Lyhyt tarina nuoresta tytöstä

Part 7

Chapter 73,134 wordsPublic domain

-- Sitäkö varten, että se lapsi raukka saisi entistä enemmän harmia meistä. Kateus on kaiken tämän juurena. Ei anneta sille yllykettä.

-- Nuori ihminen, -- ihanko hänet jätetään nääntymään yksinäisyyteen? Minun käy häntä kovin sääli.

-- Ettäkö ei minun käy?

Rovastille tuli asiamies, ja keskustelu katkesi siihen. Vierailu kansakoululla jäi tekemättä sekä sinä että seuraavina päivinä.

Suvisuojan neidille ei kukaan vienyt tietoa korkean oikeuden päätöksestä. Mutta hän sai sittenkin vähin erin ja kautta rantain vihiä siitä.

Samana päivänä, jolloin hän kuuli asiasta, läksi hän kyläilemään kansakoululle. Hän aikoi tästä puoleen käydä siellä joka päivä. Hän tahtoi osoittaa minkäverran arvoa hän antoi moisille päätöksille.

Etehisen ovella Kyllikki tuli häntä vastaan. Suvisuojan neiti peräytyi muutaman askeleen. Hän ei voinut uskoa, että se Kyllikki Vaarantaus, jonka hän nyt näki, oli sama, joka kauniina elokuun iltana oli muuttanut paikkakunnalle ja pian sen jälkeen ihastuttanut häntä iloa raikuvalla laulullaan.

Kuinka hän oli laihtunut! Silmät olivat painuneet syviin kuoppiin ja tummat varjot niitten ympärillä tekivät pelottavan vaikutuksen. Ne olivat surun mustareunaisia tiedonantajia.

-- Onko -- onko laululintumme sairastellut? -- Neiti Alm tunsi ettei äänensävy ollut luonnollista, mutta hän jatkoi siltä. -- Minä jo rupesin pelkäämään, kun ei ole näkynyt eikä kuulunut.

-- Ei sitä aina jaksa laulaa, -- ei aina seurustellakaan.

-- Tulin ehkä sopimattomasti?

-- Minulla sattuu olemaan pari laiskanläksyläistä. -- Kyllikin ääni värähti. Sitä väräytti pelko, että neiti Alm ehkä jää hänen luokseen. Lasten kanssa kulkee tieto siitä koteihin, ja kodeista kierii se eteenpäin. Vanhat syytökset saavat uutta sytykettä, uudet syntyvät.

-- Jollei nyt sovellu --? Neiti Alm laski kätensä ovenripaan.

-- Kiitoksia, minä en _voi_ pyytää sisälle.

Suvisuojan neiti ei uudistanut käyntiään. Noiden syvälle painuneiden silmien tuskallisen säikkyvä katse pidätti häntä. Ja sekin, että hän oli oppinut tuntemaan yksinäisyyttä ihmeitä tekevänä lääkärinä.

Pitäjäläisiä Suvisuojan neiti tästä puoleen kohteli kuten ennenkin. Hän oli vieraanvarainen kaikille, ajellutti hevosellaan hevosettomia ja oli valmis auttamaan sekä neuvoin että töin. Mutta jokaiseen, jonka kanssa hän oli tekemisessä, kohdistui hänen terävän tutkiva katseensa kysyen: oletko sinäkin pärjääjien joukossa? -- Ja sisimmässään hän ajatteli sitä hyvää, jota hän oli tahtonut tehdä nuorelle naapurilleen, ja pahaa miksi se oli käännetty.

Vaaramäen kansakoulun ovia eivät tämän jälkeen avanneet muut kuin sen opettaja ja sen oppilaat. Kyllikki ei enää itsekään käynyt muualla kuin oppilaitten kodeissa. Ja sekin piiri pieneni pienenemistään. Häntä ei enää otettu vastaan samalla hyväntahtoisuudella ja luottamuksella kuin alussa. Oltiin kohteliaita, mutta kohteliaisuuden alta huokui kylmyyttä ja epäluuloa.

Ainoa paikka, jonne Kyllikki pelotta ja ilolla läksi, oli pikku Annin koti. Hänen sairaalle sydämelleen teki hyvää nähdä miten Siljan katse kirkastui kohta, kun tuvan ovi aukeni ja "opettaja" astui sisään. Eikä hän missään niin kokonaan voinut unohtaa omia surujaan kuin Siljan vuoteen vieressä.

Anninkin kasvot kirkastuivat samassa, kun opettaja ilmoitti olevansa lähdössä Siljan luo. Jo ennenkuin Kyllikki ennätti saada päällysvaatteet päälleen oli Anni portilla odottamassa. Ja pitkin matkaa riitti hänellä iloista puhetta, -- enimmäkseen Siljasta ja niistä lahjoista, joita tämä oli saanut "opettajalta". Silja oli niin kovin ihastunut niihin. Se suuri kirja, jossa oli ne kauniit raamatulliset kuvat, oli hänellä aina luonaan silloinkin, kun hän ei sitä katsellut. Ja sitä kaunista, vaaleanharmaata nuttua, jonka opettaja itse oli kutonut, piti hän myöskin aina vieressään. Hän puhutteli sitä välistä "kissaksi", kun se oli pehmeä kuin kissan selkä, toiste hyväili ja nimitti "Annin opettajaksi".

Kerran tullessaan Siljan luokse huomasi Kyllikki, että Siljan äiti tarkasti häntä pitkään ja tutkivasti. Saattaessaan vierastaan luvasta pihalle emäntä yhtäkkiä sanoi: -- Ai, ai miten huonoksi opettaja on mennyt, -- melkein yhtä läpikuultavan valkoiseksi kuin meidän Siljamme.

Kyllikki tunsi sanoissa jotain siitä äidin hellyydestä, jota hän viime aikoina niin haikeasti oli ikävöinyt. Kyyneleet kihosivat silmiin, mutta lujalla tahdon ponnistuksella hän sai ne takaisin painetuksi. Sitten hän käänsi puheen Siljaan. Silja oli hänestä mennyt entistäkin heikommaksi. Mahtoiko ruokakaan enään maistua hänelle? Tai tekikö ehkä mieli jotain erityistä?

-- Ei tunnu tekevän. Koettaahan hän niistä opettajan lähettämistä aina saada jotain painumaan, -- teille ja minulle mieliksi, -- mutta vaivaloista se on.

-- Hyvä että kuitenkin koettaa, Kyllikki arveli.

-- Kyllä taitaa lähtö pian tulla. -- Äiti pyyhki silmiään. -- Pääsiäisestä tulee ehkä hänenkin pääsinpäivänsä.

Niin Pääsiäinen oli tulossa! Kyllikki ajatteli sitä illalla, kun unettomana kääntelihe vuoteellaan. Se oli harvinaisen myöhään tänä vuonna. Hänestä oli monesti tuntunut siltä, kuin ei sitä tänä talvena tulisikaan, -- ehkä siitä syystä, että hänen voimansa olivat niin lopussa ja lupa oli niin toivottu.

Aune Kanerva oli kirjoittanut ja pyytänyt häntä pääsiäiseksi luokseen. Mutta eihän hän voinut ajatella lähtöä. Pitkä matka tuli kalliiksi eikä velalla opiskelleen sopinut tuhlata varoja huvimatkoihin. Hän oli sitäpaitse käynyt kumman araksi. Ei tehnyt mieli ihmisjoukkoon, missä epäluuloiset katseet vaanivat ja viatonkin asia havaittiin pahaksi.

Kyllikin katse kiintyi yht'äkkiä Aunen antamaan tauluun. Oli kirkas kuutamoinen yö ja kuu sattui paistamaan suoraan tauluun.

Se oli sittenkin valehdellut hänelle. Elämä ei ollutkaan häntä varten, vaikka hän kerran oli tullut siihen takaisin nostetuksi, sen lempeän, auttavan katseen kautta, joka -- --

Kyllikin silmät täyttyivät kyynelillä. Miksi, miksi hänet oli herätetty elämään, kun kaikki petti ja pakeni: Erkki, onni ja odottava elämäntyö!

-- Minä en jaksa elää, hän sanoi hiljaa katse kiinnitettynä tauluun. -- Kaikki ovat jättäneet minut.

-- Eivätkö omani jättäneet minut! kysyi auttajan katse.

-- Minä olen koettanut parastani, mutta kaikki uskovat minusta pahaa.

-- Millä palkitsivat minun hyvät työni? Mitä uskoivat minun rakkaudestani?

-- Minä olen niin kelvoton, niin murtunut. En kelpaa tähän elämään ja vielä vähemmin parempaan.

-- Minä annan sen elämän _lahjana_.

Kyllikistä tuntui siltä kuin Vapahtajan kuva yhtäkkiä olisi saanut muotoa, irtautunut kehyksestä ja lähestynyt häntä. Hän makasi hievahtamatta, tuskin uskaltaen hengittää. Vähitellen rupesivat hänen kyyneleensäkin kuivumaan. Hellyys, suurempi kuin äidin, ympäröi häntä, ja tuntien suloista ennen aavistamatonta rauhaa vaipui hän levolliseen uneen.

Virkistynein voimin hän kävi työhönsä seuraavana päivänä, ja iltapäivällä hän läksi Siljaa katsomaan. Hänen sieltä palatessaan juoksi Anni hengästyneenä häntä vastaan.

-- Opettaja, opettaja, meille on tullut vieras.

-- Kuka? -- Kyllikki koetti puhua niin tyynesti kuin mahdollista.

-- Sellainen hyvä, ystävällinen neiti, -- kaukaa tullut.

Hyvä ystävällinen neiti! Ja kaukaa tullut. -- Kyllikki nousi pitkin harppauksin koulun portaita. Iloinen aavistus oli herännyt.

Kun hän ojensi kätensä avatakseen oven, vetäistiin se sisältäpäin äkkiä auki. Häneltä pääsi ilonhuudahdus. Sitten purkautuivat kuukausien kuluessa kerääntyneet kyyneleet ystävän sylissä.

* * * * *

Aune Kanerva askarteli yksin iltahämärissä Kyllikin keittiössä. Oli pääsiäispäivän aatto. Ystävät olivat aikaisemmin iloinneet illasta, jonka hiljaisuudessa saisivat viettää yhdessä, mutta heidän syödessään päivällistä oli pikku Anni hengästyneenä ja silmät itkusta turvonneena tullut juosten kotoaan. Hän tuli opettajaa hakemaan. Silja teki lähtöä.

Häthätää viskasi Kyllikki takin päälleen, pyysi Aunea pitämään huolta kodista ja lähti sitten juoksujalkaa Annin matkassa. Mutta siitä oli jo neljättä tuntia eikä Kyllikkiä vielä kuulunut kotiin.

Aune haki puita keittiöstä ja teki valkeata kamarin uuniin. Oltiin huhtikuun puolivälissä ja maa oli jo paikoittain sulana, mutta ilmat olivat olleet kylmiä ja jäädyttävä viima puhalteli.

Kunpa vain Kyllikki ei vilustuisi! Hän oli niin kovin heikko nykyään, ja kiireessä hän oli ottanut vain vähän vaatetta päälleen.

Ja kunpa Erkki pian joko tulisi tai kirjoittaisi! Kyllikin ja hänen välinsä olivat ensin saatavat selviksi, sitten totuus tulisi ilmi muissakin asioissa. Ja pian kai tuo tärkein kohta selviäisikin. Aune oli vakuutettu siitä, sillä jo ensimmäisenä päivänä Vaaramäellä hän oli kirjoittanut Erkille. Aune vilkaisi uudelleen pihalle nähdäkseen, eikö Kyllikkiä jo kuulunut. Silloin hän huomasi hienon vieraan neidin astuvan portista sisään. -- Suvisuojan neiti -- iski Aunen mieleen.

Hän kiiruhti etehiseen, kertoi missä Kyllikki oli ja tiedusteli oliko vieraalla asiaa, jota hän, Kyllikin ystävä, voisi toimittaa.

Suvisuojan neiti ihastui. Hän puristi kaksin käsin Aunen kättä. Oli todella aika ystävän tulla tähän taloon. Täällä sellaista tarvittiin.

-- Eikö neiti käy sisään? -- Aune kääntyi kutsuvasti vierashuoneeseen päin. Mutta Suvisuojan neiti pudisti päätään. Hän oli vain tullut tuomaan pientä pääsiäiskakkua, jonka hän itse oli leiponut. Ja sitten hän tahtoi saada sanotuksi Kyllikille, että kyllä tällä oli ystäviä, joskin he pysyttelivät poissa juuri siksi että olivat ystäviä. Sydän entistä keveämpänä Aune saattoi vieraansa portille. Sitten hän itse kääntyi sinne päin, mistä odotti Kyllikkiä tulevaksi.

Kyllikki kulki sillävälin hitain askelin kotiinpäin. Hän palasi kuolinvuoteen äärestä, ja koko hänen olemuksensa oli sen pyhyystunteen läpitunkema, joka valtaa ihmisen, ajallisuuden verhon kohotessa ja sielun siirtyessä rajan toiselle puolelle.

Hän oli vain kerran ennen nähnyt kuolemaa läheltä. Ja se kerta oli jättänyt kammottavan muiston. Siinä kuoleva vanhus tarrautui elämään kuin hukkuva pelastusköyteen, ja kun kuolema kaikesta huolimatta lähestyi, taisteli hän vastaan kuin teuraaksi vietävä eläin.

Mutta nyt, miten suloiselta olikaan kuolema näyttänyt -- Niin on meidän tupamme kuin taivaan enkeleitä täynnä, sanoi äiti, vaikka kyyneleet valuivat poskille ja käsi kuivasi tuskan hikeä Siljan otsalta.

Siljan tuskat olivat suuret. Henkeä ahdisti ja kyssä tuntui tukehduttavan raskaalta. Mutta kesken tuskien hänen läpikuultavat kasvonsa loistivat kuin korkeamman valon kirkastamina. -- Suuret kauniit enkelit nostavat Siljan syliinsä, hän riemuitsi. Ja kun hengenahdistus kävi vaikeaksi, painuivat kädet ristiin ja Kyllikki kuuli hänen hiljaa kuiskaavan: rakas Jeesus ota pois tämä kyssä!

Kyllikin sisin värähti. Hänestä tuntui kuin Silja ja hän olisivat olleet samassa asemassa. Hänelläkin oli oma kyssänsä, taakka, joka syntymästä saakka kuului hänelle ja josta oli mahdoton päästä eroon.

Mutta kun pääsisi noin kuin Silja! Kun sydän täynnä lapsellista iloa eloon siirtymisestä tulisi korjatuksi täältä taakkojen maasta!

Hänen kätensä painuivat ristiin, katse kohosi illan kelmeälle taivaalle ja melkein tietämättä mitä hän teki hän painui tien varrelle sulana olevalle mättäälle.

-- Kyllikki, Kyllikki mitä sinä ajattelet! -- Aune tuli tienmutkassa näkyviin.

Kyllikki kavahti säikähtyneenä pystyyn ja koetti puolustaa itseään sillä, ett'ei hän kauan ollut istunut siinä, oli vain painunut siihen hetkeksi, kun niin väsytti.

Aune kiidätti häntä puolijuoksua kotiin, kertoi Suvisuojan neidin käynnistä ja koetti jouduttaa Kyllikkiä vuoteeseen.

Hän oli iloinen nähdessään Kyllikin nukkuvan tavallista nopeammin. Mutta yöllä hän äkkiä heräsi. Hänen pelkonsa oli toteutunut. Kyllikki oli sairastunut. Kuume kohosi pitkin päivää, ja iltapuolella rupesi Kyllikki hourailemaan. Hän tahtoi väkipakolla nousta vuoteesta ja mennä sanomaan Martta Siivoselle, että hän aina oli pitänyt heistä kaikista, opettajasta, tädistä ja Eemelistäkin. Hän ei ollut tahtonut eikä tarkoittanut mitään pahaa.

-- Ole rauhallinen, Kyllikki! -- Aune koetti väkipakolla pitää ystäväänsä vuoteessa. -- Minä kerron heille kaikki. Kyllä asiat vielä selviävät.

-- Ei, ei, Kyllikki valitteli huitoen tuskaisesti käsiään. -- Erkki ei usko minua. Sandra Holppa vei hänet. -- Mutta oma syyni, kun pistin hänet pimeään arestiin!

Saatuaan Kyllikin rauhoittumaan ja nähdessään, että hän hetkeksi oli vaipunut unen horrokseen, pistäytyi Aune Suvisuojaan. Suvisuojan hevosella tuotiin lääkäri seuraavana päivänä taloon. Kuume oli silloin laskenut ja lääkäri piti tautia lievänä. Sairaan suuri yleinen heikkous ja huono sydämen toiminta oli hänestä kuitenkin huolestuttava. Mutta nuoruus ja elämän halu merkitsivät tällaisissa tapauksissa paljon.

-- Nuoruus ja elämän halu! -- Aune hymähti katkerasti. Jos taudin meno riippui niistä, ei ollut paljonkaan toiveita. Ennen aikaansa olivat kumpikin loppuneet.

Ja mistä syystä? Omien erheittensä tähdenkö nuori elämä katkeisi? Tai siksikö, että häntä oli kohdannut suuri, lohduton suru?

Eikö tässä paremmin ollut häijyn, panettelevan kielen kaatama uhri?

-- Aune, -- Kyllikki raotti väsyneesti silmiään, -- luuletko että voisit toimittaa sanan pappilaan? Tahtoisin saada puhutella rovastia.

-- Luuletko jaksavasi? Eikö sopisi paremmin sitten kun olet voimistunut?

-- Silloin se voi olla myöhäistä, älä estele nyt.

Suvisuojan hevosella tuotiin rovastikin kansakoululle. Mieli täynnä osanottoa, mutta myöskin täynnä syytöksiä sekä itseään että muita kohtaan hän lähti matkalle. Jumala oli totisesti vaativa tämän nuoren elämän heidän, Suopohjalaisten käsistä. Ja mitä voisivat he sanoa puolustuksekseen? Miksi hänkin juuri tämän vuoden alussa oli luopunut esimiehyydestään kansakoulun johtokunnassa? Oliko vanhuuden väsymys todella pakottanut häntä siihen? Vai oliko ehkä ollut vaikuttamassa sekin, että hän mielellään vetäytyi syrjään, kun tunsi nuoremman virkaveljen moittivaa arvostelua ja kiihkeätä halua päästä ohjaksiin käsiksi?

Itsesyytös sydämessä rovasti astui sairasvuoteen ääreen.

Hän hätkähti nähdessään Kyllikin. Oliko kuolema todella painanut leimansa häneen? Tai erehdyttikö rovastia se pelottava muutos mikä viime aikoina oli tapahtunut Kyllikissä?

-- Hyvä rovasti! -- Pieni laihtunut käsi tarttui rovastin käteen. -- Kuinka iloinen olenkaan siitä että tulitte! Te olitte aina niin hyvä minulle.

-- Lapsi raukka, huonoa on meidän hyvyytemme ollut, niin minun kuin muiden. -- Rovastin käsi vapisi.

Kyllikki yritti istumaan, ja Aune kiiruhti auttamaan häntä. Sitten hän aikoi poistua. Mutta Kyllikki pysäytti hänet. Hän tahtoi Aunen kuullen sanoa sanottavansa.

Kuumeen polttava puna kävi entistäänkin polttavammaksi Kyllikin kasvoilla. Hän hengitti hetken raskaasti ja vaivalla.

-- Kai rovasti tietää, että johtokunta antoi minulle muistutuksen sopimattomasta käytöksestä? -- Se sanottiin vaivalla. -- Yksityisesti on minua syytetty sellaisesta, etten siitä voi puhuakaan. -- Kuolevaahan uskotaan, eikö niin?

Rovasti nyökkäsi. Hän olisi tahtonut vastata, vaan sana ei syntynyt.

-- Kuolema silmäini edessä tahdon sanoa, että olen syytön siihen mistä minua on syytetty. Mutta minä olen nähnyt, että minulla siltä on paljon syytä. Hän sanoi sen minulle. -- Kyllikki nyökkäsi katse kiinnitettynä tauluunsa. -- Sentähden minä en enää ole katkeralla mielellä. Sanokaa se heille.

-- Ehkä saatte itse puhua siitä. -- Rovasti laski isällisen hellästi kätensä sairaan pään päälle. -- Soisin sitä oppilaittennekin tähden.

Se sana täytti maljan liian täydeksi. Se oli kaikkein kipeimmän haavan uudelleen auki repimistä. Erkin suhteen saattoi Kyllikki toivoa asioiden selviämistä. Panettelua oli hän omasta puolestaan valmis kantamaan. Mutta hänen työnsä oli tuhottu, hänen kaunis elämäntyönsä.

Kyllikki itki, itki niin, että koko ruumis vapisi. Rovasti nousi hätääntyneenä, otti vesilasin pöydältä ja koetti tarjota Kyllikille. Mutta Aunen kiiruhtaessa apuun hiipi rovasti hiljaa koulusaliin. Täällä hän kiivaasti alkoi kulkea edestakaisin lattiata pitkin. Hänen otsansa oli rypyssä, ja sisimmässään piti hän ankaran nuhdesaarnan seurakuntansa juoruaville suunsoittajille. Salamurhaajia he olivat, totisesti salamurhaajia.

Mutta kesken nuhdesaarnan nousi rovastin käsi tuontuostakin silmille. Hän ajatteli kaunista, kesken katkeavaa elämäntyötä, jota iloisin toivein ja hyvällä tahdolla oli alotettu. Hän ajatteli orpoa, joka yksin oli kärsinyt ja taistellut. Kyllikin ijässä rovastin oma tytär oli korjattu täältä. Mutta hän kuoli äidin syliin, käsivarsi isän kaulalla. Täällä makasi isätön, äiditön nuori tyttö, jolta armottomasti oli tuhottu elämä ja onni.

Rovasti näki samassa Aune Kanervan välihuoneen läpi pistäytyvän keittiöön. Hän päätti siitä Kyllikin rauhoittuneen ja aikoi palata sairaan luokse. Mutta hänen astuessaan kynnykselle hän näki Hilma Heposen raottavan huoneen toisella puolella olevaa ovea. Ja Kyllikki, joka makasi selin rovastiin, viittasi Hilmaa luokseen.

-- Anna anteeksi, hän sanoi hiljaa.

-- Sinä Kyllikki pyydät minulta anteeksi!

-- Niin, -- Kyllikki korottihe puoleksi istualleen ja tumma puna lehahti ponnistuksesta hänen poskilleen. -- En minä pyydä anteeksi sitä entistä. Ei toisen sydän ole toisen vallassa. Mutta minä olen ollut katkera sinulle, ja sitä minä kadun. -- Ja sitte minä leikittelin, -- silloin seminaarissa. Minä en ajatellut muuta kuin hetken hauskuutta. -- Se on nyt kiertynyt eteen itselleni.

-- Kyllikki, Kyllikki, älä puhu niin paljon, Aune hätäili. -- Mielenliikutus ja puhuminen rasittavat sinua.

Mutta Aunen varoitukset olivat turhat. Kyllikin täytyi kerrankin saada puhua. Tietoisuus siitä, missä hän oli rikkonut, oli raskaasti painanut häntä. Hän olisi tahtonut saada sanotuksi kaikille nuorille, kuinka raskaasti pienetkin erheet kostautuvat elämässä. Eikä sitäpaitsi voinut sanoa pieneksi sitä, että leikitteli sen tunteen kanssa, joka oli elämän suurin ja pyhin.

Kyllikin puhuessa seisoi Aune vuoteen jalkapuolessa tarkkaavana seuraten joka värettä hänen kasvoillaan. Kyllikki näytti niin virkeältä. Ja hän puhui aivan ihmeellisellä voimalla. Oliko taudin käänne ehkä sittenkin onnellisesti sivuutettu?

-- Älä puhu niin paljon, älä, rukoili Hilma kalpeana pidellen Kyllikin kättä omassaan. -- Jos sinä kuolet, syytän minä ikäni itseäni siitä.

-- Älä sano niin, Hilma! Ajattele sitä suurta, kaunista työtä mikä sinulla on. Minä rakastin sitä koko sydämestäni. Mutta minulta se nyt jää. Vaan tee sinä sitä monien toisten kanssa. Jumala siunaa sitä työtä. Minä tiedän sen. Ja sitten tulevat kaikki Suomen lapset hyviksi ja onnellisiksi. Se on niin kaunista, niin suurta se työ!

Hilma itki kokoonlyyhistyneenä Kyllikin vieressä. Aune katsoi kysyvästi toisesta toiseen. Hän ei tietänyt näkikö hän palaavan vai pakenevan elämän merkkiä, hourailiko Kyllikki vai puhuiko hän pyhän innostuksen valtaamana.

-- Älä anna meidän tehdä työtäsi tyhjäksi, -- sai Hilma nyyhkytystensä keskeltä sanotuksi.

-- Ei, ei, -- älä itke! Surujen vaot ovat kipeät, mutta niistä nousee elämä.

Kävi kuin vavahdus Kyllikin ruumiin läpi. Hän kohottautui äkkiä, koetti saada ilmaa hengittääkseen. Kurkussa kuului lyhyt, omituinen korahdus. Se oli kuin kesken katkennut hätähuuto.

Sydän oli lakannut sykkimästä.

* * * * *

Aune toipui ensimmäisenä vuoteen ympärillä seisovista. Hän rupesi tekemään viime rakkauden palvelusta ystävälleen. Hän oikoi kokoonpainunutta vartaloa, ummisti silmät ja laski kädet ristiin rinnalle.

-- Lapsi, lapsi, kauniin muiston jätit sinä jälkeesi, mutta mitä me sanomme? -- Vanhan rovastin ääni vapisi.

Siltalan Miina ja pikku Anni itkivät ääneen ovensuussa.

Silloin kuului portaista hätäisesti kiiruhtavia askeleita. Aune tunsi ne miehen askeliksi. Hän aavisti, että odotettu vieras vihdoinkin oli saapunut.

Hän oli jo ovella mennäkseen vastaan, kun ovi ulkopuolelta äkkiä temmattiin auki.

-- Myöhään, myöhään! -- Sydäntä vihlova huuto kaikui läpi huoneen samassa, kun Erkki painui polvilleen Kyllikin viereen. -- Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hänelle oli olemassa vain hänen oma, pohjaton surunsa.

Hiljaa vetäytyivät muut huoneesta. Mutta ennenkuin rovasti läksi kansakoululta meni hän vielä kuollutta katsomaan. Silloin tapasi hän Erkin samassa asennossa, johon he olivat jättäneet hänet.

-- Nuori mies, nouse! Älä sure niinkuin ne, joilla ei toivoa ole.

Erkki tunsi miten isällinen käsi lempeän päättävästi tarttui hänen omaansa nostaen hänet koholle.

-- Minä, minä olen surmannut hänet! -- Erkki vaikeroi kuin lapsi.

-- Monet meistä kantavat syyllisyyden taakkaa sinun kanssasi.

-- Minä en luottanut häneen. Minä olin mustasukkainen, liian pikainen päätöksissäni, ja kun kaduin esti ylpeys minua kirjoittamasta. Kun ei hän, en minäkään.

-- Pikku raukka, hän oli niin murtunut, ettei jaksanut edes puolustaa itseään silloin, kun olisi pitänyt.

-- Ja minä saatoin menetellä näin, minä itsekäs, raukkamainen mies!

Hän lyyhistyi uudelleen kokoon, vavisten itkusta. Mutta vanhan rovastin käsi laskeutui kuin siunaten hänen päälaelleen.

-- Sure, mutta sure niinkuin hän! --

Vanhuksen silmä kostui ja ääni värisi. -- Katso rauhan ilmettä hänen kasvoillaan! Kyllikki Vaarantaus, -- sinun Kyllikkisi on Vaaramäeltä korjattu kaikkien vaarojen tuolle puolen.

He toivat kukkia.

Suopohjan pitäjässä olivat mielet kiihdyksissä. Kuolema oli tuttu vieras, mutta tällä kertaa oli sen käynti järkyttänyt kaikkien mieliä. Nuori elämä oli taittunut äkkiä ja odottamatta. Elämäntyöhönsä vasta astunut oli siitä temmattu pois kuin nuori puu, joka ensi hedelmiään kantavana myrsky-yönä suistuu maahan.

Monessa köyhässä ja pienessä kodissa kaivattiin Kyllikkiä. Suuremmissa ruvettiin hommaamaan pitäjän arvon mukaisia hautajaisia. Kaikki olivat yksimieliset siitä että he alunpitäen olivat pitäneet nuoresta opettajasta.

Sandra Holppa pysytteli näihin aikoihin paljon kotonaan. Vain silloin tällöin pistäytyi hän Linnalaan keventelemään mieltään Amalia Ruusurinnalle. Siellä päätettiin myöskin ruveta hommaamaan yhteistä seppelettä vainajalle. Sandra, joka oli ketterä jaloistaan, otti asian huolekseen.

Hän olisi mielellään alkanut kiertomatkansa Vaaramäeltä saadakseen Hilmankin mukaan, mutta hän ei uskaltanut. Hilma oli Kyllikin kuoleman jälkeen suuresti muuttunut. Hän seurusteli melkein yksinomaan Aune Kanervan kanssa ja kuului viettävän pitkät ajat kuolleen luona, aivan kuin he olisivat olleet läheisimpiä sydän-ystäviä.

Kun Sandra seppelehommissaan pyyhkäsi Peltolan syrjätielle, näki hän Hilman astumassa kirkonkylän kansakoululle.

Sandran sydänalaa rupesi kutkuttamaan. Hänen olisi välttämättä pitänyt päästä mukaan kansakoululle. Mutta nyt se oli myöhäistä, sillä hänet oli nähty Peltolan ikkunasta ja emäntä kiiruhti pihan poikki vastaan.

Hilman askeleet vetäytyivät sitä hitaammiksi kuta lähemmäksi hän tuli kansakoulun porttia. Raskas se oli avata, ja raskasta raskaampi oli koko tämä matka.

Martta Siivonen istui ikkunan vieressä ompelemassa Hilman astuessa huoneeseen. Hän loi pikaisen, tutkivan katseen Hilmaan. Katseessa oli arka kysymys, mitä asia koski. Sitten Martta jatkoi työtään.

-- Täti, -- Kyllikki on kuollut.

-- Minä tiedän sen.

-- Minä olen asialla, joka on raskas ja vaikea toimittaa. Mutta se on toimitettava. -- Täti, minä tein väärin Kyllikkiä kohtaan. Se mies, jota minä kerran rakastin, rakasti häntä. Siitä vihani. -- Eikä Kyllikki muutenkaan ollut sellainen kuin sanoin. Kaikki seminaarissa pitivät hänestä, sekä opettajat että toverit.

Martta keskeytti hetkeksi työnsä ja jäi eteensä tuijottamaan. Veri hänen kasvoillaan nousi ja laski.

-- Ei se laulu-asiakaan ollut sellainen miksi me sen teimme. Sandra Holppa oli suuttunut Kyllikkiin, ja kumpikin olimme kateellisia. Sentähden tahdoimme saada hänet syrjään. -- Ennenkuin Kyllikki suostui johtamaan laulua tahtoi hän tulla puhumaan asiasta teidän kanssanne, mutta Sandra esti häntä siitä. Senkin jälkeen, kun välit jo olivat rikkoutuneet, kuulin Kyllikin monesti puhuvan hyvää sekä Eemelistä että teistä kaikista.

-- Teidänkö syytänne tämä kaikki oli, -- tämä joka niin on repinyt ja raadellut!