Part 4

— Merkillisiä ahvenia nämä! Ne harvat suomut jotka suostuvat irtaantumaan puukolla, sinkoavat kiinni silmälaseihin. Hiusleikkuukone ei tepsi tähän tarkoitukseen. Onkohan täällä suomustamisvehjettä. Verneri? kysyi kamreeri sinkkipöydän ääreltä.

— Kylpyhuoneen hyllyllä on parranajokone, koeta sitä.

Kamreeri ajoi ahvenet huolellisesti kylpyhuoneessa. Suomut lensivät enimmäkseen ammeeseen, vain osa jäi koristamaan seiniä ja muita esineitä. Palattuaan keittiöön hän sanoi:

— Etkö ehtisi, Verneri, kyhäistä majoneesikastiketta? Minulla menee näitten elukkain kimpussa mahdottomasti aikaa. Onko teillä jäätä kotona? Sitä tarvitaan kastikkeeseen.

— Luullakseni ei Helmillä ole jäävarastoa täällä kaupungissa. Mutta minä en ehdi auttamaan sinua, hyvä, kun selviän itse. Minä toin torilta fileetä lihaliemeksi ja nyt tässä vähäjärkisessä Reinilässä lukee, että siihen käytetään — potkaa.

— Potkaa? Ehkä se on kotkaa — kotkan lihaa?

— Potkaa tässä sanotaan — etupotkaa. Lihaa se näkyy kumminkin olevan, eiköhän filee kelpaa?

— Taas on tuli sammunut. Palokuntalaisten ammatti on helppoa, ainahan tuli sammuu, sytyttäminen se se on poikaa, sanoi johtaja ja kaatoi paloöljyä ja lisäksi vielä Helmin denaturoidun käherrysspriin haloille.

Kun liedessä paloi vahva valkea, tahtoivat molemmat käyttää viimeistä vapaata reikää.

— Ota pois teeri, se haisee liiankin kypsältä, sanoi johtaja.

— Sen on oltava tulella vielä kaksi tuntia, mutta ehkä se voi olla syrjällä, sanoi kamreeri ja nosti padan kantta hohtimilla.

Liesi hehkui tulipunaisena, ja pata räiskyi epäilyttävästi.

— Häh? Teeri on hävinnyt, huusi kamreeri kauhuissaan.

— Älä, ja pata on melkein tyhjä. On siinä jotakin tuhkantapaista jäljellä, sanoi johtaja, joka katsoi uteliaana pataan.

Pengottuaan padan pohjaa sanoi kamreeri:

— Luita ja rautalankaa on jäljellä. Teeri on palanut. Tämähän on kuin krematorio, rämä sinun keittiösi. Onneksi minulla on ahvenet jäljellä. Ne minä saan kirkkaasti onnistumaan. Vähennetään tulta.

— Onkohan vanukaskin palanut uunissa? arveli johtaja pahaa aavistaen.

Vanukas oli ollut vain vähän aikaa uunissa, niin että siitä oli pelastunut noin lusikallinen keskellä palaneita syrjiä. Johtaja maisteli sitä varovasti, mutta sylki sen heti suustaan.

— Se näyttää ihmisruoalta, mutta näkö pettää. Vihannesämmä myi luultavasti voikukan varsia parsan asemesta, sanoi hän ja pyyhki kieltään pyjamaksen hihalla.

Molemmat työskentelivät ääneti jonkin aikaa. Kamreeri paistoi ahvenia ja johtaja selaili keittokirjaa. Hän haki vesikarahvin huoneestaan, kaatoi siihen kermaa ja alkoi puistella voimainsa takaa.

— Merkillinen kerma, joka ei vaahtoa, vaikka hiki vaahtoaa hiusrajassa, sanoi hän ja istuutui uupuneena puulaatikolle. — Jokin transformaatio siinä kuitenkin on tapahtunut. Katsos, Anton.

— Selvää voita, veli hyvä. Sitäkö kävit kirnuamaan tässä kiireessä?

— Kermajäätelöä minä tarkoitin. Kerma on vatkattava vaahdoksi, sanotaan tässä kirotussa kirjassa. Miten sitä muuten vatkataan? sanoi johtaja ja koetti pudistaa voita ulos pullosta.

— Elin pieksää kermaa jonkinlaisella rautalankavehkeellä avonaisessa astiassa.

— Silloin se räiskyy silmille.

— Niinhän kaikki ruoat tekevät. Mikä näkyy näistä ahvenistakin, sanoi kamreeri ja käänsi kaloja.

— Mistä minä nyt valmistan jälkiruoan?

— Mitä tässä enää ehtii, kun on vain tunti päivälliseen, sanoi kamreeri katsoen kelloa.

Johtaja ponnahti seisoalleen.

— Peijakas! Lihaliemi ei kiehukaan vielä ja sitä sen on tehtävä 5—6 tuntia. Tuli on joko liian kuuma tai se sammuu kokonaan.

— Nyt meillä ei ole muuta ruokaa kuin voileipäpöytä ja nämä ahvenet, huokasi kamreeri ja pyyhki rasvaa kasvoistaan.

— Ovatko nuo ahvenia? Paistettuja luurankoja ne ovat, murisi johtaja.

— Se vietävä parranajokone nylki paljon lihaa suomusten mukana. Kuinka sinä uskallat ajaa partaasi sillä? Ihme, että leuassasi on niinkin paljon lihaa jäljellä.

— Kuules, Anton. Leikki on nyt kaukana. Me saamme kuulla tästä ateriasta koko elänemme ajan, sanoi johtaja synkkänä ja istuutui tuolille.

Siitä hän kumminkin nousi äkkiä ja huusi:

— Äh, nyt minä istuin ahvenvainajan päälle. Niitä näkyy olevan joka paikassa.

— Älä nyt kiinnitä huomiotasi pikku seikkoihin. Verner-parka. Nyt on ajateltava pelastusta pulasta. — Seurahuoneelta tai Kämpistä saa tilata valmiita päivällisiä. Tuovat vihannekset, salaatit, kahvit, juomat, kaikki tyyni, sanoi kamreeri uskaltamatta katsoa johtajaan.

* * * * *

Kun rouvat saapuivat kotiin, ottivat herrat heidät vastaan eteisessä.

Huoneet oli koristettu kukkasin, käry oli tuuletettu pois ja maukas ateria odotti ruokahuoneessa.

Johtaja meni päästämään omat lapsensa ja kamreerin Kertun huoneesta, jonne hän oli sulkenut heidät. Lapset olivat tulleet puoli tuntia sitten yhdessä koulusta.

— Tämähän on suurenmoista, sanoi Helmi, istuuduttuaan aterialle. — Itsekö te olette saaneet tämän tehdyksi?

— Isä oli ainakin nokinen ja rasvainen, kun hän ajoi meidät eteisestä huoneeseemme, sanoi Elli.

— Ja täällä haisi ruoalle ja palaneelle ja Antonia jyski keittiössä, sanoi Urho.

-Me emme saaneet pestä käsiämme kylpyhuoneessa, se oli lukittu. Ehkä lihaliemi on keitetty siellä vesisäiliössä, nauroi Kerttu.

— Keittiö ja kylpyhuone ovat suljettuja, kunnes me ehdimme saada ne siivotuiksi. Niissä on hiukan pesemättömiä astioita ja kuoria ja sellaista, selitti johtaja ja tarjosi lohta.

Molemmat herrat kantoivat tarjoiluhuoneesta vateja ja kulhoja, jotka oli numeroitu. Näin tuli kaikki tarjotuksi oikeassa järjestyksessä.

— Sinähän olet polttanut kätesi, Anton, pahoitteli Elin.

— Kun minä kärvensin teertä — — —

— Kananpoikiahan tässä on?

— Niin aivan. Ota vähän kukkakaalimuhennosta. Elin.

— Tämä on herkullista. Onko se Reinilän mukaan valmistettu? kysyi Helmi.

— Luultavasti ei, vastasi johtaja.

— Luultavasti?

— Niin, katsos Anton sujautti sen valmiiksi minun selkäni takana,

— Älä. Tämän saat opettaa minullekin, Anton, sanoi Elin ihaillen.

— Miksi ei, jos vain sattuu aikaa, lupasi kamreeri.

— Mitenkäs teitä onnisti liikkeessä? kysyi johtaja.

— Erinomaisesti. Liikkeen hoito kävi meiltä yhtä hyvin kuin teiltä päivällisen valmistus, sanoi Helmi.

— Siinä tapauksessa minä pelkään pahinta, ajatteli johtaja.

— Perästäpäin näkyy, sanoi kamreeri.

— Onko tämä hummerivatkulikin, vai mitä tämä on, Reinilän kirjasta? Se minun on opittava, sanoi Elin.

— Ostan sinulle huomispäivänä uuden keittokirjan, Elin. Heinilä on sekava ja sitä noudattamalla ei saa ihmisruokaa. Sinun on heti poltettava se kelvoton kirja, sanoi kamreeri.

— Ihme, että me olemme elossa, vaikka olemme syöneet vuosikausia Heinilän ruokaa, sanoi johtajakin.

— Minkä mukaan te sitten laitoitte päivällisen? ihmetteli Helmi.

— Puhelimen avulla, pääsi kamreerilta.

— Anton tarkoittaa, että kysyimme hiukan neuvoa muilta asiantuntijoilta, kiiruhti johtaja sanomaan.

— Täytyy myöntää, että te olette selvinneet erinomaisesti, sanoi Helmi.

— Ei tästä kannata ylpeillä, esteli kamreeri.

— Kuinka te nyt olette noin vaatimattomia? ihmetteli Elin.

Erotessa illalla sanoi johtaja:

— Tässä on iso kori eteisessä. Minä tulen kanssasi, Anton, viemään sitä asemalle. — Siinä on liiketavaraa, Helmi. Tässä on keittiön avaimet ja kymppi Kustaavalle, että hän siivoaisi jälkemme.

Herrat kantoivat korin alas ja ottivat auton. Saavnutuaan Munkkiniemen tielle yksinäiselle paikalle he raahasivat korin metsään ja tyhjensivät sen sisällön kallion onkaloon.

Sinne menivät ahvenen raadot, muotti parsoineen, särkyneet kulhot, katkaistu kahveli, palaneet pyyheliinat, keittiön maton riekaleet, molempien pyjamaspuvut ja vesikarahvi voineen.

— Jätetään korikin tänne, se on vaarallinen todistuskappale, ehdotti kamreeri.

Auton ohjaaja oli tarkasti merkinnyt paikan muistiinsa. Illalla hän palasi, mutta odotettujen kanisterien sijasta hän löysi sangen omituisen kokoelman. Hän arvasi kyydinneensä rikollisia, jotka tahtoivat peittää jälkensä, mutta päätti vaieta mukavuussyistä.

* * * * *

Seuraavana päivänä, kun johtaja tuli kotiin, sanoi Helmi hänelle uhkaavana ja synkkänä:

— Minun on pakko koroittaa Kustaavan palkkaa, saadakseni hänet jäämään meille. Hän väittää, että keittiössä on ollut maaottelu tai painit.

— Blom kertoi, että te olitte antaneet kuusi peitettä velaksi jollekulle Luhangan miehelle. Nyt hän on ottanut selkoa miehestä, joka onkin petturi ja on hävinnyt teille tietymättömille, eikä Luhangalla tiedetä mitään hänestä, johtaja sanoi.

'— Sisäkkö väittää, että kylpyhuoneessa on ollut lintujen ja kalojen taistelu. Vesijohdot ovat tukossa suomuista ja höyhenistä. Missä keittiön matto on? kysyi Helmi välittämättä miehensä syytöksistä.

— Se kului loppuun. — Sinä olet kirjeellisesti loukannut kahta suurta liikettä ja puhelimessa kolmatta. Minä selvisin pälkähästä selittämällä sinun olevan asiaan kuulumattoman henkilön.

— Ne herrat tarvitsivat sapiskaa. Kuules — Antonilla kasvaa varmaan suomuja parran paikalla, koska parranajokone oli aivan suomuinen?

— Etkö sinä ole sitä tietänyt ennen. — Luepa tämä kirje, sanoi johtaja ja ojensi paperin Helmille, joka luki:

»Herra Johtaja.

Saan ilmoittaa, että olen hankkinut passin Kanadaan, jonne lähden ensi tilaisuudessa. Meiinda Alaheimo on liian voimakas annos minulle.

Kunnioittavasti

Eetu Rosti.»

— Hävytön mies! Karkaa ja unohtaa velvollisuutensa ja morsiamensa, huudahti Helmi.

— Minä sain hänet jäämään purkamalla kihlauksen ja siirtämällä neiti Alaheimon Porvoon haaraosastoomme. Melinda-neiti lähti — mutta Anton saa tästälähin tarkastaa sen liikkeen. Minä en lähde Porvooseen erehdyksestäkään.

— Ihmiset eivät ymmärrä omaa onneaan. — Mitä soppaa te aloitte keittää padassa luista ja rautalangoista? teki Helmi vastahyökkäyksen.

— Siinä on juuri näyte Reinilän menettelytavoista.

— Rouva Hansonin juoppo mies kulki myymälässä hosuen tomunimijän letkulla sekä myyjiä että ostajia. Minä ajoin hänet kotiin. Martikainen sanoi aivan selvään selkäni takana Kopolalle:

— Onkohan johtaja lähettänyt rouvansa toipumaan jonnekin?

Johon Kopola sanoi:

— Kamreerskan järki on yhtä hyvin selvityksen tarpeessa.

— Mitä sinä luulet, että Kustaava ja sisäkkö sanovat teistä?

— Lopetetaan nyt tämä riita. Eikö päivällinen ollutkin onnistunut? kysyi johtaja ja otti Helmiä vyötäisiltä.

— Mainio. Ja emmekö me suoriutuneet suurenmoisesti? kysyi tämä.

— Kyllä, rakkaani. Ja tässä saat pari satasta, jos sattuisi odottamattomia menoja lähiaikoina, sanoi johtaja ja suuteli vaimoaan hellästi.

AAMUKÄVELY.

Suuressa kaupungissa voi jokainen valita kaupan oman mielensä mukaan. Toinen pitää puheliaasta puotiapulaisesta, toinen jäykän kohteliaasta. Rouvat haluavat tinkiä, herrat kysyvät neuvoja ja tietoja tehtaista ja merkeistä. Lapset juoksevat pitkät matkat löytääkseen kaupan, jossa ei tarvitse odottaa kunnes jokainen aika-ihminen on poistunut.

Rouva Pilman oli ostanut vuosikausia arkitarpeensa samoista kaupoista. Isoja ja harvinaisia ostoksia hän valmisteli käyden kaikki keskikaupungin suuret liikkeet.

Nyt hän oli matkalla kauppahalleihin. Lähestyessään mielimyymäläänsä, jossa pitkä mies palveli pöydän takana, kuuli hän äänekästä sananvaihtoa läheisyydestä.

Rouva Pilman oli tottunut tällaiseen, sillä hallin väki joutui helposti kuohuksiin. Se lisäsi paikan vetovoimaa.

— Hyvää päivää, rouva. Mitä rouva suvaitsee ostaa tänäpäivänä? tervehti pitkä mies, nostaen hattuaan.

— Minä katsoisin pyyheliinakangasta, — mutta mikä meteli täällä on tänäpäivänä? huusi rouva Pilman. Oli vaikeaa saada ääntään kuuluville, sillä vastapäätä olevasta kaupasta kajahteleviin ääniin vastasi kaiku hallien sementtiseinistä.

— Naiset ovat huonotuulisia tänään, sanoi mies levitellen kangasta. Omistaja neuvoo apulaistaan, joka ei osaa käyttäytyi kohteliaasti. Katsokaa, hyvä rouva, — minä neuvon myöskin apulaistani, mutta se tapahtuu hienotunteisesti ja sivistyneesti.

— Luonnollisesti. Mitä tämä kangas maksaa?

— Kaksitoista markkaa metri... Vaikka olisikin tullut kolme vuotta sitten Kuopiosta, niin siinä ajassa ei paljonkaan opi, kuu ei ole taipumuksia. Helsinkiläisten kanssa ei kuka tahansa osaa seurustella. Siihen tarvitaan synnynnäisiä lahjoja. Minä olen itse helsinkiläinen, ja käyttäytymisen taito on minulla veressä, sanoi kauppias vaatimattomasti.

— Sen huomaa heti. Eikö tätä saa yhdellätoista markalla?

— Suokaa anteeksi, rouva, — mahdotonta. Minulla on suurimmat verot koko halleissa.

Rouva Pilman oli jo monta kertaa kuullut kerrottavan kauppiaan suhteettomista veroista, verrattuina kenkäkauppiaan mitättömiin maksuihin. Sentähden hän keskeytti:

— Saanko 40 numeron rihmarullan, sekä valkoisen että mustan.

— Katsokaa, rouva, tuota neitiä, joka näyttelee valmiita hameita, — jatkoi kauppias kääriessään rullia paperiin. Hän on ystävällinen jokaiselle, suu hymyilee ja kädet liikkuvat kuin elokuvissa. Hän on syntynyt Helsingissä. -- Minä tunnen maalaiset ensi tervehdyksestä.

Rouva Pilman maksoi ja kumarsi niin suurkaupunkilaisesti kuin suinkin, toivoen ettei kauppias vaistoaisi hänen lappeenrantalaista syntyperäänsä.

Sitten hän siirtyi lähemmäksi riiteleviä naisia.

Lihava omistaja seisoi kädet puuskassa ja puhui kimakoin äänin:

— Ellan täyty katso perään, että esiinty minun afäärissä passaavasti. Jos Ella ei ole luotu julkisuuden tähden, niin Ella otta paikka sisäompelijaksi, taikka plisörskaksi taikka automaattiseinän takana seisomassa.

— Minua kiukuttaa, kun ihmiset kysyvät hintoja moneen kertaan. Ja ronaavat kaikki ylös alaisin, eivätkä osta mitään, vastasi Ella koettaen hillitä kiivauttaan.

— Mutta ei tarvis olla näsäviisas, se minä sanon Ellalle tykö. — Ja nyt meni rätinki sokin. Taas on viistoista markka hävinny pois, sanoi omistajatar penkoen kassaa.

— Joko minua epäillään varkaaksikin? Itsehän rouva tarkastaa joka kaupan. Mutta kun on köyhä, niin saa olla epäiltykin.

— En minä syytä Ellan päälle, mutta jos Ellasta olis varastettu yhtä paljon kuin minusta, niin Ella epäilisi jokaisia varkauden tähden.

— Mitä rouvasta sitten on varastettu? Minusta rouvaa on paljon enemmän jäljellä kuin minua, sanoi Ella ja nauroi härnäävästi.

— Jos Ella asettu pilkan päälle, niin saa luvan että katsoa kuka naura lopussa, Minä ajan Ellan edullista, eikä nuorten tarvis katso kokenutta ylön, vaan kääritä ympäri huonolta tiellä. Pitä olla nöyrän ja täynnä kärsimystä kundia vastaan.

— Paljasta kärsimystä tämä orjan elämä onkin.

— Ei hän näytä ulos kuin orja. Mutta hänen käyttäminen ja puhe ei passa publiikin eteen.

— Selvempää suomea minä puhun kuin joku muu, sanoi Ella syrjään vilkaisten.

— Jos Ella meinaa minusta, niin minä puhun tavallisen Helsingin kielen, joka on alussa luotu ruotsin kielen käyttämiseksi. Ella katso minun päälle ja oppi tiskin takana käyttäminen ja viemän itsensä oikealla tavalla. Ellalla on rumat fasongit.

— Viis minä välitän mokomastakin, sanoi Ella ja heitti niskojaan.

— Ella ei pidä lyödä itsensä sturskin päälle. — Ja nyt tämä kassa meni sikin.

— Sokinhan se äsken meni.

— Jos Ella käyttä itsensä hävytön, niin hänen aika ei tule pitkä afäärin päällä.

— Kyllä tästä viheliäisestä elämästä pian kuolee, kun tuosta ovestakin aina vetää.

— Pitä sitten ajatella sen päälle, että jättä minkälaisen muiston kundeille ja ihmisille.

Molemmat vaikenivat ja rouva Pilman jatkoi aamukävelyään. Hän oli nauttinut virkistävän hetken aina kiinnostavissa halleissa.

Seuraava kauppa oli sekatavaramyymälä. Lattialla oli jauho-, kahvi-, sipuli- y.m. säkkejä, vesirinkeleitä riippui seinällä ja vilkas venäläinen kauppias kumarsi ystävällisesti.

Rouva Pilman kyseli hedelmien hintoja. Hän söi joka aamu yhden omenan. Omenat hän osti yksitellen, sillä tavalla riitti asiaa kaupungille.

— Ovatko nämä pehmeitä, varmasti pehmeitä? kysyi hän kymmenestä lajista.

— Ah, hyvä frouva, ne sulavat suussa kuin voi kuuman pliitan päällä, selitti kauppias ääntäen sanat pehmeästi.

Rouva Pilman hieroi omenaa ruskealla käsineellään yrittäen sitten purra sitä.

— Tämähän on raaka ja kova omena. Hampaat särkyvät sitä syödessä, sanoi hän harmistuneena.

— Hampaissa on vika. Minä söin kolme omenaa yhdessä minuutissa. Minun hampaani ovat täysin ehjiä, täynnä rauhanajan plombeja. — Mutta jos ei anna paikata hampaita — — —

— Mitä te minun hampaistani tiedätte? Kyliä ne kestävät, kunhan annatte hedelmiä ettekä kiviä.

— Omenat ovat prima sortti, mutta kun hampaat on ilman plonibia, niin ei jaksa purra taikinaakaan.

— Minulla on ehjät hampaat, sanoi rouva Pilman ja veti huulet tiukasti kiiltävien tekohampaittansa suojaksi. — Mutta omenat on ruudilla räjäytettävä, jos niistä on saatava pala irti.

— Saako olla kilo? kysyi kauppias yhtä ystävällisenä.

— Minä en heitä rahojani kaivoon. Ovatko nämä munat tuoreita?

— Ihka färskiä. 20 markkaa tiu.

— Kuinka ne ovat niin halpoja?

— Kaikki halpaa meillä.

— Minä otan puoli tiua, mutta niitten täytyykin olla tuoreita. Ne ovat minun sairaalle sisarelleni.

Kauppias laski munat ääneti.

Rouva Pilman oli jo kadulla, kun hän kuuli äänen takanaan:

— Ei tarvis antaa kipiälle munia.

— Ovatko ne sittenkin vanhoja, kysyi rouva Pilman kimakasti.

— Oikein prima munia, ei paljon märändyny. Mutta kipiälle tarvis antaa stämplattu sortti. Meillä ei ole nyt stämpeli kanssa.

Ja omantunnontarkka kauppias vetäytyi nopeasti sisään.

Rouva Pilman päätti tuoda seuraavana päivänä munat takaisin, jos ne olisivat mätiä.

Hänen mietteensä kauppiaista ja heidän luonteestaan ja moraalistaan keskeytyivät, kun hänen huomionsa kiintyi kahteen nuoreen naiseen, jotka kävelivät kadun toisella puolella.

Toisella oli käärmeennahalla koristettu kävelypuku ja toisella kääpiökoira kainalossa.

Rouva Pilman meni nopeasti kadun yli ja alkoi seurata heitä. Se kannattikin, sillä näin hän sai kuulla jännittävän keskustelun.

— Kuinka sinä voit olla sellaisissa oloissa onnellinen, Lilli? kysyi koiraa kantava nainen.

— Kuinka minä en olisi? Harri on niin tavattoman uskollinen. Hän rakastaa ainoastaan minua. Ja on rakastanut jo viisi vuotta, neljä kuukautta ja kuusitoista päivää — paitsi kahtena päivänä, jolloin meidän välillämme oli syvä juopa. Minä laskin eilen. Siihen juopaan oli syynä se syntymättömän vasikan nahasta tehty takki. Muistatko, Salli?

— Kuinka se juopa täyttyi? kysyi tämä.

— Aivan itsestään, kun Harri osti minulle sen takin. Hän on hyvä mies.

— Minusta hän on liian paljon ulkona muitten naisten kanssa. Hän huvittelee ominpäin, sanoi Salli.

— Harri ei ole luotu homehtumaan kotona. Perhoselämä tekeekin hänet niin hurmaavaksi. Mutta tiedätkö. Salli, hän ihailee ja kunnioittaa yksinomaan minua.

— Älä! Onko hän kauniitten naisten kanssa?

— Aina. Hän sanoo, että hänen henkensä vaatii autuutta. Mutta Harrin silmissä kukaan heistä ei ole minua kauniimpi, sanoi Lilli.

— Miksi hän ei ota sinua mukaansa?

— Harri ei tahdo, että minä olisin heidän kanssaan. Hän tahtoo säilyttää joutsenensa siivet valkoisina. Eikö se ole kauniisti sanottu?

— Pyh! Minkälaisessa seurassa hän sitten oleskelee? kysyi Salli.

— Ei mitenkään huonossa, mutta hän sanoo, että he ovat noin vähän »skrääpisiä» — ymmärrätkö? kysyi Lilli.

— Vallan mainiosti. Mutta minä en uskoisi noin sokeasti miesten puheita, He pimittävät meitä aina. Mene sinä kerran tähystelemään hänen tietämättään.

— Hyi sentään, Salli! Sitä minä en tee ikipäivinä, Harri sanoo, että tärkeintä avioliitossa on täydellinen luottamus. Sille pohjalle me olemme rakentaneet onnemme. Minä en alennu urkkijaksi. Harri halveksii syvästi vaimoja, jotka epäilevät miestensä tunteita.

— Etkö sinä usko, että miehet ovat huikentelevaisia?

— Harri sanoo, että: »Luota sinä vain mieheesi, niin et koskaan kärsi mustasukkaisuuden tuskin.» Mitä minä muista? Harri kantaa minua käsillään.

— Milloinka hän ehtii sellaiseen?

— Voi, usein! Esimerkiksi aamiaistunnilla, tai silloin kuin hän on vilustunut.

— Suurenmoista! Entä kun sinä olet sairas?

— Siiloin Harri muuttaa äitinsä luo. Hänhän voisi saada tartunnan kotona.

Lilli alkoi nopeasti kertoa, mitä Harri toi ulkomailta tai antoi jouluksi ja syntymäpäiviksi. — Mutta rouva Pilmanin täytyi kääntyä kotiinpäin, sillä hän oli joutunut aivan syrjään omalta reitiltään.

— Kylläpä tuo Harri on kasvattanut itselleen mukavan rouvan. Ei ole huolta yllätyksistä, ei juoruista eikä moitteista. Täydellinen luottamus vallitsee ja suojelee aviomiestä ja kodin onnea. Mutta tuosta Sallista koituu vielä käärme paratiisiin. Yllyttää maistamaan hyvän ja pahan tiedon puusta! Ja urkkimaan miehen elämää! On niitä monenlaisia ihmisiä!

Näin mutisten saapui rouva Pilman kotiin.

Kun hän sitten istui vanhan sisarensa vuoteen ääressä, kutoen ainaista kudelmaansa, ei aika käynyt pitkäksi. Hän oli koonnut muistoja koko päivän varalta. Sairas sai kuulla ihmisten omituisuuksista ja maailman kieroudesta ja moninaisuudesta.

Elämä tuntui rikkaalta, vaikka hän olikin kaupungin näyttämöllä vain syrjästäkatsoja.

Kun kuvat ja muistelmat alkoivat tuntua vanhoilta, lähti rouva Pilman taas kaupungille. Siellä tulvahti elämä häntä vastaan vilkkaana ja kiehtovana. Hän kokosi pirstaleita ja tuokiokuvia kanssaihmisten elämästä ja olemuksesta. Ja se teki elämän jännittäväksi.

OMA KOTI JOULUNA.

Loma alkaa. Tohtori vetää tohvelit jalkaansa ja suunnittelee, miten käyttäisi vapaa-aikansa. Tärkeä tieteellinen julkaisu valmistuisi vihdoinkin, ellei elämä olisi hyvin levotonta. Naima tosin huolehtii käytännöllisistä hommista, mutta tohtorin täytyt kuitenkin olla isäntä talossa. Ja se on hänestä raskas ja aikaa nielevä tehtävä.

Vieraille tulee olla kohtelias ja kutsuja ei saa laiminlyödä. Suorastaan hankalaa on, kun täytyy lausua mielipiteensä asioista, joista ei ole omaa mielipidettä. Kesäloma oli rauhallinen Savon sydämessä — mutta joululoma sitä rasittavampi.

— Isä, pääsemmekö me katsomaan urheilukilpailuja? Yrjölä ja Loukola esiintyvät, sanoo sisään ryntäävä Lauri.

— Menkää vain. Pojille on luistelu terveellistä. Suuriko maksu on?

— Höpsis, isä luulee, että Yrjölä on luistelija: Hän esiintyy uudessa urheiluhallissa ja on kymmenottelun kultamitalin voittaja. Tietääkö isä, mitä kymmenottelu on?

— En totisesti. Luultavasti se on jotakin, joka tehdään kymmenellä sormella.

Lauri väänteli itseään naurusta.

— No, sitten se on kymmenen miehen kilpailu, jatkoi tohtori kärsimättömänä. — Älä nyt naura siinä, kukapa jaksaa seurata urheilun pieniä yksityisseikkoja. Kesällä minä iloitsin Suomen voitoista, ja tiedänhän minä, että Nurmi on juoksija. Enempää ei voi vaatia tähtitieteilijältä.

— Ainakin täytyy tietää, kuinka monta pistettä Suomi sai Olympialaisissa ja kuinka mones se oli voittajista, Luuri sanoi innokkaana.

— Emmekö me voittaneet kaikkia muita maita? Minkä vuoksi siitä muuten olisi meluttu niin paljon!

— Suomi oli toinen maa, rakas isä. Koko Suomessa ei ole toista ihmistä, joka olisi niin tietämätön suurista tapahtumista kuin isä, päivitteli Lauri.

— Mene nyt, tässä on ovirahaa.

Laurin mentyä tohtori alkoi kävellä edes takaisin huoneessa ja koetti ajatella.

— Ihme, että perheellä on aina tuhansia rientoja, ja jokainen vaatii, että hän kuuntelisi turhia juttuja niistä.

Lähestyessään kirjoituspöytää hän näki levottomuutta herättävän paperiliuskareen. Se oli paperi, joka levittää kauhua ympäri Suomen niemen — valtion verolippu.

Tohtori meni hakemaan vaimoansa, tällaiset kolahdukset jos mitkään olivat yhteisiä koettelemuksia.

— Katsos tätä. Naima, sanoi hän syyttävin äänin.

— Näen, että olet hämmästynyt, mutta itsehän ilmoitit tulosi viime vuonna, niin ettei tämä ole yllätys, sanoi Naima, joka itsekin kauhistui suurta summaa.

— En ole: muistanut kertaakaan, että tällainen verotus oli tulemassakaan. Mikset varoittanut minua? Onhan sinun tapaistasi muistaa kaikki asiat.

— Koko kaupunki ja jok'ikinen neulomaseura puhuu siitä. Luulin, että olit ryhtynyt toimenpiteisiin.

— Mutta minä en koskaan tiedä, mistä koko kaupunki puhuu, en edes, mitä koko maailma pohtii. Ja toimenpiteitä niinä kammoan, kaikkia muita paitsi tieteellisiä ja hyviä saunakylpytoimia.

— Eikö sinulla ole yhtään rahaa pankissa?