Part 3

— Se juuri lämmittää ruumista sisältäpäin. Sitä tarvitaankin vastapainoksi ohuille vaatteille ja reumatismille, vakuutti Poustinen.

— Saattekohan te poikanne lihapuotiin, kun he ovat opiskelleet ja maistaneet herraselämää? kysyi joku.

— Herroiksihan täälläkin eletään. Vanhin poika saa parastaikaa esimakua ammatista. Hän opiskelee lääketiedettä ja leikkaa lihaa ja jänteitä ja oppii eläinten ja ihmisten ruumiinrakenteen. Sellainen kykenee erottamaan etupaistin takapaistista ja leikkaamaan irti fileen selkäluusta. — Rouvalle varmaankin kieltä? Eikö? Rouva ei ole kielevällä päällä tänään? ja kauppias nauroi makeasti sukkeluudelleen.

— Entä raskas työ lihapuodissa? kysyi edellinen utelija.

— Sen ihanampaa elämää ei ole. Työ on vaihtelevaa eikä kuluta aivoja. Se on siunaukseksi tuhansille. Täällä on kuin paraati, puhelin soi, lapset ja koirat vilkastuttavat myymälää ja jokainen tuo kappaleen elämästään tänne. Meillä on jännittävää kuin elokuvissa. Eilenkin kaatui makkaralaatikko ja koira sieppasi makkaranauhan ja kuljetti sen kadulle. Muuan rouva huusi nurkassa ja toinen siunaili ovella. Apulaiset kaatuivat toistensa päälle ja vetivät kaalinpäät lattialle.

Kauppias nauroi riemullisesti ja jatkoi heiluttaen lihakirvestä:

— Ei täällä ikävysty eikä väsy. Minun poikieni ei ole pakko kilpailla virkauralla elääkseen ummehtunutta kamarielämää. — Annapa, Santtu, hapankaalia lehtorin keittäjälle. — Eikös teidän herranne ajattele naimista?

— Se vanhapoika ei rakasta muuta kuin kauppiaan »fransyskoja», sanoi keittäjä ja meni kaaleineen.

— Kas vain. Vikke-poika kunnioittaa meitä käynnillään.

— Minä tulin katsomaan minun lihallista isääni, naljaili pitkä nuori mies.

— Hahhah haa, nauroi kauppias. — Se on vitsikäs poika tämä Vikke. Viepäs mennessäsi palanen syöttöporsasta kotiin. Se on ihanaa katsella ja maistella ihan niinkuin »meiän mamma» nuorena. Vahinko, ettei se saanut kehittyä yhtä pulskaksi rouvaksi... tarkoitan imisäksi, kuin meiän mamma.

— Sattuuko isällä olemaa» kassassa jokin lantti? Minulla olisi vähän menoja — tärkeitä ostoksia, kuiskasi Vikke myymäläpöydän yli.

— Kassasta ei saa ottaa ilman kuittia. Mutta kyllä tässä lompakossa on jotakin, sanoi kauppias ja pisti setelin Viken kouraan. — Isä on sekä lihallinen että rahallinen.

— Kiitoksia, isä-ukkeli. — Saanko lähettää Santun viemään kenkiäni suutarille? kuiskasi Vikke.

— Et. hyvä herra. Santtu on ammattityöläinen, hänestä tulee ensiluokan lihakauppias. Hän arvioi paistin painon punnitsemalla sitä kämmenellään, eikä erehdy laskuissa. Hänen sydämensä on laupias kuin lampaan sydän ja ruumis vahva kuin sonnin. Hyvää maatiaisrotua se poika on, häntä ei saa käyttää teidän juoksupoikananne.

— Hyvästi, sanoi Vikke nopeasti. Hän oli nähnyt ikkunasta, että muuan ylioppilasneiti aikoi myymälään, ja kiiruhti avaamaan ovea, hattu kourassa.

— Kas, hyvää päivää, herra Poustinen. Taidatte itse ostaa ruokanne? ilkkui tyttö.

— En, neiti, minä kävin vain vaihtamassa rahaa. Saanko pyytää neitiä Fazeriin kahville?

— Kiitos — ei. Minä olen äidin asioilla, me ostamme aina tältä herttaiselta ukolta. Oletteko huomannut, kuinka valoisa hänen elämänfilosofiansa on? Tulkaa sisään juttelemaan, sanoi tyttö ja meni myymälään.

— Minun on pakko lähteä luennolle, sanoi Vikke ja meni nopeasti kadulle.

— Päivää, herra kauppias, taitaa tulla sade, sanoi ylioppilasneiti.

— Siitä maanviljelijät iloitsevat. Retiisitkin tulevat mehevämmiksi. Mitä neiti haluaa — kukkakaaliako? kysyi kauppias hymyillen aurinkoisesti.

— Äiti pyysi ostamaan lammaspaistia. Katsokaa, aurinko alkaa paistaa.

— Se on suloista, silloin tomaatit kypsyvät. Tässä on Lammaspaisti, joka sopii sekä iloisille että murheellisille. Kuin myöskin sadesäällä ja poutapäivänä.

— Kiitoksia, kuinka paljon se maksaa?

— Kahdeksantoista markkaa ja kolmekymmentä penniä, — Nyt onkin näyttämö tyhjä ja esirippu laskee. Neiti oli loistava loppu tämän päivän työlle. Hyvästi, neiti.

— Hyvästi kauppias, sanoi neiti ja meni.

— Suljepa, Santtu, ovi ja peitä lihat. — Kassa täsmää pennilleen. Mene lepäämään, Santtu-ystävä, sinä olet suoriutunut loistavasti tänäpäivänä.

Kauppias riisui valkoisen takkinsa, puhdisti unohdetun kirveen ja irroitti lihamyllyn veivin.

— Jokainen päivä on edellistä parempi, sanoi hän ja lähti kotiin.

KILPAILU.

Laiskanlinnassa istui johtaja Verneri Janhunen, keinutuolissa huojui hiljaa kamreeri Lounas ja nojatuolissa käsitöivät heidän rouvansa.

— Tällainen lauantaiehtoo on suloinen. Työ on takana, rauha ja lepo edessä, sanoi johtaja ja tarjosi savukkeen kamreerille.

— Me naiset sekä nautimme että teemme jotakin hyödyllistä. Teiltä miehiltä menee satoja tunteja hukkaan, vain poltellessa ja puhellessa. Minä teen aina käsitöitä — raitiovaunussa, lääkärin odotushuoneessa ja silloinkin kun minua hierotaan. Puhelintorvenkin minä voin kuminauhan avulla kiinnittää korvaan, joten kädet voivat tehdä työtä. Sanomalehteä lukiessani minä vatkaan kakkua ja kudon sukkaa, kun hiuksia käherretään, sanoi Helmi Janhunen.

— Niin minäkin, ja Kerttu kuunteli eilen radiota, laski algebraa ja söi maapähkinöitä samalla kertaa. Kylvyssä ja teatterissa kädet lepäävät, sanoi Elin Lunnas.

— Naiset eivät näe metsää puitten tähden. He eivät luo mitään suurta noitten ikuisten pikku näpertelyjen takia, sanoi kamreeri.

— Juuri niin. Me miehet teemme jotakin täyspitoista, tai sitten lepäämme ja nautimme. Silloin meihin patoutuu energiaa. Teistä vuotaa alituisesti voimaa ja sen lähden ei synny voimajännitystä suuriin tehtäviin, sanoi johtaja.

— Entä ne naiset, jotka hoitavat sekä kodin että viran? kysyi Helmi.

— Kummankin he tekevät ala-arvoisesti. Sellaisetkin rouvat, joita on lapsesta asti kasvatettu hoitamaan taloutta, ovat avuttomia kun palvelijat ovat lomalla. Vaikka minä en ole käynyt oppia, niin osaisin terveen järjen avulla valmistaa hyvän päivällisen, kehui kamreeri.

— Mitäs siinä muuta kuin sytyttää tulen, käärii takinhihat ylös ja tekee työtä keittokirjan mukaan vahvisti johtaja.

— Kuuletko, Helmi, nauroi Elin. Paremmin me hoitaisimme sänkyliikkeen, kuin te talouden.

— Ja tehtäisiinkin vähän parempia kauppoja kuin te, yhtyi Helmi edelliseen.

— Ohhoo! Vanha totuus on, että miehet voittavat naiset silloinkin, kun he toimivat naisten aloilla — niinkuin kokkeina tai räätäleinä. Mutia keskustelemalla ei tällaisia asioita todisteta. Menkää te maanantaina sänkyliikettä hoitamaan, me laitamme teille juhlapäivällisen täällä kotona. Palvelijat saavat lomaa koko päiväksi, pöyhisteli johtaja.

— Mainiota! Me otamme vastaan haasteen, nauroi Helmi.

— Minä olen levoton liikkeen puolesta, ja kamreeri pudisti päätään.

— Yhden päivän vahingot eivät vie perikatoon, sanoi johtaja.

— Perikatoon? Niinkuin meillä ei olisi liikekykyä! Eilen minä tingin juutalaiselta sataviisikymmentä markkaa kevättakin hinnasta, sanoi Elin.

Ennenkuin kahvit oli juotu olivat kaikki yksimielisiä. Päätettiin tehdä koe. Naiset ja miehet vaihtaisivat työtä yhdeksi päiväksi, nähdäkseen kumpi suoriutuisi paremmin.

— Tutki sinä sunnuntaina keittokirjasta liha- ja kalaruokia, minä läpäisen liemet, vihannes- ja jälkiruoat, kuiskasi johtaja erotessa kamreerille.

— Hyvä — ja maanantaina aikaisin torille, vastasi tämä.

Maanantai-aamuna näytti Helmi miehelleen, missä keittoastiat, ruokakalusto ja hopeat olivat.

— Älä polta ruokia ja varo tärvelemästä kasareja, Verneri.

— Minä olen säntillisempi kuin sinä. Tässä on liikkeen avainkimppu. Kysy neuvoa vahtimestari Kopolalta, kun joudut, pulaan, Helmi. Minä olen soittanut konttoripäällikölle, että sinä ja Elin edustatte meitä tänään.

* * * * *

Helmi ja Elin istuivat kumpikin pöytänsä ääressä. Toinen sommitteli sohvatyynyn mallia ja toinen siivosi miehensä kirjoituspöydän laatikkoa.

Puhelin soi.

— Kansallinen Sänkyliike, vastasi Helmi.

— Saanko puhutella johtajaa. Minä olen tirehtööri Lintula.

— Minä edustan johtajaa.

— Vastatkaa siinä tapauksessa — minkä tähden te lähetitte viisi senttiä lyhyemmät patjat, kuin oli sovittu? Tarkoitan matkustajakoti »Trissan» jousipatjoja.

— Viisi senttiä sinne tai tänne ei ole koko maailmaa, sanoi Helmi.

— Lähettäkää heti vaihtamaan patjat. Me emme tyydy näihin.

— Älkää nyt viitsikö olla pikkumainen. Suomalaisethan ovat lyhytkasvuisia.

— Meille tulee usein ulkomaalaisiakin. Vaihdattako?

— Minä ymmärtäisin teidän vaatimuksenne, jos teille tulisi skandinaavilaisia kuninkaita — vaikka silioin ei viisi senttiä auttaisikaan. Mutta nyt tämä on vain turhaa oikkuilemista.

— Jos ette vaihda patjoja, niin minä en maksa, sanoi vihainen ääni.

— Jo on hävytöntä! Sattumalta minä tiedän, että herra Lintula oli »Iloisessa leskessä» balettitytön kanssa ja teillä ei kestä palvelijat viikkoakaan ja »Trissassa» juodaan joka huoneessa.

— Minä haastan teidät oikeuteen kunnianloukkauksesta. Ja tämä ei liikuta patjoja, huusi raivostunut Lintula.

— Ellette maksa laskua, niin minä kerron rouva Lintulalle siitä balettitytöstä ja muusta, uhkasi Helmi.

— Saatte rahat, mutta kyllä minä varoitan kaikkia liikkeitä kannattamasta teitä, ja Lintula paiskasi puhelimen kiinni.

— Se asia selvisi helposti, sanoi Helmi tyytyväisenä. — Menehän, Elin, tarkastamaan kassaa. Nykyjään puhutaan paljon vaillingeista.

Elin yhdisti lukkoneulalla pakan kirjeitä ja pani ne siivottuun laatikkoon. Sitten hän ripusti täytekynän kaula-aukkoonsa ja meni myymälän puolelle.

Kassanhoitaja leskirouva Masula nousi tervehtimään.

— Paljonko rahaa on kassassa? kysyi Elin alkaen selailla kassakirjaa,

— Sitä minä en tiedä vielä — kun suljetaan, minä lasken rahat, vastasi rouva Masula.

— Parasta, että laskette joka puolen tunnin kuluttua. Eikö olisi viisainta pitää rahat käsilaukussa. Tuossa ne ovat heikkojen ihmisten kiusauksena.

— No, en minä ole kuullut mokomaa! kiivastui rouva.

— Katsokaa tuota miestä! Olkaa varuillanne, kuiskasi Elin.

— Tässä on lasku sadasta jousesta. Se on kamreerin hyväksymä.

Rouva Masula aikoi maksaa, mutta Elin esti hänet siitä.

— Antakaa lasku tänne! Päivämäärä on tummempaa mustetta kuin allekirjoitus. Ja yksi i-pilkku puuttuu. Mikä teidän nimenne on?

— Antti Karonen.

— Mistä kotoisin?

— Kuortaneelta. Minulla on kiire.

— Kuinka vanha te olette?

— 30 vuotla, rokotettu vuoden vanhana, käynyt kansakoulun, tatuoitu vasempaan käsivarteen ja kuuden lapsen isä. Vieläkö muuta? murisi mies.

— Te olette asiallinen mies. Rouva Masula, maksakaa lasku, mutta ottakaa aina selkoa asiakkaista ennen kuin luotatte heihin.

Kun mies oli mennyt, sanoi Elin:

— Viekää nyt rahat pankkiin. Teidän itsennekään ei tarvitse tuntea niin suurta kiusausta ja pelkoa, kun ei ole niin paljon rahaa edessänne.

— Ne on vietävä, kun kassa on laskettu sulkemisen jälkeen. Enkä minä tunne minkäänlaista viekoitusta varastaa niitä, sanoi rouva Masula punaisena kasvoiltaan.

— Älkää nyt käsittäkö sanoja niin kirjaimellisesti. Elin sanoi ja riensi myymälään, josta kuului sananvaihtoa.

— Mitä nyt? hän kysyi kahdelta herralta, jotka seisoivat vuodepeitekasan edessä.

— Tämä herra tahtoo kuusi peitettä velaksi, mutta me emme anna tuntemattomille, vastasi Blom, joka hoiti vuodevaateosastoa.

— Kuka te olette? kysyi Elin.

— Minä olen Albin Rentula ja minä tunnen Sihvon ja Somersalon ja Lucina Hagmanin, sanoi ostaja.

— Mistä te olette kotoisin?

— Samasta pitäjästä kuin rouvakin.

— Luhangaltako? Ketä te tunnette sieltä?

— Minulla on eno apteekkarina siellä ja rovasti on vihkinyt minut ja lukkari ja suntio kävivät usein meillä isän isossa talossa eteläpuolella pitäjää.

— Ette kai te ole Suurpekkalan poikia? Vanhin kuuluu olevan kaupungissa?

— Se minä juuri olenkin, vaikka minä olen muuttanut nimeni Rentulaksi. Muistan, että Suurpekkalassa kasvoi koivuja ja leppiä ja että siellä oli kaivo, jossa oli vettä.

— Minkälainen Luhangan kirkko on?

— Siinä oli kauniisti soivat kellot ja miehet istuivat vasemmalla ja naiset oikealla puolen käytävää.

— Päinvastoin se oli.

— Minä ajattelin seisovani päinvastaisella suunnalla.

— Jaa, tietysti silloin. — Minä takaan, että tämä herra on luotettava. Antakaa hänelle peitteet, Blom.

— Mitä kamreeri sanoo?

— Hänkin tietää, että Suurpekkalan väki on rehellistä. Hyvästi herra Rentula.

— Kiitoksia, rouva. Terveisiä Luhangalle.

Elin teki kierroksen myymälässä, puheli sekä henkilökunnan että ostajien kanssa ja teki parannusehdotuksia.

Helmi oli sillä aikaa saanut Mikkelin sänkyliikkeeltä kirjeen, jossa sanottiin, että muuan helsinkiläinen liike tarjosi halvempia rautasänkyäa kuin Janhusen liike. He tulisivat kääntymään tämän toisen liikkeen puoleen.

Helmi kirjoitti heti ja puhui suunsa puhtaaksi, sekä mikkeliläiselle että helsinkiläiselle liikkeelle.

Vahtimestari Kopola tuli sisään, ja Helmi kyseli häneltä henkilökunnan asioita. Hän huomasi paljon epäkohtia, jotka hän päätti poistaa tarmokkaasti.

Ensiksikin hän soitti rouva Hansonin miehelle:

— Täällä puhuu rouva Janhunen. Minä olen kuullut, että herra Hanson elää rouvansa hiellä ja vaivalla —

— Hyi sentään, sitä minä en tee.

— Onko teillä sitten minkäänlaista tointa?

— Tietysti — vaikka minulla nyt on sattumalta loma.

— Kuinka pitkä loma?

— Noin 14 vuotta. Kun terveys vakaantuu, niin minä aloitan taas työni.

— Ja millaista työtä te teette?

— Minä aion opettaa venäjän kieltä oppikouluissa.

— Te näytte olevan täys-humpuuki. Sitäpaitsi terveys ei parane, kun herra Hanson juo.

— Vain Elannon kaljaa, vakuutti Hanson.

— Mutta Kopola on nähnyt herra Hansonin hoipertelevan, kaljasta ei hoiperrella.

— Niin heikko mies kuin minä hoipertelee vähemmästäkin.

— Kuulkaa nyt, herra Hanson, tulkaa huomenna tänne, niin saatte toimittaa tomunimemistä patjojen valmistusosastolla. Etenkin untuvaosastolla se on tarpeen.

— Mutta jospa minä en erota tomua untuvista?

— Jos te olette raitis, niin varmasti erotatte. No tuletteko?

— Onkohan sitä konetta vaikea käyttää?

— Tehkää parannus, herra Hanson, kunnollisen vaimonne tähden. Huomenna teidän on tultava tänne, sanoi Helmi navakasti.

— Minä tulen, rouva. Varmasti minä tulen.

Helini sulki puhelimen, sillä oveen naputettiin,

— Sisään! Hyvää päivää herra Martikainen. Minä olen kuullut, että herra Martikainen on tehnyt keksintöjä. Pyytäisin teitä tekemään vielä muutamia tärkeitä pikku keksintöjä, sanoi Helmi sisään tulevalle miehelle.

— Kernaasti, tirehtöörska, mutta ei niitä niinkään tehdä käskystä, vastasi Martikainen.

— Miksi ei, kun minä ensin keksin, mitä on keksittävä. Tahtoisin patjoja, jotka ovat ilma- tai vesitäytteisiä, mutta eivät kumipäällyksisiä. Niitä olisi helppo uusia. Päällinen pestäisiin ja puhdas ilma tai vesi pumpattaisiin entisen mukulaisen sijaan.

— Minkä mukulaisen?

— Vanhat patjat ovat aina mukulaisia. Toiseksi olisi hyvä keksiä sänkyihin vipulaitos, jolla voisi kohottaa pääpuolta ylös ja alas tai vivuta ishiasta sairastava ihminen seisoneen lattialle. Kolmanneksi olisi Töölöön lähetettäviin jousipatjoihin asetettava pieniä vieterejä, jotka laukeavat ja ruiskuttavat myrkkyä, niin pian kuin lutikka astuu jalallaankaan niihin.

Martikainen katsoi levottomana oveen päin.

— Ymmärtääkö Martikainen? kysyi Helmi.

— Nyt on niin lämmin ilma, että minun käsityskykyni ei oikein toimi, sanoi tämä anteeksipyytelevästi.

— Ehkä asiat selvenevät ajattelemalla. Onko Martikaisella muuten toivomuksia?

— Ei, ei mitään. Minä menen juoksujalkaa keksimään tirehtöörskan ehdotuksia, sanoi Martikainen vetäytyen selkä edellä käytävään.

Täällä hän tapasi leposohvaosaston päällikön Eetu Rostin.

— Meneekö Rosti konttoriin? kysyi hän tältä.

— Menen, Minut on kutsuttu sinne, vastasi Rosti.

— Olkaa varovainen. Kaikki ei ole siellä niinkuin olla pitää. Parempi olla menemättä, sanoi Martikainen ja naputti otsaansa.

Mutta Rosti meni urheasti sisään.

— Mitä leposohvapuolelle kuuluu? kysyi Helmi.

— Martikainen on konstruoinut uuden vuodemallin. Päivällä se on tavallinen sohva ja yöllä siitä muodostuu kaksikerroksinen vuode. Niinkuin makuuvaunuissa, kertoi Rosti.

— Sehän on jännittävä laite. Onko herra Rostilla mitään toivomuksia?

— Palkanlisäys ei haittaisi.

— Poikamies ei tarvitse suurta palkkaa, se saattaa olla vaarallistakin. Mutta jos Rosti menee naimisiin niin — — — ja Helmi nyökkäsi kehoittavasti.

— Mieluummin minä olen entisellä palkallani.

— Minä satuin kuulemaan miellyttävästä naisesta, jolla on toimi ja joka rakastaa teitä.

— Voi pahus sentään!

— Kuinka niin? Hän on runollinen ja erittäin hyveellinen. Te saatte 500 markkaa kuussa lisää palkkaa ja kaksikerroksisen vuodesohvan häälahjaksi, lupasi Kelmi. — Oletteko harjoitellut korkeushyppyä, niin että pääsette yläsänkyyn?

— Siihen pääsee huononpuoleinen kolmiloikkaajakin, sillä vuoteeseen johtavat portaat. Mutta kuka se runollinen neiti on? kysyi Rosti levottomana.

— Rostia näkyy jo asia kiinnostavan. Melinda Alaheimo, konekirjoittaja, on lahjoittanut teille sydämensä.

— Kenelle se höpsäkkä on sellaista uskonut?

— Vahtimestari Kopola sanoi huomanneensa sen ja hän tietää parhaiten liikkeen asiat.

— Ettäkö Melinda-neiti? Se olisi juuri hänen laistaan, sanoi Rosti pää kallellaan.

Helmi painoi soittonappulaa ja sanoi sisääntulevalie Kopolalle:

— Kopola sanoo nyt itse herra Rostille, onko totta, että neiti Alaheimolla on tunteita häntä kohtaan.

— Ei minua, mutta herra Rostia kohtaan. 'Niin myymälän neiditkin sanovat, eikä se minua ihmetytä, sanoi Kopola ja teki liikkeen Rostia kohti.

— Repola kutsuu neiti Alaheimon tänne, sanoi Helmi.

Vahtimestarin mentyä sanoi Rosti:

— Minä olen ollut uskollinen Janhusen Kansalliselle sänkyliikkeeile 24 vuotta ja kolme viikkoa, mutta tämä homma on vasten luontoa.

— Olkaa levollinen. Tämä on luonnollisin asia. Aatamin ja Eevan ajoista asti. Minä ajatteien myöskin henkilökunnan onnea enkä vain liikeasioita. — Tässähän neiti Alaheimo tuleekin. Istukaa, olkaa hyvä. Meillä on asiaa teille.

— Anteeksi, minä olen tilannut aikapuhelun Turkuun, sanoi Rosti hätäisesti ja nousi tuoliltaan.

— Ensin tämä asia. Olkaa nyt rohkea, Rosti, ja puhukaa kaikki selväksi neiti Alaheimon kanssa, kehoitti Helmi.

— Voi, voi, mitä tämä merkitsee? Minä aavistan jotakin, sanoi neiti Alaheimo ja liikehti kaarevasti.

— Mikähän tarkoitus tällä lieneekään, sanoi Rosti ja ajatteli: »Aika komea vielä, mutta vähän ylikypsä!»

— Te olette minun miesihanteen! Eetu Rosti, sanoi neiti ja siirtyi aivan viereen.

— Mitä? kysyi Rosti ja katseli kuin lammas.

— Siitä asti kuin Valentino kuoli, en ole tavannut täydellistä hurmaajaa, mutta nyt —. Eetu, kiemurteli neiti.

— Samapa se, Melinda, sanoi Eetu ja kiersi käsivartensa neidin ympärille koettaen olla niin Valentinomainen kuin mahdollista.

Kun Helmi palasi, sai hän ilon onnitella kihlautuneita. Hän piti heille sopivan puheen ja sanoi lopuksi:

— Nyt kaksi yksinäistä ihmistä saa lohdutusta elämän ohdakkeisella tiellä, jolle rakkauden ruusut luovat valoaan.

— Voi peijakas! Se aikapuhelu Turkuun jäi nyt tämän höpötyksen tähden, sanoi Rosti ja ryntäsi ulos.

— Kiitoksia, rouva tirehtöörska, minä ja minun sukukuntani siunaavat teitä, sanoi neiti Alaheimo tunteellisesti.

— Katsokaa nyt vain, että saatte hänet vihille, varoitti Helmi.

— Huomispäivänä me menemme ottamaan kuulutuksen, sanoi neiti Alaheimo ja kiiruhti Rostin jälkeen.

Samassa tuli Elin sisään.

— Minä kuulin, että Stockmannilla on viehättävä kevätpukujen mannekiini-näyttely. Sinne olisi mentävä. Minä tahtoisin nähdä uudet kenkämuodit ja heidän hurmaavat hiuslaitteensa, kertoi Elin.

— Eihän sellaista tilaisuutta voi laiminlyödä. Mehän olemmekin jo saaneet paljon aikaan täällä. Miehemme eivät varmaankaan vaadi meiltä enempää, sanoi Helmi.

— Lähdetään vain minunkin puolestani. Eiköhän Kopola voi hoitaa tätä hommaa vähän aikaa, sanoi Elin ja lukitsi laatikot.

Lähtiessä Helmi sanoi Rapolalle:

— Meillä on liikehommia Stockmann osakeyhtiön kanssa. Kopola on hyvä ja hoitaa tehtäviä sillä aikaa, ja varokaa varkaita ja tulipaloa.

* * * * *

Johtaja Janhunen ja kamreeri Lounas palaavat torilta hienot nahkaiset käsilaukut täynnä ruokaa.

Molemmat pukeutuivat pyjamaksiin ja alkoivat tehdä työtä.

Ensin käytiin käsiksi voileipäpöytään.

Johtaja muovaili voilaitteen. Hän koetti ensin luoda joutsenen, mutta siitä tuli teekannu, sentähden hän muovaili uuden voilaitteen rautasängyn muotoiseksi. Siinä oli vuodevaatteet ja peite, johon oli viilletty ranskalaisia liljoja.

Kamreeri järjesti sardiini-, lohi- ja maksapasteijalautasia. Punajuurista, porkkanoista ja persiljasta tehtiin kauniit reunakoristeot.

Pöytää katettaessa syntyi pieni kiista. Johtaja veti juomakaapista lakanan, jota hän väitti pöytäliinaksi, mutta kamreeri tahtoi vuodepeitettä pöydälle, Pitkätikku suosi lakanaa. Veitsenaluksia, korkkiruuvia ja muita pikku tarpeita ei löytynyt. Ne tilattiin talouskaupasta.

— Minä olon ostanut teeren ja ahvenia, ne ovat himoruokiani. Ryhdytään nyt heti työhön. Tämä näyttää olevan mutkikasta hommaa, sanoi kamreeri ja luki keittokirjasta: »Lintu kynitään ja siivet leikataan poikki nivelien kohdalta, sitten se kärvennetään tulella.»

— Ah, eiväthän nämä höyhenet lähde kuin yksitellen, tähän menee koko päivä, hän murisi. Minä en ole kyninyt muita kuin liiketuttavia, ja se on lapsenleikkiä tähän verraten.

— Odorapas, niin minä tuon Urhon hiusleikkuukoneen, sillä sinä keritset tuon otuksen kädenkäänteessä, sanoi johtaja.

Kamreeri toimitti tämän työn kylpyhuoneessa, jättäen höyheniä porsliiniammeeseen ja vähän joka paikkaan. Sitten hän ryhtyi kärventämään lintua kaasulla. Hän sitoi sen hiilihankoon rautalangoilla ja piti nenäliinaa suunsa edessä.

— Mitä hemmetin käryä sinä synnytät, torui johtaja, joka valmisteli parsavanukasta. Sanopas, millä pelillä minä erotan valkuaiset keltuaisista? Minä koetin lusikalla, mutta ne menivät sekaisin.

— En minä tiedä muuta keinoa, kuin että kaadat munat varovaisesti kuumaan pannuun. Valkuaiset hyytyvät ja keltuainen muodostuu käsiteltäväksi kokonaisuudeksi. Sellaiselta se näyttää ainakin paistetuissa munissa. — Luuletko sinä, että tätä lintua on nuijittava ja millä vehkeellä se tapahtuisi?

— Kaikki liha on nuijittava. Jos et löydä moukaria, niin tee se vaikka pyssynperällä. — Nyt minä sytytän tulen lieteen, sanoi johtaja ja tunki halkoja ja Uutta Suomea aukosta sisään.

Kamreeri jatkoi Reinilästä:

— »Polvinivelien ympäriltä leikataan nahka auki ja jalat vedetään pois niin, että reidessä olevat suonet seuraavat jalkaa, kaulanahka leikataan auki pään luota. Nahka vedetään alaspäin, kaula katkaistaan ja ruokakupu sekä henkitorvi poistetaan.» Auta armias, tässähän sietäisi olla anatomian dosentti. Pidäpäs, Verneri, tätä aukkoa levällään, niin minä vedän sisälmykset hohtimella ulos. Mikähän näistä on sydän ja mikä kivipiira? Ne on keitettävä erikseen.

— Nyt saat tehdä ruokottomat työsi Minun on mentävä ostamaan bentsiiniä halkojen sytykkeeksi, ne pahukset eivät pala, sanoi johtaja.

— Tuolla on paloöljyä pullossa, se tekee saman viran. Tämä teeri on ommeltava kokoon ja sitä se sietääkin, kun sitä on hakattu pyssynperällä. Annapas, Verneri, neulaa ja pikilankaa.

— En minä tiedä, missä niitä on, mutta Singerin kone on Helmin huoneessa.

— Sitä minä en osaa käyttää. Parasta lienee kiertää rautalanka tämän edesmenneen linnun ympärille. Nyt pata tulelle ja voita sisään. Kah, pata taisi olla liian kuuma, koska voi syttyi palamaan.

Kamreeri jäähdytti pataa vesiraanan alla ja pani sen uudestaan tulelle. Sitten hän pani puoli kiloa voita ja linnun sisään.

— Tämä vuoka on jauhoitettava korpun muruilla, mutta minä on löydä korppuja. No, tässä on mantelileipiä, niistä tuleekin hyviä murusia. Mitenkähän minä saan ne kestämään reunoilla, Anton?

— Voitele vuoka jollakin liimalla, vaikkapa munanvalkuaisella, neuvoi kamreeri ja otti esille ahvenet nahkalaukusta.

— Hei, tässähän on liivatelehtiä. Kun niitä kastelee veteen, niin niillä voi tapetseerata vuoan sisäseinät. Raastettu sitruunankuori? Onkohan se venytetty? Myyvätköhän ne sitruunan kuoria kaupassa?