Part 12

"En kertaakaan, sir! En saanut tietää muuta kuin sen että hänet tuotaisiin laivaani Georgetownissa ja että minun piti laskea hänet maihin Englannissa -- Falmouthissa, Plymouthissa, täällä -- missä hyvänsä."

"Kuka oli se mies, jonka kanssa asiasta sovitte?" kysyi Styler.

"Sitäkään en osaa sanoa. Hän kävi usein siinä kapakassa, josta puhuin -- siellä käy paljon merimiehiä, ja luultavasti hän oli etsimässä sopivaa miestä tehtäväänsä varten."

"Mainitsiko hän ehkä sattumalta, kuinka kauan tämä englantilainen oli ollut Cayennessa?" kysyi Smith.

"Kas siinä!" riemuitsi Polbeck. "Sen hän ilmoitti! Kuusi vuotta."

Smith ei kysellyt kapteenilta sen enempää. Polbeckin otettua setelit ja poistuttua hän kääntyi Stylerin puoleen.

"Ja nyt toimeen!" virkkoi hän. "Ensi työksi on tarkastettava ranskalaisia tuomioselostuksia. Se on aikamoinen puuha, Styler -- mutta se on mahdollinen ja se on tehtävä. Se on ainoa mahdollisuutemme, jollei --"

Siihen soppeen, jossa he istuivat, tuli tarjoilija, tuoden asettimella sähkösanoman.

"Herra Smith -- herra John Smith? Sähkösanoma teille, sir."

Smith repäisi kuoren auki. Ja Styler kumartui likemmäksi, totellen esimiehensä kehoittavaa nyökkäystä, ja luki sanoman yhtä aikaa hänen kanssaan.

"Lynchfieldin poliisipäällikkö sähkötti juuri äsken Tickellin äkkiä kuolleen sairaalassa kello kymmenen tänä aamuna.

TRESS."

XX

KUKKAVIHKO JA TAIKAKORU

Smith käänsi miettivänä kokoon Barreliin sähkösanoman, pani sen huolellisesti taskuunsa ja otti sitten toisesta taskustaan kartan, alkaen levittää sitä pöydälle, jonka ääressä hän ja Styler istuivat.

"Styler", alkoi hän, "meidän on heti lähdettävä Lynchfieldiin. Jos Tickellin kuoleman yhteydessä on jotakin kuulemisen arvoista, täytyy meidän saada se kuulla. Ja nyt on kysymys -- miten päästä sinne mahdollisimman pian? Me olemme täällä, Weymouthissa -- tuossa on Lynchfield -- sadan tai sadankymmenen kilometrin päässä täältä, mikäli voin kartasta päättää. Ja sikäli kuin minusta näyttää, tekee rautatie sinne pitkän kierroksen ja kulkee mäkisiä maita, minkä lisäksi on usein vaihdettava junaa. Mitä arvelette autosta?"

"Teitä varten auto -- minä voin ajaa moottoripyörälläni", vastasi Styler. "Kello on täsmälleen puoli kaksitoista -- saavumme sinne neljän tienoissa. Eikä sinne sen pikemmin pääsisi junallakaan. Tämän hotellin lähellä on autotalli -- menenkö tilaamaan parhaan saatavissa olevan auton?"

"Tehkää se heti", suostui Smith. "Sillä välin minä suoritan laskumme ja panetan vähän ruokaa evääksi -- meidän on syötävä puolinen matkalla. Tämä Tickellin kuolema on tärkeä tapaus -- se johtaa uusiin käänteisiin. Lähtekää jo!"

Esimies ja käskyläinen kuluttivat seuraavat kolme tuntia, kiitäen kahden kreivikunnan liepeen poikki ja yhden kokonaisen kreivikunnan halki. Juuri kun kauppalan kello alkoi lyödä neljää, pysähtyivät he Lynchfieldin poliisikamarin edustalle, ja pian heidät opastettiin poliisipäällikön puheille. Tämä oli ollut mukana Smithin, Hextallin ja Barreliin käydessä siinä mökissä, johon Tickell oli häntä kohdanneen tapaturman jälkeen saatettu, ja hän tunsi Smithin heti.

"Ahaa!" äänsi hän. "Olette siis kai kuulleet? Mies on kuollut."

"Herra Tress sähkötti siitä minulle", vastasi Smith. "Käsitättehän? Pidän silmällä tämän jutun kehitystä hänen puolestaan. Tickell kuoli otaksuttavasti äkkiä?"

"Hänen tilansa paheni, ja hän kuoli hyvin äkkiä tänä aamuna -- hän murtui", kertoi poliisipäällikkö lakoonisesti. "Se juttu on siis päättynyt."

Smith oli huomauttamaisillaan, että tämä todennäköisesti oli vasta alkua, mutta muisti virkamiesten järjen toimivan ainoastaan määrätyllä tavoin ja hillitsi kieltänsä.

"Otaksuttavasti teillä ei ole sen enempiä tietoja?" kysyi hän. "Ei mitään sen enempää ole kai tullut ilmi -- täällä?"

"Ei mitään! Emme ole kuulleet mitään -- emme saaneet selville mitään. Entä te?" tokaisi poliisipäällikkö, kääntyen haastattelijaansa päin veitikkamaisen näköisenä. "Te amatöörit -- suokaa anteeksi sanontatapa! -- olette joskus näppärämpiä, kuten tiedätte."

"Emme mitään Tickellistä", vastasi Smith. "En tiedä hänestä mitään muuta kuin sen, minkä tiesin ollessani täällä tuonnottain."

"Niinpä niin, se on kummallinen juttu minun mielestäni", huomautti poliisipäällikkö. "Siitä on ollut sanomalehdissä aika paljon uutisia -- nuo kirotut reportterit ovat kiusanneet minut melkein hulluksi! -- ja luultavasti ihmiset ovat märehtineet sen yhteydessä olevia seikkoja Land's Endistä John o'Groatsiin saakka, mutta sittenkään ei ole ilmestynyt ketään tuntemaan tätä miestä. Se on tavatonta!"

"Ei myöskään ole ilmestynyt ketään, joka olisi tuntenut Kestevenin", virkkoi Smith.

"Siinäpä se!" huudahti poliisipäällikkö. "Kaksi miestä! Ihan kuin olisivat pudonneet taivaasta tai kuin olisi meri viskannut heidät rannalle, sillä kukaan ei tunnu tietävän heistä mitään. Mutta onhan jonkun täytynyt tuntea Kesteven samoin kuin Tickellkin. Luonnollisesti he ovat saattaneet viime aikoina käyttää vääriä nimiä, mutta olemmehan julkaisseet heidän valokuvansa kaikissa lehdissä, jotka sellaisia painattavat. Eikä sittenkään saavu ketään kertomaan heistä mitään! Mutta eikö herra Tress kuulustelussa maininnut kohdanneensa Kestevenin joissakin ratsastuskilpailuissa? Niin, kyllä, Newburyssa. No niin, jos Kesteven usein kävi ratsastuskilpailuissa, on jonkun täytynyt tuntea hänet. Mitähän tämä hiljaisuus oikein merkinnee?"

"Ihan samaa koetan minäkin selvittää", vastasi Smith. "Ja koska täältä ilmeisesti ei ole tietoja saatavissa, matkustan edemmäksi."

"Niin, me emme tiedä mitään", sanoi poliisipäällikkö. "Tiedämme vain sen, että Kestevenin ampujaksi epäilty mies joutui tapaturman johdosta käsiimme ja kuoli vammoihinsa ilmaisematta meille hitustakaan itsestään. Siinä kaikki. Ja kuten mainitsin, siihen se päättyy. Mutta kuulkaahan!" ehätti hän lisäämään, kun Smith alkoi siirtyä ovelle. "Näin meidän kesken puhuen, herra Smith, luuletteko te, että se mies, joka viruu tuolla kuolleena, tosiaankin murhasi Kestevenin?"

"En!" vastasi Smith. "Sitä en usko."

"Juuri niin", vahvisti poliisipäällikkö hymyillen. "Onko teillä aavistustakaan, kuka sen teki? Ehdottomasti kahden kesken, ymmärrättehän, herra Smith."

"Ehdottomasti suoraan sanoen -- minulla ei ole", tunnusti Smith. "Minulla ei ole siitä sen parempaa aavistusta kuin tuolla kirjoituspöydällänne -- kuin sillä saattaisi olla. Mutta sittenkin olen ihan varma, ettei Tickell sitä tehnyt."

"Niinpä niin, se on kummallinen juttu", toisti poliisipäällikkö. "En koskaan ole tutustunut kummallisempaan... Oletteko te?"

"Kyllä", kehaisi Smith, avaten oven. "Ainakin puoli tusinaa kertaa."

Poliisipäällikkö naurahti epäilevästi, ja Smith ja Styler poistuivat hänen luotaan kadulle.

"Entä nyt?" tiedusti Styler. "Täällä ei ole mitään tekemistä."

Smith nousi autoon.

"Lynne Courtiin, Styler", ilmoitti hän. "Käydään katsomassa, miten asiat siellä sujuvat. Ajakaa edellä, jos tunnette tien -- jollette, niin minä neuvon ohjaajaa!"

Mutta Styler oli tutkinut matkakarttaa syödessään voileipiä ja juodessaan olutta tien syrjässä olleessa majatalossa ja lasketti hyvää vauhtia edellä Lynneä kohti. Ennen kello viittä hän ohjasi auton kylän tavallisesti niin hiljaiselle raitille. Sinä iltapäivänä ei raitti kuitenkaan ollut suinkaan hiljainen -- kirkkotarhan ympärille oli keräytynyt paljon väkeä, ja itse kirkkotarhassa seisoi ihmisiä ryhmittyneinä erääseen kohtaan. Ja kun Smith pysäytettyään auton _Lynnen Vaakunan_ edustalle tiedusti tämän hälinän syytä, selitti majatalon isäntä, joka oli tullut ulos tervehtimään häntä ja Styleriä, hyvin muistettuja vieraitaan, että Kestevenin ruumis oli haudattu sinä iltapäivänä ja että kaikki nämä ihmiset olivat saapuneet läheltä ja kaukaa sulan uteliaisuuden kannustamina.

"Kaikki kävi hyvin hiljaisesti tästä väen paljoudesta huolimatta", jatkoi hän, heilauttaen kättään ihmisiin päin, joista monet parhaillaan lähestyivät hänen oveaan. "Murehtijoita ei ollut ketään, sir, ei ketään muita kuin herra Tress -- niin, herra Tress ja pari hänen palvelijaansa. Kummallista, sir, ettei ainoatakaan hänen sukulaistaan eikä ystäväänsä ollut saapunut."

"Perin kummallista", myönsi Smith. Hän laskeutui autostaan ja viittasi Styleriä seuraamaan itseään. Yhdessä he menivät raitin poikki kirkkotarhaan ja astelivat Kestevenin haudalle. Haudankaivaja oli juuri saanut turpeet tasoitetuksi kummulle, ja Smithin lähestyessä hän sijoitti niiden päälle orvokkikimppua.

"Katsokaahan tuota, Styler!" supatti Smith heidän saapuessaan naudalle. "Orvokkikimppu! Kukahan muistelee Kesteveniä niin hellästi, että on lähettänyt tuon?"

Styler kumartui kääntämään kukkakimpun toisin päin.

"Siihen ei ole kiinnitetty korttia, herra Smith", huomautti hän.

Smith katsahti haudankaivajaan, joka kokoili työvälineitään.

"Tiedättekö, kuka laski tämän kukkakimpun haudalle?" kysyi hän.

"Kyllä, sir", vastasi haudankaivaja vitkastelematta. "Minä sen tein."

"Otaksuttavasti oli sen sitten joku lähettänyt teille sitä varten?" jatkoi Smith. "Kuulkaahan, en kysele pelkästä uteliaisuudesta. Olette nähnyt minut ennenkin, muistattehan -- kuulustelussa."

"Oh, mielelläni olen valmis kertomaan kaikki, mitä tiedän", vakuutti mies empimättä, sujauttaen taskuunsa pari Smithin ojentamaa kolikkoa. "Tietääkseni ei siinä ole mitään salaista. Jos tulette tänne, sir, niin näytän teille."

Hän opasti heidät kirkkotarhan tietä myöten tornin juurella olevaan synkkään huoneeseen, joka ilmeisesti oli varattu lapioiden, kuokkien, kankien, mittanuorien, vainajien viimeisten leposijain valmistamiseen tarvittavien kolkkojen vehkeiden säilytyspaikaksi. Siellä hän osoitti vanhalle pyökkiselle pöydälle huolimattomasti heitettyä pahvilaatikkoa, jonka vieressä virui rypistetty konekirjoitusarkki.

"Sain sen orvokkivihon tuossa laatikossa tämän päivän aamupostissa", ilmoitti hän. "Ja tuo kirje oli kukkakimpun päällä, ja siihen oli neulalla kiinnitetty viiden shillingin postiosoitus. Voittehan lukea, mitä kirjeessä on -- se on ihan kuin painettua."

Smith otti arkin pöydältä ja luki sen koneella kirjoitetun sisällyksen:

_"Lynnen haudankaivajaa pyydetään hyväntahtoisesti laskemaan tämä kukkakimppu John Kestevenin haudalle."_

"Tietenkään", huomautti haudankaivaja, "siinä ei mainita lähettäjän nimeä, vai mitä?"

Smith otti käteensä laatikon kannen. Siinä ainakin oli vihjaus. Kannessa oli painettu osoitelappu: Hethertonin kukkakauppa, Gloucester-tie, S. W. Hän kääntyi toisaalle, vilkaisten Styleriin.

"Herra Tress kai oli hautajaisissa?" kysyi hän heidän poistuessaan tornista.

"Kyllä, herra Tress ja kaksi hänen palvelijaansa, sir -- hovimestari ja kamaripalvelija", vastasi haudankaivaja. "Ei ketään muita -- tuota töllistelijäjoukkoa lukuunottamatta."

"Herra Tress on otaksuttavasti palannut Lynne Courtiin?" sanoi Smith. "Kuinka kauan siitä on?"

"Ei, sir -- herra Tress lähti Lontooseen", oikaisi haudankaivaja. "Hän ja hänen palvelijansa -- Fowler -- poistuivat heti hautajaisten päätyttyä tuosta portista. Tänä aamuna kuulin heidän lähtevän pois -- kartano jätetään tyhjille joksikin aikaa, paria tai kolmea palvelijaa lukuunottamatta."

"Onko myöskin neiti Tress poistunut?" tiedusti Smith.

"Näin neiti Tressin tänä aamuna menevän kylän lävitse muutamien hoitajattarien ja pikku pojan seurassa", kertoi haudankaivaja. "Kartanossa ei nyt ole ainoatakaan perheenjäsentä -- vain herra Mountain ja palvelijat."

Smith ja Styler astelivat kirkkotarhan portille ja pysähtyivät sen luona, kääntyen katsomaan toisiinsa.

"Hethertonin kukkakauppa, Gloucester-tie", virkkoi Smith. "Älkää unohtako sitä, Styler!"

Styler nyökkäsi ikäänkuin huomauttaakseen, että varoitus oli tarpeeton.

"Se talo, johon näin ensin neiti Brockin ja sitten rouva Rentonin menevän, on hyvin lähellä Gloucester-tietä", sanoi hän.

"Niin onkin", vahvisti Smith. "Ja juuri niillä seuduin meidän on suoritettava hieman kuulusteluja. Nyt, Styler, palataan kaupunkiin; täällä on tarpeetonta viipyä, kun kerran Tressit ovat poissa. Käsken ohjaajan saattaa minut asemalle; te otaksuttavasti menette pyörällänne. Ensi yön lepäämme. Huomenaamulla tulkaa tapaamaan minua Gloucester-tien piiriasemalle kello kymmenen!"

Sitten Smith nousi autoon ja ajoi Lynnen asemalle, ajatellen orvokkikimppua. Joku oli surrut Kesteveniä siksi haikeasti, että oli lähettänyt kukkia vainajan yksinäiselle haudalle. Mutta kuka se oli? Eiköhän näiden kukkien avulla voisi saada jotakin tärkeätä vihjausta?

"Ja jos voi", mietti hän ensimmäisen junan viedessä häntä Lontooseen, "niin kovalle ottaa, jos Styler ja minä emme saa sitä selville. Yksi seikka on varma -- se orvokkivihko ei ollut lähtöisin keltään Tressin perheen jäseneltä."

Sillä välin Styler, joka tunsi kaipaavansa virvokkeita ja arveli kelpo aterian olevan hyvän evästyksen hänen lähtiessään Lontooseen, alkoi työntää moottoripyöräänsä takaisin majataloon, aikoen syödä ja juoda siellä. Matkalla hän kohtasi Lynnen poliisikomisariuksen, joka hänet nähdessään hymyili ovelannäköisenä.

"Yhäti jälkiä nuuhkimassa?" huomautti hän, hyvin tietäen Stylerin ja tämän esimiehen olevan, kuten hän nimitti, hänen tieteensä amatöörituhrustelijoita. "Mitäs kuuluu?"

"Eipä muuta kuin sitä, että Tickell on kuollut", vastasi Styler.

"Noo, sen saimme me tietää varhain tänä aamuna", kehui komisarius. "Niinpä niin, hän pelasti kuin pelastikin kaulansa. Hänet olisi hirtetty, se on ihan varma."

"Oletteko te kuullut mitään?" tiedusti Styler.

Komisarius mittasi kysyjää katseellaan. Hänen ilmeensä oli aluksi ankaran virallinen, mutta alkoi sitten lientyä.

"Kas niin!" äänsi hän. "Taidamme olla kaikki samassa juonessa -- mutta me ajamme asiaa niin sanoakseni tiukan täsmällisesti, kun taas te ja esimiehenne ette niin tee. Lakimies, eikö niin, esimiehenne? Niin, kuulin sen kuulustelussa. No niin, tietääkseni emme ole kuulleet sen enempää kuin tekään. Mutta olemme löytäneet pienen esineen, josta voi tulla hyötyä -- muuan miehistäni löysi sen sille aukeamalle vievältä polulta, jossa Kestevenin ruumis virui."

"Mikä se on?" kysyi Styler.

Komisarius kääntyi mitään vastaamatta, mennen edellä poliisiasemalle. Siellä hän otti virkahuoneensa kassakaapista pienen pahvirasian, jossa oli pumpuliin kääritty esine. Kierrettyään kääreen auki hän ojensi vähäisen kultakappaleen, hindulaisen epäjumalan pään muotoisen taikahelyn, joka kuluneen renkaan katkettua ilmeisesti oli kirvonnut jonkun kellonperistä.

XXI

KESKIPÄIVÄN LISÄLEHTI

Styler otti pienen kultahelyn vasempaan käteensä ja pyöritteli sitä varovasti oikean kätensä etusormella.

"Ulkomaista tavaraa, komisarius", huomautti hän. "Hienoa työtä, eikö olekin! Intialaista kirjailua luullakseni -- olen ennenkin nähnyt tällaisia vehkeitä. Ja vanha se on myöskin -- katsokaahan, kuinka kulunutta on kaiverrus tai miksi sitä nimitettäneen. Ja tämä siihen jäänyt renkaankappale -- hankautunut ohueksi kuin kultapaperi!"

"Niin, senpä vuoksi se onkin pudonnut kellonperistä tai joistakin muista ketjuista", sanoi komisarius. "Olemme tarkoin etsineet niiden ketjujen useampia renkaita, mutta emme ole löytäneet mitään. Mutta onhan tuokin jonkinlainen tienviitta, vai mitä, herra Styler?"

"Se on epävarmaa", väitti Styler. "Hyvin monet viattomat ihmiset ovat saattaneet pudottaa tuollaisen pikku helyn. Niissä metsiköissä kai kävelee koko joukko ihmisiä?"

"Ei suinkaan", pani komisarius vastaan. "Vanha herra Tress, nykyisen nuoren isännän setä, piti tuiki tarkkaa huolta kartanon puistosta ja alueesta eikä sallinut kenenkään liikkua siellä, varoen harvinaisia puitaan ja pensaitaan ja muuta semmoista, ja sama komento on jatkunut -- siellä ei liiku ketään muita kuin Lynne Courtin asukkaita. Ja tuo kultapalanen, herra Styler, on pudotettu äskettäin -- se oli yhtä hyvin säilynyt ja kirkas kuin se nytkin on -- se ei ollut virunut kauan ulkoilmassa."

"Mistä se oikein löytyi?" kysyi Styler. "Oliko se hyvin lähellä Kestevenin ruumiin löytöpaikkaa?"

Komisarius penkoi asiakirjakasaa ja veti esille käärön kalkkiopaperia, levittäen sen sitten pöydälleen ja kiinnittäen sen paperipainoilla.

"Me teetimme tämän kartan", sanoi hän. "Arvelimme siitä joskus olevan hyötyä -- siihen on merkitty välimatkat ja niin edelleen. Kuten näette, siinä on Lynne Court -- rakennus, puutarhat, leikkikentät, puisto ja läheisin ympäristö. Tuossa on talo, tuossa se paikka -- aukeama kuusistossa -- josta Kesteven löydettiin ammuttuna -- kahden ja puolen sadan metrin päässä talosta. Tuossa on polku, joka vie aukeamalta metsän läpi Lynchfieldin tielle aukeavalle portille. No niin, eräs miehistäni löysi tämän helyn tuon polun vierestä, sitä kohdalta, johon olen punaisella musteella merkinnyt pienen ristin. Näettekö?"

"Kyllä näen", myönsi Styler. Hän silmäili karttaa perinpohjaisesti ja pani merkille, että sen paikan, josta koru oli löydetty, erottivat vain puiston ulkoreunan tiheiköt herra Samuel Peggen huvimajasta toisella puolen ja rouva Rentonin komeammasta asunnosta toisella puolen. "Kyllä sen näen. Ette kaiketi huomannut siellä minkäänlaisia taistelun merkkejä?"

"Emme jälkeäkään", vakuutti komisarius. "Kävin itse katsomassa. Ja heti kun tämä hely oli löydetty, riensin Lynchfieldiin ottamaan selkoa, oliko Tickellillä mitään tämäntapaisia koristuksia kellonperissään. Mutta hänen kellonperänsä olivat yksinkertaiset, sileät teräsketjut. Eikä se ole pudonnut Kesteveniltäkään, eikä kukaan kartanon asukkaista tuntenut sitä -- vein sen sinne ja näytin sitä kaikille."

Mielessään Styler halveksi tällaista tiedustelutapaa, mutta hän piti suunsa kiinni siihen nähden. Hänen nälkäinen vatsansa alkoi esittää vaatimuksiaan äänekkäämmin.

"No niin, pitäkää se tarkoin tallella", kehoitti hän, siirtyen ovelle päin. "Ei koskaan voi edeltäpäin tietää, kuinka tärkeihin seurauksiin tuollaiset pikku seikat saattavat johtaa. Minäkin pidän silmäni auki, ja jos kuulen jotakin, tulen puheillenne, kuten toivon teidänkin kertovan minulle kuulemanne. Kuten mainitsitte, olemme kaikki samassa juonessa."

Sitten hän meni _Lynnen Vaakunaan_ syömään ja juomaan, kuunnellen valppain korvin ihmisten täyttämässä majatalossa syntynyttä puhelua. Hän kuuli suuren joukon hämmästyttävän omituisia otaksumisia ja varmistui siitä, ettei keskinkertaisesta vetelehtijästä ole mikään sen mieluisempaa kuin omien mielipiteittensä lausuminen sellaisista asioista, joita hän ei ymmärrä. Vihdoin hän ajoi verkkaisesti takaisin Lontooseen ja paneutui aikaisin makuulle. Seuraavana aamuna hän kohtasi Smithin Gloucester-tien asemalla yllään arvokkain pukunsa moottoriasunsa sijasta.

"Se oli oikein, Styler", kehui Smith, joka puolestaan oli puettu perin moitteettomaan vaatteukseen. "Oli hyvä, että ajattelitte sitä. Meidän on tänään tunkeuduttava vakavien ja siistien ihmisten seuraan -- ainakin niin arvelen. Ja ennen kaikkea kukkakauppaan. Meidän on jos suinkin mahdollista, saatava tietää, kuka orvokkikimpun lähetti. Luonnollisesti", jatkoi hän esimiehen ja käskyläisen astellessa Gloucester-tiellä, "luonnollisesti olette muodostanut jonkunlaisen mielipiteen siitä asiasta".

"Enpä juuri", vastasi Styler. "Se ei vielä ole oikein joutunut toimintakentälleni, jos niin saan sanoa, sir -- mutta otaksuttavasti niin käy muutamien minuuttien kuluessa. Jos kuulisin, että kukkavihon lähettäjä on neiti Brock, niin tietäisin, mitä ajattelisin. Samoin tietäisin sen, jos kuulisin, että sen on lähettänyt rouva Renton, joka äsken kävi tapaamassa neiti Brockia. Mutta -- me emme saa kuulla, että sen lähettäjä oli kumpikaan heistä, herra Smith."

"Niinkö luulette, Styler?" kummasteli Smith. "Miten niin? Antakaahan tulla!"

"He molemmat ovat hiukan liian ovelia", selitti Styler, "ainakin, jos kykenemme arvostelemaan luonteita".

Smith vatvoi mielessään tätä arvelua, kunnes he saapuivat kukkamyymälään. Sen kynnyksellä varmistui hänenkin mielessään se johtopäätös, että hänen sihteerinsä oli otaksuttavasti oikeassa. Rouva Renton oli varmasti sellainen nainen, joka osasi pitää asiansa omina tietoinaan; ja yhtä varmasti näytti neiti Brock sellaiselta nuorelta ihmiseltä, joka ei ainoastaan kyennyt toimimaan salaisesti, vaan myöskin viekkaasti.

"Taidattepa totisesti olla oikeassa, Styler", huomautti hän. "Nythän sen näemme."

Muutamissa minuuteissa todettiin Stylerin aavistus paikkansapitäväksi. Kohtelias myymälänjohtajatar, jolle Smith ojensi käyntikorttinsa ja puheli muutamia sanoja kahdenkeskisesti, kertoi tiedustelijoille kaikki, mitä itse tiesi. Ja kuten Styler oli arvannut, ei sitä ollut paljon, ja sen merkitys oli mitätön. Johtajatar ei osannut kertoa heille muuta kuin sen, että toissapäivänä oli myymälään (suureen, vilkkaaseen, muodikkaaseen liikkeeseen) saapunut palveluspuvussa oleva poika (jota hän ei ihan varmasti ollut ennen nähnyt eikä myöskään tuntisi, koska kaikki palveluspukuiset pojat hänen mielestään olivat jotakuinkin samannäköiset) tuoden kirjeen, jonka hän nyt näytti vieraille. Kirjeessä oli toinen Lynnen haudankaivajalle Surreyhin osoitettu kirje, ja se oli suljettu sinetillä. Koneella kirjoitetussa päällyskirjeessä ei ollut nimeä eikä osoitetta, ja siinä yksinkertaisesti pyydettiin, että liikkeessä valmistettaisiin yhden punnan arvoinen (kirje sisälsi kultaisen punnankolikon) orvokkivihko, ja se lähetettäisiin toiseen kirjeeseen merkityn osoitteen mukaan ja viimemainittu kirje pantaisiin kukkavihon laatikkoon.

"Se kaikki suoritettiin heti -- laatikko lähetettiin samana iltapäivänä postipakettina", lisäsi johtajatar, silminnähtävästi ihastuneena toivoessaan kuulevansa salaperäisestä tapahtumasta. "Mutta lähettäjästä en, ikävä kyllä, tiedä sen enempää, sir. Jos joskus tuntisin sen pojan --"

"Kuten jo huomautitte, madam, ovat kaikki palveluspukuiset pojat hyvin toistensa näköisiä", virkkoi Smith vakavana. "Ja tässä kaupunginosassa heitä on luullakseni monia satoja."

Hän vei Stylerin myymälästä ja kääntyi piiriasemalle päin.

"Niin se kävi, Styler", totesi hän. "Sieltä ei paljoa herunut. Yhtä kaikki voitte joskus ottaa selkoa, onko siinä talossa, johon kotiopettajatar sinä iltana ajoi, palveluspukuista poikaa. Se käy helposti huomiota herättämättä. Mutta nyt lähdemme takaisin Cityyn. Onko teillä sen vihkimätodistuksen jäljennös taskussanne?"

"Tässä se on", vastasi Styler. "Pidättekö sitä tärkeänä?"

"Jos kerran Kesteven piti sitä niin tärkeänä, että säilytti sitä ommeltuna sen ainoan takkinsa salataskuun, joka hänellä oli tullessaan asumaan Darrell Tressin luokse, ja jos joku toinenkin piti sitä kyllin tärkeänä varastaakseen sen siitä salataskusta heti Kestevenin kuoleman jälkeen, niin luonnollisesti myöskin minä pidän sitä hyvin tärkeänä. Ja tämän nojalla, Styler -- käy ilmi, että se henkilö, joka niin kiihkeästi halusi saada sen haltuunsa Kestevenin kuoltua, ei tunne näitä asioita ollenkaan. Hän -- olen varma siitä, että hän on nainen (vaikka saattaisihan hän kylläkin olla naisen yllytyksestä toimiva mies) -- todennäköisesti kuvittelee, että jos vihkimätodistus tuhotaan ja vastaava kirkonkirjan vienti tuhritaan tai hävitetään, on avioliiton kaikista jäljistä ja muistoista selviydytty. Se on tietenkin hölynpölyä, koska Somerset Housessa on luettelo kaikista avioliitoista. Mutta se seikka, hyvä Styler, ei ole kaikkien tiedossa -- tavallinen yleisö kokonaisuutena on merkillisen tietämätön tällaisiin pikku asioihin nähden. Kuten sanoin, halusi se henkilö, jonka kanssa olemme tekemisissä, saada käsiinsä Kestevenin niin huolekkaasti kätkemän todistuksen otaksuttavasti hävittääksensä sen -- tai ainakin tarkoin varoakseen, ettei se pääsisi julkisuuteen. Ja nyt uskon entistä lujemmin, että Kestevenin murha ja se avioliitto, jota tämä todistus koskee, ovat jollakin tavattomalla tavalla kietoutuneet toisiinsa, ja nyt olemme matkalla siihen kirkkoon, jossa se avioliitto solmittiin, katsomaan, mitä sieltä saamme selville. Voitte huutaa tuota ajuria; sen verrattain turvaisilla rattailla silmällemme vielä kerran teillä olevaa todistusjäljennöstä."

"Minne hänen on ajettava?" tiedusti Styler heidän noustessaan rattaille. "En tiedä, missä se kirkko on."