Part 6

"En -- en oikein tiedä, mitä ajattelin", hän virkkoi miettivästi. "En juuri voi väittää surevani. Mutta luultavasti olen pahoillani -- tavallani -- mies-rukka. Mutta -- oliko se hyvin väärin? Kun minulle ilmoitettiin, että hän oli kuollut -- tunsin sydämeni niin äärettömästi keventyvän. Ette tiedä -- ette tekään, vaikka olenkin kertonut teille niin paljon -- minkälainen painajainen se mies on ollut. Olen varma, että hän olisi sananmukaisesti syössyt Darrellin turmioon, sekä ruumiillisesti että sielullisesti! Ja Darrell kävi täällä tänä aamuna; hän katuu niin hirveästi kaikkea, vakuuttaa saaneensa järkyttävän opetuksen ja hartaasti vannoo parantavansa elämänsä ja olevansa -- niin, vaikka kuinka hyvä -- ja neuvottehan minua tukemaan häntä, teettehän sen?" lopetti hän puheensa, luoden toiseen vetoavan katseen, joka sai Hextallin rakastumaan häneen entistä kiivaammin. "Uskon varmasti hänen tarkoittavan totta -- tällä kertaa."

"Kyllä minä autan", lupasi Hextall. "Suurin este on joka tapauksessa poissa."

"Niin", vahvisti tyttö. "Se -- se tuntuu melkein kuin kaitselmuksen huolenpidolta, eikö tunnukin? Muistatteko, mitä sanoin teille silloin yöllä käydessäni kotonanne? Minusta oli useammin kuin kerran tuntunut, että olisin voinut ampua hänet. No niin, eikö ole kummallista -- viime yönä näin sellaista unta, että ammuin hänet -- jossakin metsikössä -- kaikki oli niin sekavaa ja omituista -- mutta elävästi muistan ampuneeni hänet ja nähneeni hänen kaatuvan, ja kaatumisen jälkeen hänen kasvonsa --"

"Älkää muistelko sitä!" kielsi Hextall jyrkästi. "Se johtui siitä, että olette niin paljon pohtinut näitä asioita. Heittäkää ne nyt pois mielestänne!"

"Kyllä", lupasi Paquita, "kyllä koetan. Mutta eikö ole kummallista, että näin sellaista unta juuri sinä yönä, jona hänet ammuttiin? Otaksuttavasti uneen vaipuessani ajattelin hänen olevan talossamme. Luuletteko, että se kauhea mies, joka hänet murhasi, joutuu kiinni? Oi, ette usko, kuinka iloinen olen! Darrell lupasi juhlallisesti -- hyvin juhlallisesti, ettei hän enää milloinkaan tuo tänne sentapaista väkeä. Hän aikoo jyrkästi luopua kaikesta sellaisesta ja tuumii sensijaan käydä käsiksi politiikkaan ja mennä parlamenttiin."

Hextall antoi Paquitan haastella, kunnes arveli hänen puhuneen kylliksi. Lausuttuaan tiukat ohjeet siitä, mitä tytön oli sinä päivänä tehtävä, ja ilahdutettuaan häntä ilmoittamalla, ettei hän aikonut palata kaupunkiin ennenkuin iltamyöhällä tahi mahdollisesti vasta seuraavana päivänä, hän jätti potilaan sairaanhoitajattarien huomaan. Mennessään talon lävitse etsimään Smithiä hän kohtasi Ronnie-pojan ja tämän opettajattaren ja pysähtyi puhuttelemaan heitä. Mutta lapseen hän kiinnitti huomiota vain näennäisesti; hän halusi silmäillä neiti Brockia tarkoin sen vuoksi, mitä Paquita oli kertonut hänelle edellisenä päivänä. Mutta neiti Brockia ei viivytteleminen huvittanut, ja pian hän vetäytyi synkänpuoleisen käytävän pimentoon. Mutta Hextallin terävä lääkärin silmä pani merkille, että neiti Brockin silmien alukset olivat mustat, suun ympärillä oli pingoittunut piirre ja hänen poskensa olivat hämärästä huolimatta silmäänpistävän kalpeat, ja hän veti omat johtopäätöksensä.

"Tuo tyttö tietää jotakin", ajatteli hän poistuessaan talosta ja kävellessään Smithiä etsimään. "Ja hän myöskin näyttää sellaiselta naiselta, joka osaa pitää salaisuudet omina tietoinaan. Omituista! Jos kerran Kesteven oli Tressin seurassa Boulognessa, niin miten saattoi poika sinä iltana nähdä hänet täällä puhelemassa kotiopettajattaren kanssa? Pojan on täytynyt erehtyä -- mutta sittenkin, Paquita tuntui epäilemättä uskovan, että hän oli nähnyt heidät yhdessä. Se seikka voidaan kuitenkin pian selvittää -- kun se on tarpeellista."

Hän tapasi Darrellin ja Smithin kuusikosta, murhanäyttämöltä. Mikään ei osoittanut, että tällä paikalla -- se oli pieni aukeama kuusimetsikön sydämessä, ja sen keskellä oli puistopenkki -- oli tapahtunut murhenäytelmä. Ei näkynyt minkäänlaisia jälkiä taistelusta, ruohoa ei ollut tallattu, eikä sinne ollut jäänyt mitään. Mutta aukeaman ympärille olivat poliisit pingoittaneet köyden ja asettaneet vahdiksi konstaapelin pitämään tungettelijoita loitolla. Hextallin lähestyessä Smith pudisti päätään.

"Täällä ei ole mitään nähtävää", sanoi hän. "Ei mitään! Ei merkkiäkään -- paitsi vähän verta muutamilla ruohonlehdillä. Mutta kun tämä paikka on näin lähellä taloa, on omituista, ettei kukaan kuullut laukausta. Arvioin matkan täältä läntiselle siipirakennukselle vajaaksi kahdeksisadaksi metriksi -- ja yön hiljaisuudessa laukaistun revolverin pamahdus kajahtaisi paljon kauemmaksi. Ja se panee minut aprikoimaan, tokkohan Kesteven todella ammuttiin täällä vai tuotiinko hänet tänne murhan jälkeen. Tuo mies", jatkoi hän, osoittaen konstaapelia, "kuvasi, missä asennossa ruumis löydettäessä oli, ja minun teoriani mukaan, joka perustuu silminnäkijäin lausuntoihin, se asento ei sovi yhteen äkillisen, silmänräpäyksellisen kuoleman kanssa. Mies, joka on saanut kuulan aivoihinsa, kaatuu määrätyllä tavalla, jonka selitän myöhemmin -- mutta tämä ruumis ei ollut kaatunut siten. Mutta kaikkeen siihen syvennymme myöhemmin; poliisikomisarius näkyy tulevan tuolla, ja haluaisin saada häneltä sen huoneen avaimen, johon Tickell jätti tavaransa, vilkaistakseni sinne."

Komisarius oli perin valmis opastamaan heidät makuukamariin, jonka oven Fowler oli visusti lukinnut, mutta vaati, ettei mihinkään saisi koskea, ennenkuin hänen omat esimiehensä maaseutukaupungista ja Lontoosta odotettu etsivä olisivat suorittaneet tutkimuksensa.

"Kaikki on samassa kunnossa kuin meidän ensiksi tullessamme tänne, hyvät herrat", virkkoi hän kehoittaessaan Hextallia ja Smithiä astumaan huoneeseen. "Ja herra Fowler vakuutti, ettei mitään ollut liikutettu sitä ennenkään -- kaikki on miehen omilta jäljiltä. Mutta paljon hän ei ole jättänyt, kuten saatte nähdä."

Hextall ei tosiaankaan nähnyt paljoa. Vuoteen jalkopäähän sijoitetulla pikku pöydällä oli pieni, avattu matkalaukku. Siinä näkyi olevan vain liinavaatteita ja pukeutumis- ja siistiytymisvehkeitä. Pukeutumispöydällä virui partaveitsi, jota ei oltu puhdistettu käyttämisen jälkeen; sen likellä oli posliininen saippuakuppi. Siihen Smith tirkisti uteliaasti, nostaen sitten äkkiä pyöreäkasvoisen päänsä pystyyn ja hymyillen.

"Juuri tuon tahdoin tietää!" riemuitsi hän. "Se on hyvin valaiseva seikka. Se herrasmies jätti viiksensä tänne. Katsokaahan!"

"Ette saa koskea mihinkään, sir!" varoitti komisarius. "Ei ainoatakaan esinettä saa siirtää tai --"

"Emme hipaise neulaankaan", tyynnytti Smith häntä. "Sellaisten ihmisten, jotka osaavat käyttää silmiään, ei tarvitse hypistellä mitään. Näetkö, Hextall? Tickell ilmeisesti ajoi pois viiksensä -- ne olivat pienet ja mustat -- ja huuhteli karvat partaveitsestä tähän saippuakuppiin. Nähnet myös, että häneltä on jäänyt niitä muutamia veitseenkin -- ja joitakuita näkyy tarttuneen myöskin tuohon pyyhinliinaan. No, mitä päättelette siitä, komisarius?" hän jatkoi, kääntyen poliisiupseeriin päin ja hymyillen veitikkamaisesti. "Olitte tietysti huomannut sen, vai mitä?"

"En; en ollut erikoisesti pannut sitä merkille", tunnusti komisarius. "Mutta järkeni sanoi minulle, että jos joku mies tehtyään murhan tulee tänne ja ajaa partansa, hän poistuu täältä parrattomana ja viiksettömänä. Ja kuulutuksissamme tiedustelemmekin sileäksi ajeltua miestä. Heiltä jää aina joku yksityiskohta huomaamatta, näiltä tällaisilta veitikoilta -- tämä miekkonen paljasti itsensä jättämällä nuo parranajokojeet tuolla tavoin levälleen."

"Arveletteko hänen ajaneen partansa, sitten kun oli ampunut uhrinsa?" kysyi Smith viattoman näköisenä.

Komisarius ei vaivautunut vastaamaan siihen kysymykseen muutoin kuin katseella. Hän kyyditsi kävijät ulos huoneesta, pani oven jälleen lukkoon ja meni tiehensä. Hänen edettyään pois näkyvistä Smith veti Hextallin syvään ikkunakomeroon.

"Hypistelin sittenkin jotakin, vaikka kumpikaan teistä ei havainnut sitä", virkkoi hän. "Katsohan!"

Hän ojensi kumppaninsa nähtäväksi ohutta, valkeata kangaskaistaletta, joka Hextallista näytti pelkältä rievunpalaselta.

X

NAINEN MENEE, TOINEN TULEE

"Tiedätkö, mitä tuo on?" kysyi Smith naurahtaen ovelasti. "Etkö? Sitten sanon sen sinulle. Se on kappale tekoviiksien kääreenä ollutta harsokangasta. Maurice Tickell, kuka hän lieneekin, ei ollut täältä poistuessaan sileäksi ajeltu, kuten tuo arvoisa poliisiystävämme kuvittelee, vaan hänen ylähuultaan koristivat toisenmuotoiset ja hieman toisenväriset viikset kuin tavallisesti. Ja se, rakas Hextall, on mielestäni varma todistus siitä, ettei Tickell murhannut Kesteveniä, ei tiedä, kuka murhan teki, eikä tällä hetkellä aavistaakaan -- jollei ole lukenut uutista jostakin aikaisesta iltapäivälehdestä -- Kestevenin kuolleen. Käsitätkö?"

"Järkeni ei ole yhtä nokkela kuin sinun, Smith", vastasi Hextall. "En käsitä."

"Useampi kuin yksi viisas on sanonut, että todennäköisyys on elämän ohjaaja", huomautti Smith. "Kaikissa tällaisissa jutuissa pidän hyvin tärkeänä sitä, mikä on todennäköistä -- kuuntelen perin epäilevästi, jopa kärsimättömästi kaikkia epätodennäköisiä olettamuksia. Pohjautuen Tressin ilmoitukseen, että Kestevenillä oli paljon rahaa taskussaan, on ystävämme poliisikomisarius kehittänyt teorian, että Tickell houkutteli Kestevenin ulkosalle, ampui hänet vajaan kahdensadan metrin päässä talosta, jossa silloin oli vuoteessa viisitoista tai kaksikymmentä henkilöä, jotkut heistä epäilemättä nukuksissa, mutta jotkut taas valveilla tai herkkäunisia, ryösti uhrinsa, palasi taloon, ajoi pois viiksensä, anasti polkupyörän ja katosi. Pötyä!"

"Entä mitä sinä arvelet todenperään tapahtuneen?" tiedusti Hextall.

"Luullakseni Kesteven ja Tickell kaiken todennäköisyyden mukaan olivat yhdessä punoneet jonkun enemmän tai vähemmän rikollisen ja epäilyttävän suunnitelman ja tarkoituksellisesti istuneet valveilla myöhään, pohtien asiaansa. Luultavasti Tickellin oli saman asian vuoksi, mikä se lieneekin ollut, kadottava ulkonäkö hieman muutettuna. Pane mieleesi -- _en passant_ -- ulkonäön vähäinen muuttaminen on paljoa tehokkaampi kuin huoliteltu, liioiteltu naamioiminen. Viiksien kiertäminen ylöspäin -- ennen pyöreästi kaartuneen parran leikkaaminen suipohkoksi -- ne ovat taitotemppuja, joiden arvon naamioimismestarit tuntevat. Mutta edelleen -- Tickell teki hätäisesti sellaisen pienen muutoksen ulkonäköönsä -- ja tällöin Kesteven epäilemättä oli hänen seurassaan. Sitten Kesteven vei hänet siihen huoneeseen, jossa polkupyöriä säilytetään, niitä on siellä useita -- ja Tickell valitsi niistä yhden. Senjälkeen Kesteven näytti hänelle oikotien kartanon alueen ja kuusikon lävitse maantielle. Ja sitten Kesteven lähti -- jonnekin. Siellä hänet ammuttiin -- ja ruumis tuotiin sinne, mistä se löydettiin. Onko selvä?"

"Siinä tapauksessa", huomautti Hextall, "murhaaja on jossakin saapuvilla -- ihan lähellä".

"Juuri niin. Murhaaja on -- tai oli -- läheisyydessä, otaksuttavasti on parhaillaan. Kesteven epäilemättä meni jonnekin -- lähelle -- sovittuun kohtaukseen niin myöhäiseen aikaan, todennäköisesti kahdentoista ja yhden välillä yöllä. Ja niinpä voidaan tutkimukset suunnata kahdelle taholle. Parhaillaan on Styler liikkeellä toisella suunnalla -- tutustumassa, kuten saattaisimme sanoa, lähimmän ympäristön etnografiaan -- hankkimassa tietoja tämän paikkakunnan ihmisistä ja niin edelleen -- ja toiselle suunnalle käyvät tiedustelut hän pani alulle haastatellessaan Fowleria sinun asunnossasi -- on nimittäin saatava selville, kuka Kesteven oikeastaan on. Tutkintotuomari, valamiehistö ja poliisiviranomaiset tahtovat luonnollisestikin tietää, kuka Kesteven oli ja mikä hän oli miehiään. En usko Darrell Tressin osaavan kertoa siitä paljoakaan -- otaksuttavasti Tickell osaa ja kertoo enemmän."

"Kun hänet löydetään", virkkoi Hextall.

"Noo!" äänsi Smith välinpitämättömästi. "Tickell löydetään neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, jollei hän ole ehtinyt pujahtaa pois Englannista varhain tänä aamuna, kuten on saattanut käydä. Minusta tuntuu, että Tickell otaksuttavasti vei osan niistä rahoista, jotka Tressin kertoman mukaan olivat Kestevenin taskussa. Olkoonpa Tickell kuka tahansa, säälin häntä, sillä todennäköisesti hän joutuu hirteen tämän jutun tähden -- ihan kuten komisarius niin hyväntahtoisesti ennusti."

"Niinkö luulet -- vaikka pidätkin häntä viattomana?" huudahti Hextall.

"Niin, varmasti! Erittäinkin, jos sillä herrasmiehellä -- kuten on luultavaa -- on huono maine ja hämärä luonne. Punnitsehan asianhaaroja -- ikäänkuin olisit brittiläinen valamies! Harkitse tarkoin -- pyh, Tickellin toiveet ovat kovin kehnot -- totisesti! Hän joutuu silmukkaan, olkoonpa hän vaikka kuinka viaton, sillä poliisi esittää häntä vastaan raskaat todistukset. Rakas ystävä, poliisit, viranomaiset ja yleisö näkevät mielellään, että noudatetaan pinnallista ja helposti ymmärrettävää menettelyä. Tässä tapauksessa mies livistää yön hiljaisuudessa ulkonäkö hieman muunnettuna, perin epäiltävissä oloissa, jättäen jälkeensä murhatun miehen, otaksuttavasti osa murhatun rahoista taskussaan -- siispä hän tietysti on syypää -- kuka muu sitten? 'Teitä epäilimme ensiksi -- siis te olette syyllinen', sanovat kaikki. 'Epäilimme teitä jo heti alusta alkaen emmekä tahdo epäillä ketään muita!' Sentähden Tickell joutuu hirteen."

Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että puolinen oli pöydässä, ja Hextall ja Smith menivät alakertaan. Siellä oli Darrell Tress keskustelemassa naisen kanssa, jonka hän esitteli rouva Rentoniksi, naapurikseen. Rouva Renton, komea, kyvykkään näköinen nainen, loi vastatulleihin nopean, arvostelevan katseen ja kääntyi sitten Hextallin puoleen, samalla kun seurue istuutui pöytään.

"Pistäydyin katsomaan, voisinko millään tavoin olla avuksi neiti Tressille", alkoi hän. "Neiti Tress ilmoitti minulle olevansa teidän hoidossanne, tohtori Hextall, joten minun kaiketi oli tiedustettava teiltä? Saanko tavata häntä?"

Hextallista tuntui, että koska hän oli lääketieteellinen neuvonantaja, oli hänellä oikeus silmäillä kysyjää tarkoin. Rouva Renton, päätteli hän, oli jonkunlainen arvohenkilö, ilmeisesti älykäs, itseensäluottava ja voimakasluonteinen; hänen muodikas pukunsa, hänen silminnähtävä malttinsa, koko hänen olemuksensa viittasivat siihen, että hän oli läpikotaisin maailmannainen. Hän katsoi Hextalliin kasvoillaan avoimen kysyvä ilme, joka samalla vihjasi, että hän tunsi talon olot hyvästi. Ja hänen katseensa tehosi Hextalliin.

"Kyllä luullakseni", vastasi tohtori, "jollette ole neiti Tressin puheilla liian kauan ettekä puhu tämänaamuisesta tapahtumasta enempää kuin on välttämätöntä -- siis vain viittaus siihen."

"Oh, luonnollisesti!" huudahti rouva Renton. "Tulin keskustelemaan hänen kanssaan kokonaan muista asioista. Totisesti saanemme kaikki kuulla siitä kylliksemme myöhemmin -- virallisesti. Sanomalehdet, ymmärrättehän?"

"Ihan liiankin paljon", jupisi Darrell. Hän ilmeisesti aikoi panna lupaamansa parannuksen alulle; sillä samoin kuin molemmat miehiset vieraansa hänkin oli torjunut hovimestarin tarjoaman samppanjan ja joi sensijaan wiskyä ja soodaa. Hextall pani merkille, kuinka voimakkaasti tämäkin verrattain viaton sekoitus vaikutti häneen -- hänen kätensä muuttuivat vakavammiksi, silmänsä kirkkaammiksi ja äänensä hillitymmäksi -- ja lääkäri oivalsi, mikä oli vienyt hänen isäntänsä hurjasteluihin, joista hän oli niin paljon kuullut. Darrell Tressin hermot olivat ilmeisesti hyvin helposti ärtyvät; ne olivat ajaneet hänet juomaan -- ja hänet kyllä ehdittiin vielä parantaa, mietti Hextall, päättäen yrittää sitä. "Liiankin paljon", toisti Tress. "Otaksuttavasti täällä vilisee sanomalehtien kirjeenvaihtajia, ennenkuin tämä päivä on lopussa. Minkä tähden ei tällaisia juttuja voida järjestää kaikessa hiljaisuudessa?"

"Koska elämme sellaisena aikana, jolloin pidetään perin tarkkaa vaaria kaikesta, mitä jonkun toisen oven edustalla tapahtuu", selitti Smith. "Salassa pitäminen on mahdotonta -- vaikkapa tahtoisi tappaa parhaan ystävänsä."

Rouva Renton silmäili tutkivasti vastassaan istuvaa Smithiä. Tämä puolestaan katsoi häntä silmiin kasvoillaan viaton ja hyväntahtoinen ilmeensä.

"Eikö teidän luullaksenne nykyisin siis mikään pysy salassa?" kysyi rouva.

"Päinvastoin", vastasi Smith, "ei luultavasti milloinkaan ole salaisuuksia ollut näin paljon kuin nyt. Elämme salaisuuksien aikaa. Entiseen aikaan esimerkiksi en olisi voinut syödä puolista seurassanne tietämättä, mikä mies iso-isänne oli; mutta nyt en välitä vähääkään siitä, pesikö äitinne ehkä toisten vaatteita. Salaisuudet alkoivat silloin, kun sukutaulut katosivat."

"Olette sellainen herrasmies, jolla on eriskummaisen ristiriitaisia, huonoja tottumuksia", virkkoi rouva Renton. "Juuri äsken väititte, että nykyajalla on mahdoton pitää mitään salassa."

"Juuri niin", myönsi Smith. "Tapani on sanoa yhdellä kertaa toista, toisella toista. Ainoastaan sellainen ihminen, joka horjumatta totuttautuu alituisesti esittämään keskenään ristiriitaisia väitteitä, puhuu aina totta. Sitäpaitsi en ajatellut samaa kuin te -- edellisessä tapauksessa ajattelin tekojen, jälkimäisessä olemisen salassapitämistä. Käsitättekö erotuksen?"

"Te taidatte ilveillä minulle", vastasi rouva Renton. "Mutta kenties esiinnyttekin metafyysikkona vain kujeillen -- niinkö?"

"Mainiota!" mutisi Smith. "Pidän suuressa arvossa mielipidettänne."

Darrell Tress katsahti hymyillen Hextalliin. Hänellä oli hämärä tunne, että hänen naisvieraansa ja tämä pieni, lihava lontoolainen olivat molemmat sukkelia sanaseppiä, joiden keskustelua hän ei pystynyt seuraamaan, ja hän alkoi pakista tohtorille aiheista, jotka olivat enemmän hänen makuunsa -- urheilusta, kilparatsastuksesta, kriketistä. Hän oli ilmeisesti mielissään, kun seurue nousi pöydästä ja rouva Renton lähti Hextallin luvalla katsomaan Paquitaa.

"Tulkaa biljardihuoneeseen polttamaan sikaari!" kehoitti hän. "Älykäs nainen, vai mitä?" jatkoi hän opastaessaan toisia upeasti sisustettuun biljardihuoneeseen. Siellä hän heittäytyi tuoliin. "Verraton keskustelutoveri, eikö olekin?"

"Viehättävä nainen", kehui Smith. "Naapurinne, niinhän muistaakseni sanoitte?"

"Asuu ihan tuon metsikön takana, Warren-nimisessä talossa", vastasi Darrell. "Kaunis paikka. Nuori leski, tämä rouva Renton. Hän on aikaisemmin käynyt täällä vain yhden kerran, ja me olemme olleet ainoastaan kerran hänen luonaan. Minusta hän oli kovin ystävällinen tullessaan nyt katsomaan, eikö teistäkin? Nähkääs, me tunnemme täällä tuskin ketään. Mutta kaikki se muuttuu, muuttuu kun muuttuukin! Minä -- hyvä Jumala, en ensinkään huomannut!"

Hän hyppäsi äkkiä tuolista, johon oli istuutunut, loi siihen kammoisen katseen ja vaipui toiseen.

"Tuo!" huomautti hän hiljaa. "Tuo on se tuoli, jossa hän -- Kesteven -- aina istui! Hän ei täällä ollessaan huolinut mistään muusta. Minä siirrätän sen pois."

"Älkää toki!" esteli Smith. "Älkää ainakaan nyt! Minä istun siinä -- varsin hyvä mukavien tuolien tuntija se mies-poloinen olikin", jatkoi hän istuutuessaan. "Muuten, kun rouva Renton nyt on poistunut seurastamme, voimme kolmisin puhella vähän, erittäinkin kun minun lienee palattava Lontooseen. Kuten Hextall teille mainitsi, olen hyvin innostunut rikosasioihin ja uskaltanen väittää olevani aika hyvin perehtynyt niihin. Jos kokemuksestani on teille apua, olen mielihyvin käytettävissänne. Otaksuttavasti olette selvillä siitä, että tutkintotuomari pitää kuulustelun Kestevenin kuoleman johdosta -- luultavasti huomenna?"

"Poliisit puhuivat siitä", vastasi Darrell. "Minun on kai sinne mentävä?"

"Varmasti teidän on mentävä, sillä te olette tärkein todistaja", sanoi Smith. "Jutun keskeinen kysymys on: kuka Kesteven oikeastaan oli? En luule teidän tietävän sitä -- mutta jotakin tiedätte. Älkää kertoko nyt mitä tiedätte tai mitä ette tiedä -- siitä kaikesta saatte kyllä vielä tehdä selkoa. Mutta erästä seikkaa haluaisin teiltä tiedustaa", jatkoi Smith, jolle Hextall asemalta ajaessa oli maininnut Rennien nähneen neiti Brockin ja Kestevenin yhdessä. "Kerroitte Kestevenin kanssa viettäneenne viime päivät Boulognessa. No niin -- oliko Kesteven koko ajan seurassanne?"

"Ei", vastasi Darrell empimättä. "Ei ollut. Hän erosi minusta neljäksikolmatta tunniksi -- käydäkseen Lontoossa asioillaan. Hän lähti puolenpäivän aikaan ja palasi seuraavana päivänä samoihin aikoihin. Juuri hänen poissaollessaan", lisäsi hän hihittäen, "oli minulla valtava pelionni. Totisesti! Sellaista onnea ette ole ikinä nähneet", jatkoi hän, näyttäen hermostuneesti haluavan puhua mistä muusta hyvänsä, mutta ei pääasiasta. "Voitin kaikki edessäni olevat panokset joka kierroksella. Kesteven arveli --"

"Suokaa anteeksi!" keskeytti Smith hänen lauseensa muitta mutkitta. "Mutta tämä Kestevenin poissaolo on tärkeä siihen nähden, mistä koetan ottaa selvää teidän puolestanne. Sanoitte Kestevenin olleen poissa neljäkolmatta tuntia -- poistuneen keskipäivällä ja palanneen samaan aikaan seuraavana päivänä. Siis hän kai palasi aamulaivalla Folkstonesta?"

"Niin hän teki", vahvisti Darrell. "Olin häntä vastassa."

Samassa astui biljardihuoneeseen hovimestari ja katsoi isäntäänsä, ilmeisesti haluten puhutella häntä. Darrell meni ovelle, ja Smith kallistui kuiskuttamaan Hextallille.

"Pojan sisarellensa kertoma juttu pitää paikkansa, kuten näet. Kesteven ennätti tietenkin varsin hyvin tulla Lontooseen, käväistä täällä ja palata Boulogneen neljässäkolmatta tunnissa. Ydinkohta on, minkälaiset olivat hänen ja kotiopettajattaren, neiti Brockin, väliset suhteet? Siitä meidän on hankittava selko."

Darrellin palatessa keskustelemasta Mountainin kanssa kuvastui hänen kasvoistaan levottomuutta ja ällistystä.

"Totisesti!" huudahti hän. "Minut saa hirttää, jollei ole ilmestynyt toinen arvoituksellinen pulma! Neiti Brock on kadonnut!"

Hextall ja Smith ponnahtivat pystyyn, vilkaisten toisiinsa ja Smithin katse oli varoittava.

"Pikku veljenne opettajatarko?" kysyi hän, kääntyen Darrellin puoleen. "Ette kai tarkoita, että hän on todella kadonnut -- selittämättömällä tavalla?"

"Häntä ei ainakaan ole löydetty mistään koko talosta", vastasi Darrell. "Hän tuli kello kaksitoista Ronnien kanssa kävelyltä sisälle, luovutti pojan erään tallirengin huostaan, joka opettaa häntä ratsastamaan ponylla, meni omaan huoneeseensa yläkertaan, eikä häntä senjälkeen ole näkynyt. Palvelijat ovat etsineet häntä joka paikasta, mutta turhaan. Hän ei näet tullut alakertaan, kun päivällinen oli pöydässä häntä ja Ronnieta varten, ja palvelija, joka meni koputtamaan hänen ovelleen, ei saanut vastausta. Huoneen ovi onkin lukossa, mutta talonhoitaja on käynyt sisällä ikkunasta, joka avautuu parvekkeelle. Ja hän on kertonut Mountainille, että huoneessa on kaikki sekaisin. Totisesti! Emmeköhän lähde sinne katsomaan?" Hän meni edellä yläkertaan Hextallin ja Smithin seuratessa. Smith nykäisi ystävänsä hihasta.

"Arvasin, että täällä olisi salaperäisiä arvoituksia kosolta", jupisi hän. "Jos vainukoiramainen sihteerini puuhaa puoliksikaan yhtä paljon kuin minä, Hextall, on meillä yllin kyllin keskusteltavaa tämän päivän päättyessä."

XI

KAALINISTUTTAJA

Erottuaan esimiehestään Lynne Courtin portilla Styler palasi majataloon. Sitä lähestyessään hän näki Fowlerin ja poliisikomisariuksen poistuvan sieltä ja lähtevän verkkaisesti astelemaan kylän raittia pitkin. Majatalon isäntä seurasi heitä ulos, pysähtyi kynnykselle ja jäi tuijottamaan heidän jälkeensä, miettivästi raapien paljaita käsivarsiaan. Hän tunsi sihteerin sen seurueen jäseneksi, joka äsken oli ollut neuvottelemassa hänen vierashuoneessaan, ja nyökkäsi ystävällisesti. Styler vastasi tervehdykseen sydämellisesti; kylän majatalon isäntä oli juuri sellainen mies, jota hän sillä hetkellä tarvitsi.

"Jos mieleni on ikimaailmassa tehnyt mitään", alkoi Styler, "niin nyt haluaisin tuopin vilpoisaa olutta, jota teillä tietysti on kellarissanne. Mitä te itse arvelette siitä?"