Part 3

"No, hän uhkasi, että ellei herra Kesteven palauta heti rahoja, ilmoittaa hän poliisille tuon revolverijutun ja syyttää Paquitaa henkensä uhkaamisesta. Ja minä en tiedä, sir, missä Kesteven tai herra Tress ovat."

"Luulin heidän olevan Brightonissa", sanoi Hextall.

"Ei, sir! Minä sanoin Paquitalle niin -- minun oli hänen rauhoittamisekseen jotakin sanottava. Herra Kesteven matkusti eilen puolen päivän aikaan ja soitti herra Tressille illalla kello seitsemän tienoissa, ja herra Tressillä oli pari matkalaukkua valmiina ja hän matkusti autolla jonnekin, luullakseni, kohtaamaan häntä. Mutta minä en tiedä missä he ovat. Mitä minun on tehtävä, jos tuo mies tulee uudelleen, sir?"

"Tunnetteko hänet?" kysyi Hextall.

"En, sir, minä en tunne. Täällä kyllä käypi pelaamassa eräs ryhmä, mutta hän ei ole kukaan siitä -- hän ei ole ollut milloinkaan täällä ennen tuota yötä. Minä en tuntenut häntä enemmän kuin tuota toistakaan miestä -- hänkään ei ole koskaan ennemmin ollut täällä. Herra Kesteven toi heidät molemmat -- he tulivat kolmisin heti herra ja neiti Tressin palattua teatterista."

"Ettekö edes tiedä heidän nimiään?"

"En edes sitä, sir. Minä tunnen joukon -- suuren joukon! -- kaupungin herroja, mutta milloinkaan en ole nähnyt kumpaakaan noista kahdesta -- en milloinkaan."

"Oliko suurempikin rahasumma kysymyksessä?" kysyi Hextall.

Fowler hymyili.

"Ennenkuin Kesteven ne korjasi pois, huomasin useita sadan punnan pankkiseteleitä joukossa, sir", hän vastasi. "He pelasivat suurilla panoksilla, sir, hyvin suurilla todellakin -- en koskaan ole nähnyt sellaista. Tietenkään ei minun sopisi tehdä huomautuksia, mutta minä vedän omat johtopäätökseni, ja olipa jo aika että herra Tress sai puolustajan."

"Ketä vastaan!" tiedusti Hextall. Hän vihasi ja inhosi koko tätä likaista paljastusta ja hän tunsi eräänlaista pahoinvointia kysellessään -- mutta Paquita oli lähellä ja hänen tytölle antamansa lupaus oli velvoittavana hänen tietoisuudessaan.

Palvelija irvisti ja heilautti päätään.

"Kesteveniä!" hän virkkoi. "Kesteveniä! Hän on saanut nuoren isäntäni valtoihinsa ja kynii häntä -- niinkuin te kynisitte kananpoikaa!"

Hextall katsoi jonkun hetken ääneti palvelijaan. Hän tiesi, että tämän luokan palvelijat olivat täysin tietoisia isäntäväkensä asioista; Fowler näytti kyllin vanhalta ollakseen monen salaisuuden haltijana. Puhuessaan Kestevenistä oli hänen nuoreen tohtoriin kohdistuneissa silmissään ymmärtävä välke, ja Hextall, niin vastenmielistä kuin se olikin, ei voinut olla varteenottamatta viittausta.

"Kun te kerran olette sanonut noin paljon", hän huomautti, "niin minä voin yhtä hyvin ilmoittaa teille, että neiti Tress on minulle valittanut siitä vaikutuksesta, joka Kestevenillä on hänen veljeensä. Hän näkyy ajattelevan --"

Fowler hieman naurahti.

"Oh, minä tiedän, sir! Minä olen ollut Lynne Courtissa useita kertoja. Minä säälin neiti Paquitaa sydämeni pohjasta. Oh -- niin!"

"Tiedättekö mitään Kestevenistä?" kysyi Hextall. "Te sanoitte tuntevanne koko joukon kaupungin herroja. Tunsitteko hänet, kun hän saapui ensi kerran tänne?"

"Kummallista kyllä, sir -- en! Minä olen aikoinani tuntenut paljonkin hänen laisiaan -- tiedättehän, sir, sellaisia miehiä, jotka kiintyvät rikkaisiin nuorukaisiin ja imeytyvät heihin niinkuin iilimadot kunnes ovat imeneet heidät kuiviin -- haukkoja, kuten heitä nuoruudessani nimitettiin. Mutta häntä minä en tuntenut -- ja mikä vielä ihmeellisempi, ei kukaan minun ystävistänikään häntä tuntenut. Me keskustelimme -- kuten herrojen palvelijat keskustelevat, sir, tokko kukaan häntä tuntisi -- mutta ei kukaan meistä tunne Kesteveniä. Me emme voi muistaa häntä. Minulla on ystäviä, jotka tuntevat jokaisen tuollaisen miehen West Endin hienostokorttelissa, ja minä olen osoittanut Kestevenin heille; kukaan ei tunne häntä."

Hextall tunsi nyt jo joutuneensa pitkälle asioihin, joten hän rupesi arastelematta jatkamaan kyselyjään. "Tiedättekö miten ja milloin herra Tress kohtasi hänet?"

"En varmasti, sir", vastasi Fowler. "Se on -- miten he kohtasivat. Minä kyllä tiedän, milloin se tapahtui. Herra Tress oli juuri ottanut minut palvelukseensa: hänellä oli siihen aikaan viime talvena huoneusto Carlton-hotellissa. Hän matkusti Newburyn esteratsastuskilpailuihin pariksi päiväksi ja asui Readingissa -- minä en ollut hänen kanssaan, sillä minä olin ankarasti vilustunut. Sieltä tullessaan hän toi Kestevenin -- eikä tämä senjälkeen enää hänestä eronnut. Silloin he siis kohtasivat, sir; mutta miten he kohtasivat tahi kuka heidät teki tuttaviksi, sitä minä en tiedä. Minä oletan, että he aivan yksinkertaisesti löysivät toinen toisensa -- kilpa-ajoradalla."

"Rohkenen sanoa, että te voitte vastata kysymykseen, joka mahdollisesti on hyvin epäsovelias", huomautti Hextall. "Missä tilassa Kesteven oli tänne saapuessaan? Minä tarkoitan -- miltä hän teistä näytti? Oliko hän hyvin puettu -- näyttikö hän olevan hyvissä varoissa?"

Palvelija nauroi ivallisesti.

"Hän oli kyllin hyvin puettu, sir", vastasi hän, "mutta se olikin hänen ainoa pukunsa: ensiluokan villapuku. Se ja soma päällystakki sekä hyvillä liinavaatteilla ja pukeutumisvälineillä täytetty pieni matkalaukku -- siinä kaikki mitä tullessaan toi. Mutta", hän lisäsi silmää iskien, "parin viikon kuluttua oli hänellä jo yllin kyllin -- ainakin enemmän kuin mitä tusinalliseen hänen matkalaukkuunsa olisi mahtunut!"

"Tarkoitatte -- herra Tressin kustannuksella?" esitti Hextall.

"Aivan niin, sir -- herra Tressin kustannuksella. Minä tietenkin tiedän, sillä kauppiaat puhuvat. Herra Tress vei hänet kaikkien hankkijoittensa luokse -- vaattureille, sukkakauppaan, suutarille, hattuliikkeeseen -- kaikki he lähettivät laskunsa herra Tressille. Herra siunatkoon, sir!" huudahti Fowler. "Ei kukaan Piccadillyssa esiintyvä mies ole Kesteveniä paremmin puettu! Oh, hän kerää höyheniä pesäänsä, siitä ei ole epäilemistäkään! Julkea herra, sir, ja ovela. Nauttii lasillisesta hyvää viiniä ja tuntee mikä on hyvää, mutta ei koskaan maista väkijuomia aterioitten väliaikoina, ja aterioidessaankin varsin kohtuullisesti. Hän ei ole niitä miehiä, jotka heti aamulla tahtovat konjakkia ja soodavettä tahi samppanjapuolikkaan -- kiinalainen tee tahi hyvä kahvi on hänen merkkinsä. Ovathan miehen ainoana pääomana hänen aivonsa, sir -- vai mitä?"

"Tarkoitatteko, että Kesteven osaa huolehtia omastaan?" virkkoi Hextall hymyillen.

"Ei kukaan paremmin, sir. Hänellä on aina järki tallella. Minä olen huomannut, että kun he aikovat pelata illalla täällä tahi Lynne Courtissa, niin ei Kesteven nauti väkijuomia edes ruokapöydässä. Ei missään nimessä! -- hörppäys sitruunamehulla höystettyä kivennäisvettä on ainoa mitä hän tahtoo."

"Erästä seikkaa minä en oikein käsitä", huomautti Hextall. "Minä en ymmärrä, minkätähden hän viettelee herra Tressiä juopotteluun."

Fowler pudisti päätänsä.

"Sitä hän ei tee, sir -- se minun on sanominen hänen puolustuksekseen", vastasi hän vilpittömästi. "Neiti Paquita syyttää häntä siitä, mutta hän on väärässä. Totuus on se, että herra Tress on joutunut siihen peliin jo ennenkuin Kesteven esiintyi näyttämölle. Tullessani hänen palvelukseensa, hän oli jonkun ajan asunut yksin tuossa huoneustossa, joka hänellä oli Carltonissa, ja minä huomasin, että hän oli ottanut tavakseen juoda kolmanneksen samppanjaa heti vuoteesta noustuaan. Nyt hän on jo pitemmällä, sir -- väkevä konjakki ja soodavesisekoitus on nyt hänen aamujuomansa. Ei! -- se ei ole Kestevenin syy! Minun mielipiteeni on -- mutta mahdollisesti minulla ei ole oikeutta sen esittämiseen."

"Sanokaa vain mitä ajattelette", keskeytti Hextall. "Se ei mene pitemmälle."

"Nähkääs, minä luulen, että Kesteven näkee miten asiat ovat ja paikkaa kukkaroaan mahdollisimman nopeasti", vastasi palvelija. "Ja siksipä minä käsitän minkävuoksi hän toissayönä toi nuo kaksi miestä tänne -- ja sitte jätti palauttamatta rahat tummalle miehelle, joka palasi tänne eilisiltana. Minä tunnen kaikki muut, jotka ovat käyneet täällä, mutta en noita kahta -- heitä minä en tunne, ja olenpa vakuutettu, että on olemassa jotakin salaperäistä heissä ja tuossa yössä. Kuulkaahan, mitä minun on tehtävä, sir, jos tuo mies palaa? Varoitanko minä...?"

Samalla kuului ulko-ovelta ovikellon kilahdus. Fowler pyysi anteeksi ja meni avaamaan. Hetkistä myöhemmin hän palasi puistellen päätään.

"Tohtori, hän on taas täällä!" kuiskasi hän. "Hän on ovella ja se toinen mies on hänen seurassaan."

V

KREIKKALAISET HERRAT

Kuullessaan tuon uutisen kuohahti Hextallin sisimmässä. Hän huomasi joutuneensa epämiellyttävään tilanteeseen. Ilmeisesti oli noilla miehillä paha mielessä. Ja huoneuston isäntä oli poissa ja hänen neuvonantajansa hänen seurassaan; Fowler oli sittenkin vain palvelija. Mutta tuolla, oven tahi parin takana oli sairas.

"No, entä sitten?" hän kysyi katsahtaen palvelijaan.

Fowler vastasi kysymykseen puistelemalla päätään; se ilmaisi hämmennystä ja avuttomuutta. Selvästi huomasi, että hän kuului niihin ihmisiin, jotka vaistomaisesti ovat riippuvaisia omaansa voimakkaammasta tahdosta.

"He eivät poistu minun pyynnöstäni, sir", hän sanoi. "He ilmoittivat jäävänsä paikoilleen kunnes tapaavat jonkun talonväestä. Minä ajattelin, että mahdollisesti te puhuttelisitte heitä -- olettehan te tohtori."

"Missä he ovat?" kysyi Hextall vastenmielisesti. "Salissako?"

"Ei, sir, -- minä en päästänyt heitä sisään. He ovat portailla. Minä ilmoitin heille, ettei herra Tress ja Kesteven ole kotona, mutta he eivät uskoneet minua. Mahdollisesti, jos te sanotte -- ah! --" Hän keskeytti, kun ovikello kilahti uudelleen. "Siellä he ovat, kuten huomaatte, sir! Jos he alkavat tuon pelin --"

Hextall poistui huoneesta ja astui etuovelle. Hän avasi sen hiljaa ja, pujahdettuaan ulos, sulki sen perässään. Ulkona odottelevat miehet, jotka olivat keskikokoisia ja hentovartaloisia, vetäytyivät taaksepäin hänen ilmaantuessaan ja katsoivat hieman hämillään hänen kookkaaseen vartaloonsa. Ja toinen mutisi seuralaiselleen pari sanaa:

"Se on tohtori!"

"Kuulkaahan nyt!" sanoi Hextall luonteenomaisella mutkattomuudellaan. "Teidän on hyväntahtoisesti poistuttava. Minä en salli teidän häiritä potilastani soitollanne ja kolkutuksillanne. Palvelija on teille sanonut, etteivät herrat Tress ja Kesteven ole täällä -- he ovat poissa kotoa. Te olette tietoisia, että neiti Tressiä kohtasi vakava tapaturma toissayönä -- teidän läsnäollessanne. Hänen lääkärinään --"

Yrmeäkatseinen mies keskeytti hänet hymyillen puolittain epäuskoisesti ja ivallisesti.

"Tuo kaikki on oikein", hän sanoi huomattavasti muukalaisella murteella. "Mutta me emme tiedä mitään neiti Tressistä tahi neiti Kenhyvästä -- me emme tiedä kenenkään täällä asujan nimeä -- neidin, rouvan tahi herran. Me haemme noita kahta miestä, jotka tapasimme täällä toissa yönä -- miehen, joka toi meidät tänne, ja sen toisen, jonka kohtasimme täällä -- nuoren naisen seurassa." Hextall säpsähti kuullessaan sen ylenkatseellisen äänensävyn, jolla viimeiset sanat oli lausuttu. Hän punastui ja suoristautui ja loi puhujaan varoittavan katseen.

"Teidän on parasta käyttää kohteliaampaa äänensävyä", hän huomautti. Puhuteltu naurahti, näyttäen mustien viiksien alta valkoiset hampaansa, ja hänen silmiinsä tuli närkästynyt ilme.

"Hyvä on -- aivan niin!" hän virkkoi silmäten toveriinsa. "Jos minä puhun teille peittelemättömästi, niin vieläkin peittelemättömämmin voin puhua poliisille -- eikö niin? Me kutsumme poliisin, ellemme saa hyvitystä täällä, ymmärrättehän? Teitä emme tarkoita loukata -- te olette lääkäri -- niinpä niin! Mutta -- te ette tiedä kaikkea."

"Minä en voi sallia sairaani häiritsemistä", toisti Hextall, joka ei osannut muutakaan sanoa. "Minun on pyydettävä teitä poistumaan. Tulkaa takaisin -- jos teidän täytyy -- kun herra Tress koteutuu."

"Herra Tress? Oh, niin, mutta me emme tunne ketään herra Tressiä", väitti puhetta johtava samalla kun hänen toverinsa nauroi epäilevästi. "Ainoa minkä tunnemme on -- tämä huoneusto. Ja mitä meille täällä tapahtui. Osan te siitä näitte -- lopun. Kuulkaahan!" hän jatkoi vilkkaammin. "Me selitämme teille, miten asian laita on, niin. Sitten te ymmärrätte. Me olemme kreikkalaisia herrasmiehiä -- liikealalla Manchesterissa -- hyvin tunnettuja herrasmiehiä. Me tulimme Lontooseen hieman huvittelemaan, niinpä niin. Toissailtana söimme päivällistä Imperial-kahvilassa -- hyvä on. Jouduimme puheisiin -- tiedättehän -- tuon täällä näkemänne vanhemman hienonnäköisen miehen kanssa. Joimme pari lasillista hänen seurassaan -- hyvin miellyttävä mies, kerrassaan mukava. Hän esitti, että pelaisimme hieman korttia erään hänen ystävänsä luona. Hyvä on -- meillä ei ole mitään pientä peliseuraa vastaan, niinhän? Me tulemme hänen mukanaan tänne ja tapaamme tuon nuoren miehen ja -- nuoren naisen. Kaikki sujuu alussa hyvin -- nautimme toiset lasilliset -- puhelemme -- peräti miellyttävää -- oh peräti! Sitten nuori nainen poistuu, ja me ryhdymme pelaamaan. Me pelaamme jonkun ajan ja minä rupean voittamaan -- täysin rehellisesti minä voitan. Minä en harjoita petosta -- en! Miksi minä niin tekisin? -- Minä olen herrasmies; minulla itselläni on kylliksi rahoja -- mutta! -- minä annan teille nimikorttini, osoittaakseni kuka olen -- ystäväni antaa myös nimikorttinsa. Kysykää Manchesterissa keltä tahansa tokko he tuntevat meidän nimemme -- ah, niin!"

Ennenkuin Hextall oli ennättänyt tekemään mitään heitä estääkseen, veti kumpainenkin esille kauniin nimikorttikotelon ja pakotti hänet vastaanottamaan erinomaisesti valmistetun ja piirretyn nimikortin. Hän silmäsi niihin ja luki: Mr. Victor Demetriadi -- Mr. George Chimbouloglos. Kumpaisenkin kortin kulmaan oli merkitty osoite, joka viittasi erääseen Manchesterin parhaista asuntokortteleista.

"Nämä! -- kaikki oikein -- niinhän?" jatkoi herra Victor Demetriadi. "Peräti mukiinmeneviä -- eikö niin? No hyvä, minä kerron teille edelleen. Me jatkamme pelaamista -- minä voitan enemmän -- minä voitan kaksitoista sataa puntaa -- niin!"

"Kaksitoista sataa puntaa!" huudahti Hextall.

"Niin, mutta puoli tuntia varemmin minä olin häviöllä viisitoista sataa!" kivahti Demetriadi. "Silloin ei ollut puhetta petoksesta -- ei! Mutta, nähkääs, me olimme sopineet, että peli lopetettaisiin täsmällisesti kello kaksi. No, viittä minuuttia vaille kaksi minä olen voitolla kaksitoista sataa -- ne ovat minun taskussani, koska me suoritimme häviömme pelin aikana. Silloin tulee tyttö -- tuo nuori nainen -- revolverin kanssa ja sanoo, että me olemme petkuttaneet hänen veljeään -- varsinkin minä! -- ja uhkaa ampua -- varsinkin minut -- ja pitää revolveria päätäni kohti ojennettuna. Oh! -- se oli niin sanottu suunniteltu kuje! Kujepa tietystikin. Jos minä olisin ollut häviöllä -- jos minun ystäväni Chimbouloglos olisi ollut häviöllä kello kaksi -- mitä?"

"Se ei ainakaan ollut kuje, että minun hoidokkiani ammuttiin", huomautti Hextall tyynesti.

Nuoret miehet kääntyivät ja katsahtivat toisiinsa. Heidän silmäyksessään välähti yhteisymmärrys, joka ei jäänyt Hextallilta huomaamatta. Mutta kumpikaan ei puhunut, ja Hextallin mieleen juolahti äkkiä kysyä heiltä erästä seikkaa.

"Koska te näitte tapauksen, niin tietänette miten hän sai ampumahaavan?"

Vielä kerran he katsahtivat toisiinsa. Sitten toisen katse näytti vastaavan toisen kysymykseen, jonka jälkeen vaiti ollut mies puhui.

"Vanhempi miehistä riensi ottamaan häneltä revolveria", sanoi hän tyynesti ja vähemmän murteellisesti kuin hänen toverinsa. "Nainen taisteli sen puolesta, jolloin revolveri laukesi. Mutta hän onnistui sen sittenkin pitämään ja uhkasi sillä meitä kunnes te saavuitte."

Demetriadi nauroi.

"Lorua!" virkkoi hän ivallisesti. "Kaikki tuo kuului juoneen! Sanonpa teille, että jos minä olisin hävinnyt -- jos minun ystäväni olisi hävinnyt paljon -- ah, silloin olisi kaikki ollut hyvin. Se oli pelkkää huijausta -- kaikki tietysti olivat liittolaisia."

"Mikäli minä ymmärrän", sanoi Hextall, joka nyt oli päättänyt selvittää asian perinpohjin, "kuulutte te suostuneen luovuttamaan rahat sillä ehdolla, että ne palautettaisiin teille takaisin eilispäivänä. Onko se niin?"

"On! Vanhempi mies sanoi: 'Pankaa rahat takaisin ja rauhoittakaa tyttö, ja minä tuon ne teille Imperial-kahvilaan puolen päivän aikaan -- varmasti!' Ja Chimbouloglos tässä sanoi samoin. Niinpä minä annoin takaisin. Mutta -- me menemme Imperial-kahvilaan eilen puolen päivän aikaan ja odotamme -- ei kuulu miestä eikä rahoja! Ei, minut on puijattu -- johdettu ansaan! Mutta --"

Hän viittasi sormellaan suljettuun oveen Hextallin takana, ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät tummien viiksien varjosta.

"Minä tahdon rahani, jotka olen rehellisesti voittanut, tahi minä kostan!" hän huudahti. "Minä käännyn poliisiin. Chimbouloglos, hän sanoo: 'Jätä sikseen -- älä vaivaa itseäsi -- tuo raha ei merkitse mitään!' Aivan niin -- raha ei merkitse mitään -- minulla on paljon rahaa -- minä olen hyvin rikas mies. Mutta -- minun kunniani! Minut tuodaan tänne -- peliluolaan, niinpä niinkin. Minä voitan rahat rehellisesti ja suorasti, kuten sanotaan -- silloin minua uhataan revolverilla ja pakotetaan luovuttamaan rahat pois eräällä lupauksella -- ja miehet livistävät! Mutta -- nainen on täällä -- satimessa! Lorua! -- Chimbouloglos on mitä rahvaan pojat nimittävät tomppeliksi!"

"Herra Chimbouloglos on hyvin viisas mies", sanoi Hextall. "Minä annan teille saman neuvon. Ja minä vakuutan, että teillä on väärä käsitys sisällä olevasta nuoresta naisesta -- kerrassaan väärä!"

"Väärä!" huudahti loukattu. "Mitä! -- Vaikka hän ojentaa revolverin otsaani ja uhkaa ampua ulos aivoni ellen luovuttaisi rahoja, jotka rehellisesti voitin? Oh, ei, ei, ei! -- minä en ole hupsu, herra tohtori -- älkäähän toki!"

Lyhyen hiljaisuuden vallitessa tarkasti tohtori miehiä lähemmin. Herra George Chimbouloglos näytti hyväluontoiselta ja levolliselta nuorukaiselta; herra Victor Demetriadi, huolimatta hänen yrmeistä silmistään, näytti omaavan muutamia hyviä ominaisuuksia. Paquitan äskettäin hankkima ritari päätti hänen hyväkseen noudattaa valtioviisautta ja koettaa mitä vetoaminen nuorten miesten kunniantuntoon vaikuttaisi.

"Minä olen vakuutettu, ettette te, herra Demetriadi, ole hupsu", sanoi hän, "ja minä olen myöskin varma, että te molemmat olette kunnian miehiä. Olettakaahan, että minä annan kunniasanani siitä, että te olette erehtyneet?"

Chimbouloglos nyökkäsi heti hyväksyvästi, mutta Demetriadi haritti vastaan. "Mutta minähän näin itse!" hän huudahti. "Mitä! -- arveletteko etten tiedä mikä revolveri on -- minä?"

"Meidän ei sovi seisoa täällä puhelemassa koko päivää", sanoi Hextall. "Tulkaa minun luokseni hetkiseksi, ja minä luulen voivani selittää teille asiat -- kaikki paitsi yhtä."

Kreikkalaiset seurasivat häntä vitkastelematta. Ja johdattaessaan heitä Wimpole-kadulle, mietti Hextall syvästi ihmetellen tämän maailman ääretöntä pienuutta. Hän oli itse Lancashirestä ja oli suorittanut lääketieteelliset opintonsa ja sairaalakokeensa Victoria-yliopistossa Manchesterissa; niin ollen hän tunsi Manchesterin hyvin, joten oli myös heti huomannut, että noiden kreikkalaisten nimet olivat samoja, jotka edustivat kahta johtavinta kauppataloa tuon suuren Lancashiren kaupungin kreikkalaisessa kauppayhdyskunnassa. Nämä olivat nähtävästi noiden talojen nuorina vesoina saapuneet Lontooseen huvittelemaan -- ja nyt oli herra Victor Demetriadin itserakkaus ja kunniantunto saanut kolauksen. Paquitan tähden hänen siis oli kreikkalaisille annettava selitys -- Kestevenin kustannuksella.

Ollen jossakin määrin valtioviisas, puhui Hextall ensin Manchesterista ja omista suhteistaan siellä -- se johti asian ystävällisemmälle pohjalle. Sitten, vannottaen heidät säilyttämään kaikki salaisuutenaan ja vedoten heidän kunniantuntoonsa, hän kertoi heille niin paljon kuin katsoi tarpeelliseksi. Ja hänen suureksi huojennuksekseen hyväksyi Demetriadi heti selityksen.

"Oh, siinä tapauksessa!" hän huudahti, levittäen käsiään; "tietenkään ei minulla ole mitään sanomista, niinpä niin. Ei mitään! Olen pahoillani nuoren neidin puolesta. Mutta tuo veitikka -- jota te nimitätte Kesteveniksi, mitä? Ah! Ja --" Hän keskeytti äkisti ja katsahti toveriinsa. Taas he vaihtoivat puhuvia katseita, kuten Hextall oli jo kahdesti ennenkin huomannut. Vihdoin Demetriadi sai sanotuksi:

"Mahdollisesti meidän on paras kertoa teille mitä me näimme tahi luulimme nähneemme. Jotakin, mikä sai meidät --"

Chimbouloglos keskeytti hänet rauhallisesti.

"Minä en ainoastaan luule nähneeni", hän virkkoi. "Minä näin!"

"Kerro sinä hänelle, sitten", kehoitti Demetriadi. "Nähkääpä", hän lisäsi kääntyen Hextalliin, "minä -- mahdollisesti minä en nähnyt niin selvästi kuin Chimbouloglos tuona yönä -- minä olin nauttinut aika runsaasti viiniä, niinpä niinkin. En tosin liiaksi, mutta kylliksi. Mutta Chimbouloglos ei nauttinut -- hän siis näki selvästi, ymmärrättehän."

"Mitä te näitte?" kysyi Hextall. Chimbouloglos karisti tuhkan savukkeestaan ja katsoi miettivästi sen jälkeen. Kun hän sitten katsoi Hextalliin, oli hänen ilmeensä hyvin vakava ja hän pudisti päätään.

"Sen sanominen on vakava asia", hän vastasi, "enkä minä sitä sanoisikaan, ellen olisi varma. Mutta kun te kerran kerroitte meille tietonne tuosta Kestevenistä, niin minäkin kerron teille siitä. Tuo revolveri ei lauennut vahingossa."

"Mitä!" huudahti Hextall. "Tarkoitatteko --"

"Tarkoitan olevani ehdottomasti varma, että Kesteven laukaisi sen koettaessaan valloittaa sitä neidiltä", sanoi Chimbouloglos. "Minä käsitin silloin, että Kesteven aikoi ampua hänet. Olin ihan heidän takanaan, joten näin Kestevenin käden. Silloin juuri teki neiti äkillisen liikkeen -- ilman sitä olisi luoti lävistänyt hänen sydämensä. Siitä olen varma."

"Te voitte luottaa Chimbouloglosiin", huomautti Demetriadi. "Jos hän sanoo nähneensä, niin hän näki."

Hextall vastaanotti nämä tiedot äänettömänä. Ja kun hänen vieraansa olivat poistuneet, istui hän kauan tuijottaen tyhjyyteen ja miettien. Salaisuuden ilmakehän syvensi äkkiä jokin, joka näytti murhan enteeltä. Yhdessä noita nopeita sisällisiä näkemyksiä, jotka tulevat ikäänkuin suoraan kutsuttuina, näki hän kuinka Kestevenille, jos hän todella halusi vapautua Paquita Tressistä, tarjoutui revolverista taisteltaessa hyvä tilaisuus tarkoituksensa saavuttamiseen itseään vaaraanpanematta. Kukaan ei olisi epäillyt, että hän tarkoitti ampua hänet: hänellähän oli mahdollisimman hyvä syy väliintuloon ennenkuin tyttö olisi vahingoittanut toisia ja itseään. Se olisi siis käynyt helposti päinsä -- Kestevenillä ei ollut aavistustakaan, että nuorella kreikkalaisella oli erinomaisen tarkkaavat silmät. Helposti tehty! Mitä enemmän Hextall ajatteli, sitä kernaammin hän uskoi kuulemaansa kertomukseen. Mutta -- miksi Kesteven halusi tappaa Paquitan? Se oli suuri kysymys -- ja sellainen, joka nostatti monta muuta kysymystä, mietelmää ja pulmaa. Kaikkien näiden varjosta kohosi eräs tosiasia -- Paquita oli vaarassa. Hän ryhtyi päivän työhön todeten, että lupaus auttaa Paquitaa kietoisi hänet tapausten sarjaan, jonka tulosta nyt vielä oli mahdoton ennustaa.

VI

HERRA SMITH PUMPPUPIHASTA