Part 4
Kello viisi samana iltapäivänä hyppäsi Hextall vuokra-autosta Middle Templen kujan päässä ja, nopeasti laskeutuen pitkin ikivanhaa kulkuväylää, kääntyi Pumppupihaan, missä kiipesi erään jakson hyvin kuluneita portaita, kunnes saapui tammiovelle, jonka kamanaan oli maalattu himmennein valkoisin kirjaimin nimi "John Smith". Jotka olivat selvillä pihan moninaisten asuntojen omituisista salaisuuksista, olisivat noista himmenneistä kirjaimista ja ovenkamanasta vetäneet kaksi tosiasiallista johtopäätöstä, nimittäin ensiksi sen, että herra John Smith oli omistanut kaksoisoven takana olevan huoneuston jo jonkun ajan, ja toiseksi, ettei hän sitä jakanut kenenkään kanssa. Näistä kahdesta tosiasiasta he ehkä olisivat edelleen päätelleet, että herra John Smith oli menestyksellinen asianajaja, jonka ei tarvinnut jakaa huoneitaan ja kirjureitaan, vaan piti niitä komeillakseen. Siinä he kuitenkin olisivat olleet väärässä -- yksinkertainen totuus oli; että Smith, Hextallin vanha koulutoveri, oli huomattavan varakas mies, joka huvittelihe hieman asianajolla ja teki kovasti sellaista työtä, jota toiset olisivat nimittäneet hölynpölyksi. Hän nautti monista huoneistaan, eikä hän niissä milloinkaan tuntenut ikävää huolimatta siitä tosiasiasta, että hän piti vain yhtä sihteeriä, joka oli täsmällisesti tavattavissa kello kymmenen ja puoli kuuden välillä.
Vastaukseksi Hextallin koputukseen avasi tämä sihteeri ulommaisen tammioven. Hän oli omituisen muotoinen, hieman karsassilmäinen ja punatukkainen olento, ja John Smith kerskui, että tältä kului jokaisena iltapäivänä puoli viiden ja puoli kuuden välinen aika niiden mustetahrojen pesemiseen, jotka hän oli koonnut päivän kuluessa, koskapa musteen läikytteleminen ja tuhraaminen käsiin ja naamaan näytti olevan yksi hänen elämänsä päätarkoituksista. Hextall tapasi hänet tässä peseytymishommassa ja katsoi häneen tarkkaavasti, nimittäin mikäli häntä saattoi eroittaa saippuavaahdon ja pyyhinröykkiön takaa.
"Hyvää iltapäivää, Styler", sanoi Hextall. "Onko herra Smith kotona?"
"Ei, hän ei ole, tohtori Hextall, ja se on totuus, niin tavaton kuin se onkin", vastasi Styler iloisesti ja ujostelematta. "Asia on niin, sir, että erittäin mielenkiintoinen juttu on esillä rikosasiain keskusoikeudessa, ja herra Smith on ollut siellä koko päivän. Minä katsahdin sinne itsekin iltapäivällä, sir, ja silloin jutun oletettiin päättyvän kello viisi tahi ennemmin, joten minä en luule hänen enää kauan viipyvän. Ettekö tule sisälle, tohtori? Kuulemani perusteella arvelen jutun päättyvän pian -- se on tavallinen murhajuttu, mutta on siinä eräitä hyvin sieviä ja mielenkiintoisia yksityiskohtia: nepä ovat tietysti esimiehenikin houkutelleet."
"Murhajutut ynnä muut sellaiset luullakseni miellyttävät teitä, Styler, niinhän?" huomautti Hextall astuessaan Smithin sisimpään huoneeseen ja istuutuen. "Te pidätte sellaisesta kiihoituksesta."
"Suorastaan rakastan sitä!" vastasi Styler, hangaten pontevasti pyyhkeellä itseään. "Se on, tohtori Hextall, minun ruokani, juomani, lämpöni, tupakkani ja mielitiettyni! Ah, minä olen edistynyt, niinpä vainkin! Tänne tultuani -- kolme vuotta sitten -- minä olen kehittänyt tietojani rikosoikeudessa ihan ihmeellisesti! Herra Smith on ollut minulle äärettömän hyvä: minulla on käytettävänäni kaikki nämä kirjat, sir, ja arvaamattoman suurena etuoikeutena olen saanut istua herra Smithin jalkojen juuressa, ja asuntooni minä olen keräillyt kauniin pikkukokoelman rikosoikeudellisia kirjoja ja oikeuspäätöksiä -- ja, tohtori Hextall, näin puheen tullen, jos minun sopii huomauttaa siitä, olisin kiitollinen, jos teillä olisi jokin hyvä oikeuslääketieteellinen teos, jonka voisitte luovuttaa? Joko Guyn ja Ferrierin, sir, tahi Taylorin? Minä olen kuukausimääriä haeskellut sellaista vanhojen kirjojen myymälöistä, mutta --"
"Minä katson", vastasi Hextall huvitettuna. "Mutta mitä te teette kaikella tuolla tiedon paljoudella, Styler?"
Sihteeri, joka antoi viimeistä kiilloitusta suurille ja ulkoneville korvilleen, alkoi hymyillä. Hymy sai alkunsa huulien keskustasta ja laajeni sitten asteittain, kunnes se verkalleen paljasti suuret haikalan hampaat. Hextallille juolahti vaistomaisesti mieleen Eläintieteellisen puutarhan altaassa kitaansa avaava alligaattori.
"Ah, sittenpä nähdään, sir", vastasi Styler häveliäästi. "Perästä kuuluu! Roomaa ei ole luullakseni päivässä rakennettu, tohtori Hextall. Minulta ei puutu kunnianhimoa, sir, ja -- täällä tulee esimies."
Säteillen mielihyvästä Hextallille, tuli huoneeseen pieni, lihava, pyöreäkasvoinen herra, kultasankaiset silmälasit lauhkeakatseisten silmiensä edessä. Hän näytti miltei kunnianarvoiselta huolimatta siitä seikasta, ettei hän ilmeisestikään ollut vielä kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Hän oli puettu peruukkiin ja viittaan, peruukki hieman vinossa ja viitta nostettuna sykkyrään valkoisella kädellä, ja hän näytti lauhkeatapaisimmalta mieheltä mikä koskaan oli vaihtanut sävyisiä sukkeluuksia lainopillisen pilailijan kanssa. Hänen ulkomuodostaan päättäen ei kukaan olisi arvannut, että herra John Smithillä oli rikosasioihin nähden sama maku kuin hänen sihteerilläänkin.
"Halloo, Hextall!" sanoi hän äänellä, joka oli yhtä lauhkea ja sävyisä kuin hänen katseensakin. "Enpä odottanut tapaavani sinua täältä. Mikä sinut on tänne tuonut?"
"Asia, joka miellyttää sinua", vastasi Hextall. "Eräs -- juttu."
"Senpä minä arvasin jo sinut nähdessäni", huomautti Smith. Hän heitti viitan yltään, antoi peruukin Stylerille, istuutui nojatuoliin ja veti savukekotelon esille. "Jotakin alaasi kuuluvaa?" hän tiedusti sihteerin poistuttua. "Ja se on tietenkin erittäin tärkeä. Muutoin sinä et olisikaan täällä; luultavasti olisit odottanut kunnes olisi tavattu. Ota savuke ja kerro mitä se on."
Hän sijoittautui paremmin istuimelle, nojasi päänsä mukavasti tuolin täytettyyn selkänojaan, sulki kultasankaisten silmälasien verhoamat silmänsä ja kuunteli keskeyttämättä Hextallin kertomusta. Kun se oli päättynyt, heitti hän pois savukkeensa, riisui silmälasinsa ja kohottautui istuimellaan. Lauhkeat siniset silmät välähtivät äkkiä tarkkaaviksi.
"Tuohan on syvästi mielenkiintoista, Hextall", hän sanoi. "Se herättää -- mielenkiintoani. Se on jo paljon myönnetty. Jutun pinnallisten tosiasiain takana on paljon muuta."
"Niinkö luulet?" kysyi Hextall väkinäisesti. Hän oli puolittain toivonut, että Smith olisi jutulle hymähtänyt ja nauranut. "Sinä siis arvelet asiaa suuremman huomion arvoiseksi?"
"Oh, varmastikin! Pelkäänpä, että sinun on tartuttava siihen niin vakavasti kuin tuolle nuorelle neidille vakuutitkin", vastasi Smith levollisesti hymyillen. "Ja kun minä tunnen sinun hieman ritarillisuuteen taipuvan luonteesi, niin olenpa varma, että sen tulet tekemäänkin. Nyt minä teen pari huomautusta. Kaikkein ensiksi tuon nuorten kreikkalaisten kertomuksen suhteen. Kun minä satun olemaan manchesterilainen, niin ei ole ollenkaan ihme, että minä tunnen nuo veitikat -- ainoastaan tunnen heidät -- minä kohtasin molemmat ollessani viimeksi Manchesterissa. Nuori Victor on vanhan suurkauppiaan Antonio Demetriadin veljenpoika -- hän on äskettäin saapunut siihen liikkeeseen Ateenasta ja on hiukan taipuva hurjasteluun. Toinen poikanen on säännöllisempää lajia. Jos George Chimbouloglos sanoo olevansa varma, että hän näki tuon Kestevenin yrittävän ampua neiti Paquitaa, niin voit olla vakuutettu, että hän näki -- jotakin sellaista."
Hextallin kasvot synkistyivät ja hän huokasi syvään.
"Silloin -- hän on vaarassa?" mutisi hän.
"Minä sanoisin, hän ja hänen molemmat veljensä ovat uhatut -- Kestevenin puolelta", vastasi Smith yksinkertaisesti. "Seuraava kysymys on -- miksi? Se on saatava selville."
"Kerroinhan minä sinulle, mitä kamaripalvelija Fowler sanoi", huomautti tohtori Hextall. "Kukaan ei tunne Kesteveniä."
"Ei kukaan niistä, jotka Fowler tuntee", oikaisi Smith. "Mutta Fowlerin maailma on rajoitettu hänen kaltaisiinsa -- Fowlerin miestoverien herroihin. Joku kyllä tuntee Kestevenin. Haluatko saada minut avuksesi?"
"Jos sinä suostut!" huudahti Hextall. "Minä tiedän, että kunhan sinä vain ryhdyt, niin teet sen perusteellisesti. Mutta -- mitä me voimme tehdä?"
Smith hymyili ja sytytti uuden savukkeen.
"Enpä arvioisi kykyäni paljoksikaan, ellen voisi jotakin saada aikaan", hän vastasi. "Meidän on saatava selville Kestevenistä -- kuka hän on. No, voitko sinä luottaa tuohon palvelijaan, Fowleriin?"
"Luullakseni", virkkoi Hextall. "Hän ei varmastikaan pidä Kestevenistä."
"Voisitko saada Fowlerin tulemaan tänä iltana asuntoosi tunnin ajaksi?" kysyi Smith. "Sinä voit? Hyvä -- järjestä kello yhdeksäksi. Minä lähetän Stylerin häntä kohtaamaan. Jätä sinä heidät kahdenkesken. Ja pyydä sinä Fowleria tuomaan, jos mahdollista, Kestevenin ja Darrellin valokuvat."
"Styler!" huudahti Hextall. "Aiotko panna hänet työhön?"
"Minä aion panna työhön nerokkaimman vainukoiran minkä tunnen", vastasi Smith. "Jätä se minun huolekseni! Mentyäsi minä selostan omalla tavallani Stylerille kertomasi ja lähetän hänet pakinoimaan Fowlerin seurassa tänä iltana. Sen jälkeen ryhtyy Styler omalla tavallaan ottamaan selvää Kestevenistä. Mutta -- hän kyllä tulee onnistumaan."
"Luuletko niin?" kysyi Hextall puolittain epäillen.
"Siitä lyön veikkaa uuden silinterihattuni!" vastasi Smith. "Eikä hän siinä kauan viivy."
"Mutta oletahan, ettei hänestä ole mitään selville saatavissa?" huomautti Hextall.
Smithin kasvot kävivät harkitseviksi.
"Hyvä ystäväiseni!" hän sanoi. "Noh -- noh! Jokaisesta ihmisestä on jotakin selville saatavissa. Missä on sinun tietosi ihmisluonteesta? Jätä Styler tuohon hommaan. Se asia on siis päätetty. Nyt me tulemme kysymykseen numero kaksi -- se koskee neiti Paquitaa. Hän näyttää nykyään olevan huolellisessa hoidossa -- joku hoitajattarista on aina hänen seurassaan?"
"Aina", vastasi Hextall.
"Se on oikein hyvä", virkkoi Smith. "Kuinka pian hänet voidaan siirtää Lynne Courtiin?"
"Oh -- kolmen päivän kuluttua."
"Se on myös hyvä. Nyt sinun on noudatettava ohjeitani. Sinun itsesi on vietävä neiti Paquita sinne -- sinähän suoritat tuon matkan autolla vajaassa kahdessa tunnissa -- ja sitten, sinä silmäilet siellä paikkoja. Mutta -- tärkeämpi kuin tuo -- on vakuuttaa hänelle, että hänen on ainakin jonkun aikaa pidettävä nuo kaksi hoitajatarta. Heidän on matkustettava hänen seurassaan. Sinun on annettava heille tiukka määräys, että jonkun heistä, kunnes toisin määrätään, on häntä pidettävä silmällä alituisesti -- alituisesti. Ymmärräthän, yöllä ja päivällä. Huolehdithan siitä? -- voithan täysin luottaa noihin hoitajattariin?"
Hextall muisti Paquitan äskeisen sydänyöhairahduksen. Silloin hän ei ollut paljoakaan välittänyt hoitajattarestaan. Mutta mietittyään hän päätteli, että Paquita oli nyt paljon tottelevaisempi, joten hän uskoi tämän noudattavan hänen määräyksiään.
"Hyvä on", hän vastasi. "Minä huolehdin siitä. Häntä vartioidaan yöllä ja päivällä."
"Mainiota -- että niin teet", sanoi Smith. "Minä annan sinulle nämä ohjeet tarkoituksella. Samassa mielessä minä vaadin sinua matkustamaan potilaasi seurassa Lynne Courtiin. Minä tahdon, että sinä näet tuon pienen veljen, josta hän on puhunut."
"Niinkö?" tiedusti Hextall ihmetellen. "Minkä tähden?"
"Sinä olet nähnyt neiti Paquitan; sinä olet nähnyt vanhemman veljen; nyt sinun on nähtävä nuorempikin. Minä haluan, että sinä otat huomioon, onko hän terve poikanen; kuka on hänen hoitajansa; kaikki mitä satut hänestä ja hänen oloistaan huomaamaan. Älä välinä minkätähden, -- mutta anna minulle palattuasi selostus havainnoistasi."
"Minä en tiedä mihin sinä pyrit", sanoi Hextall, "mutta minä tottelen sinua".
"Minä tiedän mihin pyrin. Samalla kun sinä toimitat näitä asioita, tulen minä tekemään jotakin muuta -- tutustumaan läpikotaisin Tress-suvun historiaan ja asianhaaroihin, joiden perusteella nämä nuoret saavuttivat nykyisen rikkautensa. Onpa hyvä asia, Hextall, että tämänluontoisissa tapauksissa sinun ja minun laiseni suojelusenkelit voivat penkoa asiat selviksi -- ja tässä erikoistapauksessa varsinkin. Minä luulen tuon nuoren väen kaipaavan suojelusta. Mutta onko sinulla aavistustakaan, mihin tuo nuori aasi Darrell on joutunut?"
"Ei vähäistäkään! Mutta tietenkin hän on Kestevenin seurassa."
"Oh, tietysti! Mutta mitäs tuosta! Joko he itse tahi tiedot heistä kyllä aikoinaan saapuvat. Ja nyt olemme tehneet kaikki mitä nykyhetkellä on ollut tehtävissä, joten sinä voit poistua järjestämään Fowlerin ja Stylerin kohtausta kotiisi kello yhdeksältä tänä iltana. Kun sitten olet vienyt neiti Paquitan ja hänen hoitajattarensa Lynne Courtiin, niin tule takaisin ja anna minulle selostus."
Hextall otti aina John Smithin sanat vakavalta kannalta, joten hän nousi tottelevaisesti ja astahti ovelle. Mutta ennenkuin hän sen avasi, rohkeni hän vielä tehdä erään kysymyksen.
"Onko minun jätettävä Styler ja palvelija yksin?"
"Ehdottomasti -- äläkä jälkeenpäinkään tee Stylerille mitään kysymyksiä", vastasi Smith suopeasti hymyillen. "Stylerin omituiset menettelytavat ovat niinkuin myyrän, eikä hän, kuten muutkaan myyrät, halua tulla nähdyksi penkoessaan maanalaista käytävää. Hän kuitenkin poikkeaa myyrästä eräässä tärkeässä suhteessa -- hän ei hävitä työnsä todistuksia. Nyt sinä poistut ja jätät asiat minulle."
Hextall palasi West Endiin ja tapasi Fowlerin ja järjesti hänen kanssaan kohtausta koskevat seikat, erikoisesti painostaen, että oli pidettävä asia salaisuutena. Kuten hän oli odottanutkin, tapasi hän palvelijan valmiina ja halukkaana ryhtymään vaikka mihin juoneen Kesteveniä vastaan; kävi ilmi, että hänellä oli useampia riita-asioita ratkaistavana tuon olennon kanssa, joten hän oli hyvinkin iloinen saadessaan aloittaa leikin. Mitä sitten hänen ja Stylerin välisessä neuvottelussa tuona iltana ilmeni, sitä ei Hextall tietänyt, mutta hän sattui näkemään heidät poislähtiessä eteisessään ja, päättäen määrätystä välkkeestä palvelijan silmissä ja teikaroivasta tyytyväisyyden ilmeestä sihteerin omituisilla kasvoilla, hän kuvitteli, että heidän salainen keskustelunsa oli tuottanut kumpaisellekin nautintoa.
VII
VARHAISET AAMUN SÄHKÖSANOMAT
Viimeistellessään seuraavana aamuna pukeutumistaan, kuuli Hextall vuokra-auton pysähtyvän ovensa eteen, ja katsahdettuaan akkunasta, hän näki John Smithin laskeutuvan siitä erään kookkaan, yksinkertaisesti puetun keski-ikäisen naisen seuraamana. Nopeasti hän päätti pukeutumisensa ja kiirehti vastaan, tavaten vieraansa eteisessään.
"Pari sanaa kanssasi", sanoi Smith. "Tämä on sairaanhoitajatar Palliser. Salli hänen istua jossakin odotushuoneessasi muutama minuutti, kunnes me puhelemme. Kuulehan nyt", hän jatkoi heidän päästyään kahden vastaanottohuoneeseen. "Tuo nainen tuolla on täysin koulutettu ja asianmukaisesti laillistettu sairaanhoitajatar. Hän on myös minun arvokkaimpia avustajiani."
"Ja-ha!" myönsi Hextall, joka jo huomasi mitä Smith tarkoitti. "Ja sinä tahdot --"
"Minä tahdon, että sinä viet hänet yhtenä potilaasi hoitajattarena Lynne Courtiin. Sinähän voit helposti päästä vapaaksi yhdestä nykyisestä hoitajattaresta ja ottaa Palliserin hänen tilalleen. Tee se herättämättä mitään epäilyksiä tuossa toisessa hoitajattaressa. Mitä hoitajatar Palliseriin tulee, niin hän kyllä pitää hyvän huolen, ettei herätä kenessäkään epäilyksiä -- hän on niin älykäs kuin sillä koulutuksella suinkin voi olla. Minä olen käyttänyt hänen palveluksiaan ennemmin -- usean kerran. Sinun on ainoastaan järjestettävä hänen kanssaan -- no -- milloin hänen on saavuttava sairaan luokse."
"Luullakseni sinä haluat hänet toimeen, että hän voisi antaa sinulle tietoja?" virkkoi Hextall.
"Aivan niin -- varsinkin sen jälkeen, mitä Styler kertoi minulle eilen illalla. Hän sai Fowlerilta tietoonsa paljon sellaista, mitä sinä et olisi saanut. Mutta älä välitä siitä nyt. Järjestä sinä tämä asia ja vie neiti Paquita kahden hoitajattaren kanssa Surreyhin -- milloin se voi tapahtua?"
"Ylihuomenna", vastasi Hextall arvelematta. "Iltapäivällä."
Hänellä ei ollut vaikeuksia Smithin toivomusten toteuttamisessa.
Paquita, nopeasti toipuen tapaturman ensimmäisestä iskusta, oli ilmeisesti hyvinkin mielissään, kun sai jättää lääkärin ja uuden ystävänsä huoleksi kaikki järjestelytoimet, joita tämä katsoi tarpeellisiksi. Niinpä hän jätti huoneuston hilpein mielin. Hän ja Hextall matkustivat yhdessä autossa, hoitajattaret toisessa. Koko matkan Surreyn maanteillä hän nauroi ja liverteli iloisen vilkkaasti. Mutta kun he olivat tulleet Sussexin rajalla vuoristoseutuun, kävi hän miettiväksi, jopa melkein synkäksi.
"Tuolla on Lynne Court!" huudahti hän äkkiä, viitaten erääseen taloon, joka näkyi taivaan rannalla kaukaisella mäellä. "Tuolla -- ylhäällä metsän keskellä. Minä luulin tulevani sen nähdessäni iloiseksi -- ja nyt ei niin käynytkään."
"Miksi?" kysyi Hextall.
"Koska minä en tiedä mitä siellä tullessani kohtaan'" hän vastasi. "He saattavat olla siellä -- Darrell ja Kesteven. Jos he ovat, niin on siellä heidän seurassaan enemmänkin Kestevenin laisia. Siinä tapauksessa --"
"En luule teidän tapaavan heitä siellä", virkkoi Hextall. "Ja jos he ovat -- no, silloin minun on puhuttava heille melko selvästi."
Paquita huokasi.
"Mikä siunattu asia, että Fowler sattui löytämään teidät!" sanoi hän koruttomasti. "Ja mikä lohdutus, että on lähellä mies, johon voi turvautua! Onko teidän todellakin palattava Lontooseen -- heti paikalla?"
"Täytyy!" vastasi Hextall pakotetulla päättäväisyydellä. "Mutta minä olen aina tavattavissa, tiedättehän."
Lynne Courtissa ei ollut Darrellia eikä Kesteveniä. Ja itse Lynne Court, vanha, harmaaseinäinen ja puolittain hirsistä rakennettu aateliskartano, joka sijaitsi kuusipuiden keskellä Sussexin tasangon yläpuolelle kohoavan mäki jonon rinteellä, näytti Hextallista ainoastaan rauhanajatuksia herättävältä.
Rakennus itsessään oli vanhanaikainen ja kuvankaunis; sen puutarhat ja leikkikentät olivat ihanat: eteläiseltä parvekkeelta vilahti silmiin Englannin kanaali; koko paikka oli sellainen, missä saattoi elää unelmoiden elämänsä. Nähtävästi Paquita huomasi mitä hänen seuralaisensa ajatteli, joten hän, heidän saavuttuaan taloon, kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi hiljaisella äänellä:
"Se on ihana ja kaikki olisi hyvin -- ellei olisi -- te tiedätte mitä. -- Tässä on minun pieni veljeni, Ronnie."
Kuuliaisena John Smithille antamalleen lupaukselle, katsoi Hextall mielenkiintoisesti poikaan, joka saapui juosten tervehtimään sisartaan. Hän oli sievä, terveennäköinen seitsemän vanha, valpas ja vilkasluontoinen poikanen. Hextall kuvitteli, että espanjalaisen rodun merkit ilmenivät hänessä selvempinä kuin sisaressa ja veljessä. Silminnähtävästi hänessä ei ollut mitään vikaa ruumiillisesti tahi henkisesti, joten Hextall kohdisti huomionsa poikaa seuranneeseen nuoreen naiseen, solakkaan, sievännäköiseen, päättävän vakavaan ja kunnolliseen, jonka Paquita hänelle esitti neiti Brockiksi, kotiopettajattareksi. Näiden kahden taakse, oven lähettyville, oli kerääntynyt muutamia ylimpiä palvelijoita, kuten arvokas taloudenhoitajatar, vakavakasvoinen isännöitsijä, lakeija tahi pari, kaikki ilmeisesti iloissaan nuoren emäntänsä näkemisestä. Muutamassa minuutissa sai Hextall vaikutuksen suuresta mukavuudesta ja yltäkylläisyydestä -- suuri talo, joukottain palvelijoita, kaikki nykyajan mukavuudet mitä vain sydän saattoi vaatia, hyvin rasvattu perhekoneisto, josta, ulkonaisesti, ei puuttunut mitään. Ja tämän nuori isäntä oli poissa, reuhaamassa ja mässäämässä -- missä?
Paquita, pontevana huolimatta äskeisestä tapaturmasta, tahtoi itse saattaa hoitajattaret heille kuuluviin huoneisiin. Hextall jäi hetkeksi yksinään kirjastoon, joka sijaitsi rakennuksen eteläisessä sivussa. Hän oli miettimässä miten tämä kaikki tulisi päättymään, kun Paquita palasi hänen luokseen koko lailla huolissaan. Hän sulki oven perässään ja vei Hextallin erääseen akkunasyvennykseen.
"Ronnie kertoi minulle jotakin kummallista", hän sanoi. "Hän kertoi toissailtana nähneensä Kestevenin!"
"Kestevenin! Missä?" huudahti Hextall.
Paquita katsahti oveen ja alensi äänensä kuiskaukseksi.
"Minä kerron mitä hän sanoi minulle", virkkoi Paquita. "Hän on näppärä poika ja hänellä on ikäisekseen kyllin älyä säilyttämään asiat omana tietonaan. Hän sanoo, että toissailtana -- joku ilta sitten -- hän ei vuoteeseen käytyään voinut nukkua, joten hän nousi ylös ihailemaan akkunasta kuutamoa. Ja parvekkeella, lähellä marjakuusta, hän näki Kestevenin -- neiti Brockin seurassa."
"Kotiopettajattaren!"
"Niin. Hän johtui kertomaan tämän minulle kuullessaan minun kysyvän taloudenhoitajattarelta tokko herra Tress tahi herra Kesteven ovat tahi ovat olleet täällä senjälkeen kun minä poistuin. Kun hän vastasi kielteisesti, niin Ronnie veti minut syrjään ja kertoi tuon. Ja nyt se tuottaa minulle huolta, koska juuri Kesteven hankki neiti Brockin meille. Minä tarvitsin kotiopettajatarta Ronnielle, ja hän toi neiti Brockin."
"Ettekö arvele pojan erehtyneen?" kysyi Hextall äänettömyyden jälkeen.
"En! Minä olen varma, ettei hän ole erehtynyt. Ronnie on hyvin tarkkanäköinen. Mitä minun on tehtävä? Onko minun kysyttävä neiti Brockilta, mitä Kesteven täällä teki?"
Hextall pohti nopeasti asiaa.
"Ei!" hän vastasi. "Älkää! Odottakaa. Katsokaahan!" hän jatkoi vakuuttavasti. "Minä tahdon, että te tunnette itsenne täysin levolliseksi niin kauvan kuin nuo kaksi hoitajatarta ovat luonanne. Olkaa hyvä ja totelkaa heitä -- minun mielikseni. Jos milloin hyvänsä tarvitsette minua, niin on teidän ainoastaan sähkötettävä, jolloin minä ilmestyn tänne niin pian kuin auto vain kuljettaa. Kaikissa tapauksissa minä tulen tänne teitä katsomaan ylihuomenna -- lääkärinä, tiedättehän."
"Minä en pelkää omasta puolestani", vastasi Paquita. "Minä ihmettelen, missä minun onneton veljeni on. Tietenkin minä tiedän, mitä tapahtuu. Hän ilmestyy takaisin päivän tahi parin kuluttua katuvana ja onnettomana, koska jätti minut Lontoossa, ja hän tulee lupaamaan parannusta, ja sitten Kesteven tulee uudelleen näyttämölle, jolloin -- mutta mitäpä hyödyttää puhua? Tulkaa ottamaan hieman teetä."
Hextall viipyi Lynne Courtissa illansuuhun, ja sitten keskusteltuaan luottamuksellisesti kahden hoitajattaren kanssa ja luvattuaan Paquitalle palata seuraavana päivänä, hän ohjasi autonsa Lontoota kohden. Tuntia myöhemmin, hiljaa ajaessaan Epsomin esikaupunkikatua pitkin ja silmäillessään äsken ostamaansa iltalehteä, kuuli hän itseään huudettavan nimeltä ja, silmätessään ylös, näki Fowlerin, joka ajoi autossaan vastakkaiseen suuntaan. Palvelija selitti merkeillä haluavansa puhua ja seisauttaen autonsa astui ulos, jolloin Hextall kiiruhti liittymään häneen. He kävelivät tien sivuun.
"Minä olen matkalla Lynne Courtiin, sir", sanoi Fowler. "Minä sain tämän sähkösanoman pari tuntia sitten."
Hän veti esille sähkösanoman ja antoi sen Hextallille, joka heti huomasi, että se oli lähetetty Folkestonesta. Se oli osoitettu Fowlerille Queen-Anne-kadun asuntoon ja sisälsi:
"Ottakaa heti Rolls-Royce vajasta, ajakaa Lynne Courtiin ja odottakaa siellä kunnes tulen.
DARRELL TRESS."
"Näettekö mistä se on lähetetty, sir?" sanoi Fowler osoittaen postimerkkiin. "Minä oletan heidän olleen merimatkalla Boulognessa, koettaen sikäläistä kasinoa. He tulevat Lynne Courtiin jolloinkin tänä iltana."
Hextall tuijotti sähkösanomaan näkemättä sen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat toisaalla. Hän harkitsi tokko hänen olisi kerrottava Fowlerille, mitä Ronnie Tress oli ilmoittanut sisarelleen. Hän toivoi, että Smith tahi edes Styler olisi ollut saapuvilla.
"Kuulkaahan nyt, Fowler", sanoi hän äkkiä. "Teihin on luotettu melkoisesti ja teihin tullaan luottamaan enemmän. Minä en tiedä, mitä herra Smithin sihteeri järjesteli teidän kanssanne eilen illalla --"
"Ankarasti meidän välinen asia -- toistaiseksi, sir", sanoi Fowler.
"Aivan niin. Aikomukseni oli jatkaa -- mutta minä uskon teidän olevan tietoisen, että tämä on tahi tulee olemaan vakava tehtävä, joten jokaisen tähän kuuluvan on pidettävä silmänsä auki -- nuoren väen hyväksi, jota te palvelette. Ymmärrättehän?"