rauhaa julistaa Hurjille riehujoille rinnassain." Ja katso, järki hiipi vavisten, Käsissään palmut, korpipolullen Ja tuskan linnallen tul', sydämelle, Koputti salpaporttia ja lausui: "Te hyrskyväiset himot! Miksi sortaa Sodalla nyt ja turmiolla tienoot, Miss' ennen mua ja rauhaa palvelitte? Valtaani totelkaa viel', levätkäätte Siveinä lapsina mun suojissain, Ja kuuliaisuus tuopi teille rauhan, Ja rauhaa hyvät enkelit vain seuraa. -- Miks' taistelette, suotta raivoatte? Nyt naisen runsaat ruusutarhat tarjoo Metensä toisen perhon suulle; -- teille Nuo kukkakuvut ei oo enää auki; Mut miks' ain' yhden ympärillä lentää? Mink' yksi kieltää, toinen teille antaa: Samalta samain kukkain mahla maistuu." Näin lausui linnan portilla nyt järki.

Povenpa lasten untuneiden kesken Vihan ja lemmen tyttö Sukkamieli Viruili rauhatonna horrossaan, Imien ytimistään niukkaa ruokaa, Teroitti valon-arkaa katsettaan Ja korvat kurollaan ol' nukkuessaan. Hän kuuli järjen puheet portin suulla, Ja piiramassa torkastaan hän toipui. Kavahti kostamaan nyt raivotar Ja vaivan viinest' otti myrkkyvastuun; Vaan nuolet, joita kielen jousi ampui, Ne taittui viuruhuuliin vääntyneihin, Kunnekka raivo, rintaan salvattu, Syöksähti pilkkanaurun tulvavirtaan.

Havahti horrostaan jo siskotkin: Tuo kalvas kiusa ynnä valju vaiva Ja riutumus, jot' ikinälkä kalvaa, Ja kateus ruttohenkinen ja kiukku, Jota veristelty veitsi hurmaisee. Ne nousi äitiänsä seuraamaan. Ja uljas joukko ryntäs eteenpäin Ja sotaan syöksyi riemust' ailahtain. --

Ja nyt, suloinen säihky, Luojan lahja, Valoisa enkel', elonkevään armas Aurinko, järki, mi jäi osakses? Yötärten kanss' elellä sortununna Surkastuneen sydämmen onkaloissa, Nukahtaa raastajaisi räyhätessä Ja valvahtaa kahleittes kalskuessa.

Ma virkoin: "Tahdon antaa armaan päivän Sydämmein syksymaita virvotella, Se Jumala, ku ruusun umpustaan Ja taimen mullan helmast' eloon kutsuu, Säteihin puettu, ylhäinen, ku luopi Elonsa onnen luontoon kuolleesen Ja käskee mullan summatonten laumain Iloita riemukulkuns' säkenistä, Se Luoja ku mua suojel' lapsi-tainna, Hän ei mua hyljää." Näinpä ääntelin Ja kyyneltyneen silmäin nostin itään.

Niinp' idän ääri valkenee, ja päivä Nous' vihmoen kuin kypsi viinamarja Yli taivaan, maan ja merten purppuraansa. Sit' ilma joi -- ja säteil' ilostaan, Ja aalto joi -- ja värjyi ihastusta, Ja maa se joi -- ja kummut, vuoret, alhot Verestä marjan hurmaantui ja hohti Ja lapsiaan nost' unest' tuhansittain Kyllyyttä juomaan elämän ja aamun.

Riemusta raikui seudun kaiut kaikki; Kedolla karjat hyppi, taivahille Lens' lintu, kielin kiitost' uhraten; Ja ihminen, hän kaikkein autuinna Ristissä sormin astui ylevästi Hartaana Herran eteen vaipumaan. Poveeni katsahdin ma löytääksein Ees huokausta liittää luonnon iloon -- Ja sydämmein näin tyhjemmäks' kuin tuonen. Raukeena silmä, kauhun tulvatessa Ylitsein, riensin luolahain ma jälleen, Kuin päivän helmaan hairahtunut yö, Kuin pilven varjo kiirelentoinen, Min maa ja mer' ja vuor' ja laakso hylkii.

Ken laskee mielehensä lauseitain? Kenelle ilmoitan ma kohtaloitain? Ei kolkko kallio helly tuskistain, Ei yöllä korvaa oo mun kieltäin kuulla. Pyhiinpä vaellan sinne, missä muinoin Uneksin nuoruuteni kultapäivät. Mitäspä mulle näillä paikoin jäi? Kuin haamu täällä hautain kesken kuljen Ja oman eloin onnen haamuin kesken. -- Tuoss' seisoo sentään mökki, halavain Ja nuokkukoivuin varjoksessa vielä; Ei vieras, niinkuin nyt, se ennen ollut. Tuoss' usein kukkalavall' istuin, Minnan Sivulla, hälle tulevaisuuttamme Valoisaa, lemmellistä kuvaillen; Ja nojauten mun olkapääni katsoi Hän kaunokuvaa lapsen ilomielin; Ja rauhatuus, jos joskus sitä syntyi, Ja epäilys niin helposti ne haihtui. Lupashan käen ääni aina sulhon, Apilan ennuskieli aina onnen; Ja tyttö tyytyi taas; ken ol' tuo sulho, Mit' onni tuo, sen hyvin oivals' hän. Voi Minna! metsän tietäjä sun petti: Vaan kohtalonpa ennusteet ol' totta. -- Ah haapa -- vieläkös sen vihree kuori Nimemme vierekkäiset säilyttää? Ja poppelimme -- vehmaat oksansa Ne toisihinsa kietovat kuin ennen. Mua merkitsevinään on niistä toinen Ja toinen Minnaa; -- valhe helvetin!

Vaan käynpä kauemmaksi, katsomaan, Ma millä paikkaa Minnast' erkanin, Kun kotiin läks' hän neitikammiossaan Mun poissa-oloin aian itkeäkseen, Ja uljasna ma lensin maailmaan, Ja aavisteltu urhotyö ja lempi Sydäntäin autuudella hurmautti. Täss' seistihin me soljulähtehellä Ja kirkastuin nous' aamu-aurinko. "Käy", Minna virkki, "kirkasna kuin tuo, Niin suurna, autuaana retkes päähän, Ja tullos tyynnä, lämminnä kuin tuo, Taas laaksohomme, Minnas luokse jälleen!" Muiskulla vastasin, vaan lausuvampi Kuin lupaus tai vala se ol'.

Ja nyt, Tääll' lehdossa, miss' sireenit ja pihlaat Kutoutuu yhteen, yhtyä ol' määrä, Palattuain täss' istuin; suoni sykki Toivosta, varronnasta. Vaarain saaliit Ja voiton kunniat, vaan kallihinta, Uskollisuuden kullat koetellut -- Ne tuliaisiks' toin ma morsiollein. Täss' istuin, niityllen ikävöiden katsoin Ja katsoin yhtenään; -- ja Minna tul', Mut miehen käsikynkässä. -- Oi, turhaan, yö, Sä seudun päälle vaippas lasket, sulla Ei synkeytt' oo kyllin; vieläkin Näen hirmunäyn, näen heidän tulevan; -- Näen miehen jäykän vakaast' astuvan, Vieressään Minna, silmät itkeneinä, Ja kelmeet posket itkuun kuihtuneina; Tuon vieressä näen Minnan horjuvan Kuin hirvi verissään, jok' alttarin Juurelta uhripapin veistä kohden Suruisna silmät luo ja pyytää kuolla. Oi Jumal'! Eikö ihmissydämellä Lempensä oo ja taivaansa kuin sulla? Se niinkö halpa, että pivo talmaa Saa haitatta sen pyhästöitä ryöstää? Tok' kyselmääni vastaa tosiseikat Jääkylmän "niin", ja kerrottuna kaikuu Omasta rinnastain se sama taas.

Ei, tääll' en enää mieli viipyä. Palaanpa kohtaloini-kovuisille Vuorille; siell' ei yhtään eläväistä Mun huokauksein säikytä, ei kasvit Siell' itkuvirtoihini surkastu, Ja siell' on vain mun murheen' muistoja. Jo vuosikausin niiss' oon elellyt Ja kaipaan jälleen sieluin uskotuita.

Tähänkö siis on tultu tosiaan! Oi, kevään, lemmen, Minnan syliss' ennen, Olisko luullut, että korven rotkot Sois kerran mulle turvan toivotun? Mun läheisyyten' ryöstää mielten rauhan. Väsynyt matkamies, mun nähdessään, Unohtaa helteen, taakkansa, ja karkaa Kuin siivin nähtävistäin; itse ilo, Vaikk' äänekäsnä muuten, alentaa Äänensä rukoiluks' mua lähetessään, Ja vasta loitos ohi mentyään Naurunsa hän ja lauluns' saapi jälleen.

Kuink' ennen aivan toisin kaikki ol'! Suosittuna kuin päivä toukokuun Sain viattomuuden kisoihin ja riemun; Miss' ikään kuljin Minna vierelläin, Talossa tanteren tai metsän varjoiss', Iloisa lapsiparvi keräytyi Viattomasti piirihyppyään Lempeemme liittämään, tai onnellemme Onnensa oman vaatimattoman. Voi, eikö, mitä silloin totta ol', Siit' elo mulle viel' ees suone haahmoo? Vai kauttaaltaanko retki synkkä on? Toivolta kysyn, joka myrsky-yöllä Niin usein siipiään on uuvutellut Ja lohdutonna tullut, niin kuin mennyt.