Part 7

Isäntä oivalsi, että vieras oli hauska ja puhelias seuramies, ja kehoitti häntä astumaan samaan huoneeseen, josta hän oli kymmenen minuuttia sitten lähtenyt. Sitten hän nouti haarikan vaahtoavaa olutta ja kaksi lasia ja nykäisi vierastaan juhlallisesti.

"Olette kaiketi saapuneet tänne kartanossa sattuneen tapauksen johdosta?" hän virkkoi silmäillen Stylerin teräviä piirteitä. "Epäilemättä lakimies?"

"Sinnepäin", vastasi Styler kiertäessään savuketta. "Kummallinen juttu, eikö olekin?"

"Niin!" myönsi isäntä. "Olette oikeassa! Siitä ei niinkään hevillä eikä hätäisesti saada selvää. Ainakin minusta siltä tuntuu sen nojalla, mitä kuulin poliisikomisariukselta ja herra Fowlerilta. Kenties te tiedätte enemmän."

"En sen enempää kuin tekään", vakuutti Styler.

Isäntä istuutui ja sytytti sammuneen sikaarinsa. Hän oli ilmeisesti puhetuulella, ja Styler oli siitä mielissään.

"Näyttää siltä, että se mies, joka lähti polkupyörällä ajamaan yönselkään, on sen tehnyt", huomautti isäntä. "Varmasti juuri hän on murhaaja -- se ei voi olla kukaan muu."

"Ei suinkaan se saattaisi olla salametsästäjäin työtä, vai mitä?" esitti Styler. "Niitä ei näillä mailla ole!" selitti isäntä. "Salametsästäjiä! Ei ole mitään pyydystettävää, ei ainakaan Tressin tilalla. Se ei ole mikään riistatila, se -- vanha herra Tress, setä, joka oli tilan omistajana ennen tätä nykyistä nuorta herraa, ei ollut lainkaan urheilumiehiä -- kaikki hänen harrastuksensa keskittyivät kukkiin, harvinaisiin kasveihin ja puihin ja muihin sellaisiin. Komeita puutarhoja ja vainioita, hyvin hoidettuja puistoja, mutta ei paljoa riistaeläimiä -- muutamia peltopyitä, jänis, pari -- mutta ei mitään sellaista, mitä salametsästäjäin luulisi kannattavan tavoitella. Ei, sir -- sitä miestä ei lopettanut kukaan paikkakuntalainen."

"Te otaksuttavasti tunnette kaikki täkäläiset ihmiset", virkkoi Styler. "Niitä ei lienekään kovin paljoa, vai mitä?"

"Tunnen joka miekkosen täällä Lynnessä", kehui isäntä. "Ja joka naisen ja lapsen myöskin. Tämä on pieni paikkakunta, kuten sanoitte -- täällä ei ole muukalaisia. Nimittäin lukuunottamatta nuorta leskirouvaa, joka sijoittui Warreniin joku aika sitten, ja vanhaa herraa, joka ihan äsken muutti metsikössä olevaan kalustettuun huvilaan. Ainoastaan he kaksi -- rouva Renton on nuoren lesken nimi, ja vanhusta nimitetään herra Peggeksi -- ovat sellaisia, jotka eivät ole syntyneet ja kasvaneet täällä. Eikä hevin voisi uskoa hienon, nuoren leskirouvan eikä liioin myöskään vanhan herran hiipivän öiseen aikaan revolveri kädessä metsässä ja ampuvan ihmisiä, vai mitä arvelette? Niin, sir, murhaaja ei ole lynneläinen! Jollei se ole hän -- Tickell -- jota parhaillaan etsitään, niin sitten on juttu arvoituksellinen, se on varma!"

"Niinpä niin", sanoi Styler lämpimästi. "Nuori leskikö? Onko hän kaunis nainen?"

"Tavattoman kaunis", vakuutti isäntä. "Hieno ihminen -- vallasnainen. Palveluskuntaa ei ole paljon, ymmärrättehän, mutta riittävästi -- kaksi tai kolme palvelijatarta ja yksi poika."

"On kummallista", huomautti Styler, ilmeellään vihjaten ehdottomasti pitävänsä majatalon isäntää maailmanmiehenä, "ja varmaankin olette tekin pannut sen merkille, että nämä nuoret lesket poikkeuksetta hautautuvat, kuten saattaisi nimittää, todelliseen maaseutuelämään -- jossa ei ole ketään, johon he niinsanoaksemme voisivat kohdistaa uuden yrityksen. Kummallista, eikö olekin?"

"No, enpä tiedä", vastasi isäntä viisaannäköisenä. "Nähkääs, ensi vuoden aikana ja vähän ylikin he mielellään pysyttelevät varjossa, hautoen aatoksiaan. Mutta sanonpa teille erään asian", jatkoi hän, silmää iskien. "Olen aina huomannut, että sellainen miettimisaika herättää heidät kaipaamaan uutta puolisoa -- niin!"

"Onko tämä rouva tehnyt sensuuntaisia yrityksiä?" tiedusti Styler.

"Ei; en voi väittää, että mitään sellaista olisi havaittu", oli vastaus. "Hän on hiljaisenpuoleinen ihminen -- kuluttaa suuren osan ajastaan puutarhassaan ja muissa sen tapaisissa hommissa. Eikä meillä täällä olekaan avioliittoon aikovia herrasmiehiä; paikkakuntamme on köyhä sellaisista. Onhan tosin herra Tress -- mutta tämä rouva Renton on hieman liian vanha hänelle -- hänenlaisensa sopisi hyvin keski-ikäiselle miehelle. Ymmärrättehän -- suunnilleen sellaiselle kuin teidän esimiehellenne, joka äsken oli täällä."

"Ahaa!" äänsi Styler. "Epäilemättä. Käsitän tarkoituksenne. Näyttää komealta varakkaan miehen pöydän päässä, niinkö? Kehoitan esimiestäni pitämään silmänsä auki."

"Lakimies arvattavasti?" virkkoi isäntä uteliaasti. "Niin arvelin, kun näin teidän pysähtyvän ovelle. Sanoin muorille: 'Ne ovat niitä lainoppineita', sanoin. 'Niitä tulee tänne tukuittain tämän jutun tähden. No niin, tuuli on perin onneton, jollei se tuo kellekään mitään hyvää, kuten sanotaan, ja uskonpa, että tästä puuhasta heruu rahaa teidän kaltaistenne taskuihin, nuori mies."

"Ei heru, jos istun täällä koko aamun", vastasi Styler. Hän joi oluensa, ilmoitti pistäytyvänsä hieman myöhemmin haukkaamassa vähän puolista ja lähti kylään. Ne, jotka siellä hänet näkivät, olisivat saattaneet kuvitella, ettei hänellä ollut päämäärää eikä tehtävää, sillä hän vain katseli sikäläisten parin, kolmen myymälän ikkunoita, vetelehti kuusien varjostaman kirkkomaan ympärillä ja viivytteli koulun avoimen oven seuduilla, otaksuttavasti kuunnellen sisältä kantautuvaa nuorekkaiden äänten sorinaa. Mutta Stylerillä oli tarkoituksensa, ja hän pyrki siihen omalla tavallaan. Hän oli jo saanut selville, että tässä pienessä seurakunnassa oli vain kaksi henkilöä, joiden entisyys ei ollut yleisesti tunnettu -- vanha herra ja nuori rouva; hän aikoi hiukan tarkastaa heitä kumpaakin. Ja koska hän oli kuljeksiessaan pitänyt silmänsä avoinna, oli hän kirkkotarhan viereiseltä matalalta kummulta nähnyt, että Lynne Courtin läheisissä metsiköissä oli yksi isohko ja yksi pienehkö talo, ja suuntasi askeleensa näihin metsikköihin eräitä kapeita kujia ja polkuja myöten. Sillä sisäinen aavistus ja päättelemiskyky -- jotka molemmat olivat Stylerin vahvoja puolia -- sanoivat hänelle, että ison talon täytyi olla Warren ja pienen kalustettu huvila, joista molemmista _Lynnen Vaakunan_ isäntä oli puhunut, ja häntä halutti silmäillä niitä tarkemmin ja nähdä niiden asukkaat. Se kaikki oli osana hänen -- ja John Smithin suunnitelmassa. Jos jossakin piirissä on sattunut jotakin tavatonta, on ensinnä hankittava tarkat tiedot siinä piirissä asuvista henkilöistä ja pohdittava, ovatko he todennäköisesti millään tavoin sekaantuneet tapahtumaan vai eivätkö -- sillä, kuten Styler ei väsynyt vakuuttamasta itselleen, ei koskaan tiedä, kuka ja mikä kukin on, ennenkuin hänet on kääntänyt nurin, eikä milloinkaan voi pitää liian tarkkaa vaaria pienistä yksityiskohdista. Hän oli herkistänyt korviaan kuullessaan majatalon isännän mainitsevan tätä nuorta leskeä ja tätä vanhaa herraa -- he eivät ainakaan olleet Lynnen syntyperäisiä asukkaita, ja heistä oli otettava selko.

Warren oli hyvin tavallinen, siisti, perin kunnioitettavan näköinen asunto. Se oli nykyaikainen kivitalo -- uusimallisia rakennuksia, jotka nykyisin ovat muodissa eteläisissä kreivikunnissa. Sen oli ilmeisesti rakennuttanut henkilö, joka tahtoi siitä lepopaikan vetäydyttyään syrjään perin menestykselliseksi koituneesta liike-elämästä. Siinä oli useita päätyjä ja vielä useampia omituisia ikkunoita, nurkkauksia ja soppia, ja seiniä koristivat rehevät muratit sekä klemati- ja villiviiniköynnökset; nurmikot ja puutarhat olivat huolellisesti hoidetut. Se oli juuri sellainen paikka, jossa elämän otaksuisi loistavan tasaisen mieluisesti ja jossa erinomaisesti valmistettu päivällinen luultavasti olisi pöydässä täsmälleen kello puolikahdeksan. Stylerin kävellessä ohitse oli sievä palvelijatar sivuportilla puhelemassa teurastajan juoksupojan kanssa. Heidän laajentuneista silmistään hän arvasi heidän keskustelevan edellisen yön tapahtumista. Mutta palvelustytön emännästä hän ei sillä kertaa nähnyt vilahdustakaan.

Hänen huomionsa toinen esine -- huvila -- oli kokonaan toisenlaatuinen kuin Warren. Se oli sananmukaisesti metsän sisässä, aukeamalla, ja Styler, joka oli lähestynyt sitä rohkeasti poiketen poljetuilta teiltä ja painautuen intiaanien tavalla tiheikköihin, saattoi edetä likelle sitä tuoreen, rehevän lehvistön suojassa, jonka viikon kestänyt lämmin keväinen sää oli saanut versomaan. Hän kuuli ääniä -- vienoja maalaisääniä -- hiipiessään huvilan puutarhaa reunustavan kuusama-aidan taakse. Ja visusti varoen itse vähääkään kolisemasta hän tirkisti kiiltävän lehvistön raoista. Ainoastaan muutaman metrin päässä hänestä oli vanhahko herrasmies istuttamassa kaalintaimia, työskennellessään ratokseen hyräillen hilpeätä laulua.

Hän oli hauskannäköinen vanha herra -- näköjään niin viaton vanhus kuin suinkin saattaa tavata, vakuutti Styler, vanhaan totuttuun tapaansa puhellen itsekseen. Juuri silloin ei Styler voinut nähdä hänen kasvojaan -- hän näki vain takaapäin mukavat, väljät, valkean ja mustan kirjavasta, ruudukkaisesta villakankaasta valmistetut housut, kirkasviiruisen paidan, vielä loistavammat, silkkiset housunkannattimet ja ison panamahatun. Mies, jonka yllä tämä asu oli, seisoi selin pensasaitaan ja sen takana piileskelevään tähyilijään ja kasvot puutarhan toisella puolella olevaan huvilaan päin. Hänen toisella puolellaan oli olkipunoksinen koppa täynnä kaalintaimia; oikeassa kädessään hänellä oli palikka, jota puutarhurit nimittävät istutuspuikoksi; tällä puikolla hän pisteli maahan reikiä säännöllisten välimatkojen päähän; tehtyään kymmenkunta reikää hän varovasti sijoitti niihin kuhunkin kaalintaimen ja peitti sitten yhtä huolellisesti juuret mullalla. Ja tällä tavoin puuhaillessaan hän lauloi maalaislaulelmien säkeitä hauskalla, miellyttävällä äänellä, joka oli hieman särkynyt, mietti Styler, mutta silti vielä hyvin sointuva.

"Hiljainen, rauhallinen vanha veitikka tämä!" puheli tähyilijä itsekseen. "Ei ainakaan syntiä eikä pahanilkisyyttä näytä asustavan hänen vanhassa ruhossaan. Mutta ajatella, että mies istuttaa kaalia tai turnipsia tahi sipulia tai mitä nuo taimet lienevätkin noin suorastaan suruttoman iloisena, vaikka ihan hänen ovellaan on äsken tapahtunut verinen murha! Ihmeellistä se minusta on! Tämä vanhus lienee filosofi."

Hän käänsi huomionsa vanhuksesta vanhuksen asuntoon. Se oli hauska pikku rakennus, huvilantapainen; seinät olivat osittain tiiliset, osittain kalkitut; kuistin räystäät olivat ulkonevat, ja ovelta vei ruusukuja portille. Avoimesta ikkunasta Styler näki vilahduksen hauskasta sisustuksesta; siellä oli tauluja, kirjoja, valkoisen liinan peittämä pöytä, jolla välkkyi hopeisia ja lasisia astioita. Ja samassa kun hän näki sen, tuli ovelle taloudenhoitajattaren näköinen nainen ja huusi kaalinistuttajalle.

"Päivällisenne on valmis, herra Pegge", ilmoitti hän. "Tuonko pöytään olutta, sir?"

"Mainio ehdotus, rouva Pridd", vastasi herra Pegge, oikaisihe suoraksi ja lähti astelemaan huvilaan. "Kannullinen, madam -- ja kauniisti vaahtoavaa, olkaa hyvä!"

Kelpo herrasmies oli parhaiksi ehtinyt asuntonsa ovelle, kun Styler havaitsi jotakin, mikä kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin mikään hänen siihen saakka näkemänsä. Pensasaidan sisäpuolella, ihan vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän oli polvillaan silmä sopivassa lehvistön aukossa, oli puutarhajyrä. Sen päälle oli herra Peggy huolettomasti viskannut takkinsa ja takin povitaskusta pisti näkyviin kulunut, nahkainen lompakko, joka nähtävästi oli täynnä papereita.

"Ahaa! Mikä löytö! Mikä -- todella odottamaton onnenpotkaisu!" ihasteli Styler kiihkeän innostuneena -- varovasti hilliten ääntänsä. "Kas niin! Sepä onni!"

Mikään ei olisi kyennyt niissä oloissa estämään Styleriä tarkastamasta sitä lompakkoa, ei kunniantunto, ei hienotunteisuus, ei häpeä -- ei mikään! Hän odotti, kunnes näki herra Peggen istuutuvan pöytään ja käyvän käsiksi päivälliseensä. Tarkaten sitten toisella silmällään vanhusta ja toisella kaikkea muuta hän työnsi kätensä lehvien välitse ja sieppasi lompakon itselleen. Ja varmistauduttuaan siitä, että sen omistaja söi ja joi vähääkään aavistamatta, mitä hänen rauhaisen puutarhansa toisessa päässä oli tekeillä, Styler silmäili hätäisesti, mutta varmisti lompakossa olleita papereita yhtä nopeasti kuin pankkinkonttoristi laskee seteleitä. Tämän tarkastelun aikana hänen kasvoillaan väikkyi jos jonkinlaisia ilmeitä, ja pantuaan lompakon takaisin paikalleen hän jupisi sanan tai pari.

"Laupias Luoja! Tänne hän siis on piiloutunut, vai niin?" mutisi hän. "Tämäpä on löytö! Onni -- eikä suinkaan puolinainen!"

Hän viipyi vielä jonkun aikaa, sillä hän tahtoi nähdä herra Peggen edestäpäin. Vihdoin Pegge herkesi arterioimasta, tuli kuistille, istuutui nojatuoliin ja sytytti sikaarin. Silloin Styler hänet näki; hän oli hiljaisennäköinen, harmaapartainen vanhus.

"Hyvä Jumala!" supisi Styler. "Tuollainen hän siis on nykyisin, vai niin? No hyvä -- hyvä!"

Hän pysyi hievahtamatta piilossaan, kunnes sikaaria polttava herra Pegge nukahti. Sitten hän hiipi pois metsiköstä ja palasi majataloon. Siellä hän söi leipää ja juustoa ja joi olutta, mennen sitten kävelemään varjoisaan puutarhaan, josta John Smith hänet tapasi.

Senjälkeen John Smith ja Styler menivät kävelylle läheisen niityn keskelle ja keskustelivat pitkään, minkä jälkeen Styler poistui lähimmälle rautatieasemalle ja astui Lontooseen menevään junaan, kun taas hänen esimiehensä palasi hitaasti Lynne Courtiin syvissä aatoksissa.

XII

SALAPERÄISIÄ MIEHIÄ

Smith ja Hextall viettivät sen illan Darrell Tressin vieraina. Ja siitä hetkestä, jolloin Smith palasi käväistyään kylässä, seuraavaan aamuun saakka hän ei maininnut mitään Kestevenin kuolemasta. Sensijaan hän ryhtyi kasvattamaan nuorta isäntäänsä. Hän ehdotti, että lähdettäisiin kävelemään tilan maille, ja piti Darrellin kielen liikkeessä, haastattaen häntä tilan asioista. Päivällispöydässä hän puheli Darrellille urheilusta ja hämmästytti Hextallia kilparatsastuksia koskevilla tiedoillaan. Aterian jälkeen he pelasivat biljardia. Darrell Tress meni sinä iltana makuulle paremmassa kunnossa kuin kuukausiin, ja Fowler, joka pistäytyi Hextallin huoneeseen kysymään, voisiko hän millään tavoin palvella vierasta, huomautti siitä.

"Se teidän ystävänne on tehnyt nuorelle isännällemme sanomattoman paljon hyvää, sir", sanoi hän. "Juuri sitä hän kaipaa -- parempaa seuraa entisen pelaavan ja juopottelevan joukkion asemesta. Tänä iltana hän on kuin toinen mies, ja se on mainio asia, sillä hän taitaa huomisessa kuulustelussa tarvita koko järkensä."

Hextall odotti kuulustelua levottomuuden ja uteliaisuuden sekaisin tuntein. Uteliaisuus oli luonnollinen; levottomuutta hän ei osannut selittää. Myöskin Darrell oli huolestunut; hänestä oli silminnähtävän vastenmielistä kertoa julkisesti hänen ja Kestevenin välisistä suhteista. Hänen oma asianajajansa, joka saapui Lontoosta varhain aamulla, antoi hänelle saman neuvon, jota Smith oli jo teroittanut hänen mieleensä -- kertoa kaikki, mitä tiesi, mitään salaamatta. Ja asianajajalleen hän vastasi samoin kuin Smithille -- hän ei tiennyt juuri mitään.

Kylän koulusali, johon tutkintotuomarin ja hänen kaksitoista nuhteetonta ja vakaata valamiestään olivat saapuneet kuulustelemaan Kestevenin kuoleman yhteydessä olevia seikkoja, oli Lynne Courtin seurueen saapuessa ääriään myöten tupaten täysi. Eikä siinä kylliksi; myöskin pihalla tungeksi, innokkaasti pohtivaa väkeä. Tieto tästä tavattomissa olosuhteissa sattuneesta tapahtumasta oli levinnyt laajalle, ja ihmisiä oli tullut läheltä ja kaukaa ammentaakseen alkulähteistä mahdollisia tuoreita uutisia Kestevenistä, Tickelliä koskevasta kuulutuksesta ja kotiopettajattaren omituisesta katoamisesta. Darrell Tressia kiusasi pihalla seisovien ihmisten karkea uteliaisuus, ja hän oli ilmeisesti hermostunut nähdessään koulusalin kuulijoita täynnä olevat penkkirivit. Hyvillä mielin hän pujahti istumaan niille paikoille, jotka eräs poliisikonstaapeli oli varannut hänelle ja hänen ystävilleen, ja hänen kumppaninsa käsittivät, että hän oli hyvin tuskastunut ajatellessaan joutuvansa todistamaan. Hän katseli hermostuneena tutkintotuomaria, viranomaisia edustavia lakimiehiä ja valamiesten jäykkiä kasvoja. Kaikesta päättäen hän olisi saattanut olla syytettyjen aitiossa oleva vanki eikä todistaja, jonka joka tapauksessa oli ainoastaan kerrottava, mitä tiesi. Ja silloin alkoi Hextall aprikoida, tiesiköhän Darrell Tress sellaista, mitä hän ei halunnut ilmaista.

Kuulustelun alkuvaiheet eivät olleet mielenkiintoisia eivätkä kiihoittavia. Tutkintatuomari, läheisestä naapurikaupungista saapunut lakimies, ilmeisesti varovasanainen ja valpas mies, ei viitannut lainkaan kuulustelun poikkeukselliseen luonteeseen esittäessään huomautuksensa ja ohjeensa valamiehille. Itse asiassa hän lausui nämä huomautukset mahdollisimman suppeasti, kosketellen valamiesten tehtävän määrättyä tarkoitusta. Hyvin lyhyessä ajassa valamiehistö oli käynyt katsomassa ruumista (joka silloin virui kylän ruumishuoneessa), kuulustelu oli alkanut ja ensimmäiset kolme todistajaa antaneet lausuntonsa ja saaneet poistua. He olivat se mies, joka oli löytänyt Kestevenin virumasta kuolleena kuusikossa, häntä tutkimaan noudettu lääkäri ja hovimestari Mountain. Kellään heistä ei ollut paljoa kerrottavaa. Puutarhuri kertoi, miten ja mistä hän oli löytänyt ruumiin kymmenen minuuttia vaille kuusi aamulla. Tohtori todisti, että vainaja oli kuollut aivoihin osuneesta kuulasta, joka varmasti oli ammuttu läheltä, ja että hän oli kuollut silmänräpäyksessä, otaksuttavasti viisi ja puoli tuntia aikaisemmin kuin hän tutki ruumista. Ja hovimestari ilmoitti tuntevansa vainajan samaksi mieheksi, jonka hän oli tuntenut herra John Kesteveninä; tämän, joka usein oli käynyt Lynne Courtissa, hän oli viimeksi vähää ennen kello kahtatoista murhan edellisenä iltana nähnyt elossa ja hyvässä voinnissa herra Maurice Tickellin, talon toisen vieraan, seurassa.

Mutta siinä ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt kuuntelijoiden, sekä virallisten että epävirallisten, mieltä -- paitsi sitä, että he nyt kuulivat kuvaukset silminnäkijöiltä. Huhujen ja julkisten selostusten nojalla he olivat jo tutustuneet näihin seikkoihin. Fowlerin ja poliisikomisariuksen lausunnot olivat jännittävämpiä. Kamaripalvelija kertoi nähneensä Kestevenin ja Tickellin istuvan yhdessä, polttelevan tupakkaa ja keskustelevan ilmeisesti perin ystävällisesti keskenään myöhään yöllä; hänet ja Mountain oli varhain seuraavana aamuna kutsuttu kuusikossa olevalle aukeamalle; hän oli huomannut, ettei Tickellin huoneessa ollut ketään, ja vähän myöhemmin havainnut, että yksi hänen isäntänsä polkupyöristä oli kadonnut. Komisarius ilmoitti tarkastaneensa vainajan vaatteet; niiden taskuista ei ollut löytynyt mitään muuta kuin nenäliina ja kynsisakset. Kaksi tahi kolme kunnollista, rehellistä, jäyhäkasvoista valamiestä hengähti syvään ja pudisti päätään kuullessaan sen, ja Smith kuiskasi Hextallille, että heidän mielipiteensä oli nyt valmis eikä enää ikinä muuttuisi -- ryöstömurha, se oli heidän uskonsa, ehdottoman vankka ja horjumaton.

Darrell Tress nousi todistamaan. Hän oli silmäänpistävän hermostunut ja epävarma, ja älykäspiirteinen, teräväsilmäinen lakimies, joka oli saapunut Lontoosta ohjaamaan jutun menoa oikeusviranomaisten puolesta, silmäili häntä hieman uteliaasti, ikäänkuin ihmetellen, minkä tähden ihminen pelkäsi niin yksinkertaista asiaa. Hän esitti tahallaan todistajalle pari, kolme muodollista kysymystä herättääkseen hänessä itseluottamusta. Sitten hän kävi käsiksi ydinkohtaan, lausuen nopeasti ja varmasti suoranaisen kysymyksen.

"Olette luultavasti nähnyt sen miehen ruumiin, jonka kuoleman yhteydessä olevien seikkojen selvillesaamiseksi tämä kuulustelu pidetään?" tiedusti hän.

"Näin sen eilen", myönsi Darrell.

"Kenen ruumis se on?" kysyi lakimies terävästi.

Darrell tuijotti kyselijään, sitten tutkintatuomariin, sitten jälleen kysyjään.

"Kestevenin", vastasi hän vihdoin. "John Kestevenin tietysti."

"John Kestevenin ruumis. Kuka oli John Kesteven? Sanoitte 'tietysti'; siis tietysti tiedätte sen."

"Tiedän ainoastaan sen", virkkoi Darrell hitaasti, "että tunsin hänet John Kestevenin nimellä. Niin hän itse nimitti itseään."

"Kuka hän oli?"

"Minä -- en tiedä sitä."

"Missä hän asui?"

Darrellin kasvot kirkastuivat hänen kuullessaan sen kysymyksen.

"Siitä saakka, kun opin hänet tuntemaan, hän asui minun luonani", vastasi hän empimättä.

"Missä hän asui sitä ennen? Missä hän asui silloin, kun ensi kerran kohtasitte hänet?"

Darrell pudisti päätään.

"Siitä ei minulla ole aavistustakaan", vastasi hän. "En kuullut hänen koskaan puhuvan siitä."

"Onko minun siis uskottava teidän ottaneen tämän miehen, joka nimitti itseään John Kesteveniksi, suoraan taloonne tai taloihinne tietämättä mitään hänen entisyydestään?"

"Oh, no, tiesinhän luonnollisesti jotakin!"

"Mitä tiesitte?"

"No niin, tiesin, että hän oli kelpo -- hyvä kumppani -- ja niin edelleen", sanoi Darrell epävarmasti. "Minä -- nähkääs, en kysellyt häneltä mitään. Hän ja minä pidimme toisistamme, ymmärrättehän."

"Kyllä käsitän. Ja niinpä te otitte hänet -- ventovieraan -- perheenne jäseneksi?"

"Ei; en ottanut!" murahti Darrell, näyttäen äkkiä pirteyden merkkejä. "Kehoitin häntä jäämään vähäksi aikaa -- ja hän viipyi yhä."

"Ymmärrän! -- Ja nyt, herra Tress, missä ja milloin tapasitte John Kestevenin ensi kerran?"

"Eräässä hotellissa Readingissä -- viime talvena."

"Miten kohtasitte hänet? Esittelikö teidät joku toisillenne?"

"Ei. Se tapahtui ollessani yksin matkalla Newburyn esteratsastuskilpailuihin. Pysähdyin Readingiin, ja hän oli samassa hotellissa. Hän puhutteli minua sinä iltana biljardisalissa, ja seuraavana päivänä menimme kilparatsastukseen yhdessä. Tulimme näette oikein hyvin toimeen, ja minä pyysin häntä vieraakseni Lontoossa."

"Mainitsiko hän teille mitään itsestään, kuka ja mikä mies hän oli, mistä hän tuli? Ajatelkaahan!"

"Niin, kyllä, jotakin hän puhui", vastasi Darrell äkkiä oltuaan hetkisen vaiti. "Hän sanoi juuri äsken tulleensa Afrikan länsirannikolta, jossa hän oli ollut useita vuosia."

"Ilmoittiko hän teille, mitä hän oli siellä hommannut?"

"Muistaakseni hän oli harjoittanut jonkinlaista kauppaa. En muista millaista. Se ei kiinnittänyt mieltäni."

"Millaisissa varoissa hän oli? Hyvissä? Huonoissa? No, herra Tress, antakaa tulla! Oliko hän hyvin puettu? Oliko hänellä rahaa taskussaan? Oliko hänellä muassaan runsaasti tavaroita, vaatteita ja muuta sellaista? Sen varmasti muistatte."

"Hänellä ei ollut paljon vaatteita", vastasi Darrell mutkattomasti, "koska hän oli vasta äsken palannut Englantiin".

"Epäilemättä veitte hänet oman vaatturinne liikkeeseen?"

"Kyllä, niin tein."

"Sallikaa minun esittää teille hyvin suora kysymys -- velvollisuuteni on tehdä se. Suorititteko te hänen maksettavakseen sillä tavoin kertyneet laskut?"

"En. Hän suoritti ne itse. Ne lähetettiin minun asuntooni -- mutta Kesteven ne maksoi."

"Hänellä oli siis rahaa?"

"Hänellä oli aina rahaa runsaasti siitä asti, kun tutustuin häneen."

"Saiko hän rahaa teiltä? Niin, muistelkaahan! Lainasiko hän tai voittiko hän teiltä silloin, kun ensi kerran kohtasitte toisenne -- sinä iltana Readingissa?"

"Ei lainannut. Hän voitti jonkun verran -- ei paljoa -- korttipelissä. Ja hieman biljardissa -- mitättömän vähän. Pelasimme biljardia koko illan ja sitten myöhemmin minun huoneessani korttia tunnin tai pari."

"Sanoitte -- 'ei paljoa'. No, kuinka paljon?"

"Niin -- en tiedä! Ehkä parisataa. Ja seuraavana päivänä hän voitti koko joukon rahaa kilparatsastuksessa."

"Hän oli siis kortinpeluri ja löi vetoja ratsastuskilpailuissa. Te pelasitte kaiketi aika paljon korttia yhdessä myöhemmin?"

"Kyllä."

"Menetittekö hänelle paljon?"

"En juuri hänelle. Joskus voitin häneltä."

"Esitän teille kysymyksen: menetittekö tälle miehelle paljon rahaa siitä alkaen, kun opitte hänet tuntemaan, tähän saakka?"

"En; en menettänyt! Pelasimme korttia aika paljon -- muiden kanssa -- mutta koskaan en hävinnyt paljoa. Minulla on tavattoman hyvä onni korttipelissä. Luonnollisesti menetin joskus."