Part 11
Se oli ankara ja perin selväsanainen, tämä ilmoitus. Se oli osoitettu olennoille, jotka tunnetaan "vapaina henkilöinä" -- mikä tuntui viittaavan siihen, että viranomaisten mielestä maailmassa on vain kahteen luokkaan kuuluvia yksilöitä: ne, jotka olivat varmasti teljettyinä Portlandin vankilaan, ja ne, jotka eivät olleet. Tällaisille vapaille ihmisille tiedotettiin mutkattomasti, että vankien karkaamisen avustamisyrityksiä pidettäisiin roistontöinä ja ettei rikollinen saisi nauttia minkäänlaisia takuuvapautuksen etuja -- toisin sanoen, että jos laki saisi hänet kynsiinsä, pitäisi se hänet lujasti otteessaan, kunnes hänet olisi tutkittu ja tuomittu. Samalla oli näille vapaille henkilöille kuitenkin lausuttu arvokkaita ja rauhoittavia lupauksia. Jos vapaa henkilö sattuisi pelkästään suopean onnenpotkaisun tai sulan sattuman avulla löytämään vaatteita, kirjeitä tai rahaa, jotka ilmeisesti tai todennäköisesti tahi luultavasti oli jätetty edistämään vankien karkaamista, ja veisi sellaiset rahat tai kirjeet tai vaatteet asianomaisille virkamiehille, palkitsisivat nämä häntä, jolleivät he epäilisi ja todistaisi hänen toimineen yhdessä juonessa jonkun sellaisen henkilön kanssa, joka aikoi rohkaista tällaisia karkausyrityksiä. Senvuoksi oli Smithistä aina tuntunut, että Portlandia tutkittaessa oli oltava varovainen, sillä muutoin saatettaisiin epäillä tutkijan innokkaasti pyrkivän vapauttamaan jonkun tuomitun murtovarkaan, petollisen liikemiehen tai jonkun muun lurjuksen, joka oli lähetetty louhimaan kiviä viideksi, seitsemäksi tai viideksitoista vuodeksi.
"Otaksuttavasti Styler ja minä olemme tietämättämme sekaantuneet johonkin sellaiseen hommaan!" mietti Smith kääntyessään astelemaan sisämaahan. "Jollei koko tämä puuha ole juuri sellaista, niin sanottakoon minua hottentotiksi!"
Hän ja Styler olivat jo yhdessä päätelleet, mitä salaperäinen karttaluonnos oikeastaan merkitsi. Se oli epäilemättä jonkun salajuonen yhteydessä, jonka päätarkoituksena oli jonkun noiden uhkaavien muurien sisällä viruvan vangin vapauttaminen auttamalla hänet karkuun. Heidän teoriansa mukaan se vanki oli Kestevenin tai Tickellin ystävä, otaksuttavasti rikostoveri, ja Kesteven oli luovuttanut Tickellille rahaa asian edistämistä varten. Tickellin taskussa olleet rahat oli todennäköisesti aiottu vartijoiden tai viranomaisten tai joidenkuiden muiden henkilöiden lahjomiseksi. Jos Stylerin selittämä luonnos merkitsi mitään, niin sen merkitys oli, että Tickellin oli välittäjänä kohdattava joku henkilö tai joitakuita henkilöitä jonakin iltana kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välisenä aikana _Tanskan Kuninkaassa_ sopimuksen tekoa varten. No niin, nyt oli viidestoista päivä -- toukokuun viidestoista -- joka oli näiden rajojen keskivälissä. Ja vaikka Tickell ei ollutkaan täällä, olivat Smith ja Styler, ja tuolla kummulla, ylängön juurella, oli _Tanskan Kuningas_. Kaikki oli valmista; kaikki oli hyvässä järjestyksessä, paitsi yhtä seikkaa, joka tuntui Smithistä äärettömän tärkeältä, kun hän johtui sitä ajattelemaan. Olivathan hänen ja Stylerin mietteet sittenkin ainoastaan pelkkää arvailua, eivätkä he lainkaan tunteneet yksityiskohtia.
"Se on sulaan onneen luottamista", puheli Smith yksikseen. "Ja miten minun laitani lieneekin, Styler on niitä ihmisiä, joilla on yletön onni -- jätän jutun suurimmaksi osaksi Stylerin varaan."
Esiintyen loma-aikaansa viettävänä taiteilijana hän oli saanut vuokratuksi huoneen majatalosta ja lähti nyt astelemaan takaisin sinne syödäkseen illallista. Majatalo oli varsin kodikas paikka, vanhanaikainen, ja sijaitsi maantien varrella yhtä pitkän matkan päässä sisämaan kylästä, jossa asui kivenhakkaajia, ja rannikkokylästä, jonka asukkaat olivat kalastajia. Sen mukavuudet olivat alkeelliset, ja liike näytti vähäiseltä. Ja kun Smith syötyään kananmunista ja silavasta valmistetun ruokalajin, ainoan, mitä talossa sinä iltana pystyttiin hänelle tarjoamaan, meni matalaan tarjoiluhuoneeseen polttamaan piipullisen tupakkaa ja odottamaan, mitä mahdollisesti sattuisi, ei siellä ollut ketään muita kuin emäntä, joka kiilloitti laseja tarjoilupöydän takana.
Mutta pian astui sisälle mies. Hän oli pienikokoinen, puettu siistiin, siniseen, merimieskuosiseen sarssipukuun, keski-ikäinen, kultaiset renkaat korvissa, ja silmänurkkien ympärillä runsaasti ryppyjä. Hänen harmahtava partansa oli leikattu suipoksi kuin torpeedo, ja puhuessaan hänen oli tapana nytkäytellä sitä ylöspäin; kaikki hänen liikkeensä olivat nopeat ja nykäysmäiset. Edetessään tarjoilupöydän luokse hän loi varjoisessa nurkassa istuvaan Smithiin terävän, tutkivan silmäyksen, siirtäen sitten katseensa taaskin heti toisaalle.
"Iltaa, muori Bassett!" tervehti vastatullut rattoisasti. "Tavallinen ryyppy, tehkää hyvin, madam."
Emäntä otti hyllyltä rommipullon ja kaasi siitä aimo annoksen pikariin, jonka hän sitten asetti pöydälle sokeriastian ja kuuman vesilasin viereen.
"Iltaa, kapteeni Polbeck!" vastasi hän. "Ettehän olekaan vielä lähtenyt? Luulin teidän aikovan merelle tällä viikolla."
Pieni mies sekoitti rommin ja veden niin huolellisesti, että se osoitti hänellä olevan monivuotisen kokemuksen, ja maistoi lasista arvostelevasti.
"En lähde ennenkuin viikon lopulla, madam", selitti hän. "Kahdeskymmenes on lähtöpäivä -- vielä neljä päivää saan nauttia Englannin ja kodin suloudesta! Hilpeäksi terveydeksi teille, muori Bassett -- ja teille, sir, pyytäen anteeksi vapaata käytöstäni", lisäsi hän, kohottaen lasiaan Smithille, joka ehätti kumartamaan ja nostamaan omaansa. "Pitkää ikää meille kaikille!"
"Samoin teille, kapteeni!" toivotti emäntä vastaan. "Taidatte lähteä samoille seuduille, samoille väylille, joita aina olette purjehtinut?"
"Juuri niin, madam", myönsi kapteeni Polbeck. "Samoille väylille, joita olen kyntänyt kokorajan ja joka matkallani viimeisten viidenkolmatta vuoden aikana. Barbados--Tobago--Trinidad--Georgetown -- ne ovat minun määräpaikkojani, muori Bassett, kuten hyvin tiedätte, koska olen tuonut teille monta sievää tavarakääröä milloin mistäkin niistä", jatkoi hän, iskien silmää ja vilkaisten Smithiinkin. "Niiltä rannoilta löytää hauskoja esineitä, madam."
Smithin mielenkiinto kapteeni Polbeckia kohtaan häipyi. Tämä ei selvästikään ollut se mies tai niitä miehiä, joita hän ja Styler halusivat tavata. Hän avasi matkaoppaan ja alkoi lukea sitä, jättäen merenkulkijan ja majatalon emännän keskustelemaan omalla tavallaan. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kääntää lehteäkään, avautui ulko-ovi ja sisälle astui autovaippaan puettu mies autolasit silmiensä verhona, paksun pölykerroksen peittämä moottoripyöräilijä. Vilkaistuaan häneen Smith syventyi jälleen kirjaansa.
Styler riisui käsineensä, kopautti niistä pois tomun, meni tarjoilupöydän ääreen ja pyysi jotakin viatonta virvoketta. Hän vaihtoi tervehdyksiä emännän ja kapteeni Polbeckin kanssa, ja viiden minuutin kuluttua oli hänen ja merimiehen kesken ystävällinen keskustelu käynnissä. Silloin alkoi Smith herkistää korviaan, sillä Styler johti keskustelua monia syrjäpolkuja myöten ja käytti runsaasti kauniita sanoja. Tällä välin hän oli saanut kapteeni Polbeckin nurkkaukseen ja tarjonnut hänelle sikaarin, ja he pohtivat kapteeni Scottin etelänaparetkeä, joka juuri niihin aikoihin aloitettiin.
"Niinpä niin, hyvä herra", virkkoi Styler vihdoin ikäänkuin satunnaisesti. "Se on vaikea yritys, se -- hyvin vaikea yritys!"
Smith oli vähällä hytkähtää istuimellaan. Mitä tuo maltiton Styler tavoitteli? _Yritys?_ Sehän oli tunnussana! Smith ei mitenkään malttanut olla vaivihkaa katsahtamatta pieneen merenkulkijaan. Ja hän näki Polbeckin luovan Styleriin erikoisen merkitsevän katseen.
"Yritys?" kertasi hän. "Niin -- kyllä. Mutta sen suoritus ei ole niin vaikea kuin luulette."
_Suoritus!_ Tunnussanan vastaus! Tämä siis oli oikea mies -- tämä pienikokoinen kapteeni, joka teki matkoja Länsi-Intian satamiin, brittiläiseen Guianaan ja sen pääkaupunkiin Georgetowniin! Mitä sitten olivat kaikki hänen ja Stylerin ennakkolaskelmat --
Vilkaistessaan kirjastaan hän näki Stylerin ja kapteeni Polbeckin poistuvan tarjoiluhuoneesta pimeään yöhön. Niin, se oli oikea mies, se oli varmaa! No hyvä, Styler oli teräväpäinen veitikka, ja saattoi luottaa, että hän tiesi tehtävänsä. Styler kyllä --
Hänen parhaillaan miettiessään, mitä oli tekeillä, palasi Styler tarjoiluhuoneeseen, otti hyvin näkyvästi matkakartan, jonka hän oli jättänyt pöydälle, ja poistui sitten, iskien merkitsevästi silmää esimiehelleen. Ja pian nousi Smith seisomaan, ojensi käsivarsiaan, lausui emännälle jotakin illasta ja lähti ulos.
Styler odotti häntä hämyisessä kivieteisessä. Hän vei Smithin maantielle ja osoitti vähän matkan päässä tiellä astelevaa hahmoa, joka kuvastui läntisen taivaan rusotusta vastaan.
"Tuo on miekkosemme!" supatti Styler. "Hän uskoo täydelleen, että me olemme ne henkilöt, jotka hänen piti kohdata. Mutta minä en ymmärrä koko juttua -- puuhamme -- ymmärrättehän tarkoitukseni, sir -- ei koske lainkaan Portlandia. Ja meidän on oltava tietävinämme kaikki ja annettava hänen puhua -- sitten kyllä kaikki selviää. Jättäkää asia minun hoitooni, sir! Ilmoitin hänelle, että te olette se herrasmies, jonka on järjestettävä rahallinen puoli."
Kapteeni Polbeck kääntyi ja tuli heitä vastaan, kun he lähtivät kävelemään yksinäistä maantietä. Hän pudisti Smithin kättä ylenpalttisen ystävällisesti.
"Palvelukseksenne, sir!" kuiskasi hän. "Surma minut periköön, jollen edeltäpäin arvellut teitä siksi herrasmieheksi, joka minun piti kohdata, tai yhdeksi niistä. Vilkaisin teihin tullessani sisään ja näin teidänkin katsovan minuun. Mutta ehkä te odotitte tilaisuutta lausuaksenne tunnussanan?"
"Olette oikeassa, kapteeni. Odotin sitä", vakuutti Smith.
"Juuri niin, ja se onkin ihan paikallaan -- tällaisissa asioissa ei voi olla liian varovainen. Mutta tämä toinen herra pujautti tunnussanan puheeseensa taitavasti, sen hän teki", kehui kapteeni. "'Yritys', sanoi hän! -- kas niin! Ja 'suoritus', sanoin minä -- täsmälleen! Hyvä! Ja nyt voimme keskustella asiasta, hyvät herrat."
"Esittäkäähän te suunnitelmanne, kapteeni!" kehoitti Styler. "Sitten saatamme puhella rahoista. Lienee kai turvallista puhua täällä?"
"On varmasti, sir -- tähän aikaan illasta ei täällä ole ketään liikkeellä", vastasi Polbeck. "No niin, suunnitelmat siis ensin. Ne ovat yksinkertaiset ja selvät. Kaikki käy tähän tapaan: lähden Weymouthista kahdentenakymmenentenä päivänä -- ensin käyn Länsi-Intian satamissa ja sitten purjehdin Georgetowniin. Siellä viivyn pari viikkoa, ottaen alukseeni lastin demeraralaista sokeria. Niiden kahden viikon ajalla tuodaan mies maitse laivaani -- niiltä ranskalaisilta alueilta. Siihen tarvitaan neljä päivää. Siten ne, joiden on se suoritettava, saavat neljä päivää menomatkaansa varten, sitten kun olen saapunut Georgetowniin, päivän tai pari hommatakseen hänet vapaaksi, ja neljä päivää tuodakseen hänet perille. Sitten he saattavat hänet alukseeni, ja minä tuon hänet suoraapäätä kotiin Englantiin. Kaikki se luonnollisestikin sillä ehdolla, että vien heille rahat ja saan oman osuuteni. Teillä kai on rahaerä valmiina, hyvät herrat?"
Stylerin onnistui nykäistä Smithiä, ja hän otti itse vastatakseen tähän kysymykseen.
"Raha-asiat kyllä järjestyvät, kapteeni", vakuutti hän. "Mutta menetelläksemme liike-elämän tapaan, mikä olikaan sovittu summa täsmälleen? Meillä tietysti on siitä muistiinpano, mutta haluaisimme teidän muodollisesti toteavan sen oikeaksi."
"Juuri niin -- juuri niin!" myönteli Polbeck. "Liikeasia kuin liikeasia. Summa on se, jonka sikäläiset otaksuttavasti ilmoittivat kirjeessä niille, joita te edustatte. Kolmetuhatta puntaa sikäläisille, viisisataa minulle. Puolet minun osuudestani on maksettava nyt, toiset puolet laskettuani hänet maihin Englannissa. Heidän rahansa, kolmetuhatta, on minun vietävä sinne. Ja erikoisesti saamani määräys, hyvät herrat, on -- kultaa!"
XIX
PYY PIVOSSA
Taaskin Styler nykäisi esimiestään; uudelleen hän kävi puhetorveksi.
"Kultaako?" kertasi hän. "No hyvä, kapteeni -- Englannin punnankolikoita tietysti?"
"Englannin punnankolikoita, niin on käsketty, sir", vahvisti Polbeck. "Eivät mitkään siitä metallista tehdyt kappaleet ole niiden veroisia, hyvät herrat!"
"No niin, mutta emme luonnollisesti kanna kolmeatuhatta kultapuntaa liivintaskuissamme", huomautti Styler. "Mutta meillä on sellaista, minkä pian voimme niiksi vaihtaa. Teidän, kapteeni, on huomenna tultava tapaamaan meitä Weymouthissa."
"Se sopii, sir", lupautui Polbeck. "Milloin tahansa ja missä vain haluatte, hyvät herrat. Näin kotimaissa ollessani asun tosin tuolla taempana olevassa kylässä, mutta käyn Weymouthissa joka päivä. Huomenna siis, niinkö? Mihinkähän aikaan ja missä?"
Siihen kysymykseen vastasi Smith.
"Kahdentoista aikana -- postikonttorin edustalla. Sopiiko se teille, kapteeni?"
"Mainiosti, sir", vakuutti Polbeck. "Pistäydyn joka aamu katsomassa, miten alukseni lastaaminen sujuu -- vien sekalaista tavaraa noihin Länsi-Intian satamiin. Entä niiden kultarahojen kuljetus, hyvät herrat? Kolmetuhatta puntaa painaa aika paljon. Jos voisitte panettaa ne lujiin pusseihin pankissa, niin minä voisin tuoda muassani pari vankkaa poikaa niitä kantamaan."
"Tulkaa ensin kohtaamaan meitä! Sen asian saamme pian järjestetyksi", lupasi Smith. "Voisittehan viedä ne laivallenne vaikka ajurilla. Siis huomenna kello kaksitoista päivällä postitoimiston edustalla."
Pian Polbeck toivotti hyvää yötä ja poistui maantietä pitkin ilmeisesti epäilemättä mitään ja perin tyytyväisenä. Sen sijaan että Smith ja Styler olisivat palanneet majataloon, he lähtivätkin kävelemään kallioille päin. Iltaruskon viimeinen hehku oli himmennyt lännen taivaalla, ja yö verhosi maan ja meren tummaan, paksuun vaippaansa. Harvat maisemat olisivat saattaneet näyttää autiommilta ja yksinäisemmiltä, mutta sittenkin kumpaakin miestä peloitti puhella peittelemättä.
"Varovasti, Styler!" kuiskasi Smith. "On mahdoton aavistaa, keitä täällä on liikkeellä. Mutta puheltava meidän on. Kun nyt olen tavannut tuon miehen, toivoisin olevani Weymouthissa."
"Se käy helposti", virkkoi Styler. "Ajatte sinne moottoripyörälläni. Voitte istua takanani, sir, ja minä ohjaan vakavasti. Kuten huomautitte, on mahdoton arvata, minkälaisia kuuntelijoita täällä saattaa hiipiä -- eikä tuo majatalokaan näytä kovin mukavalta, ja me olemme tehneet kaikki, mitä tarvitaan."
Weymouthiin palaaminen tuntui järkevimmältä menettelyltä, ja Smith kävi majatalossa selittämässä emännälle lähtöään ja maksamassa laskunsa, otti vähäiset tavaransa ja poistui jälleen maantielle, jossa Styler järjesteli pyöräänsä. Tunnin kuluttua he olivat mukavan hotellin hiljaisessa makuuhuoneessa, välissään uniryyppyyn tarvittavat ainekset, ja kohdistivat kaksin miehin koko älynsä hetken pulman pohdintaan.
"Styler", lausui Smith, "tämä juttu ei ole lainkaan sellainen, jollaiseksi kuvittelimme sen muodostuvan. Ei ole lainkaan kysymyksessä auttaa jotakin vankia karkaamaan Portlandista. Eittämättä on homma samanluontoinen, mutta sen menettelytapa, vivahdus ja merkitys ovat kokonaan toisenlaiset, ja saamme kiittää onnentähteämme siitä, että kapteeni Polbeck mukautui kaikkeen niin yksinkertaisesti ja helposti. No niin, miltä kaikki tämä teistä tuntuu?"
"Nähtävästi aiotaan tuoda joku Englantilainen kotimaahan jostakin; jotkut henkilöt vaativat kolmetuhatta puntaa ollakseen siinä mukana; Polbeck vaatii viisisataa puntaa omalle osalleen", vastasi Styler. "Sen pitemmälle, sir, en ole päässyt -- en pääse."
"Minä olen mennyt pitemmälle", sanoi Smith. "Ajattelen seuraavasti. Tämä miekkonen, Polbeck, on ilmeisesti jonkun kauppa-aluksen -- luultavasti pienen kuunarin -- laivuri -- ja käy säännöllisillä matkoilla Länsi-Intiassa, Barbadosissa, Tobagossa. Trinidadissa ja niin edelleen, sekä Georgetownissa brittiläisessä Guianassa. Brittiläisessä Guianassa, huomatkaa, Styler! No, tiedättekö mitään Guianasta?"
"En paljoakaan, sir, paitsi sen, että se on Etelä-Amerikassa", tunnusti Styler. "Mutta tiedän enemmän, ennenkuin kello on kymmenen huomenaamulla, jos tässä kaupungissa on lainakirjasto."
"No niin, minä tiedän siksi paljon, että tulemme toimeen tänä iltana", virkkoi Smith. "Guiana on laajahko maa-alue Etelä-Amerikan koilliskulmassa. Se on jaettu -- mikäli vain Euroopan vallat otetaan huomioon -- Englannin, Hollannin ja Ranskan kesken, joten on olemassa brittiläinen, hollantilainen ja ranskalainen Guiana. Georgetown on brittiläisen Guianan pääkaupunki -- se on suurehko paikka, tärkeänlainen satama. Mutta meitä ei liikuta Georgetown, Styler, muuta kuin sikäli, että se on se satama, josta Polbeck aikoo ottaa laivaansa tämän -- jonkun. Meistä on tärkeä ranskalainen Guiana -- josta se joku on noudettava. Arvaatteko, minkä tähden ranskalainen Guiana on meistä tärkeä?"
"Tällä hetkellä -- en", vastasi Styler. "Siispä ilmoitan sen teille. Meitä liikuttavat se ja sieltä noudettava salaperäinen joku, koska ranskalainen Guiana on juuri se siirtomaa, Styler, johon Kanaalin tuolla puolen asuvat naapurimme lähettävät rangaistusvankinsa -- ainakin pitkiksi ajoiksi tuomitut. Se siis -- oivallatteko?"
"Tämä joku on otaksuttavasti ranskalainen rikosvanki!" huudahti Styler.
"Juuri niin, poikani! Ranskalainen rangaistusvanki -- ja luultavasti semmoinen, joka on tuomittu hyvin raskaasta rikoksesta. Muistan tämän asian kyllin hyvin kertoakseni, että Ranskan hallitus aikoinaan kokeili rangaistussiirtolain perustamista Guianan alueelle; tulokset eivät vastanneet odotuksia, mutta edelleenkin lähetetään rikosvankeja sinne, Cayenneen ja joihinkuihin sen läheisiin saariin -- kuuluisa kapteeni Dreyfushan oli sikäläisellä tunnetulla Pirunsaarella. Pitäen kaiken tämän mielessäni, Styler, kuvittelen asianlaidan seuraavaksi. Tämä joku on ranskalainen rikosvanki --"
"Saattaa olla Ranskassa tuomittu englantilainen", huomautti Styler.
"Erinomainen ajatus, Styler, -- niin hän saattaa olla ja lieneekin. Joka tapauksessa hän on ranskalaiseen Guianaan lähetetty rikosvanki, ja hänellä on täällä Englannissa vanhoja tuttavia, jotka kykenevät tekemään jotakin hänen vapauttamisekseen. Luullakseni Kesteven on niistä yksi ja Tickell mahdollisesti toinen. Otaksuttavasti siellä, todennäköisesti Georgetownissa on joku henkilö, joka voi auttaa tämän miehen karkuun; hän tai he ovat olleet kirjeenvaihdossa täkäläisten kanssa, ja Polbeck on pelkkä välittäjä. Ja mielessäni pyörii kolme tärkeää kysymystä. Ensiksi: missä määrin, jos lainkaan, Kestevenin murha on tämän salajuonen yhteydessä? Toiseksi: onko Samuel Pegge, toisella nimellä Septimus Philcox, jollakin tavoin sekaantunut siihen? Kolmanneksi: kuinka paljon enemmän kapteeni Polbeck tietää siitä kuin hän on teille ja minulle kertonut? Kaksi ensimmäistä kohtaa saamme jättää silleen tällä hetkellä; niistä saadaan ehdottomasti selko aikanaan. Kolmas meidän on koetettava jollakin tavoin selvittää heti."
Styler mietti äänettömänä hetkisen.
"Meidän on muistettava muuan seikka, sir", sanoi hän vihdoin. "Polbeck myönsi meille, ettei hän hyötyisi puuhasta muuta kuin viisisataa puntaa."
"Juuri niin!" virkkoi Smith. "Ajatukseni juoksevat samaa latua. Ja huomenna toimimme sen pohjalla."
Tämän päätöksen mukaisesti Smith oli sähkösanomatoimistossa, niin pian kuin se aukaistiin seuraavana aamuna, ja viisi minuuttia yli kahdeksan hän oli lähettänyt Darrell Tressille sanoman, jossa hän tiedusti, valtuuttaisiko tämä hänet, Smithin, kuluttamaan parisataa puntaa Kestevenin jutussa. Darrellin vastaus, joka tuotiin Smithille hänen ollessaan aamiaisella Stylerin kanssa, oli kuvaava. Smith sai kuluttaa pari tuhatta, jos halusi; hän, Darrell, oli kovin hyvillään kuullessaan hänen työskentelevän asiassa.
"On mainiota, että ihmisen tukena on äveriäs nuori mies", huomautti Smith kuivakiskoisesti ojentaessaan Darrellin sähkösanoman sihteerilleen. "Nyt voimme puhutella merimiesystäväämme paremmin toivein. Mikäli saatoin eilisiltaisen näkemäni perusteella arvostella kapteeni Polbeckiä, luulisin häntä varmasti sellaiseksi mieheksi; josta pyy pivossa on parempi kuin kaksi oksalla. Joka tapauksessa tunnustelemme häntä."
Käymällä eräässä sikäläisessä pankkiliikkeessä ja sähköttämällä omaan lontoolaiseen pankkiinsa Smith sai paljon ennen keskipäivää näppiinsä pari uudenuutukaista sadan punnan seteliä. Ja kahdentoista aikaan saapui kapteeni Polbeck virkkuna ja valmiina suorittamaan osansa kaupasta. Hän ei näyttänyt vähääkään kummastuvan, kun Smith ja Styler opastivat hänet hotellinsa tupakkasalongin rauhaiseen sopukkaan ja osoittivat hänelle vieraanvaraisuuttaan, tarjoten hänelle rommia ja sikaareja. Mutta hänen ällistyksensä oli syvällinen ja kestävä, kun Smith asianajajan selvään ja perinpohjaiseen tapaan esitti hänelle asian oikean laidan, ja hänen kasvonsa venyivät kovin pitkiksi, kun hän käsitti, että tilaisuus ansaita viisisataa puntaa verrattain helposta työstä oli luisumassa, niin, oli jo luisunut hänen käsistään. Hänen romminsa jäähtyi, hänen sikaarinsa sammui, ja hän silmäili näitä kahta ihan liian ovelaa herrasmiestä milteipä harmistuneen näköisenä.
"Kova onni!" puhkesi hän äkkiä puhumaan epätoivoisesti. "Sillä viisisatasella aioin ostaa sen pienen talon, jossa asun! Niinpä niin! Koko ajan minusta tuntuikin, että siinä jutussa oli jotakin eittämättömän vaarallista. Se on lopussa, niinkö? Sitten minun lienee parasta sanoa teille jäähyväiset."
"Älkäähän vielä, kapteeni!" esteli Smith. "Virittäkää uusi sikaari, täyttäkää lasinne jälleen ja vilkaiskaa näihin lappusiin!"
Hän ojensi kahta seteliään Polbeckin nähtäviksi, ja merikapteeni säpsähti.
"Ne ovat teidän, jos suostutte ilmaisemaan meille kaikki, mitä haluamme tietää", lupasi Smith. "Kuulkaahan, teillä ei ole minkäänlaisia velvollisuuksia niitä ihmisiä kohtaan. Kertokaa meille kaikki, mitä tiedätte -- kaikki yksityiskohdat -- tästä asiasta! Sen tehtyänne saatte pistää nuo setelit taskuunne. Katsokaahan!"
Hän laski setelit pöydälle ja sijoitti niiden päälle pikarin. Ja Styler, joka valppaasti tähysti kapteeni Polbeckia, näki hänen silmäinsä kiiluvan.
"Kas noin, hyvät herrat", äänsi hän mieli ilmeisesti hyvin keventyneenä. "Se on rehti tarjous, ja minä hyväksyn sen. Mutta älkää pettykö, jollen tunnu osaavan kertoa teille varsin paljoa! Joka tapauksessa puhun teille koko totuuden."
"Se riittää", vakuutti Smith. "Muuta emme halua."
"No niin, siis; se kävi näin", jatkoi Polbeck. "Kun viimeksi, noin neljä kuukautta sitten, olin Georgetownissa, kysyi muuan outo mies, joka hieroutui tuttavakseni eräässä kapakassa, tahtoisinko ansaita viisisataa puntaa. Luonnollisesti, vastasin, tahdoin -- jos tehtävä vain oli rehellinen. Sitten hän ilmaisi, että oli autettava karkaamaan erästä englantilaista, joka oli väärin tuomittu Ranskassa ja lähetetty ranskalaisten rangaistussiirtolaan Cayenneen -- elinkaudeksi."
"Elinkaudeksi!" huudahti Smith.
"Elinkaudeksi, sir. Liikerikos -- jonkunlainen petos -- ei suinkaan murha, ei edes pahoinpitely; muutoin en olisi puuttunut asiaan, vaikka tuomio olisikin ollut väärä, kuten se saattoi olla ja saattoi olla olemattakin. Mutta kun asia oli, kuten mies väitti, ja kysymyksessä oli englantilainen ja Cayenne on toisenniminen helvetti, suostuin siihen. Sitten puhelimme yksityiskohdista. Mies vakuutti, että Englannissa oli mahtavia ja vaikutusvaltaisia henkilöitä, jotka hankkisivat tarvittavat rahat, kolmetuhatta puntaa. Minun oli toimittava välittäjänä ja tuotava ne rahat kullassa Georgetowniin. Hän tiedusti minulta jotakin täkäläistä paikkaa, jossa voisin kohdata niiden henkilöiden edustajat saadakseni rahat. Kun asun siinä kylässä, jonka näitte eilen illalla, ehdotin sopivaksi paikaksi _Tanskan Kuningasta_ ja laskettuani päivämäärät mainitsin voivani käydä siellä joka ilta tämän toukokuun kahdennentoista ja kahdeksannentoista päivän välillä. Ja joka ilta olenkin siellä ollut, ja eilenillalla saavuitte te -- ja muuta en todellakaan tiedä", lopetti kapteeni Polbeck, silmäillen seteleitä. "En jaksa muistaa sen enempää siitä."
"Kuulitteko sen miehen nimen, jonka karkaamista suunniteltiin?" tiedusti Smith.