Part 3

Jos, lapses rikkoi, Kaikkivaltias, Rankaisus salahmoilla ihmist' iske! Maan lahjain vuoks' hän rikkoi; ota lahjat maan, Vie vallan, rikkauden, kunnian aarteet, Hänen anna vaivain alla vaikeroida, Paasista kiistää leipääns' itkumärkää, Vie terve voima hermoistansa, anna Madella raukan matona tuskissaan; Mut, Luoja, ainut jalous mi hälle Kadotetusta pyhyydestä säilyi, Se tunne, jonka vallass' edessäs Hän ylenee kuin kesken paratiisin Hedelmäpuiden, puhdasna kuin ennen Sen kultapäivän paistaessa vielä; Sit' älä vie, äl' ota hältä lempeään! Mi hälle jää, jos sen hän hukkaa? --

Vaan Mit' on mun rukouksein, valituksein? Mun tuomioin jo lähtemättömäks' On sallimuksen vaskitauluun vuoltu. Mit' etsin, toiveksin, mit' anelen? Mitä saada voin, mit enää menettää? Ei! korppikotkaa ijankaikkisesti Sydämmelläin mä syötän kuin Prometheys. Parantumatta särkymättä olentoin Kehräävä ain' on omia tuskiansa, Ja niinkuin ihmiskunnan ilkkuvirttä Mua inhoo aurinko ja tähtikatse yön.

Vaan kas, tääll' oon ma taaskin kodissain!' Täss' on tuo kolkko luola. Oi, kuin nyt, Niin kallis s' ei oo mulle koskaan ollut. Siell' lepuuttaa saan raajat rauenneet Väsystä taistelun. Sen helmaan vaipuneena, Paas'-vuotehella piillen maailmalta, Jonk' ihanuus mua kammottaa ja kiusaa, Unihin ehkä uinahtaa saan hiukan, Saan tuokioksi itseni unhottaa.

Vaan jospa vielä haahkan-untuvilla Valveilla viruu Minnan vieress' urho, Jätäppä, uni, mun itkeentynyt silmäin! Suo tuntikausin vuoteell' levotonna Mun aukisilmin yöhön tuijottaa, Mut häätämään käy hältä tunteen kuollut Ja unheesen vie hältä taivahansa!

Toinen Yö.

Poloisna, pilkan alla, rauhatonna Käv' ikipitkät vuodet matkamies Vaikeeta tietään mailla autioilla. Ei illall' uskollinen syli suonut Vuodetta levon päälle uupuneelle, Ei lämmin käsi juomaa tarjonnut Vilpoista kuumain huulten virvokkeeksi, Eik' otsan taivaan alta tuikkinut Kaht' armast' tähtee hänen sieluns' yölle. Kun hilpeen mielen lemmityinen, aamu, Pes' sulo-ihons idän aaltoloissa, Hän apein mielin nousi vuoteeltaan Ja kurjaa päivää katsoi kyynelsilmin. Kun ilta, murhemielten lohduttaja, Myhäili lännen uksill' unelmissa, Hän unetonna vaipui vuoteelleen Ja kolkkoon yöhön itkukatseen loi.

Eräänä iltan' ulapalle vaiti Hän silmäns' siivet suisti riutumielin. Päin illan kirkastamaa kotoaan. Vaan, niinkuin linnut uupuneet, ne kaikki Hukkuivat aallon hautaan autioon, Ja niiden kuolinvirs' ol' huokaus, Jok' uskollisna seuras myötä tielle.

Kas silloin, niinkuin nuori joutsen paisuin, Idässä välkkyi purje lumivalkee, Ja muutamaisen hetken päästä ui Tään niemen rantaan laiva viiritelty. Rannassa kellui lauta: -- rukoillen Apua ahtolasta sulki hän Poveensa sen, kuin armaan, hurmoksissa Ja ryntäs rohkeasti aaltoihin Tapaamaan toivoaan ja kotimaata. Laivasta kurotettiin lempee käs' Avuksi uupuneen. -- Ja neidot yön, Uni suloinen ja kevyt unelma, Pian vaivat hältä rauhan helmaan viihti.

Kun aamukoi nyt ruusuhuulillaan Ennusti luonnon hekkumata, päivää, Silmänsä avas matkamies ja katsoi -- Kot'seudun kauan kaivatun hän näki, Sen vihreet kummut, metsäverhoiset, Sen purot kukkareunaiset hän näki. Rannalla seisoi tuttu tölli, tuttu Kajahti lintuin aamuvirsi; -- riemun Yl'-tulvivaa mes'-maljaa juotuaan Hän lankes maahan sulohurmoksissa Ja siunas elämää, jot' äsken kiros, Ja maata, jok' ol' äsken "tuskan horna." Rukoilu päättyi -- lehdikosta juoksi Lapsuuden-tuttu tyttökultanen Ja vaipui armahansa rinnallen. Valellen poskein lauhaa leimuntaa Itkuilla jälkinäennän ja riemun. --

Mut, murheen laps', miks' sielus viihtyy nyt Kuvissa iloisissa? -- Miksi haastaa Nyt äänes ihmis-onnesta, kun ennen Se soimata ja valittaa vaan taisi?

Haa! minäkin olin hetken autuas, -- Jost' ei vuos'satain tuskat kallis makso -- Ah, autuas! -- On päivä ehtinyt Yön varjot karkoittaa jo muille maille, Eik' kastehelmet enää virvota Janoista kukkaa riutuvaa, ja manner Valossa värjyy auringon ja hymyy Yön harhoillen ja valke-aavehille; Viel' öinen unelmain tok' silmiäin Lumoopi ihmeloistollaan, ja voittaa Todellisuuden valot kilpailussa, Kuin tähtivälkkeen voittaa kirkas kuu.

Unelma taivaan-kaunis, suloinen, Sinusta kerron kalliolle, kunnes Sen kaiku sekasointuun tottunut Unohtaa multa kuullut tuskan huudot Ja osaa hämmästyttää matkamiestä Raikuttamalla riemun virttä vain. -- No, hiljennä siis huminas, oi metsä! Hillitse hetkeks aaltos, vilkas virta! Ja, vuoret, nostelkaa nyt harmaat päänne! Ja seudun henget kaikki, kuulkaa -- kuulkaa!

Ol' ilta, pohjoismainen kesä-ilta, Jon' aurinko ei yöksi laske lepoon Povelle maan, vaan sille suuta antaa Ja rientää jällen päivän riemujuhlaan; Ol' ilta, -- aava länsi-ilma viruin Kuin sahrami- ja kultamerill' uinui, Idässä kukkuloilla vihreill' uipi Nuo hennot ruskopilven hattarat, Kuin ruusutarhat sinityvenessä. Vait' uinui luonto kastehekkumassa, Sen ihmepiirin keskell' astuin minä, Kuin luonto, vait'. En surua tuntenut, Tok' asui tajutonna sydämmessäin Hiljainen poltto, niinkuin metsämiehen Jää luoti kotkan kylkeen ammuttuun; Vaan sitten vuoren kärjell' istuissaan, Kun päivän sätehet hän verin punaa, Hän tuntee tuskan vihleet rinnassaan, Eik' arvaa, mist' on tullut tuo ja milloin Se loppuu; niin mä omana ongelmana, Sulosurussa, jot' en ma tajunnut, Harhailin kaunonurmell' umpimielin, Kun äkist' etähältä vieno äänne, Kuin kannelt' oisi hiljaa kosketeltu, Sulosointuun sammuen soi korvahain. Ma kuuntelin. -- Viel' sävel, vielä huoku Hengiltä solmituilta soittimeen, Ja sitte tyyni hiljuus kaikkialla, Kuin illall' loistaa tyynnä järven kalvo, Kons' siit' on viime viima riehuin käynyt Ja väreet peilikiilloks' silenneet. Nyt kerrassaan mult' tuska hälventyi, Keveillä mielin olin taas kuin kukka, Kons' sadetulvan tauottua taivas Taas seestyy tuolle kyynelkasteiselle; Kuin kukan riemu mun ol' tajuton.

Ajoipa kaipuu kaihoton mun seutuun, Jon helmast' äänet lempeät nuo soivat. Ma sinne riensin, niinkuin lentimin, Ja kuuntelin, ja taasen kuuntelin.

Siit' astuin puistoon, missä vierekkäin Puut päivän nuolia torjui vihrein kilvin, Eik' iltatuulen leyhkää saapunut Vilpoisen pyhän paikan varjostoihin. Siin' ihmisjälkeekään ei näkynyt, Ei noiden räiväin rosvokätten töitä, Jotk' armaan luonnon raiskaavat ja nostaa Taiteensa köyhän kruunun pirstoillen. Siell' loisti kedon kasvit kukkasillaan, Puut kaikk' ol' suviverhossaan; -- ja lauma Noit' ilman lapsii, höyhenverhot yllään, Majaili lehväin alla uneillen, Ja laulu untui heidän kielosillaan. Ma seisahdin, en enää tuntenut Himoa yhtäkään, en ajatusta; Oleeni ol' kuin merell' laivan olo, Kons' enään ei sen laitaa hyrsky lyö Eik' enää veltto purje tuulta tunne.

Mut taas -- yks' taivaan sävel helähtää! Äkisti kantelon soi kielet kaikki Rikasta, suurta sointoa, jonk' oitis Sulosointuvasti täytti naisen ääni. Mik' äsken unta uinui, valventui: Nokkansa linnut aukas laulellakseen, Värähti puiston lehdet, kukkaset Varisti värjähdellen kastesateen. Ja ah! -- ma kuulin äänen läheltäin Ja tunsin sen, -- se oli Minnan ääni.

Seisoitko konsaan, usma vaippanas, Sylissä suvi-aamun harjun päällä, Ja ruusu-utua joit, ehk' et sä nähnyt Punaista maljaa, josta utu uhkui, Ja kylvit jäseniäs lämpimässä, Jon lähde kätkeyi sun silmiltäs; Jos silloin näit sä tuulen poistavan Keveän usvan, vuorten laaksoin näit Tutusti käyvän sekaisuudest' ilmi, Jos silloin selvin silmin iloiten Näit armaat, jotka riemus äsken loivat; Niin tiedät, mitä olin, miksi muutuin Hetkellä, jolloin Minnan äänen kuulin. Mit' olin kärsinyt, mit' aiat pitkät Kuvaillut onneks', sulona nautiskellut, Kiils' sielullein nyt kirkastettuna, Ja lempi nous' kuin aurinko sen päälle. Ajettu sielun kirkkaast' eedenistä Ol' yksi aatos kuitenkin -- ol' tää: Ett' oli Minna, Minna toisen oma. Autuutein vain ma tunsin, tiesin vain Mun ynnä hänen mailmass' olevan, Kun juoksin riemuiten ja hurmoksissa Lyhkäisen tien, mi meidät erotti, Ja Minnan eteen vaivuin polvillein.

Vaan säikkymättä, pelkäämättä hän Mua katsel', hellän-tuttu hymy suullaan, Juur' kuin jo kauan oisi ollut luonain; Hän katsel' niinkuin lapsi enkeltään, Kons' äit' on tehnyt vuoteen pehmoiseksi Ja unen kanss' se armas astuu sisään.

Ei kannel soinut nyt, ei vaihdeltu Välimme huokaust', ei katkosanaa; Mut pientä siltaa myöten, jonka loivat Silmämme sydäntaivastemme väliin, Puvuissa tuhansissa liehui lempi, Muutellen riemujaan ja asumustaan; -- Kunnekka huulitusten helmakkain Lepäilin hänen sylissään ja tunsin Povensa aaltoin kuuman kuohunan, Ja kyynelhelmet poskipäiltä join Ja hehkumasta herposin -- ja herään.

Mut valhe-autuus, pidä ainiaan Ah, ainiaan mua sulokahleissas! Todellisuuden armolt' en mä kerjää Nautetta haltijaltaan lahoovaa. Mä tyydyn kuvas-aistin varjopeliin, Jahk' aina luo se silmällein sen hetken, Jon' autuas olin, ehkä pettyneenä.

Silloinpa, vaikk' on Minnan kevät mennyt, Eik' enää hällä posken ruusut hohda, Viel autuaana nuorna näen sen luonain. Silloinpa, kun jo aika jättää mun, Kun kumpu viherjöi mun tomullain, Vaan vapaa henkein tähtitarhoiss' asuu, Ma vielä mailman ihme-valostai, Taivaista, enkelein ja Luojan luota Uneilen itsein Minnan ruususuulle.

Kolmas Yö.

Idästä nousee pilvet synkeät, Ne pitkää myrsky-yötä ennustaa. Etäälle länteen saarten, salmein taakse Juur' uupui päivä aaltoin helmahan, Sen soihtu hiljaa sammui. Kuink' kaikki vaihtuu! Päivä, joka äsken Sadoille maille kutoi kukkavaippaa, Se hiipui nyt, ja synkät varjot kalvoo Himeetä lehtein viime-purppuraa. Sen rauhan, utu-lentimin mi liiti Merillä, mailla iloisilla, häätää Uhkaillen kaukaa myrskyn kotkalento, Eik' äskeisistä mitään jäänyt oo. -- Kuvaapi suuri luonnon elämä Inehmorinnan eloa; kumpaakin Sama ijäinen ja korkee sääntö määrää: Sen muoto muutost' on, sen henki elämää. Onnelliseks' saa sydäntä tok' kiittää. Jon päiv' ei muutu myrskyiseksi yöksi, Vaan jään ja kyyn ja horron yöksi, sillä Horrossa ei se huomaa vaurioitaan, Ja herää uunna aamuna, tok' ei Katoovaa päivää näkemään.

Mun äsken Povessain kalvatuss' ol' taivaan rauha, Ja ilo siihen kylvi loistoaan, Ikäänkuin syys-aurinko joskus myöhän Kultaapi kedot martaat hetkiseksi, Ja kasvit, kuihtuneet ah! aikaa sitten, Keväimen jäljitellyn pettämästä, Pilkistää jälleen, kunnes musta pilvi Heilt' toivon ehkäisee ja hentoin päälle Rakeina kaataa kalman jäätävän. Näin, vienot tunteet, joista versonut Oraita hentoja on raukan rintaan, Teilt' ehkä kohta hengen kitku sortuu. Harsoonsa käärii kolkko aavistus Jo taivahanne; ah! ei aikaakaan, Niin kaikki taas on synkeää kuin ennen.

Vait', laulelmaa! -- Mik' ihmis-olento Mun tavoin' synkän salon rotkoiss' astuu? Iloisa laulu; ehkä eksyneen, Ku jälleen löytänyt on kotipolun Ja riemuin rientää lasten luo ja vaimon. Tuo onnen mies! Jo sataa rankasti Ja kylmää huokuu yö; vaan ah! kuin väleen Unohtuu hältä pitkän matkan vaivat, Kun armahansa rinnalla hän lepää! Vaan tuoss' se ilon-laulajatar on! Ah, olennon ja laulun ristiriitaa! Samoin kuin lähde laskee riemuvirttä, Vaikk' käy se kallioihin murtuen, Niin hän vaikk' elon onni petti, sorsi, Onnesta kuuluu vielä laulavan. Kas, ruususeppel harva surkastunut Hajaiset hiukset solmii; joka viima Vie kellastuneen lehden niistä, niinkuin Keveetkin kovan-onnen tuulet tempoo Povesta runnellusta toivehet. Kas hänen kasvojaan! Kuin syksyll' lähde, Myrskyistä samennut, on peitoksissa Häväistyn kukkakunnan pirstain alla, Vaan taivas vielä kalvoll' läikehtii; Niin loistaa vielä noista kasvoista Piirteiden raiskatuiden alta leima Ennestä mulle tuttu, rakastettu. Lähene, hurja neito! Minnan lempi Viel' loistaa itkeneestä silmästäs; Ja poskillaskin vielä haamottaa Nuo Minnan poskipäiden ruusutarhat, Vaikk' kaiho niihin tuiskunut on lunta. Sun äänes Minnan on, sun rintas Minnan; Tuu, annas koetan, lyökö sydämes Kovasti, hehkuvasti niinkuin hänen. Oi tullos! -- --

Taivaan armo, se on hän! Te suonet, hyrskikää kuin merten raivo, Ett' aaltojanne kauhistus ei jäätäis. Se hän on! järjen soihtu sammukoon, Se hornaa valaisee! Oi herää, yö, Maan äärist' tänne varjos, rauetkaa Päällemme, rotkot, meidät haudatkaa! -- Oi mielipuoli? näillä kauhun mailla. Tänä hämärän ja rauhan hetkenä, Kun murhe nukkuu, riemu uneksii, Ket' etsit?

Nainen.

Haa! niin ketäpä etsinkään? Täält! etsin kultastain, ja hänpä vastaa Koleilta kallioilta, kun ma laulan. Kuul' kuule! tuoll' yks' ääni, tuoll' yks', tuolla yks'! Niin kauas poistui viimeinen, Etten hänt' enää tuolta kaukaa sauta. Vaan kuule! likell' on hän taas -- jo siirtyy Edemmäs -- ah niin loitos, ettei kuulu! Ah voi! miks' karkaat? Mit' oon rikkonut? Jos rikoin, tahdon kaikki sovittaa.

Mies.

Sä itket, nainen: miksi kyyneltäs Sä tuhlaat kolkon onnes jalkain juureen? Se korkeudestaan sinuun katselee, Kuin aurink' katsoo liljaan, jon se polttaa. Iloitse, niin sun kultas palajaa; Nyt ei hän tahdo tulla, kun sa itket.

Nainen.

Ma nauran siis. Niin nauroin äskenkin Ja lauloin iloissaan, kun hän ol' läsnä. Hän vastas tältä paadelta? Miss' on hän nyt? Sun vain näin tullessain, -- vaan näitkös hänen? Ja eikö ystäväisen tervehdystä Hän lähtiessään mulle jättänyt?

Mies.

Lupaspa ensi aamun valjetessa Palata tyttöns' uskollisen luokse Eik' enä erota.

Nainen.

Sä kukka rukka, jonka, Hänt' ilahuttaaksein, ma taitoin, ah! Ens' aamuun et sä elä, siksi täytyy Sun kuihtua, siks' yö on liian pitkä. Vaan, hyvä vieras, ota sie tää kukka; Mä en saa viipyä, hänt' etsin vainen. Jos hän mua pakenee ja min' oon tuolla, Niin tääll' on hän, niin hälle kukka anna! Sanoppa: niinkuin se tän' yönä kuihtuu, Mä ennen aamun koita kuihtunen; Sanoppa, ettei sais hän paeta, Etten mä muista, kauankos jo turhaan Hänen jäljissään ma harhailin, ah turhaan! Mun polttaa kieltäin, jalat verta vuotaa, Ja usein, kun hän lähinnä on, uuvun Ja horrossain näen unta, että rintain Täynn' ohdakkeit' on, jotka syäntä vihloo Joka sykkimältä. -- Unta on se. --

Mies.

Lakkaa!

Nainen.

Se virvottaa mua kumminkin, ja kohta On horron loppu.

Mies.

Lakkaa! kyllin lausuit jo Ajaakses taivaan asunnoista raukan. Älä viillä sydäntäin, se sairastaa Kuin sun!

Nainen.

Kuin mun? Siis hoivaa tarvitaan! Vaan virka, mistä tuota saatanee? Sit' etsinyt mä oon, kuin pilvi harhaillen Tyyssijaa etsii, niinkuin vesilintu Kaisliston kalveest' etsii poikoaan, Jok' ampujan jo käessä verta vuotaa. Ei lohdutust' oo mulla, veljyt parka; Sit' ei suo ihmiset, ei maa, ei taivas. Tarina mull' on -- jos sen tahdot kuulla -- Niin kumma ja niin tosi; itse näin sen. Sun pitää ensin itkee, sitte nauraa, Ja jos sa naurat, tahdon miekin nauraa. Sanottiin mulle: rakkaus ei oo Tät' ilmaa varten luotu, oisi väärin Valittaa, jos sen taimi täällä kuihtuu. Lähdinpä, sydän toivollisna, ulos Ma lempee onnellista etsimään. Ma tahdoin nähdä, eikö paikkaa lie, Miss' ois kaks' uskollista onnellisna. Ja näinpä likimmässä lehdikossa Jo kyyhkyiskaksikon: ne kuivan hongan Harventuneessa latvass' istuivat Nokassa nokka, rauha ympärillään. Pysähdyin; äärettömän mieluisaa Tuo nähdä oli mulle. Ilon kyynel Silmääni nous', se tuskin ehti vierrä, Kun huomaamatta haukka tullen vei Siit' toisen kyyhkyn; toinen vaikeroiden Katosi puiden piiloon peloissaan. Haikeilla mielin haukkaa katsoin, -- hän Lens' saaliinensa toiseen puuhun pois. Siell' istui naaras, kyyhky kahden syötiin, Ja syötyään, ne lempi toinen toistaan; Ja jälleen lohdun löysin, sillä näin Rakkautta löytyvän ja siinä rauhaa. Pamahti pyssy, -- toinen haukka kuol' Ja toinen säikähtäin lens' puiden piiloon. Vihaisna katsoin maahan, miettien: "Tääll' lempi surmataan; vaan ompa paikka, Miss' sula hyvyys sykkii sydämmissä, Siell' löydänkin mit' etsin, siell' ei lempi Oo vainottu, vaan suojassaan se hymyy." Näin aatellen, ma jalkaa kevensin Pois mennäksein -- niin katso! jalkan' alla Ol' perho poljettuna, kuoltuaankin Kukassa kiin', jot' eläissään hän lempi. Mun jalkan' ol' sen tallannut, ah mun, Voi kummaa! mun, jok' oisin ostanut Omalla hengelläin sen hengen -- naura; Et naurakaan -- ka, munpa polkemain Ol' lempi, -- ja et naura vaan? --

Mies.

Oi nainen! Epätoivo nauraa niin kuin sie: oi toivo! Olipa perhos kuolo lemmen voitto; Hän kuol' yht' aikaa lemmikkinsä kanssa. Se kuol' sun etees, kun sen hyvää tahdoit. Elomme erämaissa enkel' astuu, Hän suosii lempeä kuin sie, vaan tempaa Myös usein puolisolta puolison, Ei saaliinhimoll' ampujan, ei haukan, Ei mieleti kuin he; vaan hellän katseen Luo, toisen ottaessaan, toisehenkin. Hän miettii: "Itkettyäs vähän aikaa, Sä jälkeenjäänyt, korjaan sinut täältä Kyynelten laaksost', yksin kulkemasta." -- Tiedätkö nimee enkelin? Se kuolo on; Sen työ sun työs on moinen, hyv' on hän kuin sä.

Nainen.

Oi! itse oot tuo enkel' armas, tullut Ei lohdutusta pyytämään, vaan tuomaan. Jutellos kaunis kuolon-tarus vielä, Kuink' armaasti hän vapahtaa ja lempii! Viel' lausu tuo, ja tahdon kallistaa Pään' uupuneen sun polvelles ja kuulla. Ja, kultuain kun silmän' ummistuu, Varalla pidä piilotettu kalpas Ja korjaa kelmee kukka Herran luo!

Mies.

Ijäti kukkimaan ja lempimään.

Nainen.

Korkeimman jalkain juureen itkemään, Siks' kuin hän heltyin kyynelistäin käskee Sun häntä noutamaan, ku mua karttaa.

Mies.

Kun saavut satamaan, hän saapuu myös. Kai itse pyynnee hän tuot' enkelyistä Sun luokses viemään hänt'. Unohda siksi Mitä maa on rikkonut, mit' täällä kärseit! Unelle usko huoles, murheen impi, Ja unta näe, kuink' onni haudalt' anoo Kyllyyden-sarvellensa runsahalle Sit' aarretta, jot' on hän vailla: -- rauhaa.

Nainen.

Ja kuinka kuolo pitää onnen kättä, Sokeeta uskollisna taluttain Takaisin kautta mailman, kautta aian, Ja täyttää puuttehet sen antimissa Ja sovitusta luo sen virheisin. Niin uneksin sun polvellas, sa lempee, Sa ainut, jok' et raukkaa herjaellut, Et auttamatta, holhomatta kurjaa Apuusi turvaavaa pois työntänyt. Polvellas tahdon tyynnä unta nähdä, Kuin tähti tyynnä kesätaivahalla, Kuin sydän unii lapsenmailmassaan. On palkkas valmis: oothan kuolon enkel'; Aarteita kaipaat, saavuttaakses lemmen Maan lapsilt'; ota kyyneleeni kaikki, Ja huokailut, mi nousi rinnastain; Timantteina ja helminä ne kiiltää Nyt nähtäviis, jos kunne kulkenet! Ja missä turvatonna leski itkee Ja kelmeet lapset leipää huutavat, Ja paarin ympärillä hätä häälyy, Oi sinne kylvä helmiäs, ja katson Talosta taivon työtäs siunaten. Vaan missä lempi lohdutonna vaatii Mennyttä autuutt' taivaalta ja maalta, Siin' älä kylvä kultaa, helmilöitä, Vaan nosta viikattees ja niitä! --

Mies.

Uni! Sä syämmen kitukasvin vilvas kaste, Sä leuto, joka siivill' unelman Viet vankilasta hengen vaivatun Ja suot sen hetken aikaa hengitellä Vapaana ijäisyyden eeter'-ilmaa! Viattomuuden luokse laske, vaikka Vuoteena sill' on valju vuoren sammal, Vaikk' kallistaa se päänsä rintaa vasten, Miss' elon tuimat tyrskyt kaikki pauhaa!

Jo nukkuu hän -- rukouksein kuultu on -- Hän nukkuu, päästyänsä päivän töistä. Kas, vaivat, joita pitkät vuodet tuotti, Nyt tuokioss' on kaikki unhotettu! Voi hyvän unta tyyntä! Niinkuin ilta, Kons' untuu päivän myrskyt, kirkastuu, Niin senkin suru-kalpeet kasvot seestyy. Nuo merkit, joilla orjans' otsaan painaa Isännyytensä leiman kohtalo, Tasaantuu pois, ja nukkujassa asuu Jo eduskuvallisna vapahdus. Ootp' autuas, kun unhotat ja uinut; Ei mailman tuima telme tunge nyt Silmäisi suljetuista akkunoista, Ja elon syvät kuilut peittää yö.

Hän taistellut ja kärsinyt on paljon, Povessa haavat, suonet vuoti kuiviin, Ja vielä lyödään häntä. Karkusall' on Sen mieli, suunnatonna, suojatonna, Ja sentään murheen joukko tuota vainoo, Jos missä turvan haussa eksyilis hän. Ja etpä murskatussa linnassaskaan, Sa hulluus, vaivatun suo piileskellä. Uni hyljätyll' on ainoo ystävä.

Olento kallis! Empä vaikeroitse, Vaikk' aisti-olentomme lamppu, järki, Lekuttaa, liekki milt'ei sammuksissa, Majassas, jok' on maasta, mullast' tehty; -- Mutt' että, miss' sen himmi hohde välkkyy, Kurjuutta, kyyneleit' ain' nähdä täytyy, Se mieltä murtaa! Vähän muutenkin Maan päällä sielun jumal'-liekki maksaa Ne uhrit, mitkä saa se rauhaltamme. -- Mit' on ihmis-onni, joss' on puolittain Pimeyttä maan ja valoa taivahan? Yö synkkä yhden tähden ympärillä. Sen vaalas välke suotta kiiltelee Yön usvihin ja pilviverholoihin: Ei luo se päivää avariin, ei tunge Soihdulla leimuvalla varjoin maille, Ja myrsky voitollisna syöksähtää Yön halki ärjyellen käskyn kieltä, Ja kolkkoin rantain vaiheill' aallot huokaa. Hetkittäin sentään silmä, unhottain Yön usvat, taistelut ja kauhut, katsoo, Iloisna mieleltään kuin lapsi, tähteen; Ja näitä hetkiä hempii heikkous Valohetkinään ja niitä rakastaa Keveinä elon riemutuokioina; Mut voimapa ja vankka sydän niitä Kiroilee hornan kantamoisna, jotka Petellen toivo parkaa viettelevät, Vain näyttääkseen kuink' on sen siivet heikot, Lupaavat valhekielin valoo, rauhaa Aatteelle harhan korvess' eksyvälle.

Levähdä siis nyt huomispäivän vaivaan, Sa rasitettu kovan onnen orja, Unohda kaikki, kun sen vielä voinet! Ei mulle unta yöll' oo enää antaa, Leponi on vain voimattomuus kantaa Onnettomuutta päällein tulvivaa. Mutt' istun sentään vielä katsellen Sun rauhaas murheell' ilonsekaisella, Kuin murhe lemmityisen haudall' istuu Kukasta riemuiten, mi siit' on noussut.

Neljäs Yö.

Pois Minna mennyt on, ah, pois on mennyt! Ainoinen muisto, minkä hältä sain, On kasteisella ruohikolla jäljet Ja oksat vielä värähtävät, missä Hän hiljaa metsän puiden välist' astui. Niin poissa hän on; niinkuin iltarusko Hän rotkojen ja puiden taakse haihtui, Jälille jäin vain minä -- synkkä yö.