Part 1

Chapter 12,908 wordsPublic domain

LYYRILLISIÄ RUNOELMIA II

Kirj.

Johan Ludvig Runeberg

Suomentanut Kaarlo Forsman

Porvoossa 1885, G. L. Söderström, Kustantaja.

SISÄLLYS:

Idylliä ja Epigrammia.

1-27. Kahleissa. Varhainen murhe. Tytön vuodenajat. Yhtäläisyyttä. Lintu. Ensimmäinen suudelma. Älä karkaa. Suudelman toivo. Lempi. Erotus. Unelma. Halveksittu. Kukkaiskauppias. Suru ja ilo. Perhosanoma. Immen mielt' älä samenna! Kesä-yö. Rauha. Muuttunut. Pitkä päivä. Sulot. Amor. Herkästi taipuva. Ainoa hetki. Orjanruoska. Kolme ja kolme. Pohjola. Outo lintu. Etkö vaihda onnee? Tytön viesti. Vuokko. Yhtymys. Hymy. Kyynelet. Eros-jumalaisen muutos.

Pieni kohtalo.

1. Niinkö vaivainen, kuin luullaan? 2. Oman äidin hauta peittää. 3. Niin käyn itse kaukaisuuteen. 4. Muuta hoitoo ei saa tyttö. 5. Tyttö, voimakas on lempi. 6. Sata tiet' on aatoksellain. 7. Mikä riemu sorja olla! 8. Lausuvanpa kaikki kuulut. 9. Vaan mun lintuain ei kuulu. 10. Sitten kysellyt en enää.

Lemmenkateen öitä.

Ensimmäinen yö. Toinen yö. Kolmas yö. Neljäs yö. Viides yö.

Idylliä ja Epigrammia.

Sulhoaan tul' impi kohtaamasta, Punaisin tul' käsin. -- Äiti virkkoi: "Mistä punertaa sun kätes, tyttö?" Tyttö virkkoi: "Ruusuin poiminnassa Okaihin oon pistellyt mä kättäin." Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta, Huulin punaisin tul'. -- Äiti virkkoi: "Mistä punertaa suu huules, tyttö?" Tyttö virkkoi: "Vadelmoita söin ja Nestehellä punannut oon huulein." Taas tul' sulhoaan hän kohtaamasta, Kalpein poskin tuli. -- Äiti virkkoi: "Mistä kalvennut on poskes, tyttö?" Tyttö virkkoi: "Hanki hauta, äiti! Siihen kätke mie ja päälle nosta Risti, johon piirrät näin kuin lausun: Kerran tul' hän kotiin punakäsin, Ne kun käsiss' sulhon punertuivat. Kerran tul' hän kotiin punahuulin, Ne kun huulist' armaan punertuivat. Vihdoin tul' hän kotiin kalpein poskin, Kun ne kalvetutti sulhon vilppi."

Ensin särkyy lähteen ensi-kuplat, Ensin kuihtuu kevään ensi-kukat; Mutta ensi-lempes, sydän nuori, Elää kauan kaikkein muiden jälkeen.

Onnestaan näin haastoi sulho: "Ensi- Sunnuntain' on viime-kuulijaiset, Ensi-maanantaina häitä vietän, Torstaina vien kotiin morsiammein." Pyhä tul', -- ol' viime-kuulijaiset, Maanantai tul' -- vietettiinpä häitä, Torstai tul', -- ol' kotiin-tulijaiset. Mutta murheen, itkun tulijaiset, Sillä vaimon vei hän haudan kotiin.

Poika ehti viiteentoista vuoteen -- Rakkautt' ei luullut olevankaan, Eli vielä viisi vuott' -- ei luullut Nytkään rakkautta olevaksi. Tul'pa arvaamatta kaunis impi, Jolta muutamassa hetkess' oppi, Mit' ei vuosikymmeniin älynnyt.

Myrttiä Lauran akkunall' on kaksi; Toista kastelee hän vesill' aina, Mutta toinen kuivuu ruukussansa. Miks' hän toista hoitaa, eikä toista? -- Molemmat ei samalt' ole saadut: Toisen sai hän nuorelt' armaaltansa, Toisen mieheltänsä, ijäkkäältä.

Kevään tulless' armaan vuokkoinensa, Keltatukkaans' immet seppelöivät, Juosten piirihyppyyn riuvun alle. Tanssiessaan iloitsevat kaikki: Se joll' ompi kaunis helminauha, Se jonk' kukkaisseppel onnistui, ja Se ken tuntee hohdon poskillansa. Arvaapas, ken kaikist' iloisin on? Se ken näkee piiriss' sulhosensa.

Humisee kaks' haapaa haudan päällä, Joss' on uskollisen sulhon tuhka, Muinoin hänen impens' istuttamat. Nytpä haapain alla juoksee lapset, Toisen miehen kanssa saamat, poimii Kukkia ja perhoj' ajelevat.

Nuorten kukkain kesken lehdon tiellä Kulki tyttö kulta aivan yksin, Taitti ruusun hehkeimmän ja virkkoi: "Kaunis kukka, oisko sulla siivet, Armaan luokse sun ma lennättäisin, Keveen viestin solmiten sun siipees Oikeaan ja toisen vasempaankin, Yhden: että hän sua suuteleis, ja Toisen: että paluuttais sun mulle".

Sulhasensa polvell' itki neito, Vaikeroiden kovaa onneansa: "Viime-yönä, armas nuorukainen, Paloi multa mökki, kaikki karja, Kaikk' mit' oli omaa ilman alla". Poika riemumielin itseksensä Mietti: "Joskin armaan mökki paloi, Kahta mieluisamp' on mökkin' hälle; Joskin karjat kaikki hältä hukkui, Kahta hauskemp' on mun karjan' hälle; Jos hält' ilman alta kaikki hukkui, Kahta, kahta kalliimp' oon ma hälle".

10.

Sirkkupari pesän laati puistoon. Kevääll' yhtäpäätä lauloi koiras, Kesäll' alkoi harveta sen laulu, Syksyll' laulu vaikeni silt' aivan. Miksi? -- Sillä kevään kestäessä Muisti hän vaan kultaans' armastella; Mutta kesän tullen karttui huolta Pesästä ja pikkupoikasista, Syksyn kanssa saapui synkät päivät Ynnä kaipuu siirtää kauas täältä.

11.

Oi suviperhot te, Oi sulokukkaiset, Vihreät pensaat, puut, Surkastukaa pian pois! Nuoruuden kuvat te, Rakkauden kuvat te, Surkastukaa pian pois! Myytynä vanhallen Lempiä teit' en saa.

12.

"Joutuun kevät karkaa, Joutuisammin kesä, Syksy kauan viipyy, Kauemminkin talvi. Kohta, kauniit posket, Tekin surkastutte." -- Poika tuohon vastas: "Syksylläkin kevään Muistot ilahuttaa, Vielä talvis-ajan Kestää kesän viljat. Karatkoon vaan kevät, Kuihtukoon vaan poski, Nytpä lempikäämme, Nytpä suudelkaamme!"

13.

Aituusen nojaten, Neitonen vieressään, Niittyä silmäillen Lyötyä poika näin Virkkoi: "Pois kesä riens', Kukka jo kuihtui pois; Vaan soma poskes on, Liljut ja ruusut siin' Ennellään vesovat". Taas suvi saapui; nyt Siin' oli yksin hän: Poiss' oli tyttö, -- maan Helmahan kuihtunut; Nurm' oli vihree taas, Kukkiva, kaunoinen.

14.

Lehdoss' istui Minna, Katsoi seppeltään, Joka suloisinna Häll' ol' sylissään; Kyynel kukkaselle Siinä helmehtii, Mutta seppelelle Virkki hellä niin: "Jos saat jäädä, hempee, Kullan tukkahan, Tuoksu siihen lempee, Kevätt' ainian! Jollei keltatukkaan Hän sun jäädä suo, Silloin kyynel-rukkain Piilost' ilmi tuo!"

15.

Luonto, kuinka mulle voit sa Vihastuakaan? Muille kauneutta soit sa, Etpä mulle vaan. Piiriään kun hyppy sulkee, Minä syrjään jään; Jolsan ohi kaikki kulkee, Häntä hyljitään. Niinkuin muilla, sydän mulla Sykkii, armastaa. Miks' mun täytyy yksin olla, Halveksittuna?

16.

Kolmest' äiti tytärtänsä kielsi: Huokaamasta, nurkumasta ynnä Konsaan antamasta pojan suuta. -- Äiti, jos sun tyttäres ei riko, Riko viime-kieltoas, oi sitten Ensimmäisen rikkoo hän ja toisen.

17.

Tyttö solmii Juhannuksen-yönä Vehmaan laihon korsiin hentukaisiin Silkkilankaa kaiken-karvallista. Huomenelta käy hän sinne sitte Tulevaisen onnen tiedustukseen. Kuuleppas, kuink' impi tuossa toimii: Jos on musta, murheen korsi noussut, Surren haastelee hän muiden kanssa. Jos on riemun puna-korsi noussut, Riemuiten hän haastaa muiden kanssa. Jos on vihree lemmen korsi noussut, Riemuitsee hän hiljaa sydämmessään.

18.

Poika suuttuneena lähtehelle Lausui: "nurmen silmä, häijy lähde! Tuhannesti on jo tyttöseni Kasvojaan sun kalvoos peilaellut. Vaan et hoida kuvaa kallihinta, Kasvoj' armahan et säilytä sä. Hänen mentyään myös kuva karkaa, Ja ma turhaan tuota etsin sitte. Rankaisenko sinua, häijy lähde, Aaltos vellon, ojitan sun kuiviin Taikka tallaan kukkarantas ratki?" Mutta lähde rukoellen lausui: "Poika, miksi minua rankaiseisit, Aalton' velloisit, mun ojittaisit, Taikka tallaisit mun kukkarantain? Oonhan ainoasti veden neito, Joll' ei lämpöverta suoniss' ole, Jok' en lemmi, jot' ei kukaan lemmi. Pahemp' on, ett'ei sun sydämmessäs, Oman rintas lämpölähtehessä Tyttös muisto säily kauemmin kuin Sulossaan hän seisoo silmäis eessä."

19.

Tyttö lausui äiti-vanhukselleen: "Etkös syksyll' laita mulle häitä?" Äiti virkki: "Kevääks' anna jäädä, Kevät, tyttö, sopivin on häiksi; Kevääll' laatii lintunenkin pesää." -- "Miksi kevät sopivin on häiksi? Kevääll' lintu pesii? Entäs sitten? Äiti, joka vuoden-aika sopii Sille, ken joka vuoden-aiall' lempii."

20.

Esko haastel' aamutähtöselle: "Armas aamutähti, taivaan tyttö, Mitä toimii Ella noustuaan ja Hartioilleen hunnun saatuansa?" Aamutähti vastaten näin virkkoi: "Poika parhain, Ella noustuaan ja Olkapäilleen hunnun saatuansa Akkunastaan katsoo kyynelsilmin Minuun, sitte silmän luo hän länteen." Esko jälleen virkki: "Ompa hyvä, Että aamutähtee katselee hän, Puhtautta sydämmen se tietää; Hyv' on, että kyynelin hän katsoo, Sydämmensä hellyyttä se tietää; Mutta parast', että länteen katsoo, Sillä länness' ompi Eskon mökki."

21.

Poika lausui neitoselle: "Karkaat aina, armas tyttö, Milloin vaan sua syliin pyydän; Sanos sentään, löysitkös sä Konsaan tyyntä turvapaikkaa, Ennenkuin mun syliin' piillyit?"

22.

Sotamies tul' talonpoian pirttiin Puujalalla, iän taakkaa kantain. Talonpoika hälle ryypyn kaas' ja Tarjos, lausuin sotavanhukselle: "Sanos, taatto, millä mielin olit, Kun sua sodass' saarsi viholliset, Pyssyt paukkui, surmanluodit vinkui?" -- Vanha sotur' lasins' otti lausuin: "Niinkuin sie, kons' syksyll' ympärilläs Rakeet vinkuu, sinkuu salamat ja Omilles sä korjaat pellon viljaa."

23.

Poika pyrki immen ikkunasta Kolme pitkää iltaa perätysten, Kolkutti ja pyysi sisään päästä. Ensi yönä sai hän soimaukset, Toisna sai hän nuhtehet ja pyynnöt, Kolmanna jo akkunan sai auki.

24.

Rannan kuusten alla poika kirmas Laulu kuulun Saimaan lahdelmalla. Tuon näk' Ahti aalto-asunnostaan, Katsoi sorjaa poikaa rakkain silmin, Halus häntä viekoitella luokseen. Ukkona nyt ensin nous' hän maalle. Mutta vilpas poika häntä karttoi; Nuorukaisna sitten nousi maalle, Mutt' ei vilpas poika vartonutkaan; Vihdoin virmaks varsaks muuttununna Nous' hän maalle, puiden kesken hyppi. Poika kun nyt virman varsan huomas, Astui hiljaa tuota kohden kutsuin, Äkist' tarttui harjaan, hyppäs selkään, Mielitellen reimaa ratsastusta; Mutta piiramassa Ahti karkas Sorjin saaliinensa syvään aaltoon. Tul'pa poian äiti alas rantaan, Itkien ja surren etsi lastaan. Tuon näk' Ahti aalto-asunnostaan, Katsoi sorjaa naista lempi-silmin, Halus häntä viekoitella luokseen. Ukkona nyt ensin nous' hän maalle, Mutta murheellinen vaimo karttoi; Nuorukaisna sitten nousi maalle, Mutt' ei murheellinen vartonutkaan; Vihdoin vilppaaks poiaks muuttuneena Iloiten hän kellui lainehilla. Äiti, nähden lapsens' ikävöidyn, Aaltohon tuon syliin oitis syöksyi, Pelastaa hänt' tahtoin surman suusta; Mutta piiramassa Ahti karkas Sorjin saaliinensa syvään aaltoon.

25.

Saarijärven salomailla Paavo Asui hallan-arkaa taloansa, Viljellen sen maata ahkerasti; Mutta Luojalt' uotteli hän kasvun. Vaimoineen ja lapsineen siell' asuin Hiessä söi hän näine niukkaa leipääns, Oji soita, kynti sänkee, kylvi. Kevät tul' ja hanki suli maasta, Lähti sen kanss' orahia puolet; Kesä tul' ja raekuuro raivos, Se löi maahan puolet tähkäpäitä; Syksy tul' ja halla loput otti. Paavon vaimo nyhti tukkaans' sanoin: "Paavo ukko, kovan onnen orja! Turvaa sauvaan! Herra hylkäs meidät; Kovaa kerjuu, kovempaa on nälkä." Paavo vaimon käteen käyden virkkoi: "Herra koettelee vain, meit' ei hylkää. Leivo leipään pettua sa puoleks, Ojia luon ma toisen verran lisää, Mutta Herralt' uottaa tahdon kasvun." Vaimo leipoi leipään pettua puoleks', Ukko kaivoi ojaa toisen verran, Lampaat möi ja jyviä osti, kylvi. Kevät tul' ja hanki suli maasta, Siin' ei orait' yhtään lähtenynnä; Kesä tul' ja raekuuro raivos, Se löi maahan puolet tähkäpäitä; Syksy tul' ja halla loput otti. Paavon vaimo rintojansa lyöden Lausui: "Paavo, kovan onnen orja! Kuollaan pois! jo Herra hylkäs meidät; Kovaa kuolo, kovempaa on elää." Paavo vaimon käteen käyden virkkoi: "Herra koettelee vain, meit' ei hylkää. Leivo leipään toinen verta pettuu, Ojat luon ma kahta syvemmäksi, Mutta Herralt' uottaa tahdon kasvun." Vaimo pani pettua toisen verran, Kahta syvemmäks loi ukko ojat, Lehmät möi ja jyviä osti, kylvi. Kevät tul' ja hanki suli maasta, Siin' ei orait' yhtään lähtenynnä; Kesä tul' ja raekuuro raivos, Se ei lyönyt maahan tähkäpäitä; Syksy tul' ja halla, pellost' etääll', Leikkaajalle säästi kultaviljan. Polvilleen nyt Paavo vaipui, lausuin: "Herra koettelee vain, eipä hylkää." Polvilleen myös vaimo vaipui, lausuin: "Herra koettelee vain, eipä hylkää." Iloissaanpa miehelleen hän virkkoi: "Paavo, käy nyt sirppiin riemumielin! Nytpä onnen päivä meille koittaa, Nytpä joutaa heittää pettu pois ja Rukiist' yksistänsä leipää tehdä." Paavo käyden vaimon käteen virkkoi: "Vaimo, sitä koetella vain kestää, Jok' ei lähimmäistä hätään hylkää. Leivo leipään pettua sa puoleks, Halla otti naapurilta viljan."

26.

Neidoll' oli äidiltänsä muisto, Helmilöillä sommiteltu solki, Timanteilla kaunisteltu kallis. Saipa kaksi kosijaa nyt hälle: Uljas, rikas, mahdikas ol' toinen, Vaan hän mieli neidon helmisolkee. Toinen taasen kaino ol' ja köyhä, Vaan hän mieli neidon sydän kultaa. Äitipuoli tyttärelle virkki: "Käy sä rikkahalle, hylkää köyhä! Ihanampaa kulta on kuin köyhyys." Neito itki, kielsikin -- mut' turhaan. Vaan kun kuulijaisten aika joutui, Silloin äidin luon' ei neittä nähty, Pihall' ei, ei puiston siimeksessä, Vaan hän seisoi järven rannikolla. Sinne äiti ehti, sulho saapui, Lempeell' äänell' lausuin neitoselle: "Tullos myötä riemu-kemuloihin, Kuulutusta ottamaan nyt käymme!" Silloin neito vyöstäns' otti soljen, Sai sen valkosormihinsa, lausuin: "Kell' on vähä, hänpä vähään tyytyy, Kell' on paljo, hän vaan vaatii lisää. Tuhannen on vuotta meri niellyt Antiloita, aartehia syönyt, Vaatii vielä multa kultasoljen." Näinpä virkkain rannikolta kauas Aaltoihin hän kultasoljen suori. Mutta sulho suutuksissa läksi, Suutuksissa äitipuoli soimas: "Onneton, oi mitä oot sa tehnyt? Korkeutt' et toivoa saa enää, Mökissäs ei enää kultaa kiillä, Solkeas et enää näe sä koskaan." Hymysuin vaan lausui jalo neito: "Paremp' elon onni korkeutta, Lempi-elo kultaa kallihimpi, Armaan sydän solkee armahampi!"

27.

Suur' ol' hämäläinen Ojan Paavo, Suur' ja aimo Suomen urholoissa, Vankka niinkuin vuori, jolta hongat Nousee, nopsa, voimakas kuin myrsky. Mäntyjä hän juurinensa tempoi, Kontioita kourallansa kaasi, Hevon nosti korkeen aidan yli, Röyhkeet miehet kaatoi niinkuin korret. Nyt se seisoi vahva Ojan Paavo Suurna uljastellen käräjissä. Pihalla hän seisoi kansan kesken Niinkuin pitkä honka männikössä. Vaan hän nosti äänensä ja haastoi: "Onko täällä ketään vaimon saamaa, Ken mun pidättää vois tässä kohden, Hetkuisen vaan liikkumasta estää? Ottakoon se het' mun talon' rikkaan, Saakoon hän mun aarteen' hopeaiset, Karjani hän saakoon, hälle omaks' Sieluinein ja ruumiinein ma rupeen." Kansalle näin Ojan Paavo lausui. Mutta seudun sulhot peloissansa Ylpeen ympärillä seisoi vaiti, Eikä kukaan astunut tuon eteen. Lempien ja ihmetellen katsoi Tienoon neidot nuorta sankaria; Sillä uljas Ojan Paavo seisoi Niinkuin pitkä honka männikössä, Silmä säihkyi niinkuin taivaan tähti, Otsa loisti kirkkaana kuin päivä, Keltatukka valui olkapäille, Niinkuin virta välkkyy vuoren päällä.

Mutta naisten parvest' astui Anni, Ihanaisin seudun neitosista, Kaunis niinkuin kevät-aamu nähdä. Astui reimast' Ojan Paavon ääreen, Kaulaan kietoi pehmeät käsvartens, Hintansa sen rintaa vasten painoi, Poskensa sen poskehen hän liitti, Niin sen käski riistää itsens' irti. Vankka poika tunsiin voitetuksi. Hätkähtää ei voinut paikaltansa, Horjuen vaan lausui neitoselle: "Anni, Anni, hävinnyt oon vedoss': Ottaos sä het' mun talon' rikkaan, Saaos sä mun aarteen' hopeaiset, Karjani sä korjaa, omaks sulle Sieluinein ja ruumiinein ma rupeen."

Kahleissa.

Ruskeen virran pohjast' onki Poika helmilöitä, löysi Helmen sinisen kuin taivas, Pyöreän kuin taivaan tähti. Mutta helmess' impi piili, Impi lausui rukoellen: "Heitä helmes, poika, alttiiks, Särje salpa, suo mun mennä; Suon sen sijaan vapaudestain Kiitollisen katseen sulle."

"Ei, kautt' taivaan, tyttö kulta! Helmi siks' on mulle kallis, Kärsi kahlettas vaan hiljaa, Moni kärsi kovempaakin." Tyttö rikkoi hiljaa kuoren; Armaana kuin aamurusko Poian vieress' yleni impi, Kultakutrit otsaa varjos, Ruusun rusko poskell' loisti. -- Vaiti, sulon hurmaamana, Seisoi poika kolme tiimaa. Kun ol' kolmas hetki lyönyt, Hiljaa rukoillen hän lausui: "Heitä, impi, sulos sikseen, Särje salpa, suo mun mennä, Suon sen sijaan vapaudestain Kiitollisen kyynelhelmen."

"Ei, kautt' taivaan, poika kulta! Hempi siks' on mulle kallis, Kärsi kahlettas vaan hiljaa, Kovempaa jo moni kärsi."

Varhainen murhe.

Siskolles iloselle ruusun taitoit, Unikon itselles. Ruusu tietää, tyttö, eloa, lempee, Unikko kuolemaa. Etkö rinnan riemuj' aavista, -- vai, Kalpee enkeli, Lausu, viidentoista vanhall' liekö Murhett' ilmoittaa?

Tytön vuodenajat.

Talvi-aamull' astui tyttö Harmaisessa lehdikossa, Kuihturuusun näk' ja lausui: "Ällös surko, kukka rukka, Ett' on armas aikas mennyt! Elänyt ja lempinyt oot, Sull' on ollut kevätriemus, Ennenkuin sun talvi sorti. Kovempaa mun kokee syämmein, Joll' on suvi ja talv' yht' aikaa: Poian silmä on sen suvi. Äidin silmä on sen talvi."

Yhtäläisyyttä.

Kuin monta aaltoo järvell' asuu, Aatosta monta sydämmessäin! Ne näyttää karkaavan -- ja jäävät, Pois kuolevan -- ja syntyy jälleen, Niin erillään -- ja sentään yhtä, Niin useat -- ja sentään samat! -- Samasta vuosta samat tuulet Ne nostaa kaikki, Samasta rinnast' tuottaa kaikki Ne sama lempi.

Lintu.

Auk' on kullan akkunainen; Jospa oisin outo lintu, Lentäisin het' armaan luokse. Häkkihin mun tyttö sulkis, Lasin siinä veellä täyttäis, Kolon hampun siemenillä. Virkkaisinpa hälle: "tyttö, Vie pois siemenet ja vesi! Tiedä, vilpas pikkulintus Juo vaan lemmen kyyneleitä Syö vaan hemmen suuteloita."

Ensimmäinen suudelma.

Kiils' iltatähti hopeehattaralla, Hält' impi kysyi varjolehvän alla: "Mit', iltatähti, taivaass' ajatellaan, Kun armast' ensikertaa suudeskellaan?" Ja kaino taivaan tyttö vastuun suopi: "Maan päälle silmäns' enkel'parvi luopi, Kun oma autuus kuvastuu tuoss' ilmi; Pois kääntyy yksin kuolo -- kyynelsilmin."

Älä karkaa.

Arvaas, viekas tyttö, kuinka Syksyll' laulurastaat pyyttään Linnustajaks minä rupeen, Oo sa rastas olevinas! Kuules, lintumies nyt lausuu: "Älä karkaa, kaunis rastas, Huoletonna tertull' istu, Paula sulle ei tee vammaa, Hivelee vaan hiljaa kaulaas!" Äikkis! jouduithan jo paulaan Suutele mua, niin sun lasken!

Suudelman toivo.

Lähteell' istuessain unelmissa Suudelman ma kuulin huulillani Toisellen näin hiljaa haastelevan: "Kas, hän tulee tuolla, kaino impi Tulee tuolla; pienen hetken päästä Istunen sen ruusuhuulosilla. Uskosti mua kaiken päivää kantaa Hän, ei henno maistaa mansikaista, Ettei huuhtelis mua marjan mehuun, Eipä henno juoda lähteen vettä, Ettei murtelis mua lasin laitaan, Hiiskua ei henno lemmest' yhtään, Ruusuhuulelt' ettei leyhyttäis mua."

Lempi.

Tytärtänsä toruin äiti virkki: "Tyttö, lemmelt' oon sua varotellut, Turhaan varotellut -- sen nyt huomaan." Tytär virkkoi: "Äiti ootpa tuima! Jos hänt' telkein takana kartteleisin, Päivänsäteen kanss' se sisään lentäis: Jos ma ulos karkaisin kuink' kauas, Tuuli tois sen huokailut mun korviin'; Jos ma silmäin sulkisin ja korvain, Sukkelaa hän suikkais sydämmeeni."

Erotus.

Istuin tuijotellen kulmain alta; Hauska varpu tuon näk' akkunalta, Nokki hiljaa ruutuun lausuen: "Poika, suru pois! Oo iloinen! Kevään antamasta siemenestä Tai jos saan ves'piskon nietoksesta, Taikka lemmen äänen kullaltain, Hyv' on ollaksein kuin jumalain!" -- "Varpuis-kulta, onkos siivet mulla Maasta lentää taivaalle kuin sulla? Voinko äänell' lempein ilmoittaa? Ja, mi kurjint' -- onko hempukkaa!"

Unelma.

Uuvuksissa uinuin vuotehelle Uness' unhottaaksein huolet, kaipuut; Hiipi uno pääni-alukselle, Kuiskien mun korvahain nyt näitä: "Nouse poika, tääll' on kaunis neito, Avaa silmäs, saatpa hältä muiskun!" Riemuiten ma avahdihin silmäin. Miss' on unelma? Kuin usma mennyt. Minne tyttö? Maiden merten taakse. Missä muisku? Ah, vain kaipuussani!

Halveksittu.

Vieretysten tähkät keinuu, Päällekkäin on tähkäin jyvät; Niin sun sanas joutavinkin Versoo hartaass' sydämmessäin. Julma, kiittämätön poika, Maamies korjaa elons' itse; Siepä kylvät vain, ja elon Heität taivon lintusille, Heität tuulten tuiskupäille.

Kukkaiskauppias.

Neljän vuoden vanha poika Rannall' ol' ja vanhin sisko. Poika vuoli kaarnalaivan, Ahtoi siihen kukkalastin, Miehiks värväs muurahaiset, Virkkoi niiden katteinille: "Lähde nyt, sä laivur' uljas, Purjehdi ja palaa jälleen. Myy tää lasti muille maille Milloin kultaan, milloin helmiin, Milloin muihin koruloihin!" Keltatukkaa silitellen Sisko huoahdellen lausui: "Neljävuotiaana myyt nyt Rannan kaunokukkasia. Neljänkolmatt'-ikäisenä Myynet neitten sydämmiä Milloin kultaan, milloin helmiin, Milloin muihin koruloihin."

Suru ja ilo.

Suru ja ilo kahden Sydämmessän' asui, Toisess' suojass' suru, Toisess' suojass' ilo. Riidoin keskenänsä Ollen leppymättä, Milloin toinen vallits' Yksin, milloin toinen. Sitte tultuansa _Hän_ tuo ainut sinne Auaissut lie oven, Laskenut nuo yhteen. Suruni autuutt' on nyt, Iloni vieno murhe.

Perhosanoma.

Kesäaamull' istui impi Avoimessa akkunassa; Mutta nurmen kukkasilta Saapui perho kultasiipi, Istui immen kiehkuroille. Ikkunan tää sulki, perhon Kiinni otti, hempi häntä, Koitti sitten kesytellä: "Äläpä karkaa, kaunis vanki! Suutelosta, hyväilystä Iloitse ja viihdy täällä!" Turhaan! Milloin vaan pääs' irti, Ruudullen se lensi liehuin. Vihdoin rauhatonta säälein Impi aukais ikkunansa: "Lennä sitte, kiittämätön, Viestin vientiin kaltaisilles: Älköhöt niin halust' tulko, Kun ei heill' oo halu jäädä!"

Immen mielt' älä samenna!

Lähteell' istui neitonen, Huuhtoi siinä jalkojaan. Lauloi lintu puussa näin: "Älä vettä samenna, Taivas siinä tummenee!" Tyttö silmäns' ylös loi, Kyyneleiden virkki näin: "Ellös vettä surko, sie, Lähde jälleen selkiää! Vaan kun mun täss' seisovan Nuorukaisen kanssa näit, Miks' et hälle lausunut: Immen mielt' älä samenna, Ei se konsaan selkene, Taivas siin' ei kajasta?"

Kesä-yö.