Part 2

Ailin täytyi kaikin voimin vastustaa Tellua, joka oli vetää hänet ravintolan ovesta sisään. Hän ehti kuitenkin nähdä Ludden ivallisen hymyn.

Kun juna jatkoi matkaansa, istui Aili nurkassaan ja taisteli itkua vastaan. Hänen mielialansa ei kohonnut, kun hän junan pysähtyessä seuraavalla asemalla kuuli Rahikaisen äänen viereisestä osastosta:

— Oletteko, Maire-neiti, koskaan tuntenut jonkin epämääräisen, suloisen ihanteen kaipuuta? Anteeksi, että minä huudan, mutta minä olen seurustellut pari tuntia kuuron perheen kanssa.

— Minäkin olin ensin samassa osastossa kuin he, mutta sitten minä pakenin piirakoita, munankuoria ja kiipeileviä poikia, nauroi tyttö.

Aili työnsi jalallaan välioven kiinni ja veti Viljon, joka kurottautui ikkunasta ulos, penkille.

Tultiin vihdoinkin pääteasemalle. Juna seisoi niin lyhyen ajan, että hät'hätää ehdittiin saada tavarat junasta. Elli oli unohtua, sillä hän oli kiivennyt tavaraverkkoon ja nukahtanut sinne, Eräs matkustaja ojensi hänet ikkunasta lehtorille.

Viereisen osaston avonaisessa ikkunassa istui Ludde ja poikapäätyttö. Jälkimmäinen katseli lehtorilaisten lähtöä, mutta Ludde ei ollut huomaavinaankaan.

Satoi yhä ja lapset katsoivat noloina hevosta, joka oli vastassa. Heidän oli käveltävä pari kilometriä asemalta huvilalle.

Puolet tavaroista sijoitettiin kärryille ja Iita päällimmäiseksi. Tämä ei voinut kävellä, koska hänellä oli kiiltonahkakengät ja ihonväriset sukat.

Lehtori ja Tellu kulkivat toisten edellä ja edellinen puhui rohkaisevasti.

— Mitäs tämä merkitsee? Kesällä täytyy oppia sietämään sadetta. Katsokaa, tuolla on vihreitä ruisoraita! Huonoin ilma maalla on parempi kuin paras kaupungissa, — Väinö, älä juokse edelle, sinä läiskytät rapaa muitten päälle. Miksi sinä raahaat tuota pelargooniaa, Tekla? Anna se Ailille.

— Minulla on enemmän tavaroita kuin hampaita suussa ja kengissä pari kiloa mutaa, sanoi Aili.

— Ja minulla on valokuvauskone ja sateenmittari, ehätti Otso sanomaan.

— Älkää nyt murisko, lapset. Tuolla näkyy jo rakas Onnela. Eikö sydämenne ilostu? sanoi lehtori hurmaantuneena.

— Hurraa, Onnela näkyy jo! huusivat Väinö ja Viljo ja räiskyttivät rapaa juostessaan muitten ohi.

Huvila oli kylmä ja kostea, vaikka naapurin vaimo oli lämmittänyt sen molemmat tulisijat. Ikkunoista tuuli niin, että uutimet heiluivat.

— Nyt, Teklaseni, me olemme oikeassa kodissamme, kaupungissa meillä on vain asunto. Minä toivon, että sinä saat rauhallisen ja suloisen kesän, sanoi lehtori hampaitten kalistessa kylmästä.

— Kesät ovat raskaita emännille, syksyllä minä olen aina väsyneempi kuin koskaan ennen, sanoi Tekla, joka järjesteli vuoteita.

— Pojat saavat auttaa sinua. Tänä kesänä sinun ei tarvitse astua jalallasikaan puutarhaan.

— Saatteko te sitten puutarhan kylvetyksi ilman minua?

— Tällä kertaa sattuu niin hullusti, että minun on lähdettävä ylihuomenna kaupunkiin, niin että jos viitsit kylvää retiisit, olisi se suuri ajanvoitto.

— Lähdetkö sinä heti pois? huudahti Tekla hämmästyneenä.

— Minulla on tärkeä kokous ja sitten pieni työ, josta ansaitsen rahaa. Täällä ei voi nain kylmällä kirjoittaa. Minä raadan ilomielin perheen puolesta.

— Minä en olisi vielä muuttanut, jos minä olisin tietänyt, että sinä et jääkään tänne.

— Mikä hätä täällä on. Pannaan vähän enemmän vaatteita päälle, lehtori sanoi ja veti saappaat jalkaan.

Myöhään yöllä perhe pääsi lepoon kosteisiin vuodevaatteisiin. Riisuttiin vain kengät ja päällysvaatteet. Peitteitten lisänä oli takkeja, pöytäliinoja ja purje.

— Minulla on yhä kylmä, valitteli Väinö. Hänellä oli peitteen päällä vain riippumatto.

Viljo ja Elli riitelivät Tellusta. Kumpikin tahtoi sitä peitteekseen.

Aamulla oli lämpö haihtunut ovien ja ikkunoiden rakojen kautta. Ulkona oli jäätävä ilma, ikävä harmaa sade tihkui. Keittiöön muodostui lätäkkö, sillä katto oli alkanut vuotaa talven aikana.

Tekla laittoi ruokaa ja kaivoi laatikoista välttämättömimpiä tarvekaluja.

Iita makasi sängyssä ja sanoi sisälmyksiään vääntävän# eikä uskaltanut pukeutua kylmän tähden.

Aili laittoi kuumaa hiekkapussia poskelleen. Hänen hammastaan oli särkenyt koko yön.

— Alku tuntuu aina vaikealta, mutta kyllä tästä selvitään. Lapset nauttivat niin sanomattomasti, rohkaisi lehtori, joka istui pomppatakki yllä keittiön tulen ääressä.

— Kunpa olisimme olleet vielä pari viikkoa kaupungissa, niin ilmat olisivat ehtineet parantua ja hermostuttava kiire olisi vältetty, sanoi Tekla ja raapi ruostetta padasta.

— Mutta puutarha on kylvettävä.

— Kuka sen tekee tällaisella ilmalla?

— Kyllä se onnistuu, kun käyttää hyväkseen jokaisen hetken, jolloin ei sada. Porkkanan ja punajuuren pitäisi olla aikoja sitten maassa.

— Minä alan olla liian vanha maatöihin, Tekla huokasi.

— Saat nähdä, että se on vain terveydeksi. Sinä oletkin jo aika lihava. — Sitäpaitsi voit panna lapset työhön. Ei saa hemmoitella heitä.

— Se on heistä niin vastenmielistä.

— Siitä ei tarvitse välittää. Minä tahdon, että he oppivat rakastamaan maaemoa ja luonnollista maaelämää.

— Miksi sinä hoputit meidät tänne, kun itse lähdet heti pois?

— Koska teillä on hyvä olla täällä. Älä nyt ole kiittämätön. Moni kadehtii sinua ja omaa huvilaasi.

Tekla repi hiirien nakertamia hyllypapereja ja koetti olla kiitollinen.

Lapset juoksivat edestakaisin ulos ja sisään ja likasivat matot ja lattiat. .

Seuraavana päivänä ei satanut, mutta oli pilvistä ja tuulista.

Lehtori matkusti kaupunkiin. Hän oli saanut reumaattisen piston selkäänsä, mutta ei myöntänyt, että vuoteet olivat kosteat.

Iita uhkasi myöskin lähteä, elleivät ilmat paranisi.

Tekla teki koko päivän työtä puutarhassa, ja pojat auttoivat häntä kymmenen minuuttia. Aili kirjoitti päiväkirjaansa:

»Elämä on viheliäistä. Taivas itkee ja kaikki lakastuu — ainakin minun sydämessäni. Minun ainoat täyspainoiset elämykseni tärveltyvät perheen ja metsäkoirien takia. Kauppaopistolaiset ovat huikentelevaisia luonteita. Kuudentoista vuotiaana särkyi uskoni miehiin.»

Illalla oli porkkanat, punajuuret, retiisit, salaatti, spenaatti, tilli ja persilja kylvetty. Maa oli kovaa ja täynnä juuria ja pieniä kiviä, joita täytyi alituisesti kumartua poimimaan. Teklan kädet olivat rakoilla, kynnet pikimustat, ja selkä oli hellä monta aikaa. Kun lehtori pyysi kylvämään retiisejä, tarkoitti hän koko keittiöpuutarhaa.

Neljäntenä päivänä perhe alkoi tottua kärsimyksiinsä. Satoi yhä ja tuuli. Lasten kädet olivat sierettyneet ja kengät kovettuneet märästä mullasta. He marisivat alituisesti, eivätkä tietäneet, mitä tehdä. Iita lämmitti keittiötä melkein ympäri vuorokauden ja oli happamen näköinen. Tekla siivosi kaappeja ja komeroita ja vaihtoi kenkiä lapsille.

Mutta lehtorilta tuli kirje.

»Rakas Teklaseni!

En voi, ikävä kyllä, vielä tulla luoksenne, sillä toimitan nyt samalla kaikki työt, jotka jäivät tekemättä, Niinkuin esimerkiksi kesäpukuni koettelemisen ja hampaan paikkuuttamisen. Olen iloinen, että rakkaani ovat kesälaitumella ja että sinäkin kerran saat nauttia ja levätä. Sano Iitalle, että säästäköön puita. Täällä minä en ole lämmittänyt kertaakaan, ja ilma on huoneissa lämmin ja kuiva. Kaipaan teitä ja tulen, kuu ehdin. Teille ovat kesän riemut jo alkaneet,

Oma miehesi.»

Totisesti: kesän riemut olivat alkaneet.

KLEOPATRA.

Monet entisajan hyödylliset ammatinharjoittajat ovat häviämäisillään sukupuuttoon. Niinkuin ruokarouvat, naimattomat kotitädit, uskotut palvelijat ja hevoset. Tätä kaikkea elävää voimaa korvaavat ruoka-automaatit, tilapäinen apu, ehkä tomunimijät ja autot.

Mutta rouva Jenny Rosenströmin täyshoitola oli muistomerkki entisiltä ajoilta. Se oli ollut samanlainen vuosikausia. Puisessa Uudenmaankadulla olevassa piharakennuksessa ei ajan vieriessä tehty muita muutoksia kuin että öljyvalaistus vaihdettiin sähköön.

Ylioppilaat, jotka söivät siellä silakkalaatikkoa ja lihapalleroita, olivat tosin eri näköisiä, kuin edellinen polvi, mutta heidän elämän otteensa ei ulottunut kuluneihin, kukallisiin plyyssimattoihin, ja miesvainajan huonekaluihin. Ruokahuoneen ristipisteiset pöytäliinat, helmikoristeinen sanomalehtisäiliö ja rouvan vuoteen kehyskaihtimet taistelivat nykyajan muoteja vastaan. Kaikki oli halpahintaisen kodikasta. — Niinkuin antimakassit — joita nykyajan nuoriso ei tunne nimeltäankään.

Mutta täyshoitolaiset olivat uudenaikaisia eteen päin pyrkiviä ylioppilaita. Kaikki muut — paitsi vanhapoika, kamreeri Salomon Höök.

Istuttiin rokan ääressä. Rouva Rosenström höysti laihaa ruokalistaa kertomalla onnettomuustapauksista. Murtovarkaudet olivat hänen mieliaiheitaan.

— Saa nähdä kuinka kauan ihminen saa pitää kotinsa rauhassa rosvoilta! huokasi hän aina lopetettuaan.

— Minä aavistan, että joku varas himoitsee jo tämän talon aarteita ja hopeita, sanoi kamreeri Höök ja työnsi alumiinilusikan suuhunsa.

— Toisilla on aina iva valmiina ja pahansuopaiset ajatukset, sanoi rouva Rosenström. Ja kun ihminen on vanha leski, niin ei välitetä kohteliaisuudesta.

— Jos tämä puhe tarkoittaa minua, niin pyydän ilmoittaa, etten minä ole vanha leski. — Saanko vähän voita? sanoi Höök.

Rouva puristi huulensa olemattomiin. Höök oli hoitolan musta lammas.

Toisten syödessä loikoi pikimusta Kleopatra-kissa lihavana ja laiskana sohvalla. Sillä oli sopiva pesä rikkinäisten vieterien kohdalla olevassa kuopassa.

— Mistä sinä sait kissan zootomissa ollessasi? kysyi Aino Mattila veljeltään Ollilta, joka oli medisiinari.

— Minä lupasin pojalle, jonka sattumalta näin kadulla, pari markkaa ja hän hankki minulle katin. Viidessä minuutissa hän löysi ison kollin, vastasi tämä.

— Niistä on nyt puute. Ei niitä niinkään saa, huokasi Aino.

— Mitä te kissoilla teette? kysyi rouva Rosenström.

— Nyljetään, leikataan ja tutkitaan tieteellisessä tarkoituksessa. .

— Oletteko te raakalaisia? Kuinka se poika hennoi myydä rakkaan perheystävän murhattavaksi?

— Ei se luultavasti ollut hänen kissansa, sanoi Olli rauhallisesti.

— Silloin sinä tapoit toisen kotieläimen, joka oli varastettu.

— Anteeksi, rouva Rosenström, mutta eilen minä tapoin teidän kotieläimenne, jonka löysin sängystäni, sanoi Salomon Höök.

— Minä en suo anteeksi, Höök. Kissa on eläinkunnan korkein olento. Se korvaa monelle perheen ja kaipuun olentoon, jota rakastaa, sanoi rouva Rosenström hämärästi. . .

— Minäkin kalpaan hartaasti kissaa, sanoi Aino Mattila.

— Eräs minun kurssitovereistani toi maalta kissan; se oli teurastettu ja hiukan suolattu. Toinen löysi yöllä katolta räystäskissan, kertoi ylioppilas Reuna.

— Millainen kissa se räystäskissa on? kysyi Aino.

— Kattokissat jaetaan harja-, räystäs- ja uuninpiippukissoihin, niiden olinpaikoista päätellen, selitti Reuna.

— Minun serkkuni otti tädiltään. Se oli vain etukäteen otettu perintö, kertoi ylioppilas Teränen.

— Varasti ja tappoi tutun kissan! päivitteli rouva Rosenström kauhuissaan.

— Tietääkö Hilma ketään, jolla olisi ylimääräistä kissaa? kysyi Aino kotiapulaiselta.

— Räntöössä on yhellä arkitehilla valkonen kissa, joka on vallan lampaan näkönen, ja sitten tuo Patra tuossa sohvassa, vastasi Hilma.

Rouva Rosenström nousi kiivaasti ja vei Kleopatran vuoteelleen kaihtimen taakse.

— Minä hankin teille kissan, Aino-neiti, lupasi ylioppilas Hara.

— Kyllä minäkin kykenen siihen, sanoi ylioppilas Teränen, joka aikoi proviisoriksi.

— Minä olen ikuisesti kiitollinen sille, joka tuo minulle elävän mirrin, sanoi Aino ja hymyili suloisesti.

— Naisia pitäisi kieltää harjoittamasta raakoja lääketieteellisiä opintoja, sanoi rouva Rosenström.

— Mutta sairaanhoitohan on aina ollut aito naisellinen toimi, sanoi Hara.

— Niin kylläkin, kun naiset tyytyvät antamaan lääkkeitä ja panemaan kääreitä otsalle, tai täyttämään lääkärin määräyksiä, Mutta eläinten sisälmysten tutkiminen ja ihmisruumiin tarkka tunteminen on epänaisellista. Sitäpaitsi naiset saavuttavat opiskelemisellaan sen, että miehet eivät elätä heitä. Onko sellainen hauskaa? kysyi rouva Rosenström.

— Erinomaisen hauskaa, hykersi Höök.

— Minä luulen, että mies rakastaa todella vain sellaista naista, jota hän elättää ja suojelee.

— Minä en ole koskaan elättänyt niitä naisia, joita minä olen rakastanut, sanoi Höök viattoman näköisenä.

— Mitä suojelusta me tarvitsemme. Vaaroja ei ole muualla kuin merellä ja siellä ei aviomiehestä ole suurtakaan hyötyä, sanoi Aino ja otti syliinsä Kleopatran, joka laiskasti kömpi esiin kaihtimen takaa.

— Kleopatra ei ole vielä ollut kenellekään hyödyksi ja onhan sekin kissa, sanoi Höök syrjäkatsein.

— Eikä tule olemaankaan, sanoi rouva ja otti lemmikkinsä Ainolta. — Mutta se on ilo ja lohdutus, eikä kiusanhenki, niinkuin joku toinen, joka ei ole hieno, eikä tunteellinen ja joka pilkkaa ja nalkuttaa elämän varjopuolella eläviä naisia. Kissat ovat luomakunnan — — —

— Kruunuja, täydensi parantumaton Höök.

Rouva Rosenström meni ylhäisen näköisenä keittiöön.

— Kyllä olisi suotavaa, että Kleopatrakin uhraisi jotakin tieteen hyväksi, sanoi Hara.

— Siitä uskallatte suunnitella? Jos te tuotte minulle mustan kissan, niin en ota sitä vastaan, sanoi Aino jyrkästi.

— Sopisiko ruskea? kysyi Teränen.

— Onko sellaisiakin?

— Vaikka ei ole, niin voi syntyä, vastasi ylioppilas Teränen ja lähti huoneesta.

Pari päivää myöhemmin työskenteli Aino zootoniissa.

Ovesta astui ylioppilas Teränen.

— Hyvää huomenta Aino-neiti. Te olette tavattomasti naisellinen työpuvussanne.

— Vaikka minä tutkin eläinten sisälmyksiä, naljaili Aino.

— Sehän on erittäin sopivaa naisille. Sitähän he ovat aina tehneet esimerkiksi peratessaan kaloja ja lintuja. — Nyt minä tuon teille hyvän paistin.

— Mainiota? Onko se eteisessä? kysyi Aino innokkaasti.

— Ei, se on tässä sanomalehtikäärössä — sanoi Teränen ja asetti ison mytyn, joka riippui käärönappulassa, Ainon etten pöydälle.

— Ihme, ettei se ole tukehtunut, nauroi Aino ja avasi käärön.

— Minä olen varannut sille ilmareikiä. Se on vanha ja laiska, sitä voi helposti kuljettaa. Alussa se oli kuitenkin hiukan hysteerinen.

— Tämä on sangen omituinen otus. Nahka on vaaleanruskea ja häntä melkein keltainen. Onkohan tämä kissa? kysyi Aino levottomana.

— On varmasti. Se on hienoa Leghorn-rotua.

— Silloin se on kana.

— Minä tarkoitin Kapmaan-rotua. Minä ostin sen merimieheltä, lisäsi Teränen nopeasti nähtyään Ainon epäilevän katseen.

— No, kyllä se nyljettynä käy kissasta. Kiitoksia vain, herra Teränen.

Kotimatkalla oli Teränen hyvällä tuulella. Hän arveli edistyneensä koko joukon Ainon suosiossa.

— Medisiinaritytöt ovat mielenkiintoisia ja hauskoja. Kannattaa uskaltaa jotakin heidän tähtensä, ajatteli hän.

Kun Aino tuli kotiin huoneeseensa, heittäytyi hän sohvalleen, mutta kimmosi heti seisoalleen. Hänen kauhukseen oli sohvatyyny naukaissut ja hypännyt maahan.

Toinnuttuaan hän keksi matolla harmaan kissan, jonka kaulassa roikkui paperi.

— Oletko sinä mirri-parka, tullut pestissä? Kylläpä ihmiset nyt ovat huomaavaisia minulle, sanoi Aino ja luki paperista:

»Tämän pedon minä olen metsästänyt Teille. Minä samoilin Kallion linjat ja sokkelot kuin eränkävijä. Olen kuljettanut sen kotiin takkini alla, kasvoiltani tyynenä ja rauhallisena kuin kettua kantava spartalainen poika. Ottakaa vastaan vaatimaton lahjani.

Kunnioittavasti

Toivo Hara.»

Aino nauroi ja ajattelu minähän saan kissaläheyksiä nuorilta herroilta, kuten maailmannaiset Kukkalaitteita.

Mutta ennen kuin hän ehti päättää, mitä hän tekisi uudella kissalla, soi ruokakello. Hän sulki oven ja meni ruokahuoneeseen.

Rouva Rosenström tarjosi piparjuurilihaa hoidokeilleen. Outo hiljaisuus vallitsi, ei yhtään ylimääräistä sanaa lausuttu.

Vihdoin Aino kertoi, että hän oli saanut kissan zootomiin.

Rouva Rosenström kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään ja lusikalla.

— Sinne meni Kleopatra! Minun ainoa elävä iloni? Sinä olet hirviö, Aino.

— Mutta rakas täti. Mitä tämä merkitsee? Missä Kleopatra on?

— Se on ollut kadoksissa aamusta asti. — Kleopatra on poissa ja sinulla on kissa — etkö häpeä?

— Minä en tiedä mitään Kleopatrasta. Kuinka täti keksiikään sellaista? Minun kissani oli vaaleanruskea. Häntäkin oli melkein keltainen, puolustautui Aino.

— Etkö sinä naisena kärsi näiden eläinparkojen kanssa? Toinen luontokappale ei voi kylmästi nähdä toisen antavan henkensä sanaakaan sanomatta.

— Hah, haa! Eikö luontokappale sanonut sanaakaan, Aino-neiti? kysyi Höök.

— Kunhan vain ei olisi värjätty Patraa, sanoi Hilma, joka tarjosi toista ruokaa.

Rouva Rosenström kiljaisi uudelleen.

— Silloin sitä on keitetty puoli tuntia suolan kanssa väripadassa ja hämmennetty puukauhalla, että väri tulisi tasaiseksi. — Saanko lisää vatkulia? sanoi Höök.

— Aino, oliko se kissa elävä, rouva kysyi.

— Aivan elävä, raaka kissa. Tarkoitan, ettei se ollut keitetty. Sitäpaitsi se oli vaaleanruskea. Eikö ollutkin, herra Teränen? kysyi Aino.

— Minä en tiedä mitään. — Oletteko kuulleet Uuraan suuresta sahapalosta? puhui Teränen hätäisesti.

— Patralla ei ollut varvasta takakoivessa, sanoi Hilma. — Nyt neiti kaataa kaljaa puserolle.

Aino katsoi kauhuissaan Terästä.

— Useat kissat ovat nykyisin varpaattomia. Ne jäävät usein puolittain autojen alle, mumisi Teränen.

— Tahdotteko sanoa, että Kleopatra olisi jäänyt auton alle? Se ei ole totta. Minun viisas, varovainen kissani ei tee sellaista, sanoi rouva Rosenström.

Aino juoksi huoneeseensa ja toi sieltä pienen harmaan kissan.

— Tässä on tädille uusi, kaunis ystävä. Kaula on lumivalkoinen ja hännänpää samanlainen, hän sanoi.

— Kuinka monta kissaa sinulla nyt on? kysyi rouva Rosenström epäilevästi.

— Minä sain tämän lahjaksi. Ellei täti tahdo sitä, niin minä heitän sen kadulle, sanoi Aino itku kurkussa.

— Minä en voi rakastaa toista niin kuin Kleopatraa, joka oli minun uskottu ystäväni, sanoi rouva, mutta otti kumminkin kissan syliinsä. Siinä se alkoi kehrätä tyytyväisenä.

— Voi pientä raukkaa, kylläpä se on kesy. Hilma, tuo sille maitoa.

Rouva Rosenström alkoi hiukan rauhoittua ja leikitteli kissan kanssa. Se oli melkein poikanen ja tarrautui rouvan hameeseen hänen kävellessään.

— Herra Teränen, te joka olette lukenut kemiaa, voitte ehkä neuvoa minua, sanoi kamreeri Höök. — Minulla on musta talvihattu, mutta ruskea takki. Voisikohan hatun värjätä, ruskeaksi keittämättä?

— Ehkä se onnistuisi käyttämällä vetysuperoksidia. Se haalistaa hiuksetkin erinomaisesti, sanoi ylioppilas Teränen.

— Tekee vaaleanruskeiksi ja hännänpään melkein keltaiseksi, nauroi Höök ja lähti huoneesta.

Ylioppilas Teränen lähti myöskin nopeasti ulos. Aino seurasi häntä eteiseen.

— Herra Teränen, teidän kissaltanne puuttui takajalan varvas — aloitti Aino jylhästi.

— Johan minä sanoin, että se on tavallinen ilmiö. Varpaattomia kissoja on yhtä tiheässä kuin ihmisiä, joilla on liikavarpaita. Hyvästi, Aino-neiti, minulla on hiukan kiire.

— Voiko hiuksia haalistaa vetysuperoksidilla? kysyi Aino.

— Miksei, mutta minun mielestäni teidän hiuksenne ovat paljon kauniimmat mustina.

— Minä alan nähdä teidän lävitsenne ja kauhistun.

— Ei ansaitse. Hyvästi, neiti, ja Teränen kiiruhti ulos.

Aino meni varovaisesti viereiseen huoneeseen. Hän katseli nopeasti ympärilleen. Huone oli Teräsen. Pesupöydällä oli pullo, jonka kyljessä oli nimilappu.

Aino aukaisi nopeasti ikkunan ja heitti pullon menemään takapihan romujen joukkoon. Sitten hän hiipi huoneeseensa ja mumisi: — Vetysuperoksidia!

LIHAKAUPPIAS.

— Santtu, annapas tälle rouvalle pari lanttua, sanoi rehevä lihakauppias apulaiselleen.

Puoti oli täynnä väkeä ja kauppias hääri iloisena ja f toimeliaana myymäläpöydän takana.

Mitä pienet kesälinnut haluavat? kysyi hän kahdelta vaaleapukuiselta tytöllä.

— Kilon sipuleja ja retiisejä, vastasi toinen.

— Kiitoksia. Katsokaapa tätä vaakaa — se on ihme. Tuli syttyy ja sammuu, ja peili heijastaa ostajien kauniit kasvot. Vuosisatoja on uneksittu ilmalaivasta — mutta tällaista vaakaa ei rohkeinkaan ole osannut kuvitella, puheli kauppias sitoen sipulikääröä.

— Olkaa hyvä ja antakaa parempaa jauhelihaa kuin viime kerralla, keskeytti happamen näköinen nainen.

— Mitä rouva sanoo? Minun lihani on aina ensiluokkaista. Niin kuin kukkaset viihtyvät sellaisen hoidossa, joka niitä rakastaa, niin lihakin menestyy minun kaupassani. Minä vaistoan heti hyvän raavaan ja erotan pässin- ja lampaanpaistin pimeässäkin. Jauheliha sekoitettu rasvasta ja lihasta sopivan resetin mukaan, siitä tulee ihastuttavia käärylöitä, ellei menetellä huolimattomasti. Tässä on rouvalle Lihaa, joka saa teidät muistamaan tämän kevätpäivän harmaahapsisenakin.

— Saanko selkälihaa noin kilon verran, pyysi vanhanpuoleinen palvelijatar.

— Minä arvasin jo, että fileetä se neiti haluaa. Parasta täytyy olla hyvälle köksälle. Onnistuivatko sukupäivälliset?

— Kyllä kai ainakin ruoan puolesta. Tirehtööri kehui lintuja.

— Vai kehui! Kaikki minulle onnistuu. Minä olen Kruununhaan onnellisin mies. Elämä on ihanaa ja ihmisen tarkoitus on suuri ja jalo. — Palvella toisia ja samalla itse vaurastua — kolmekymmentäkuusi markkaa ja neljäkymmentä penniä, olkoon tasan kolmekymmentäkuusi markkaa. — Vai säilykesipulia? Nämä ovat kuin rypäleitä. Katsokaa tätä hyllyä, siinä on silmänruokaa! Vihreitä kurkkuja etikkaliemessä, punaisia tomaatteja, raparperia, retiisejä, kukkakaalia, joka on kuin morsiuspuketti ja persiljaniitty! ja kauppias teki kaarevan liikkeen kädellään, aivan kuin olisi siunannut satoa.

— Kappale luuta ja lihaa koiralle, pyysi isokasvuinen neiti, joka talutti koiraa vitjoista.

— Neiti on onnellinen, kun omistaa terveen ja kauniin koiran. Sen uskollisuus palkitsee neidin uhrautuvaisuuden. Pannaanko sille makkaraa? Kaikki, jotka elävät, ovat lihottamisen arvoisia. Nykyjään ihmiset laihduttavat itsensä surullisen näköisiksi. Mikä on seuraus? He ovat tyytymättömiä ja levottomia. Aurinko on pyöreä ja sehän on ilon ja kauneuden tunnuskuva, sanoi kauppias, jonka kasvot loistivat valaisten lihakaupan kuin pieni aurinko.

— Mutta suorat ääriviivat ovat muodikkaat, sanoi hento neiti, joka seisoi ikkunan vieressä.

— Varjelkoon niistä! Ovatko puhelinpylvään ääriviivat kauniit? Ajatelkaapas porsasta, jonka ääriviivat olisivat suorat, tai lehmää, joka solakkana horjuisi laitumella. Nuori, lihava olento on luonnon kaunistus ja ihmisten ilo. — Tässä on rouvan liikkiö — Poustisen liikkeen parasta lajia.

— Ihme, ettei tällainen arkitouhu tukahduta kauppiaan runollista mielikuvitusta, sanoi joku ostajista.

— Minun elämäni on alituista juhlaa, niinkuin nytkin, kun neiti tuli kirkastamaan lihakaupan uuteen ihanuuteen. Maksapasteija on loppunut, rouva, mutta piirakat ovat uusi korjattu painos edellisistä.

— Kuka näitä leipoo?

— Oikein hienon pankkiherran rouva. Herroilla on kaksi koettelemusta elämässä: matematiikka koulussa ja kassat viroissa. Pankkiherra menetti virkansa ja valoisan maailmankatsomuksen, ja rouva talousrahat ja haisunäädännahkaisen kauluksen. — Mutta onhan piirakoiden leipominen hauskaa, hymyili lihakauppias.

— Saanko kapan perunoita, pyysi laiha rouva.

— Heti, rouva. — Saivatko rouvan pojat ehtoja?

— Toinen sai, kun oli sikotauti juuri kokeitten aikaan. Tai pussitauti, hienommin sanottuna.

— Mikä sikotautinimitystä vaivaa? Sika on jalo luontokappale. Sen koko ruumis on herkullinen ja sen ääriviivat kauniisti pyöreät. — Eikö muuta kuin silliä tyttöseni? Siinä on kiltti lapsi, joka säästää äidin askeleita. — Mistä minä tässä puhuin? — Jaa, saattepa nähdä, että kalliin ajan loputtua rehevät muodot tulevat muotiin. Sika on tarkoituksenmukaisin olento. Se täyttää tinkimättä velvollisuutensa ja on luomakunnan mestariteos. Kauppiaan kädet liikkuivat sulavasti.

— Paitsi ihmistä, sanoi joku.

— Ihminen ei ole aina mestariteos — jota tämä kaalinpää sitä vastoin on, rouva, kuusi markkaa. Hyvästi rouva.

— Puoli kiloa teemakkaraa, pyysi sotilas.

— Se on tarpeen kasarmipojalle. Minunkin poikani on asevelvollinen, ja lisämuonaa ne veikot tarvitsevat. Kaksi poikaa lukee yliopistossa, mutta lihakauppiaita minä sittenkin toivon heistä. Eloako vai Paasivaaraa, neiti? Molemmissa on vitamiinaa.

— Ei sellaista tarvita voissa, sanoi vanhanpuoleinen nainen.